keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Miksei kukaan tee mitään?


Monilla tuntuu olevan yhtä sun toista hampaankolossa nykyistä yliopistoelämää kohtaan, mutta miksi tyydymme valittamaan keskenämme emmekä tee asialle mitään?  Yksi vastaus tähän kysymykseen löytyy Alexandra Bristowin artikkelista On life, death and radical critique: A non-survival guide to the Brave New Higher Education for the intellectually pregnant, joka on julkaistu vuonna 2012 lehdessä Scandinavian Journal of Management.

Bristowin mukaan kaikki energiamme menee ammatilliseen selviytymiseen, eikä meille jää voimia vastustaa uuden uljaan yliopistojohtamisen periaatteita ja käytäntöjä. Ja vaikka voimia jäisikin, olemme niin vahvasti sisäistäneet publish-or-perish julkaisupelin säännöt, että vahvistaaksemme omaa asemaamme ja legitimiteettiämme tutkijoina olemme valmiita luopumaan radikaaleimmista ja kriittisimmistä näkemyksistämme. Konferensseissa kiertäessäni olen jatkuvasti ihmettelyt, miten joka puolella maailmaa purnataan nykymenoa, mutta nekin, joilla olisi asemansa puolesta vaikutusvaltaa (tai ainakin näkyvyyttä) tehdä asioille jotain, tyytyvät toteamaan että näin se nyt vaan menee. Bristow ei tyydy tähän, vaan kannustaa meidät haastamaan itsemme: itsetyytyväisyytemme, itsekeskeisyytemme, mukavuudenhalumme ja urasuuntautuneisuutemme. Hänen sanojaan lainaten: ”If the love of being radically critical – of engaging in sociology of radical change – is the reason for my academic existence and I give it up, then I might as well not be here anyway.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti