Pohdin yhä useammin jäähyväisiä huippuyliopistolle.
Tähän mennessä olen halunnut uskoa, että muutos lähtee sisältäpäin. En ole
tyytynyt kriitikon rooliin, vaan olen osallistunut aktiivisesti toimintaan,
jossa huippuyliopistoa pyritään kehittämään, sekä omassa yksikössäni että
yliopistotasolla. Olen pyrkinyt käyttämään osaamistani huippuyliopiston
hyödyksi. Mutta kuinka hitaaseen muutokseen voi idealisti tyytyä? Tai mitä jos
muutos kaikesta ponnistelusta huolimatta kulkee väärään suuntaan?
Törmään yhä useammin siihen, että esimieheni ja seniorikollegani yrittävät opettaa minua pelaamaan akateemista urapeliä. Olen saanut paljon hyviä neuvoja siitä, kuinka voin korostaa omia ansioitani ja tehdä itsestäni menestyskelpoisen yksilön (ks. esim. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Rakkaat kollegat, kyllä minä tätä peliä osaan pelata, usein jopa paremmin kuin te, olenhan kasvanut siihen alusta alkaen. Ongelmani on se, etten halua.
Törmään yhä useammin siihen, että esimieheni ja seniorikollegani yrittävät opettaa minua pelaamaan akateemista urapeliä. Olen saanut paljon hyviä neuvoja siitä, kuinka voin korostaa omia ansioitani ja tehdä itsestäni menestyskelpoisen yksilön (ks. esim. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Rakkaat kollegat, kyllä minä tätä peliä osaan pelata, usein jopa paremmin kuin te, olenhan kasvanut siihen alusta alkaen. Ongelmani on se, etten halua.
Tulevaisuuttani
pohtiessani hahmotan kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen, ja samalla minulle vaikein vaihtoehto on unohtaa mitä haluan ja alistua kilpailuyliopistoon, eli keskittyä huolehtimaan tiukasti
omista eduistani ja taistelemaan mahdollisimman hyvästä paikasta kultaisen
auringon alla. Jyväskylän yliopistossa väitelleitä naisia tarkastelevassa
kirjassaan Hullua rakkautta ja sopimustohtoreita Raija Julkunen
(2004) kuvaa ’emotionaalisia ja intellektuaalisia puolisiirtolaisia’, jotka
myös painiskelevat oman akateemisen työuransa ja sen pelisääntöjen kanssa. Uusi
yliopisto on kilpailuyliopisto, jossa ’yliopistot, laitokset,
tutkimusryhmät ja yksilöt kilpailevat toistensa kanssa resursseista,
tavoitteiden saavuttamisesta ja kasvusta' (s. 22). Uuden kilpailullisen
hierarkian yliopistossa jokainen meistä ´joutuu koko ajan
läpivalaistuksi, jossa on kirjaimellisesti verrata itseään maailman parhaaseen,
(…) joka ei hevin anna tunnustusta, vaan eläminen avointen ja piilevien
arvosanojen, arvostelujen, arviointien, lausuntojen, suositusten,
ranking-listojen, järjestykseen asettamisten ja maailman ’parhaiden’ ajatusten
ja tutkimuslöytöjen keskellä nostaa tunnustuksen riman niin itsen kuin
muidenkin ulottumattomiin' (s. 166). (Ja mitä onkaan tapahtunut Julkusen tutkimuksen kirjoittamista seuranneiden kymmenen vuoden aikana...)
Toinen
vaihtoehtoni on osallistua peliin siinä määrin kuin se on pakollista ja pyrkiä
samalla säilyttämään riittävästi omaehtoista toimintatilaa itselleni
tärkeissä asioissa. Julkunenkin toteaa, että periaatteessa yliopisto antaa
mahdollisuuden luovaan ja palkitsevaan elämäntyöhön, joka on vain ajettu melko
ahtaaseen rakoon nykyisessä kilpailuyliopistossa. Kutakuinkin tämän vaihtoehdon
mukaan toimin nyt: tutkin minulle henkilökohtaisesti merkityksellisiä asioita,
opetan sydämellä ja annan itse itselleni
tunnustusta pyristelläkseni tietoisesti
eroon jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta.
Kolmas
vaihtoehto on lähteä rakentamaan mielekästä toimintatilaa jonnekin muualle,
joillakin muilla ehdoilla, Julkusenkin mainitsemia ’ei-kilpailevia
yhteisöllisyyksiä’ luoden (ks. Omaehtoista työtä?). Uuteen astuminen ja
tuntemattoman valitseminen on toki pelottavaa – mitä jos epäonnistun? Tutussa
(vaan ei turvallisessa) akateemisessa maailmassa olisi helpompaa. Vielä
pelottavampaa on kuitenkin se, jos epävarmuutta väistellessäni unohdan omat
arvoni ja ihanteeni ja jatkan omalla toiminnallani sellaisten käytäntöjen
uusintamista, joissa ei ole mitään uusintamisen arvoista. Haluan käyttää
elämäni kallisarvoiset hetket hyvin ja hyviin tarkoituksiin. Tulevaisuus
näyttää, tapahtuuko se urapelin reunoilla vai jossakin toisessa
todellisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti