Amerikanterveisiä

Amerikkalaisessa yliopistossa kohtasi kerran kolme suomalaistaustaista pariskuntaa. He olivat nuoria, perheellisiä, vasta väitelleitä tai pikapuoliin väittelemässä. Kaikilla heillä oli kokemusta yliopistoista niin opiskelijan kuin tutkija-opettajankin roolista. Eipä aikaakaan kun keskustelu kääntyi akateemiseen työhön ja sen tekemisen ehtoihin.

Ensimmäinen pariskunta oli asunut kymmenen vuotta ulkomailla, viimeiset viisi vuotta Amerikassa. Nyt heillä oli herännyt halu muuttaa Suomeen. Suomessa olisi mukava asua, ystäviä, sukulaisia... Haavetta varjosti huoli työmarkkinoista suomalaissa yliopistoissa, jossa työtä ei ole tarjolla edes pätkissä. Amerikassa odottaisivat tenure trackit ja realistiset mahdollisuudet apulaisprofessuuriin.

Toinen pariskunta oli viettänyt vuoden verran Amerikassa. Hyvästellessään suomalaisen yliopiston, he hyvästelivät myös opetusvelvollisuudet, johon kuuluivat lukuisat luentokurssit, kirjatentit sekä gradujen ja kanditöiden ohjaukset. Amerikassa odotti yksi kurssi lukukaudessa, joka vedettäisiin yhdessä apuopettajan kanssa. He eivät lakanneet hämmästelemästä käytäntöä, jossa jokaisella kurssilla oli apuopettajana jatko-opiskelija 30 tunnin viikkotyöajalla. Näin tutkija-opettajille jäisi aikaa myös – tutkia. 

Kolmas pariskunta oli vierailevina tutkijoina amerikkalaisessa yliopistossa. He lähtivät tutkijavierailulle paitsi omasta halustaan edistää tutkimuksiaan ja kerätäkseen kansainvälistä kokemusta myös siksi, että pidempää työskentelyjaksoa ulkomailla pidetään arvossaan ja lähes välttämättömyytenä akateemista uraa rakentaville. Yliopisto osoitti arvostuksensa keräämällä pistepotin tutkijavierailuista. Tukea ulkomaille lähteville ei kaunopuheista huolimatta herunut: he hankkivat kaiken rahoituksen ulkopuolisena rahoituksena, hoitivat itse kaikki matkajärjestelyt vakuutuksia myöten ja maksoivat kaikki kulut mukana seuraavista lapsista.

Nykyisillä tieteenteon ehdoilla ja käytänteillä suomalainen yliopisto puskee ulkomaille (omalla kustannuksella, toki) kalleimman pääomansa – motivoituneet ja kannuksensa kansainvälisessä kilpailussa näyttäneet tutkija-opettajansa. Paluu Suomeen ei houkuttele niin pitkään kuin yliopistojen johto keskittyy strategioiden, visioiden, missioiden ja laaturaporttien viilaamiseen ranking-listoilla kipuamisen toivossa. Niin pitkään kuin puheissa helisevät ”tutkimukseen perustuva opetus”, ”kannustavat urajärjestelmät”, ”eettisyys, vastuullisuus ja tasa-arvo” tai ”yhteiskunnan ja sen jäsenten hyvinvoinnin edistäminen” ovat vailla totuuspohjaa ja saavat yliopistoyhteisön tuntemaan ennemminkin myötähäpeää kuin ylpeyttä oman yliopiston tavoitteista. 

Ennen kuin huippuyliopistoa ajavat saavat näistä terveisistä lisää vettä lukukausimaksuista jauhavaan myllyynsä, todettakoon, että kyse ei ole vain rahan määrästä vaan sen kohdentamisesta. Amerikkalaisessa yliopistossa (jota toki saa ja pitää monin tavoin myös kritisoida) näkyy sen perustehtävien – tutkimuksen ja opetuksen – arvostaminen. Toisin kuin suomalaisissa yliopistoissa tutkimus ei ole olemassa vain sitä varten, että tutkimushankkeiden mittavilla overheadeilla voidaan kattaa hallinnon kuluja (lue lisää täältä). Tutkimus ja opetus tuottavat muutakin sisältöä kuin julkisen rahoituksen mittareina käytettäviä excel-taulukoita tutkinto- ja julkaisumääristä.

Jos sitä huippuyliopiston mallia on ihan pakko hakea Amerikasta, niin tässä olisi joitakin terveisiä.