maanantai 4. maaliskuuta 2013

Tähtäimessä hyvä elämä

Pohdin yhä useammin jäähyväisiä huippuyliopistolle. Tähän mennessä olen halunnut uskoa, että muutos lähtee sisältäpäin. En ole tyytynyt kriitikon rooliin, vaan olen osallistunut aktiivisesti toimintaan, jossa huippuyliopistoa pyritään kehittämään, sekä omassa yksikössäni että yliopistotasolla. Olen pyrkinyt käyttämään osaamistani huippuyliopiston hyödyksi. Mutta kuinka hitaaseen muutokseen voi idealisti tyytyä? Tai mitä jos muutos kaikesta ponnistelusta huolimatta kulkee väärään suuntaan?

Törmään yhä useammin siihen, että esimieheni ja seniorikollegani yrittävät opettaa minua pelaamaan akateemista urapeliä. Olen saanut paljon hyviä neuvoja siitä, kuinka voin korostaa omia ansioitani ja tehdä itsestäni menestyskelpoisen yksilön (ks. esim. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Rakkaat kollegat, kyllä minä tätä peliä osaan pelata, usein jopa paremmin kuin te, olenhan kasvanut siihen alusta alkaen. Ongelmani on se, etten halua.

Tulevaisuuttani pohtiessani hahmotan kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen, ja samalla minulle vaikein vaihtoehto on unohtaa mitä haluan ja alistua kilpailuyliopistoon, eli keskittyä huolehtimaan tiukasti omista eduistani ja taistelemaan mahdollisimman hyvästä paikasta kultaisen auringon alla. Jyväskylän yliopistossa väitelleitä naisia tarkastelevassa kirjassaan Hullua rakkautta ja sopimustohtoreita Raija Julkunen (2004) kuvaa ’emotionaalisia ja intellektuaalisia puolisiirtolaisia’, jotka myös painiskelevat oman akateemisen työuransa ja sen pelisääntöjen kanssa. Uusi yliopisto on kilpailuyliopisto, jossa ’yliopistot, laitokset, tutkimusryhmät ja yksilöt kilpailevat toistensa kanssa resursseista, tavoitteiden saavuttamisesta ja kasvusta' (s. 22). Uuden kilpailullisen hierarkian yliopistossa jokainen meistä ´joutuu koko ajan läpivalaistuksi, jossa on kirjaimellisesti verrata itseään maailman parhaaseen, (…) joka ei hevin anna tunnustusta, vaan eläminen avointen ja piilevien arvosanojen, arvostelujen, arviointien, lausuntojen, suositusten, ranking-listojen, järjestykseen asettamisten ja maailman ’parhaiden’ ajatusten ja tutkimuslöytöjen keskellä nostaa tunnustuksen riman niin itsen kuin muidenkin ulottumattomiin' (s. 166). (Ja mitä onkaan tapahtunut Julkusen tutkimuksen kirjoittamista seuranneiden kymmenen vuoden aikana...)

Toinen vaihtoehtoni on osallistua peliin siinä määrin kuin se on pakollista ja pyrkiä samalla säilyttämään riittävästi omaehtoista toimintatilaa itselleni tärkeissä asioissa. Julkunenkin toteaa, että periaatteessa yliopisto antaa mahdollisuuden luovaan ja palkitsevaan elämäntyöhön, joka on vain ajettu melko ahtaaseen rakoon nykyisessä kilpailuyliopistossa. Kutakuinkin tämän vaihtoehdon mukaan toimin nyt: tutkin minulle henkilökohtaisesti merkityksellisiä asioita, opetan sydämellä ja annan itse itselleni tunnustusta pyristelläkseni tietoisesti eroon jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta.

Kolmas vaihtoehto on lähteä rakentamaan mielekästä toimintatilaa jonnekin muualle, joillakin muilla ehdoilla, Julkusenkin mainitsemia ’ei-kilpailevia yhteisöllisyyksiä’ luoden (ks. Omaehtoista työtä?). Uuteen astuminen ja tuntemattoman valitseminen on toki pelottavaa – mitä jos epäonnistun? Tutussa (vaan ei turvallisessa) akateemisessa maailmassa olisi helpompaa. Vielä pelottavampaa on kuitenkin se, jos epävarmuutta väistellessäni unohdan omat arvoni ja ihanteeni ja jatkan omalla toiminnallani sellaisten käytäntöjen uusintamista, joissa ei ole mitään uusintamisen arvoista. Haluan käyttää elämäni kallisarvoiset hetket hyvin ja hyviin tarkoituksiin. Tulevaisuus näyttää, tapahtuuko se urapelin reunoilla vai jossakin toisessa todellisuudessa. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti