Pohditaankohan yliopistojen johdossa koskaan, millaisen liiketoimintalogiikan osaksi joudumme nykyisessä julkaisukulttuurissamme?
Markkinoita hallitsevien suurten kustannustalojen liiketoimintalogiikka perustuu julkisesti rahoitettuun tutkijoiden tekemään työhön, jonka ne myyvät takaisin yliopistoille kovalla hinnalla. Armin Beverungenin, Steffen Böhmin ja Christopher Landin (2012) mukaan kyseessä on todella hyvä bisnes, suuret kustannustalot nimittäin tahkoavat jopa (muilla talouden alueilla ennenkuulumattomia) 30-40 prosentin voittomarginaaleja. Mutta helppohan se on voitot kääriä, kun arvon prosessiin tuovat ihan ilmaiseksi tutkijat ja yliopistot.
Beverungen, Böhm ja Land ihmettelevät, kuinka kustannustalot voivat vaatia omistusoikeudet tuotettuun tietoon, vaikka ne eivät hyvitä tämän tiedon tuottajia millään tavalla (s. 932). Vielä hämmentävämpää on, että yliopistot ovat valmiita ostamaan itse tuottamansa tiedon isolla rahalla takaisin. Kirjoittajat tosin huomauttavat, että yliopistot eivät suinkaan ole tilanteen suurin häviäjä. Tähän rooliin joutuvat nimittäin yliopiston sidosryhmät: touhun rahoittavat veronmaksajat ja valtio, opiskelijat, tutkijat ja etenkin kansalaisyhteiskunta, jolla ei ole pääsyä kalliilla lisenssimaksuilla suojattuun tietoon (s. 932). Meillä on siis yhä enemmän lehtiä, mutta juuri kenelläkään yliopistolisenssien ulkopuolella ei ole niihin pääsyä.
Hyötyykö tilanteesta kukaan muu kuin kustannustalot itse, ja miksi yliopistot eivät kyseenalaista tilannetta? Ehkä siksi, että julkaisufetissiin hurahtaneet yliopistomanagerit keskittyvät vain rummuttamaan lisää ja lisää julkaisemista miettimättä asiaa sen pidemmälle?
Beverungen, Böhm ja Land esittävät neljä vaihtoehtoista mallia, joilla tutkijat voivat ottaa julkaisemisen (takaisin) omiin käsiinsä:
Beverungen, Böhm ja Land esittävät neljä vaihtoehtoista mallia, joilla tutkijat voivat ottaa julkaisemisen (takaisin) omiin käsiinsä:
Open access – tietokantojen laajentaminen ja kehittäminen
Kirjoittajien mukaan luonnontieteet ovat huomattavasti yhteiskuntatieteitä edellä avoimessa julkaisemisessa. Myös kaupalliset kustantajat ovat heränneet avoimen julkaisemisen suosioon, mutta niiden ratkaisu on yleensä periä jopa tuhansien eurojen/dollarien palkkioita juttujen julkaisemisesta. Logiikka on siis se, että jos lukijat eivät maksa julkaisuista, niin kirjoittajat maksavat. (s. 932-933) Ja silloin voi käydä myös näin.
Reilun kaupan malli
Reilun kaupan mallissa tutkijat ja yliopistot saisivat taloudellisen kompensaation tekemästään työstä. Toisin sanoen ne, jotka hyötyvät akateemisesta tiedosta, maksavat myös osansa sen tuotannosta (s. 934). Jotta tutkijoille maksetut palkkiot eivät siirtyisi suoraan journaalilisenssien hintoihin vaatisi reilun kaupan toteutuminen kollektiivista painetta ja jopa tiettyjen kustannustalojen boikotointia (s. 933).
Yliopistopainojen renessanssi
Monilla aloilla yliopistopainot ovat tunnettuja kirjakustantajina, mutta joillakin tieteenaloilla ne ylläpitävät myös journaaleja, joiden lukeminen maksaa murto-osan kaupallisten kustantajien hinnoista. Voimmekin kysyä, kannattaisiko yliopistojen käyttää raha, jonka ne maksavat kustannustaloille lukuoikeudesta itse tekemäänsä tutkimukseen, julkaisemalla sitä suoraan itse? (934)
Itseorganisoitu avoin julkaiseminen
Kirjoittajien mukaan radikaalein mutta myös yksinkertaisin vaihtoehto olisi täysin avoin ja itseorganisoituva julkaisujärjestelmä, jota ylläpitäisivät esimerkiksi toimituskunnat ja akateemiset seurat. Toki tässäkin mallissa tutkijat joutuisivat tekemään paljon ”ilmaista” työtä, mutta ainakaan tämän työn hedelmiä ei jemmaisi voittoina taskuihinsa jokin ylikansallinen suuryritys. (s. 935)
Beverungen, A. & Böhm, S. & Land, C. (2012) The poverty of journal publishing. Organization, 19(6), 929-938.
Tutkijoiden kansainvälinen järjestäytyminen ammattiliittomaisesti voisi tuoda myös oman ratkaisunsa tähän hölmöilyyn. Hajoita ja hallitse on vanha sanelijan viisaus, joka tässäkin asiassa pitää hyvin paikkaansa. Kun jokainen on oman onnensa herra, on samalla myös kaverin kilpailija ja näin jokaista yksilöä voidaan kyykyttää erikseen esimerkiksi vaikkapa kustannusosakeyhtiön päätöksien mukaan.
VastaaPoistaHaasteeksi tietysti muodostuu tutkijakunnan hajanaisuus. On jatko-opiskelijaa, postdokkia, proffaa, senioritutkijaa ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Osa on yliopistojen palkkalistoilla, osa yritysten projekteissa, osa jonkin tiederahoituksen alaisena, osa säätiötuella ja tietysti osa voi toimia ihan omarahoitteisestikin.
Lisäksi järjestäytymisen tulisi ehdottomasti olla kansainvälistä. Ei siinä paljoa auta, jos suomalaiset laittaa Elsevierin boikottiin. :)
On syytä muistaa, että kustannusosakeyhtiöitä "vastaan" voi taistella myös ihan kapitalistisin keinoin: Riittävän järjestäytynyt tutkijakunta yksinkertaisesti määrittää konsulttipalkkiot lehtien vertaisarviointiin ja vastaavasti julkaistavaksi hyväksytyistä jutuista tutkijat tai yliopisto (tapauksesta riippuen) vaatii korvausta tekijänoikeuksien luovuttamisesta - siis myy jutun lehdelle, jonka jälkeen lehti voi yrittää sillä tehdä bisnestä myymällä sitä eteenpäin. Ei tämä olisi kovin tieteen ihanteiden mukaista, mutta ainakin huomattavasti reilumpaa kuin nykyinen pelleily.
On muuten omalla tavallaan aika outoa, ettei johto ole tätä tajunnut. Kun kaikki muu halutaan niin vietävällä tarmolla kopioida liike-elämästä, niin miksi ihmeessä yliopistoissa tuotetuista "tuotteista", eli siis vaikkapa nyt niistä paljon puhutuista tutkimusjulkaisuista - ollaan valmiit luopumaan ihan ilmaiseksi. Ja kaiken lisäksi sitten ollaan kyllä valmiita ostamaan ne kalliilla takaisin.
PoistaRahoitusta yritetään kuitenkin repiä ties mistä ja ties millä keinoin, niin luulisi, että omien "tuotteiden" myynti olisi se vanhin ja paras keino tähänkin ongelmaan.
Ei esim. Toyotakaan jakele suunnittelemiaan ja valmistamiaan autoja ilmaiseksi jälleenmyyjille, jotta he voisivat myydä niitä eteenpäin suurella voitolla. Eikä etenkään ostele näitä autoja sitten oman organisaationsa tarpeisiin kalliilla takaisin...
Sarkastisesti voisi todeta, ettei maailman huippuyliopistojen johto taida selkeästikään olla talousmiehiä. Kumma kyllä, silti he tuota maailmaa sitten joissain kohdin (esim. tulospalkkaus) ihailevat ja fetisoivat.
Käydäänköhän yliopistossa virallista keskustelua julkaisupolitiikasta ja tiedon avoimuudesta? Olisi varsin high impact factor jos yliopistot alkaisivat keskenään tekemään yhteistyötä ja hakemaan muutosta.
VastaaPoistaTaitaa kaikki olla sekä yksilöinä että laajempinakin kokonaisuuksina niin koteloituneet omiin poteroihin, ettei keskustelua pahemmin käydä. Ja sitten tietysti johto tukahduttaa viimeisetkin keskustelunaloitukset, jos sellaisia ilmenee. On syytä muistaa, ettei johdolle makseta järjenkäytöstä tai todellisten kehitysehdotusten muuntamisesta käytäntöön. Heille maksetaan ihan muusta... :)
PoistaSitä ei voine kuitenkaan kukaan kiistää, etteikö muutokselle olisi tarvetta ja kysyntää.
Tutkimuksen tietoaineistot -hankkeen yhteydessä toimineen Tiedon saatavuus -työryhmän raportista annetut lausunnot ovat tulleet juuri sopivasti verkkoon. Julkaisujen lisäksi käsitellään myös tutkimusdataa, mutta noista (ja tietysti myös itse raportista) saa joka tapauksessa jonkinmoisen käsityksen keskustelusta ja siinä tyypillisesti esitettävistä argumenteista. Lausujien joukosta joukosta löytyy luonnollisesti myös itse Huippuyliopisto.
PoistaKiitos Jyrki linkistä! Lukasin kursorisesti läpi Aalto-yliopiston kannanoton.
PoistaOlen samaa mieltä siitä, että artikkelien saatavuus ja aineistojen saatavuus ovat erillisiä kysymyksiä. Ensin tulisi saada edes artikkelit helposti ja edullisesti saataville. Ainestoihin on sitoutunut niin paljon työtä, että sillä on vaikutuksia akateemiseen kilpailuun. Jos toiset jakaa ja toiset ei, niin ne jotka jakaa voidaan polkea kilpailussa jalkoihin. Aineistojen jaossa rintamalinja kulkee yliopistomaailman sisällä, artikkelien suhteen kustantajien ja yliopistomaailman välillä.
Mutta, Aalto-yliopiston artikkelikannasta. Löytyy kannatusta tavoitteelle, ja toivotaan ja pyritään ja pidetään tärkeänä, ja käytännössäkin harjoitetaan, paitsi jos katsotaan että ei kannata (sotkee pisteytysjärjestelmiä tms).
Tuli vähän sellainen mielikuva, että Aalto ei ainakaan ole eturintamassa murtamassa kustantajien monopolia, vaan peesailemassa ja katsomassa ensin mitä maailmalla tapahtuu.
Yksi herkkupoiminta Helsingin Yliopiston vastauksesta:
Poista"Helsingin Yliopisto kiinnittää erityistä huomiota raportissa esitettyyn toimenpiteeseen 2 A, jonka mukaan "ministeriöt huomioivat avoimuuden asettaessaan tulostavoitteita ja allokoidessaan resursseja". Yliopisto katsoo, että tämän toimenpiteen toteuttamiseen ei ole tällä hetkellä edellytyksiä.
Hah-hah-haa! Hyvä rahoittaja, kriteerinne ovat typerät!
Niin, avoimuus kelpaa tavoitteena, jonka toteutumista rajataan kun siihen on käytännön perusteet, mutta se, että tutkimuksen- ja tiedon avoimuus alkaisi vaikuttaa resurssien jakoon, niin ei tuu peukutusta. Mikä juuri onkin se kovan luokan voima, millä muutosta ylipäätään voidaan tehokkaasti ajaa.
Helsingin Yliopisto: nyt ryhtiliike! Tiedon avoimuus juuri tuo pidemmällä tähtäimellä laatua tutkimukseen, ja lisää resurssia, kun rahaa ei mene kustannusmonopolien ylläpitoon.
Koneen säätiöllä on raikkaan arkipäiväinen ote, käykääpä kurkkaamassa!
PoistaKiitos vinkistä ja linkistä!
PoistaEhdin tähän hätään lukaista vasta Huippuyliopiston lausunnon. "Huippuyliopisto haluaa tutkimustulostensa leviävän mahdollisimman laajasti ja olevan mahdollisimman laajan yleisön saavutettavissa. Huippuyliopisto suosittelee tutkimustulosten julkaisua Open Access -periaatteen mukaisesti aina silloin kun se ei vaaranna tieteellistä vaikuttavuutta ja Huippuyliopiston strategisen tavoitteen (toim. huom. Maailmanluokassa 2020) saavuttamista. (...) Haasteena tässä etenkin tietyillä aloilla on se, että korkealle arvostetut julkaisukanavat eivät aina noudata avoimuusperiaatetta, jolloin avoin julkaiseminen voi haitata tutkijan meritoitumista sekä muodostaa ristiriitaisuksia yliopistojen tulosohjauksessa."
Toisin sanoen: kaunista sanahelinää avoimuudesta, mutta itse taidan olla juuri niillä mainituilla "tietyillä aloilla", jossa kaikki rekrytointi-, johtamis-, uralla etenemis- ja palkitsemiskäytännöt rakennetaan Open Access-periaatteesta kaukana olevien "huippulehtien" ja niissä julkaisemisen perusteella. Kuten lausunnossakin todetaan, tieteellinen taso ja vaikuttavuus asetetaan avoimuuden edelle, jos valintatilanteeseen joudutaan. Tekisi mieli kysyä, etenkin näin ihmistieteissä, mitä vaikuttavuutta voi olla ilman avoimuutta?
Yksi muuten mitkä puuttuu lausuntopyyntöjen listalta, ovat ylioppilaskunnat. Voisi ajatella, että mitä nuoriso nyt, sitä tulevaisuus myöhemmin. Tuolta olisi voinut bongata nousevia trendejä ja sentimenttejä.
VastaaPoista