Me olemme yliopisto

Lukuisten kollegojeni tavoin olen viime aikoina tuntenut itseni huippuyliopistossa kodittomaksi. Kelpaamme ”resursseiksi” opetustyötä tekemään tai numeroiksi julkaisutilastoon, mutta nähdäänkö ja kuullaanko meitä? Päätös perustaa tämä blogi syntyi tästä äänettömyyden tunteesta. Saamani rohkaiseva palaute ja blogin ympärille syntynyt yhteisöllinen pöhinä ovat vahvistaneet uskoani siihen, että näistä asioista saa ja pitää puhua ääneen.

Selvennökseksi siis epäilijöilleni: en kirjoita tätä blogia katkeruudesta tai purkaakseni pettymystä siitä, etten pärjää kovassa akateemisessa kilpailussa. Mainiosti olen tähän mennessä pärjännyt, ja jos tilanne jatkossa muuttuukin, ei minun elämäni ja identiteettini ole tästä kisasta kiinni. Koen myös yhä vahvemmin, että edes minulle niin tärkeää akateemista työtä en enää ole valmis tekemään ihan millä tahansa ehdoilla ja missä tahansa ympäristössä.

Sen sijaan kirjoitan tätä blogia, koska välitän (ks. Uskallatko välittää?). Lukuisten näkymättömäksi muuttuneiden kollegoideni tavoin välitän muustakin kun oman akateemisen markkina-arvoni maksimoinnista. Välitän yliopistosta, meistä jotka yliopistotyötä tekevät ja teistä, jotka yliopistossa opiskelevat. Vaikka toisin voisi nykyään luulla, yliopisto ei ole olemassa managereita, suoritusmittareita ja akreditointeja varten. Yliopisto on meitä ja ympäröivää yhteiskuntaamme varten!  

Tälle välittämiselle en huippuyliopiston virallisista käytännöistä ole enää löytänyt sijaa. Siksi rakensin sille kodiksi tämän blogin. Huippuyliopisto-blogia on sen kahden ensimmäisen elinviikon aikana luettu yli 1200 kertaa – näyttää siltä, että aika moni muukin välittää. Kiitän huomiostanne ja toivotan tervetulleeksi jatkossakin!