Vuosikausia olen pitänyt kyseenalaistamattomana päämääränäni akateemista uraa yliopistossa. Olen aina halunnut tutkia, olen nauttinut teoreettisista oivalluksista ja empiirisen aineiston jäsentämisestä, olen kukoistanut opettajana ja olen tuntenut suurta kiitollisuutta älykkäistä kollegoistani. Vaikken ole koskaan tietoisesti suunnitellut uraani, olen lähes tiedostamatta kuvitellut sen etenevän tiettyjen etappien kautta. Aloittelevana jatko-opiskelijana kuvittelin olevani jonain päivän tohtori, jossain vaiheessa huomasin jo olevani varsin pätevä opettaja, väittelyn kynnyksellä suunnittelin post-doc tutkimuksia, yhtäkkiä olin alani asiantuntija keskellä kansainvälisiä verkostoja, hetken jo näin itseni professorina… SEIS!
Tässä kohtaa tapahtui jotain. Jotain, mitä minun on yhä vaikea selittää itselleni, saati muille. Aivan vaivihkaa, aluksi vain ajoittain, mieleeni hiipi epäilys. Vähitellen tuo epäilys alkoi kasvaa. Artikkelikäsikirjoituksiini saamat (sinänsä hyvät ja asiantuntevat) review-kommentit alkoivat tuntua turhalta ja todellisuudesta etäiseltä käsitteenväännöltä. Pohdin kenen maailman tekee paremmaksi, että käytän aikaani ja työpanostani artikkelien, joita tulee loppukädessä lukemaan suhteellisen pieni ja jo valmiiksi asiaan vihkiytynyt joukko, viilaamiseen. Samaan aikaan opetusohjelmaa, jossa olin mukana, muokattiin suuntaan, jonka takana minulla alkoi olla vaikeuksia seistä. Kollegat - työni suola - saivat joko lähtöpassit tai lähtivät itse, muuttuivat niin kiireiseksi ettei heitä tavoittanut, uupuivat tai valittivat. Itsekin muutuin yhä kiireisemmäksi. Yritin samaan aikaa kirjoittaa kirjoja, artikkeleita, arvioida muiden artikkeleita, opettaa, ohjata ja arvioida, tehdä hallinnollisia töitä, matkustaa, olla hyvä kollega, auttaa muita, verkottua, olla näkyvä…
Turhan usein löysin itseni työhuoneelta iltamyöhällä, turhan usein avasin tietokoneen ja hoidin sähköposteja lasten käytyä nukkumaan, turhan usein jätin hyvän romaanin odottamaan seuraavaa päivää, koska oli pakko käydä läpi työpapereita. Turhan usein tunsin velvollisuutta asioista, jotka eivät tuottaneet minulle työniloa. Enkä ikinä oppinut uuden akateemisen urapelin tärkeintä logiikkaa: asioita tehdään, jotta ne voidaan laittaa muiden näkyville cv:hen.
Epäilykseni olisi ehkä pysynyt kurissa, jos olisin toiminut akateemisessa yhteisössä, jossa olisi ruokittu sisällöllistä innostusta, kannustettu monimuotoisiin toimintatapoihin ja monipuoliseen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, ja jossa olisi tuntenut itsensä riittäväksi vähän pienemmälläkin ”brändillä”. Silloin saattaisin olla nyt tai tulevaisuudessa professori, ja epäilemättä ihan helvetin hyvä sellainen. Kävi kuitenkin niin, että akateeminen yhteisöni välineellistyi, johdon päätökset tuntuivat mielivaltaisilta, kaikkien huulilla pyörivät vain urapelin kikat ja rankingeista tuli tärkeämpää kuin sisällöstä. Ehkä pelottavinta oli huomata, että olin vähitellen kadottanut minua vahvasti luonnehtineen intohimon tutkimukseen. En enää ollut minä, ammatillisesti.
Jouduin vakavan pohdinnan eteen. Mietin ja mietin, mitä työltäni haluan, mitä sillä tavoittelen ja missä ja kenen kanssa haluan sitä tehdä. Alan huomata, että minulle ennen niin tärkeä Huippuyliopisto ei enää ole se paikka, jossa voin kasvaa täyteen mittaani. Yllätyksekseni huomaan, että en ole ajatuksineni yksin: yhä useampi kollega on saman äärellä.
Urapelin sisältä katsottuna tämä voi näyttää luovuttamiselta. Jos asiaa haluaa välttämättä siinä kehyksessä tarkastella, niin luovun mieluummin asemastani kuin unelmistani. Minulle tässä on kuitenkin kyse jostain ihan muusta: rohkeudesta, kasvusta, alistumattomuudesta, älyllisestä rehellisyydestä, mahdollisuudesta uuteen. En koskaan tule olemaan professori, vaan jotain paljon enemmän.
Tiina, kiitos omakohtaisesta koskettavasta tarinastasi. Noin huippuyliopisto menettää parhaat kykynsä.
VastaaPoistaPaikkaa josta olimme ylpeitä ei enää ole. Se hajotettiin tarkasti suunnitelluilla siirroilla. Koulun johdon laatimilla huippuyliopisto -kelpoisten ja ei-kelpoisten henkilölistoilla joihin perustuen opetus järjesteltiin uudelleen. Johdon ujuttamilla omilla ohjelmajohtajilla. Johdon puuttumisella pieninkiin rekryprosessin yksityiskohtiin. Vanhakantaisen tutkimusfokuksen (uudelleen elvytetyn 20-30 vuoden takaa) ulkopuolelle jäävän osaamisen ja näyttöjen sivuuttamisella. Viemällä uudemman tutkimuksen tukipalvelut pois. Yhdessä kehitetyn osaamisen halveksunnalla. Viemällä toivon pois yhteisölliseltä kehittämiseltä. Yrittämällä peloitella entiset tutkijat ja opettajat pois. Opiskelijoiden tarpeet sivuuttamalla.
Johto ajaa omaa uusliberalistista poliittista ohjelmaansa läpi välittämättä henkilöstön eduista ja hyvinvoinnista tai ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Tullessaan valituksi se vaati ehtona vapaita käsiä uudistusten tekemiseen. Näihin ehtoihin suostuttiin ja jälki on rumaa. Niin rumaa ettei se kestäisi julkista tarkastelua. Työntekijöiden luotetaan pitävänsä suunsa kiinni oman työpaikkansa menettämisen pelossa.
Niin, keskivertotyöpaikalla keskivertoihminen jakaa kyllä ajatuksesi. Tätä tämä työelämä tuntuu olevan.
VastaaPoistaOlen asiantuntijaroolissa miettinyt, olisimmeko me asiantuntijat voineet jotenkin estää tämän muutoksen. Hiipikö se päälle yllättäen vai olimmeko me vain laiskoja reagoimaan ja toimimaan? Lopultahan mikä tahansa työyhteisö on kuitenkin joukko yksilöitä, jotka voivat kukin tavallaan vaikuttaa.
Tuota on varmasti hyvä pohtia. Itse olen kuitenkin pessimistinen rivitutkijan mahdollisuuksiin vaikuttaa tehtyihin muutoksiin. Olen yrittänyt parhaani, mutta sillä ei ole ollut mitään vaikutusta. En ole voinut vaikuttaa yliopiston sisällä enkä äänestäjänä eri vaaleissa.
VastaaPoistaHuippuyliopiston luominen oli Vanhasen hallituksen työlistalla tärkeimpänä ja ensimmäisenä asiana. Sitten muutettiin yliopistolakia. Kaikkien muutosten jälkeen viimeisinä niitteinä olivat johdon ja erityisesti dekaanien valinta. Dekaanillemme annettiin vapaat kädet tehdän muutoksia huippuyliopiston hengessä. Hän aloitti laatimalla "maailmanluokkaan" sopivien ja ei-sopivien henkilöstölistat ja ilmoitti tietyille oppiaineille että tulee hajottamaan niiden tutkijayhteisöt. Määräaikaisista opetusviroista luovuttiin nopeutetulla aikataululla. Lisäksi tutkimuksen fokusta on johdettu voimakkaasti valtavirtaan. Aineyhteisöjen kehittämiä opettamisen ja laadullisen tutkimuksen vahvuuksia ei ole noteerattu mitenkään. Kaikesta poikkitieteellisestä on pyritty pääsemään eroon. Opetusryhmien kokoa on käsketty nostamaan.
Nyt kaikkein lupaavimmat nuoret tutkijat ovat kyllästyneet tähän huonoon johtamiseen ja ovat itse lähdössä muualle. Joku muu taho saa nauttia heidän erinomaisesta kontribuutiostaan. Huippuyliopiston johto ei edes vielä ymmärrä kuinka iso menetys tulee olemaankaan. Nämä nuoret tutkivat tulevat muistamaan lopun ikänsä heidän rakkaan työyhteisönsä väkivaltaisen hajottamisen. En haluaisi moisia vihamiehiä (ja -naisia).
Työyhteisöön vaikuttamisesta vielä sen verran, että se on pitänyt kiitettävän hyvin yhtä. Ne jotka ovat aiemminkin pelanneet joukkuepeliä, ovat jatkaneet samalla tyylillä vaikka tämä olisikin vauhdittanut heidän lähtöpassejaan.
Onkohan maailmassa käynnissä tällä hetkellä tiedekupla? Siis aivan oikea talouskupla, joka koskettaa vain tällä kertaa tiedemaailmaa. Aivan kuten sellaisia on usein historian aikana syntynyt esimerkiksi rakennusalalle, pankkialalle... nyt vain sitten tiedealalle. Minusta merkkejä tämänkaltaisesta kehityksestä on ilmassa paljon.
VastaaPoistaKustannustoiminta on siirtynyt viimeisen vuosikymmenen aikana valtaville amerikkalaisille kustannustaloille. Liikevaihdot ovat kasvaneet valtavasti, voitot vielä enemmän ja koko asetelma on muutenkin outo: He eivät maksa "alihankkijoiltaan ostamistaan tuotteista" (eli artikkeleista) mitään, mutta sitä vastoin myyvät näitä "tuotteita" sitten käsittämättömän kovaan hintaan eteenpäin.
Usein näiden kustannustalojen toimesta pidetään myös erilaisia rankingeja pystyssä, jotka määrittelevät mm. impact factoreita ja/tai muita laadullisia arviointimenetelmiä. Näiden pohjalta sitten määritellään "hyvät lehdet" ja "hyvät artikkelit" määrittämään tutkijan, tutkimusryhmän ja lopulta yliopiston tason. Tulosperusteisesti, rahoitus tietysti sidotaan näihin myös.
Näin muodostuu noidankehä, jossa tutkijan kannattaa tehdä huippujournaaleissa julkaistavia artikkeleita, jotta maine kasvaa sekä yliopistolla että tutkijalla. Tästä on hyötyä, koska silloin tutkijan ansiot ja urakehitys paranee yliopiston arvostaessa tutkijaa enemmän. Tästä on myös hyötyä yliopistolle rahainhankinnassa. Ja kustantajalle erityisesti, koska se saa yhä enemmän tahkottua voittoa artikkeliruletissa. Ja huippujournaalit määritellään usein kustantajien ylläpitämillä rankingeilla.
Näinhän ne kuplat kehittyvät. "Järjetön innostuneisuus" (irrational exuberance) on mielenkiintoinen käsite, joka mielestäni osuu yllättävän hyvin nykyiseen menoon. Tämä Greenspanin lanseeraama käsite kertoo yleensä spekulatiivisten kuplien kehittymisestä, mihin laajat ihmisjoukot lähtevät mukaan osin menestyksenhalusta, osin kateudesta, osin monista muista perin inhimillisistä tekijöistä.
Kun kupla on kehittynyt riittävän pitkälle, myös moraalihasardi on usein käsinkosketeltava. Esimerkiksi rakennuskuplissa on usein havaittu, että ennen kuplien puhkeamista rakennusbuumin ollessa kovimmillaan ja hintojen noustessa rajuimmin voi rakennettujen talojen laatutaso olla aivan mitä sattuu (koska käyvät silti kaupaksi), lainoja myönnetään maksukyvyttömille ostajille löperin ehdoin, kaavoitetaan miten sattuu, palkat eivät välttämättä mitenkään seuraa osaamista ja todellista työpanosta jne.
Voisiko tästä näkyä merkkejä yliopistolaitoksessamme? Minusta voisi, paljonkin. Fuusioita tehdään, brändejä rakennetaan, julkaisumääriä on lisättävä, hallinto paisuu, erityisesti hyvin vastuullisia johtajia on palkittava avokätisesti; toisiin asioihin rahaa riittää niin maan perkeleesti ja toisiin taas ei sitten euroakaan... listaa voinee jokainen jatkaa. Ja tämä kaikki on toteutettava mahdollisimman nopeasti, ettei vain pudota kelkasta. Perustehtävien hoidossa, kuten opetuksessa tai tutkimuksessa (JOLLEI se tuota huippujournaalipapereita) voidaan sitä vastoin säästää, turhia kuin ovat.
Kuplien yksi tyypillinen piirre on myös kaaos, joka seuraa niiden puhkeamisen jälkeen. Kun noidankehän ympärille rakennettu korttitalo sortuu, kukaan ei tiedä enää, kehen tai mihin pitäisi luottaa ja miten asioihin pitäisi suhtautua, kun kautta järjestelmän on tehty kuplan kehittymisen vaatimia uudistuksia. Jollei julkaisumäärä kerrokaan tutkijan tasosta, mikä sitten? Jollei "tuotettujen" tutkintojen määrä enää olekaan itseisarvo, mihin rahoitus perustetaan... jne. Jokainen varmasti osaa jatkaa listaa itse.
Lisäksi kuplat yleensä ymmärretään vasta niiden puhjettua, vaikka kuplan merkit olisivatkin kuinka olleet ilmassa. Sen jälkeen kyllä kritisoijia löytyy; Ajatellaan vaikkapa Espanjan massiivista asuntokuplaa. "Ei me suomalaiset ainakaan olisi tuollaista tehty, tämä on selvä osoitus, että..." Ei niin, ei me suomalaiset tällä kertaa. Mutta me rakennamme ainakin tiedekuplaa, yhdessä kansainvälisen yliopistomaailman kanssa. :)