Listafetisismiä

Yksi hämmästyttävimmistä asioista nykyisessä yliopistossamme on se, että työmme sisällöllä ei ole mitään merkitystä. Ainut merkittävä asia on työmme tulokset, joita mitataan yksioikoisesti sitaatioindekseillä ja impact factoreilla. Sillä ei siis ole niin väliä, oletko tehnyt hyvän tutkimuksen ja kirjoittanut siitä hyvän artikkelin, vaan sillä oletko julkaissut sen riittävän hyvässä lehdessä. Käänteisesti tämä tarkoittaa, että hyvässä (lue: riittävän korkean impact factorin) lehdessä julkaistut jutut ovat hyviä ja muissa lehdissä julkaistut huonoja.  Erityisesti yliopistomme johto näyttää rakastavan erilaisia journaalien ranking-listoja, joissa määritellään eri lehtien taso suhteessa toisiinsa. Tämä rakkaus lähestyy jo fetisismiä, kuten organisaatiotutkija Hugh Willmott kirjoittaa Organization-lehdessä vuonna 2012 julkaistussa artikkelissaan Journal list fetishism and the perversion of scholarship: reactivity and the ABS list, jota käytän lähteenä seuraavassa pohdinnassani.

Mitä seurauksia tällä listafetisimillä sitten on? Ensinnäkin monia hyviä ja merkityksellisiä tutkimuksia ei osata arvostaa, koska niitä ei ole julkaistu jonkun tietyn ranking-listan kärjessä olevissa lehdissä. Kun tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kun sen sisällöstä, akateeminen keskustelu pelkistyy keskusteluksi rankingeista ja niiden mittaustavoista.  Johdon tavoitteita tämä toki palvelee: tarjolla on helppo ja numeerisesti mitattava tapa mitata yksittäisten tutkijoiden tai laitosten suoritustasoa, eikä aikaa tarvitse käyttää sisällölliseen keskusteluun saati eri tutkimusaloihin perehtymiseen.

Listafetisismi myös yhtenäistää tutkimusta ja kaventaa erilaisten aiheiden käsittelyä erilaisista näkökulmista erilaisin menetelmin. Ranking-listojen kärjessä olevat lehdet edustavat jonkinlaista monokulttuuria, joka sulkee ulos monet poikkitieteelliset, kriittiset ja ei-valtavirtaan kuuluvat tieteelliset avaukset ja keskustelut.

Kaikista pahinta on kuitenkin se, kuinka listafetisismin tuottama kilpailu statuksesta akateemisen maailman sisällä tekee meistä tutkijoista toistemme pahimpia kilpailijoita, oman akateemisen uramme yrittäjiä, jotka taistelevat verisesti tenure-paikoista, tutkimusrahoituksista, huippujulkaisupalkinnoista, vaikuttavimmista ansioluetteloista – sen sijaan että keskittyisimme esimerkiksi polttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja niiden ratkaisemiseen. Tutkija, joka on saattanut tulla yliopistoon, koska haluaa ymmärtää, välittää, sitoutua ja parantaa maailmaa, huomaa pian että nämä tavoitteet saavat väistyä egoistisen oman edun tavoittelun ja oman cv:n välineellisen kasvattaminen tieltä.