Tiina Tutkijan kotikentällä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa eräs keskeisimmistä tutkimustyömme osista on kirjoittaminen. Siksi onkin tärkeää kysyä, mitä tekstimme tekevät? Mitä yritämme niillä saavuttaa?
Organization –lehdessä vuonna 2006 esittämässä puheenvuorossaan Writing Differently Christopher Grey ja Amanda Sinclair toteavat että helpointa on sanoa, että kirjoitamme koska meidän täytyy. Tunteaksemme itsemme aikaansaaviksi, näyttääksemme hyvältä kollegojemme ja arvioitsijoidemme silmissä, pitääksemme työmme. I’m cited, thefore I am!
Kirjoittaminen on (tai voisi parhaimmillaan olla) muutakin kuin väline julkaisulistamme kasvattamiseen tai oman suunnattoman älykkyytemme osoittamiseen. Kirjoittaminen on (tai voisi olla) moraalista ja poliittista toimintaa, jolla on vaikutuksia. Ennen kaikkea vaikutuksia sen pienen akateemisen piirin ulkopuolella, joka käsitteitä, teorioita ja menetelmiä vilisevät tekstimme onnistuvat kahlaamaan läpi. Vai mitä sanotte seuraavasta fantasiatarinasta, jonka Grey ja Sinclair kertovat (s. 450-451):
Yliopistoon on valittu uusi
dekaani. Hän on ollut virassaan vasta muutaman kuukauden, mutta jo nyt huhut kertovat,
että isoja muutoksia on luvassa. Tänään dekaani on kutsunut koolle Epätavallisen
Henkilöstökokouksen. Hän hengähtää syvään, ennen kuin aloittaa puheenvuoronsa. ’Olen päättänyt uudesta strategisesta
missiosta ja uusista, yksityiskohtaisista suoritustavoitteista’, hän
aloittaa. Osallistujat vääntelehtivät kiusaantuneina ja osa näyttää
säikähtäneiltä. ’Olen perehtynyt
tuotoksiinne ja totta puhuen suoritustasonne ei kerta kaikkiaan riitä. Moni
teistä on julkaissut huippulehdissä ja osa teistä jopa monta kertaa. Mutta arvatkaa
mitä? Minä olen lukenut joka ikisen juttunne. Eikä tämä peli enää
yksinkertaisesti vetele!’
Jokainen kokouksen osallistujista
käy läpi mielessään omaa julkaisuprofiiliaan. Joku tuntee olonsa
luottavaiseksi, saihan hän juuri paperinsa läpi parhaimpaan mahdolliseen
jenkkilehteen. Toinen puolestaan huolestuu entisestään pohtiessaan kuinka hän
jälleen joutuu selittelemään miksi osallistuu pienemmissä ja vähemmän
arvostetuissa lehdissä käytyyn keskusteluun. Kohtaloaan pohtiessaan he hädin
tuskin kuulevat, kun dekaani jatkaa: ’Tästä
eteenpäin kukaan tutkijoistamme ei saa julkaista enempää kuin yhden jutun
viidessä vuodessa (ks. Päästökiintiö).
Tämä yksi artikkeli saa sisältää enintään 10 viitettä. Artikkelin täytyy
käsitellä asioita, joilla on todella merkitystä muille ihmisille, enkä näillä
ihmisillä todellakaan tarkoita teitä ja surkeita kanssakirjoittajianne.
Artikkelissa on oltava omaperäisiä ideoita ja jargonista rankaistaan. Tärkein
arviointikriteeri on se, saako tekstinne aikaan järkyttyneitä henkäisyjä ja
ilahtuneita hymyjä. Viittauksilla ja indekseillä leuhkimisesta seuraa paheksuntaa
ja myös siitä voidaan rangaista.’
Järkyttyneet osallistujat
pohtivat, mitä kaikella ylijäävällä ajalla sitten tehdään. Tarkoittaako se,
että meidän pitää ruveta lukemaan? Ihan oikeasti lukemaan, eikä vain etsimään
hyviä pätkiä, joihin viitata. Tai jopa ajattelemaan? Toinen pohtii, miksi
kirjoittaa akateemisten piirien ulkopuolisille taviksille, jotka eivät
kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Kolmas tarkentaa: ’Sinä siis ihan oikeasti haluat meidän ryhtyvän kirjoittamaan jotain
sellaista, jolla merkitystä muiden ihmisten elämässä?’
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti