Viime kuukausien aikana olen
keskustellut lukuisten tuttujen ja tuntemattomien kollegoiden kanssa
yliopistomme eri yksiköissä. Yhteistä näille keskusteluille tuntuu olevan huoli
ja tyytymättömyys yliopiston nykyisestä suunnasta: opetusresurssien (lue:
opetustyötä tekevien ihmisten) karsimisesta, opetusryhmien kasvattamisesta,
kohtuuttomasta paineesta julkaista niin kutsutuissa huippulehdissä, tiedonkulun
ja päätöksenteon hämärtymisestä, päätöksentekovallan keskittymisestä harvoille
ja valituille johtajille, sekä yleisestä epävarmuudesta. Hämmästyttävintä ei
suinkaan ole tämä ruohonjuuritasolta nouseva huoli, ymmärrämmehän toki että
kaikki organisaatiomuutokset ovat omalla tavallaan kivuliaita ja muutos
herättää aina ristiriitaisia tunteita, jopa pelkoa. Mennyttä on helppo
nostalgisoida, ennenhän kaikki oli paremmin… Sen sijaan se, mikä tässä
hämmästyttää on se, että johto sen kun porskuttaa omassa erinomaisessa
kuplassaan eikä näytä millään tavalla kuulevan kentältä kantautuvaa
opiskelijoiden ja henkilökunnan huolta. Yksi esimerkki tästä on sekin, että
vaikka oman yksikkömme henkilöstö- ja työtyytyväisyyskyselyn tulokset olivat
suorastaan murskaavan huonot, uutisoidaan kyseinen kysely koko yliopiston
tasolla myönteisiä asioita korostaen. Eikö johto halua, uskalla tai kykene
ottamaan vastaan huoltamme? Mistä se meille kertoo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti