Yksi hämmästyttävimmistä asioista
nykyisessä yliopistossamme on se, että työmme sisällöllä ei ole mitään
merkitystä. Ainut merkittävä asia
on työmme tulokset, joita mitataan yksioikoisesti sitaatioindekseillä ja impact
factoreilla. Sillä ei siis ole niin väliä, oletko tehnyt hyvän tutkimuksen ja
kirjoittanut siitä hyvän artikkelin, vaan sillä oletko julkaissut sen riittävän
hyvässä lehdessä. Käänteisesti tämä tarkoittaa, että hyvässä (lue: riittävän
korkean impact factorin) lehdessä julkaistut jutut ovat hyviä ja muissa
lehdissä julkaistut huonoja.
Erityisesti yliopistomme johto näyttää rakastavan erilaisia journaalien
ranking-listoja, joissa määritellään eri lehtien taso suhteessa toisiinsa. Tämä
rakkaus lähestyy jo fetisismiä, kuten organisaatiotutkija Hugh Willmott
kirjoittaa Organization-lehdessä
vuonna 2012 julkaistussa artikkelissaan Journal
list fetishism and the perversion of scholarship: reactivity and the ABS list,
jota käytän lähteenä seuraavassa pohdinnassani.
Mitä seurauksia tällä
listafetisimillä sitten on? Ensinnäkin monia hyviä ja merkityksellisiä
tutkimuksia ei osata arvostaa, koska niitä ei ole julkaistu jonkun tietyn
ranking-listan kärjessä olevissa lehdissä. Kun tutkimuksen julkaisupaikasta tulee
tärkeämpi kun sen sisällöstä, akateeminen keskustelu pelkistyy keskusteluksi
rankingeista ja niiden mittaustavoista.
Johdon tavoitteita tämä toki palvelee: tarjolla on helppo ja
numeerisesti mitattava tapa mitata yksittäisten tutkijoiden tai laitosten
suoritustasoa, eikä aikaa tarvitse käyttää sisällölliseen keskusteluun saati
eri tutkimusaloihin perehtymiseen.
Listafetisismi myös yhtenäistää
tutkimusta ja kaventaa erilaisten aiheiden käsittelyä erilaisista näkökulmista
erilaisin menetelmin. Ranking-listojen kärjessä olevat lehdet edustavat
jonkinlaista monokulttuuria, joka sulkee ulos monet poikkitieteelliset,
kriittiset ja ei-valtavirtaan kuuluvat tieteelliset avaukset ja keskustelut.
Kaikista pahinta on kuitenkin se,
kuinka listafetisismin tuottama kilpailu statuksesta akateemisen maailman
sisällä tekee meistä tutkijoista toistemme pahimpia kilpailijoita, oman
akateemisen uramme yrittäjiä, jotka taistelevat verisesti tenure-paikoista,
tutkimusrahoituksista, huippujulkaisupalkinnoista, vaikuttavimmista
ansioluetteloista – sen sijaan että keskittyisimme esimerkiksi polttaviin
yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja niiden ratkaisemiseen. Tutkija, joka on
saattanut tulla yliopistoon, koska haluaa ymmärtää, välittää, sitoutua ja
parantaa maailmaa, huomaa pian että nämä tavoitteet saavat väistyä egoistisen
oman edun tavoittelun ja oman cv:n välineellisen kasvattaminen tieltä.
On 'päästy niin pitkälle' ettei ole enää varaa tutkia syvällisesti työkäytäntöjä, koska se on liian hidasta julkaisemista ajatellen.
VastaaPoista