Kansainvälisestä liikkuvuudesta on tullut akateemisen työn keskeinen normi. Näköalat nimittäin kapenevat ja tiedeyhteisö muuttuu sisäsiittoiseksi, jos liian moni jämähtää tuttuihin ympyröihin. Liikkuvuuden mahdollistamiseksi tutkijan on asetettava ammatilliset velvoitteet etusijalle, muut sitoumukset saattavat näet estää sen tehokasta toteutumista.
Gary Rhoades, Judy Marquez Kiyama, Rudy MacCormick ja Marisol Quiroz (2008) esittävät kuitenkin myös huolensa liikkuvuuden vaikutuksista yliopiston ja sen paikallisten yhteisöjen väliseen suhteeseen. Jatkuvasti paikkaa vaihtavat ”mobiilit akateemiset” voidaan näet nähdä myös irrallisina, mihinkään sitoutumattomina matkalaukkukansalaisina, joiden on vaikea palvella niitä paikallisia yhteisöjä, joissa (ja joista) yliopisto elää.
Monet sellaiset ammattilaiset, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai ole valmiita jättämään omia paikallisia yhteisöjään, joutuvat puolestaan katselemaan töitä yliopistojen ulkopuolelta. Eihän urakilpailussa pärjää, ellei ole kokemusta ulkomailta. Rhoadesin ja kumppaneiden tavoin voimme kuitenkin (tai juuri siksi) kysyä, kuinka yliopisto palvelee paikallista yhteisöään, jos se ei pidä kiinni myös niistä ihmisistä, jotka tämän yhteisön tuntevat ja sen eteen haluavat työskennellä omaa paikallista tietämystä ja osaamistaan hyödyntäen?
Monet sellaiset ammattilaiset, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai ole valmiita jättämään omia paikallisia yhteisöjään, joutuvat puolestaan katselemaan töitä yliopistojen ulkopuolelta. Eihän urakilpailussa pärjää, ellei ole kokemusta ulkomailta. Rhoadesin ja kumppaneiden tavoin voimme kuitenkin (tai juuri siksi) kysyä, kuinka yliopisto palvelee paikallista yhteisöään, jos se ei pidä kiinni myös niistä ihmisistä, jotka tämän yhteisön tuntevat ja sen eteen haluavat työskennellä omaa paikallista tietämystä ja osaamistaan hyödyntäen?
Historiallisena esimerkkinä Tiede-lehti (Syyskuu 2013, s. 38) kertoo suomalaistaustaisesta nobelistista Ragnar Granitista, joka kieltäytyi kutsusta Harvardin yliopistoon, vaikka se tarjosi paremmat tutkimusresurssit kuin mikään muu yliopisto. Harvard kuitenkin ”sijaitsi kaukana Granitille rakkaasta Korppoon Vikminnestä, jossa hän vietti jokseenkin kaikki kesänsä varhaisesta lapsuudestaan elämänsä viimeisiin vuosiin saakka.”
Monilla meistä on oma Vikminnemme - on kyse sitten paikasta, ihmissuhteesta tai muusta tärkeästä kytköksestä. Voisiko niille olla sijaa myös akateemisessa kulttuurissamme?
Ks. myös:
Väärin kansainvälistynyt
Monilla meistä on oma Vikminnemme - on kyse sitten paikasta, ihmissuhteesta tai muusta tärkeästä kytköksestä. Voisiko niille olla sijaa myös akateemisessa kulttuurissamme?
Ks. myös:
Väärin kansainvälistynyt
Gary Rhoades, Judy Marquez Kiyama, Rudy MacCormick ja Marisol Quiroz (2008). Local Cosmopolitans and Cosmopolitan Locals: New Models of Professionals in the Academy. The Review of Higher Education, 31(2), 209-235.
Marko Hamilo: Ruotsi vei mieltä nobelistin. Tiede, syyskuu 2013, 36-39.
Tätä nykyiselläänkin jo erittäin sofistikoitunutta kansainvälisyysajattelua pitäisi kehittää jakamalla koko Suomi sisäisiin vyöhykkeisiin, sillä jos tutkija, rahoittaja tai muu yhteistyökumppani tulee esimerkiksi Tornista, Lappeenrannasta tai Turusta asti, niin "melkein ulkomaalaisuudesta" pitäisi eksoottisuuspisteiden jo ropista. Vastaavasti jos johonkin sidosryhmään kuuluva henkilö on kotoisin kehäkolmosen sisäpuolelta, niin hän on automaattisesti aivan täysi paska.
VastaaPoistaMyös kansalliseen liikkuvuuteen tulee ehdottomasti panostaa täysillä!
Ulkomailla on aina kaikki parempaa. Miksi panostaa omaan kehittämiseen kun kaiken voi kopioida?. Kaikki ulkomailta kopioitu istuu tänne kuin nenä päähän. Puhutaan ja opetetaan vielä englanniksi kun oma kielemme on niin huono. Ulkomaalaiset opettajatkin ovat parempia, ovathan he ulkomaalaisia.
VastaaPoista