perjantai 27. joulukuuta 2013

Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin." 

9 kommenttia:

  1. Harvoin näkee näin selkeää tiivistelmää kipukohdista.

    VastaaPoista
  2. Hyvä Tiina! Kiitos paljon viime vuodesta!

    VastaaPoista
  3. Lukijoita saattaa kiinnostaa Kirsi-Mari Kallion tänään tarkastettava väitöskirja suoritusmittauksen vaikutuksista suomalaisiin yliopistoihin.

    Otteita lehdistötiedotteesta:

    “Kallion mukaan yliopistohenkilökunta on pääosin pettynyt yliopistojen tapaan mitata henkilökuntansa suorituksia. ‒ Lisäksi henkilökunta kokee, että opetus- ja kulttuuriministeriön suunnalta tulevat tulosohjauksen mittarit ohjaavat heitä kokonaisuuden kannalta epätarkoituksenmukaiseen toimintaan, kuten osaoptimointiin, tulosmittaritehtailuun ja turhan byrokratian kanssa puuhasteluun, Kallio sanoo.”

    “… nykyisessä tulosohjaus- ja johtamisjärjestelmässä sekä laadullinen että määrällinen arviointi näyttävät olevan jossain määrin epäonnistuneita. Mittareita ei ole pystytty luomaan sellaisiksi, että ne aidosti kannustaisivat työntekijöitä.”

    “Tutkimuksen tekemistä ja julkaisemista verrattiin pelin pelaamiseen ja yliopistoja nimitettiin ”maisteri- ja paperitehtaiksi”. Lisäksi kyselyn vastaajien mielestä tiedemaailmassa on lisääntynyt ”arvottoman nollatutkimuksen” tekeminen eli julkaiseminen julkaisemisen, ei kiinnostavien tieteellisten tulosten vuoksi.”

    “… tavoitteista tulee toissijaisia niitä kuvaaviin indikaattoreihin nähden.”

    Koko tiedote:
    http://www.utu.fi/fi/yksikot/tse/ajankohtaista/uutiset/Sivut/vaitos-kirsi-mari-kallio.aspx

    Väitöskirja:
    https://www.doria.fi/handle/10024/94109

    VastaaPoista
  4. Muutamia makupaloja tuosta väitöskirjasta, s. 245

    Houkuttelee puoleensa pisteenkerääjiä; ihmisiä jotka laiminlyövät
    sellaiset tehtävät (opetuksen kehittäminen, opetushallinto), joista ei
    saa palkkioita (virkoja tms.); yleensä omaa etuaan tavoittelevia,
    joille ympäröivä organisaatio on sivuseikka ja lähtevät parempiin
    hommiin heti kun tilaisuus tarjoutuu. (Perusopetuksen muu henkilökunta,
    nainen, kauppa- ja taloustieteet, työssä yli 30 vuotta.)

    Ketä kiinnostaa tuottaa tutkintoja ja julkaisuja liukuhihnaperiaatteella
    maisteri- ja paperitehtaiksi muuttuneissa yliopistoissa? (Perusopetuksen
    muu henkilökunta, mies, matemaattis-luonnontieteet,
    työssä 11–20 vuotta.)

    Kiitos tulosohjauksen, kukaan järkevä ihminen ei enää lähde yliopistouralle,
    jos on a) tietoinen työntekoon liittyvistä olosuhteista
    ja b) on olemassa muita vaihtoehtoja. Yliopistoista halutaan näköjään
    tehdä aidosti ja kestävästi uutta luovan ja hyvää kulttuuria
    suojelevan sivistysyliopiston sijaan kurjuuden parissa epäitsekkäästi
    työskentelevien ja toisiaan pudotuskilpailussa syövien sääliöiden
    temmellyskenttä – paitsi jos alasi sattuu olemaan esim. pseudoluova,
    "innovaatioita" pursuava kaupallistekninen ala (vrt.
    Aalto-"yliopisto"), jolle kyllä rahoitusta tuntuu löytyvän riippumatta
    siitä millainen työn vaativuus ja tuottavuus oikeasti, pitkällä
    tähtäimellä on. (Perusopetuksen muu henkilökunta, mies, kasvatustieteet,
    työssä 11–20 vuotta.)

    Mielestäni tulosohjaus vähentää akateemisen uran houkuttelevuutta.
    Liiallisen tulosohjaukseen tuijottamisen varjopuolena voi
    tulla kaikenlaisten oikopolkujen käyttö sekä pseudotulosten tuottaminen
    henkilökohtaisen akateemisen uran edistämiseksi. Mikä taas
    edelleen pahimmillaan ja äärimmilleen vietynä veisi pohjan kaikelta
    tieteellisen tutkimuksen luotettavuudelta. Ainakin se rapauttaa
    sitä pahasti. (Tutkija, mies, matemaattis-luonnontieteet, työssä 11–
    20 vuotta.)

    -- En suosittele yliopistouraa kenellekään lahjakkaalle, analyyttiselle
    tai älykkäälle ihmiselle. Yliopisto sopii työpaikaksi lähinnä
    pyrkyreille. (Tutkija, nainen, humanistiset tieteet, työssä 5–10
    vuotta.)

    Tarvitseeko muuta sanoa?

    VastaaPoista
  5. "Paperitehtaistahan" Suomi on elänyt ennenkin... X) X) X) X) X)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään Hesarin mielipidesivuilla Kari Leppälä kirjoittaa, että yliopistojen vertaaminen paperitehtaisiin antaa väärän kuva paperiteollisuudesta: "Tehtailla ei arvioida paperityöläisiä eikä heitä kilpailuteta toisiaan vastaan."

      :D

      Poista
    2. ... ja sitäpaitsi ne tuottaa aidosti korkealuokkaista paperia maailmanmarkkinoille myytäväksi. Ei tarvitse "asiakkaille" maksaa siitä, että he suostuvat ottamaan tuotteen vastaan, kuten on laita tiedelehtien kanssa.

      Poista
  6. Kirjoitin suhteellisen pitkän kommentin, joka kyllä lähti mutta ei ilmestynyt tänne perään.

    Lyhyesti: Kiitos hienoista ajatuksistasi. Etkä missään vaiheessa hukkunut pahoihin tunteisiin. Onnea ja menestystä mitä sitten satutkin tekemään.

    VastaaPoista
  7. Kiitos! (myös aiemmasta pidemmästä kommentistasi, joka on julkaistu Men jo -tekstin keskustelussa)

    Elämä Huippuyliopiston ulkopuolella on osoittautunut sangen mukavaksi. Työni päämäärät rakentuvat suhteessa yhteiskuntaan, eivätkä suhteessa kapeaan akateemiseen urakilpailuun. Työnteko tuntuu intensiivisemmältä, kun saan keskittyä muutamaan arvokkaaksi kokemaani asiaan, enkä yritä takoa sataa rautaa kerralla. Kirjoittamiseen olen löytänyt aivan uutta iloa, koska en enää pakota ajatuksiani "huippulehtien" kapeaan formaattiin. Aikaa jää olennaiseen, koska jatkuva kiire on poissa. Itseni koen ehjemmäksi, koska en kilpaile eikä minua vertailla jatkuvasti toisiin.

    VastaaPoista