Mitä jos keikauttaisimme
nykyiset, monista kohtuuttomilta tuntuvat julkaisuvaatimukset päälaelleen ja
määräisimme, että jokainen tutkija saa tuottaa ainoastaan yhden tieteellisen
artikkelin esimerkiksi kolmen vuoden ajanjakson aikana?
Tällöin joutuisimme ensitöiksemme
pohtimaan hyvin huolellisesti, millainen aihe ja kysymyksenasettelu olisi niin
tärkeä ja merkittävä, että olisimme valmiit uhraamaan yksin siihen kolmen
vuoden työn. Samalla pohtisimme, ketkä olisivat sellaisia kollegoja ja
kanssakirjoittajia, joiden kanssa olisimme valmiit työskentelemään monta vuotta
tiiviisti yhdessä. Meillä olisi mahdollisuus kerätä mittavia ja kattavia
aineistoja, voisimme jopa tehdä pitkäkestoista etnografista kenttätyötä, joka
nykyisessä pikatutkimuskulttuurissa tuntuu hullun valinnalta. Arvioitsijoilla
olisi parempi mahdollisuus paneutua tuotoksiimme, koska journaalit eivät
ruuhkaantuisi nykyiseen tapaan valtavasta artikkelitulvasta. Pienempien
julkaisumäärien vuoksi lopullinen artikkelimme saisi nykyistä enemmän huomiota
ja todennäköisemmin lukisimme myös muiden tuotoksia huolellisemmin. Voisi jopa
olla, että meillä jäisi enemmän aikaa opetuksemme kehittämiseen ja
yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Arto Mustajoki käsittelee samaa problematiikkaa Tieteessä tapahtuu –lehden (5/2008) kolumnissaan
Tieteen julkaisuähky. Hän arvioi, että tieteellisiä artikkeleita on tuotettu ainakin viisi miljoonaa,
ja tahti on kuluneen viiden vuoden aikana todennäköisesti vain kiihtynyt.
Julkaisijoille tämä on tietysti hyvä uutinen, hehän tekevät tieteellä bisnestä.
Mustajoki kuitenkin väittää, että runsas julkaiseminen ei edesauta tieteen
kehittymistä vaan ylettömän julkaisumäärän vuoksi ennemmin hidastaa uusien
ajatusten ja saavutusten leviämistä. Meillä ei ole sen enempää aikaa tai aivokapasiteettia käytössämme
kuin ennenkään ja suurin osa tieteellisistä artikkeleista jää vaille huomiota.
Mustajoen sanoin: julkaisuähky sen kuin pahenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti