Lukuisten kollegojeni tavoin olen
viime aikoina tuntenut itseni huippuyliopistossa kodittomaksi. Kelpaamme ”resursseiksi” opetustyötä tekemään
tai numeroiksi julkaisutilastoon, mutta nähdäänkö ja kuullaanko meitä? Päätös perustaa tämä blogi syntyi tästä
äänettömyyden tunteesta. Saamani rohkaiseva palaute ja blogin ympärille
syntynyt yhteisöllinen pöhinä ovat vahvistaneet uskoani siihen, että näistä
asioista saa ja pitää puhua ääneen.
Selvennökseksi siis
epäilijöilleni: en kirjoita tätä blogia katkeruudesta tai purkaakseni
pettymystä siitä, etten pärjää kovassa akateemisessa kilpailussa. Mainiosti olen tähän
mennessä pärjännyt, ja jos tilanne jatkossa muuttuukin, ei minun elämäni ja
identiteettini ole tästä kisasta kiinni. Koen myös yhä vahvemmin, että edes
minulle niin tärkeää akateemista työtä en enää ole valmis tekemään ihan millä
tahansa ehdoilla ja missä tahansa ympäristössä.
Sen sijaan kirjoitan tätä blogia,
koska välitän (ks. Uskallatko välittää?). Lukuisten näkymättömäksi muuttuneiden
kollegoideni tavoin välitän muustakin kun oman akateemisen markkina-arvoni
maksimoinnista. Välitän yliopistosta, meistä jotka yliopistotyötä tekevät ja
teistä, jotka yliopistossa opiskelevat. Vaikka toisin voisi nykyään luulla, yliopisto
ei ole olemassa managereita, suoritusmittareita ja akreditointeja varten. Yliopisto
on meitä ja ympäröivää yhteiskuntaamme varten!
Tälle välittämiselle en
huippuyliopiston virallisista käytännöistä ole enää löytänyt sijaa. Siksi
rakensin sille kodiksi tämän blogin. Huippuyliopisto-blogia on sen kahden
ensimmäisen elinviikon aikana luettu yli 1200 kertaa – näyttää siltä, että aika
moni muukin välittää. Kiitän huomiostanne ja toivotan tervetulleeksi jatkossakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti