Kirjoittamisen politiikkaa

Tiina Tutkijan kotikentällä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa eräs keskeisimmistä tutkimustyömme osista on kirjoittaminen. Siksi onkin tärkeää kysyä, mitä tekstimme tekevät? Mitä yritämme niillä saavuttaa?

Organization –lehdessä vuonna 2006 esittämässä puheenvuorossaan Writing Differently Christopher Grey ja Amanda Sinclair toteavat että helpointa on sanoa, että kirjoitamme koska meidän täytyy. Tunteaksemme itsemme aikaansaaviksi, näyttääksemme hyvältä kollegojemme ja arvioitsijoidemme silmissä, pitääksemme työmme. I’m cited, thefore I am! 

Kirjoittaminen on (tai voisi parhaimmillaan olla) muutakin kuin väline julkaisulistamme kasvattamiseen tai oman suunnattoman älykkyytemme osoittamiseen. Kirjoittaminen on (tai voisi olla) moraalista ja poliittista toimintaa, jolla on vaikutuksia. Ennen kaikkea vaikutuksia sen pienen akateemisen piirin ulkopuolella, joka käsitteitä, teorioita ja menetelmiä vilisevät tekstimme onnistuvat kahlaamaan läpi. Vai mitä sanotte seuraavasta fantasiatarinasta, jonka Grey ja Sinclair kertovat (s. 450-451):

Yliopistoon on valittu uusi dekaani. Hän on ollut virassaan vasta muutaman kuukauden, mutta jo nyt huhut kertovat, että isoja muutoksia on luvassa. Tänään dekaani on kutsunut koolle Epätavallisen Henkilöstökokouksen. Hän hengähtää syvään, ennen kuin aloittaa puheenvuoronsa. ’Olen päättänyt uudesta strategisesta missiosta ja uusista, yksityiskohtaisista suoritustavoitteista’, hän aloittaa. Osallistujat vääntelehtivät kiusaantuneina ja osa näyttää säikähtäneiltä. ’Olen perehtynyt tuotoksiinne ja totta puhuen suoritustasonne ei kerta kaikkiaan riitä. Moni teistä on julkaissut huippulehdissä ja osa teistä jopa monta kertaa. Mutta arvatkaa mitä? Minä olen lukenut joka ikisen juttunne. Eikä tämä peli enää yksinkertaisesti vetele!’

Jokainen kokouksen osallistujista käy läpi mielessään omaa julkaisuprofiiliaan. Joku tuntee olonsa luottavaiseksi, saihan hän juuri paperinsa läpi parhaimpaan mahdolliseen jenkkilehteen. Toinen puolestaan huolestuu entisestään pohtiessaan kuinka hän jälleen joutuu selittelemään miksi osallistuu pienemmissä ja vähemmän arvostetuissa lehdissä käytyyn keskusteluun. Kohtaloaan pohtiessaan he hädin tuskin kuulevat, kun dekaani jatkaa: ’Tästä eteenpäin kukaan tutkijoistamme ei saa julkaista enempää kuin yhden jutun viidessä vuodessa (ks. Päästökiintiö). Tämä yksi artikkeli saa sisältää enintään 10 viitettä. Artikkelin täytyy käsitellä asioita, joilla on todella merkitystä muille ihmisille, enkä näillä ihmisillä todellakaan tarkoita teitä ja surkeita kanssakirjoittajianne. Artikkelissa on oltava omaperäisiä ideoita ja jargonista rankaistaan. Tärkein arviointikriteeri on se, saako tekstinne aikaan järkyttyneitä henkäisyjä ja ilahtuneita hymyjä. Viittauksilla ja indekseillä leuhkimisesta seuraa paheksuntaa ja myös siitä voidaan rangaista.’

Järkyttyneet osallistujat pohtivat, mitä kaikella ylijäävällä ajalla sitten tehdään. Tarkoittaako se, että meidän pitää ruveta lukemaan? Ihan oikeasti lukemaan, eikä vain etsimään hyviä pätkiä, joihin viitata. Tai jopa ajattelemaan? Toinen pohtii, miksi kirjoittaa akateemisten piirien ulkopuolisille taviksille, jotka eivät kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Kolmas tarkentaa: ’Sinä siis ihan oikeasti haluat meidän ryhtyvän kirjoittamaan jotain sellaista, jolla merkitystä muiden ihmisten elämässä?’ 

Niin - Mitä sinä yrität teksteilläsi tehdä? Kenen elämän ne tekevät paremmaksi?