Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin."