Vaikka yliopistouudistuksesta ja uudesta uljaasta yliopistosta ollaan montaa mieltä, sekä kritisoijat että puolestapuhujat jakavat yhteisen tavoitteen. Kukaan ei tavoittele tehotonta ja maailmasta eristäytynyttä yliopistoa, vaan peräänkuulutamme kaikki laadukasta tutkimusta ja opetusta, joilla on yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Jaamme siis päämäärän, mutta keinoista olemme eri mieltä. (Huippuyliopistossa tärkeimmäksi päämääräksi on tosin kovaa vauhtia muodostumassa tarkemmin määrittelemätön kategoria maailmanluokka, jota huippuyliopistoblogi arvelee lähinnä keskinkertaisten amerikkalaisten yliopistojen tavaksi tehdä asioita.)
Yliopistojen tulosohjaus ja tulosjohtaminen ovat keskeisin keino, jolla parempaan tutkimukseen ja vaikuttavuuteen huippuyliopistossa pyritään. Tulosjohtamisessa sinänsä ei liene mitään vikaa, jos toiminnan tavoitteena ovat määrälliset tulokset. Uskallamme kuitenkin epäillä, että tiede, tiedon tuottaminen ja sivistyksen luominen eivät toimi tällä logiikalla. Vai haluaisitko sinä tehtäväksesi määritellä, kuinka erilaista tietämystä mitataan, puetaan numeroiksi ja arvotetaan? Uuden tietämyksen rakentaminen ei myöskään noudattele kvartaalikapitalismin logiikkaa, koska uuden tiedon merkitystä on mahdotonta arvioida muutaman kuukauden, joskus jopa muutaman vuosikymmenen aikajänteellä.
Tulosjohdettuina opimme monenlaisia kikkoja, joilla saamme suorituksemme näyttämään hyvältä (ks. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Huipuksi määrittyy tutkija tai tutkimusryhmä, joka julkaisee paljon, huolimatta siitä mikä on näiden julkaisuiden merkitys tai vaikuttavuus viittauspelin ulkopuolella. Tavoitteeksi määrittyy julkaiseminen, ja erityisesti julkaiseminen tietyissä lehdissä, ei merkityksellisen tiedon tuottaminen sinänsä. Emme tietenkään väitä, että paljon julkaisevat tekisivät merkityksetöntä tutkimusta, päinvastoin. Sen sijaan väitämme, että ”huippulehdissä” julkaiseminen ei ole sen enempää tae laadukkaasta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä tutkimuksesta kuin ”huonommissa” lehdissä julkaiseminen sen puutteesta. Ratkaisevaa ei ole julkaisujen määrä tai julkaisupaikka, vaan niiden sisältö. Tämän tulosjohtaminen sujuvasti sivuuttaa.
Meillä on suuri huoli siitä, että kriittisimmät tutkijat ja opettajat eivät enää kauan katsele tällaista menoa yliopistoissaan. Kun vielä yliopistojen tehostamistoimet ovat paradoksaalisesti tuottaneet kaiken raportoinnin ja mittaamisen vuoksi paljon lisää byrokratiaa ja sitä tukevaa hallintokoneistoa, moni tuntee olonsa entistä turhautuneemmaksi. Huippuyliopiston johto lienee tosin tyytyväinen, jos kaikki änkyrät ja vastarannankiisket siirtyvät vähin äänin muihin sfääreihin. Näin se saa rauhassa levittää yliopistonsa menestystarinaa ja tavoitella maailmanluokkaa. Mutta mitä näiden kriittisten äänien ja toimijoiden poistuminen tekee tieteelle ja tutkimukselle – siis sille tulosjohtamisen laiminlyömälle sisällölle? Kuka pakottaa yliopiston instituutiona perimmäisten kysymysten äärelle? Kuka ajattelee toisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti