Kiitollisuus ja ikävä

Mistä olen kiitollinen Huippuyliopistolle? 

Upeista kollegoista, ohjaajista ja mentoreista, jotka ovat tukeneet ammatillista kasvuani.
Esikuvista, teistä tinkimättömistä opettajista ja tutkijoista, joita olen saanut ihailla läheltä ja kaukaa.
Opiskelijoista, joiden kanssa olen saanut innostua.
Osallisuudesta kaikessa siinä, jota en tiennyt olevankaan.
Arvojeni kiteytymisestä ja maailmankuvasta.
Moraalisen toimijuuteni kehittymisestä.
Kyseenalaistamisen ja toisin tekemisen taidoista.
Luovuuden ja kauneuden mahdollisuudesta.
Älyllisen inspiraation ja merkityksellisyyden kokemuksista.
Mahdollisuudesta tietää ja vaikuttaa.
Rohkeudesta tietää ja vaikuttaa.
Keinoista tietää ja vaikuttaa.
Oman ääneni löytämisestä. 

Mitä en ikävöi, jos (kun) lähden? 

Kiirettä.
Kilpailua.
Huippuretoriikkaa.
Maailmanluokkaa.
Brändäystä.
Strategisia ydinosaamisia.
Pitkää CV:täni.
Impact factoreitani.
Mittaamista.
Vähättelyä.
Ohipuhumista.
Alistumista.

Tuulahdus Australiasta

Tässä videossa Sydneyn yliopiston opettajat ja tutkijat ottavat kantaa akateemisen työn ehtoihin. Tapaukseen voi perehtyä tarkemmin lukemalla yliopiston henkilökunnan ja johdon välistä kirjeenvaihtoa, joka löytyy tästä avoimesta kansiosta. 

Professori Raewyn Connell kirjoittaa kirjeessään:

“I think the most difficult thing, for your generation of university administrators, is remembering that you are running a billion-dollar institution that is not a corporation. Our staff, both academic and general, are proud to work here precisely because it’s a university. It’s concerned with the making of highly sophisticated knowledge and with the most advanced and demanding forms of education. These are the public interests for which Australian society puts resources into the university system. The staff are trying to make this happen, and a good personnel policy for a university will respect and support them. The very last thing a university needs is an intimidated and conformist workforce. “

Taidehistorian ja elokuvatutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Laleen Jayamanne jatkaa:

"For example: recently we were told by senior research and management staff that what was needed NOW was “quality” not “quantity”. This comes within months of all academic members of staff being threatened with redundancy if they did not meet an arbitrary and retrospective quantity of research, with little or no consideration of quality. This kind of double talk, unaccountable capricious rhetoric to which we are ceaselessly subjected, makes me feel that I am a minor player in a very badly scripted absurdist play, perhaps Ionesco."

Hallintohenkilöstöä edustava Mark Johnston kertoo: 

"When you tell people that you work at the University of Sydney, the usual first question is what do you teach? I used to reply that I’m just general staff, but over the years I have learned to leave the “just” out of that answer. I’m proud of what the general staff at this university accomplish every day. I remember a time when the University management was proud of us too." 

Kansiosta löytyvät myös yliopiston johdon vastaukset henkilökunnan kirjeisiin ja työtaistelu-uhkaan. 

Australialainen yliopistokonteksti ja esimerkiksi työlainsäädäntö eittämättä eroavat omastamme ja jotkut tämän kiistan kohteena ovat yksityiskohdat tuntuvat meistä vierailta. Tuttua tutumpaa on kuitenkin sekä retoriikka, jolla työntekijät kritisoivat akateemisen työn olosuhteita, että johdon tapa perustella välttämättömiä ratkaisujaan. 

Mitä tarttumapintaa tällä kiistalla siis on Huippuyliopistoon? Meillähän panostetaan tutkimukseen (ks. Huippujulkaisun anatomiaa). Meillähän on tenure track, johon pääsevillä on turvattu uraputki (ks. Sivuraiteella). Meillähän on hallinnossa varsin paljon työmahdollisuuksia (ks. Hallinto paisuu). Samaan aikaan tutkimukseen panostaminen alkaa kuitenkin muistuttaa fetisismiä (ks. Listafetisimiä), suuri osa henkilökunnastamme on yhä prekaareja pätkätyöläisiä (ks. Omaehtoista työtä?), ja yhä useampi varoo sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen (ks. AA: anonyymit avautujat).

Tulevaisuuden menestyjä - hae huippuyliopistoon!

Oletko harkinnut hakevasi opiskelemaan huippuyliopistoon? Mikäli haet itsellesi säihkyvää CV:n täytettä, olet menossa juuri oikeaan osoitteeseen. Ainakin Suomessa erottaudut työnhakijoiden joukosta, kun voit näyttää valmistuneesi tästä kansainvälisestä ja huippuosaamiseen panostavasta instituutiosta. Varsinkin jos oman urasi ja työnantajasi innovatiivisuuden, tuloksellisuuden ja tehokkuuden edistäminen on lähellä sydäntäsi, täällä voit näitä kiinnostuksenkohteitasi kyseenalaistamatta vaalia. Sisällöllisesti sinulle tarjotaan juuri sellaisia teknisiä ammattitaitoja, joilla näitä päämääriä on helppo tavoitella. Onhan perimmäisenä päämääränäsi mikäpäs muu kuin menestyminen. 

Huippuosaamisen laadun takaavat rubriikit, akreditoinnit, globaali standardointi ja listasijoitukset erilaisissa rankingeissa. Siksi tässäkin huippuyliopistossa opetetaan listasijoja parantavia kursseja eli standardisoituja ja mittausvaateisiin sopivia, tehokkaita tietojen ja taitojen paketteja. Asiantuntijuuden ja työelämän tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että käytännön vaativissa töissä eteemme tulevat ongelmat eivät ole ratkaistavissa työkalupakkia suoraviivaisesti hyödyntäen. Asiantuntijoiden tulee kyetä toimimaan epävarmassa, jatkuvien muutosten värittämässä maailmassa, jossa on monenlaisia toimijoita ristiriitaisine intresseineen. Työkalupakin sijaan asiantuntijat tarvitsevat kykyä kriittiseen ajatteluun, taitoa ratkaista monitahoisia ongelmia ja uskallusta kyseenalaistaa toiminnan perimmäisiä päämääriä ja niiden moraalisia seurauksia. Tarvitaan kriittisiä kysymyksiä, itsenäistä ajattelua, uutta luovaa mielikuvitusta, moraalista pohdintaa ja rohkeutta välittää. 

Tällaisia taitoja voidaan myös opettaa, ei tosin standardoiduilla massakursseilla vaan edistyksellisissä, uusimpien oppimisteorioiden mukaan suunnitelluissa koulutusohjelmissa, joissa korostetaan yhteistoiminnallisuutta, opiskelijakeskeisyyttä ja reflektiota. Tämä vie myös aikaa, niin sinulta kuin opettajaltasikin, eivätkä tulokset kaikilta osin taivu ydinosaamiseksi ansioluetteloosi. 

Jos siis haet opinnoiltasi mahdollisuutta maailmankuvasi avartamiseen ja ajattelusi laaja-alaiseen kehittämiseen, niin mieti vielä. Täällä sinua ei kannusteta pohtimaan ja kyseenalaistamaan menestysideologiaa. Maailmaa voit toki parantaa, kunhan se ei tule työnantajien taloudellisten intressien ja kansakunnan kilpailukyvyn tielle. Jos tavoittelet jotain suurempaa, hakeudu sellaiseen paikkaan, jossa saat siihen tukea.

EI-päivä

Paikallisen osaamisen ja erityislaatuisuuden sijaan Huippuyliopisto on erikoistunut imitoimaan erilaisia maailmanluokan parhaita käytäntöjä. Myös Huippuyliopistoblogi haluaa kantaa kortensa kekoon tässä kunnianhimoisessa hankkeessa. Niinpä lanseeraamme globaalin EI-päivän, jossa imitoinnin kohteena on yksi merkittävistä sidosryhmistämme: tulevaisuuden toivot. Näiltä muutaman vuoden ikäisiltä, uhmaikäisiksikin kutsutuilta pikkusankareilta voimme omaksua hyödyllisiä toimintatapoja arjen vastarintaan. Kun heitä ei huvita syödä keittoa, he sanovat painokkaasti "en syö". Kun heitä pyydetään rauhoittumaan, he alkavat pomppia sängyllä. Kun pitäisi pukea, he riisuvat. Kun pitäisi riisua, he juoksevat karkuun. Tässä eivät auta hyvät eivätkä huonot painostuskeinot, ei lahjonta eikä kiristys. 

Kun siis tulet EI-päivänä töihin, teet vain sellaisia asioita, jotka sinua sillä hetkellä sattuvat huvittamaan. Kaikkeen muuhun sanot painokkaasti EI. Kun sinun täytyy kirjata työtuntejasi työajanseurantajärjestelmään, toteat yksinkertaisesti ”en kirjaa”. Kun sinua pyydetään turhaan kokoukseen, vastaat kädet puuskassa ”en tule”. Kun jo neljäs opiskelija anoo tänään lisäaikaa harjoitustyönsä palauttamiseen, toteat ”ei tipu”. 

Kun esimiehesi alkaa olla kärsivällisyytensä rajoilla ja huomauttaa toiminnastasi, käännät mielenosoituksellisesti selkäsi ja menet huoneesi oven taakse piiloon. Kun yrität piilossa tahkota läpi turhaa artikkelia, josta et mitään ymmärrä, heität sen seinään. Kun printteri taas kerran jumittuu, alat huutamaan. 

Viet luennoille karkkia ja kaakaota, pistät laitokselle pystyyn bileet, naurat ja laulat. Aloitat tutkimuksen, josta olet jo kauan haaveillut. Roiskit värejä, luet runoja ja nukut päiväunet. Halit kollegoitasi. Ja olet raivostuttavan ihana - kuten uhmaikäiset yleensä!

Kauneuden pilkahdus

Akateemisesta työstä puhutaan usein kutsumustyönä. Tällaisen taivaallisen lahjan nimissä monet yliopistotyöntekijät tekevätkin säännöllisesti ja ilmaiseksi ylitöitä, epävarmoissa työsuhteissa ja terveytensä rajoilla. Arkisessa uurastuksessa kutsumus helposti unohtuu ja innostus latistuu, kun pääosa työstä välineellistyy erilaisista velvoitteista selviämiseen ja määrällisten tavoitteiden saavuttamiseen. Luovana työnä tutkimuksen ja opetuksen laatu ja merkityksellisyys nojaavat kuitenkin, jos ei kutsumukseen, niin syviin kehollisiin kokemuksiin ja tunteisiin oman alan kauneudesta. 

Mitä on kauneus akateemisessa työssä? Kun tarkastelemme työtämme esteettisenä kokemuksena, yritämme tavoittaa ja sanoittaa sen ei-rationaalisia ulottuvuuksia. Akateeminen työ ei ole vain päänsisäistä kognitiivista prosessointia, vaan esteettisiä kokemuksia, kehollisia tuntemuksia ja tunteita. Vakinaistettuja professoreja tutkinut kasvatustieteilijä Anna Neumann kuvaa artikkelissaan tällaisia kauneuden kokemuksia ja niiden merkitystä tutkimus- ja opetustyössä. Tähtitieteilijän kauneuden kokemukset syntyvät linnunradan havainnoista ja inspiroivat hakemaan uusia merkityksiä ja selityksiä; musiikin professori taas tuntee kehossaan äänien kauneuden ja pyrkii avaamaan samanlaisia tiloja ja tuntemuksia opiskelijoissaan. Nämä kokemukset ovat professorien oman oppimisen ja luovan työn ytimessä. Ne eivät tee työstä vain henkilökohtaisesti mielekästä, vaan näkyvät myös työn tulosten laajempana merkityksellisyytenä. Parhaimmillaan opetuskin tavoittaa opiskelijoiden tunteet ja avaa pilkahduksia oman alan ja sen käsitteiden ja ilmiöiden kauneuteen – oli kyseessä sitten koneenrakennus, laskentatoimi tai sosiologia. 

Kauneuden kokemuksissa piilee akateemisen työn sydän, voima ja sen haavoittuvin osa. Nykyisessä kilpailuyliopistossa niitä täytyy erikseen vaalia. Vaaliiko huippuyliopisto näitä kokemuksia? Entä sinä itse?

Neumann, Anna (2005) To glimpse beauty and awaken meaning: scholarly learning as aesthetic experience. The Journal of Aesthetic Education 39:2, 68-86.

Rotten Place to Work®

Kaupallinen organisaatio Great Place to Work® -instituutti määrittelee hyvän työpaikan olennaiseksi tekijäksi luottamuksen. Rakentaakseen luottamusta organisaation johdon toiminnan on oltava uskottavaa ja työntekijöiden on koettava, että heitä kunnioitetaan ja kohdellaan oikeudenmukaisesti. Tätä kutsutaan myös vastuulliseksi henkilöstöpolitiikaksi.   

Huippuyliopiston johto ei todennäköisesti harkitse hakeutumista instituutin ylläpitämälle Suomen parhaat työpaikat -listalle, vaikka rankingeista onkin kovin innostunut. Täällähän osaa henkilöstöstä pidetään silpputyötä tekevänä rupusakkina (ks. Sivuraiteella). Tenure track -professoreita kunnioitetaan, muita ei. Tenure track ei kuitenkaan tarkoita vuosikausia tai jopa vuosikymmeniä määräaikaisissa työsuhteissa roikkuneiden nykyisten työntekijöiden - entisten assistenttien, yliassistenttien, tohtoriopiskelijoiden, projektitutkijoiden, määräaikaisten professoreiden ja lehtoreiden - vakinaistamista. Ehei. Nämä ihmiset saadaan ulos uuden järjestelmän nojalla, koska vahvasta sitoutumisestaan huolimatta he eivät edusta työnantajan silmissä uuden urapolun edellyttämää "kansainvälistä huippua". 

Harvassa yrityksessä harjoitetaan näin vastuutonta henkilöstöpolitiikkaa edes pahimpien irtisanomisaaltojen aikaan. Täällä sen sijaan vuosien työpanoksen ja jopa elämänsä sekä terveytensä yliopistolle omistaneet ammattilaiset painostetaan ulos viittaamalla heidän olemattomaan brändiinsä tai harvalukuisiin jufo-julkaisuihinsa. Useimpia ei tosin edes tarvitse irtisanoa. Homma hoituu kätevästi sillä, ettei määräaikaisia työsuhteita enää uusita. Kaiken päälle lähtijä saadaan tuntemaan itsensä epäkelvoksi luuseriksi ja häpeämään omaa epäonnistumistaan, sillä hei – uusi järjestelmähän on reilu ja objektiivinen ja kaikki voivat siinä kilpailla samoilla ehdoilla. Ei ihme, että näissä oloissa kenellekään ei tule mieleen järjestää läksiäisiä. 

Jos joku nyt perustaisi Rotten Place to Work® -instituutin, niin Huippuyliopisto pärjäisi sen arvioinneissa hyvin. Jee – vihdoinkin listaykkösenä!

Sivuraiteella

Huippuyliopistossa, kuten monissa muissakin yliopistoissa, on lanseerattu uusi uljas urajärjestelmä – TT. Lyhenne ei tässä yhteydessä viittaa Tohtori Tyhjiöön (ks. Katastrofi Ylivetolassa) vaan tenure track –urapolkuun. Tenure track –urapolku perustuu hyvälle idealle: nuorille tutkijakyvyille tarjotaan selkeä urapolku kohti pysyvää professuuria. Tenure-paikkoihin valituille tarjotaan resursseja ja tukea huippututkimuksen tekemiseen ja heitä arvioidaan säännöllisesti urapolulla etenemiseksi. 

Kiitämme pyrkimystä vakinaisiin, ennustettaviin ja hyvin palkattuihin työsuhteisiin. Olemme kuitenkin huolissamme, että yliopistoihimme muodostuu rinnakkaisia urajärjestelmiä tai työsuhdetyyppejä. Tenure track on eliittiura, joka sekä vaatii tekijältään paljon että palkitsee hänet hyvin. Huippuosaamisestaan huolimatta vakinaistamisraiteella juoksevat proffat eivät kuitenkaan selviä kaikesta työstä yksin. Siksi tarvitaan yliopistonlehtoreita (jotka sitoutuvat opetustyöhön vailla todellista mahdollisuutta käyttää aikaa tutkimukseen, ks. Aktiivityttö kohtaa opiskelijan), tuntiopettajia (jotka hoitavat lyhyillä sopimuksilla ja pienillä palkkioilla professoreilta ja lehtoreilta ylijääviä opetustehtäviä), sekä muita sekalaisia projektityöntekijöitä ja palveluntarjoajia (jotka tekevät sitä mistä kulloinkin palkkaa maksetaan, ks. Omaehtoista työtä?). 

Tätä silpputyötä tekevien joukkoa ei arvosteta, vaan heidän työhönsä suhtaudutaan kuin jätehuoltoon: se on välttämätöntä duunia, jonka kuka tahansa voi pientä korvausta vastaan tehdä. Samalla nämä osaavat ja työhönsä sitoutuneet tutkija-opettajat ja projektityöntekijät silti hoitavat innostuneesti merkittävän osan opetuksesta ja tuottavat impaktipisteitä yhteiseen laariin. Omalla urallaan he kuitenkin joutuvat sivuraiteelle. Elina Vuola kiteyttää Tieteessä tapahtuu –lehden (8/2010) kirjoituksessaan saman ongelman: ”Tutkijanuran ongelmiin on puututtava sen kaikissa vaiheissa ja välittömästi eikä vain odoteltava yhden järjestelmän potentiaalisia positiivisia vaikutuksia joskus tulevaisuudessa, samalla kun lakkautetaan entisiä vaihtoehtoja.” 

Huippuyliopistossa tilannetta puolustellaan puhumalla siirtymävaiheesta: kaikki muuttuu paremmaksi, kun uusi uramalli on vakiintunut ja pyörii täydellä teholla. Sitä odotellessa olisi syytä tunnustaa, että aika monta ihmistä on täällä töissä myös tänään. Huippuyliopistoblogi peräänkuuluttaakin yliopiston johdolta imitoinnin sijaan aitoa innovatiivisuutta ja todellisia vaihtoehtoja monimuotoisen yliopiston luomiseksi.

Terveisiä periferiasta

Kirjoitimme aiemmin (äidin)kielen roolista oppimisessa ja asiantuntijuuden rakentumisessa (ks. Oma kieli, oma mieli). Tänään tarkastelemme kansainvälistymistä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. 

Kansainvälisyyttä ja kansainvälistä tiedeyhteisöä pidetään sekä tieteen perusedellytyksenä että moninaisuuden lähteenä. Siksi onkin hieman paradoksaalista, että kansainvälisyys akateemisessa maailmassa ei suinkaan tarkoita eri kansojen, kulttuurien ja kielien tasavertaista osallisuutta ja osallistumista tieteeseen, vaan anglosaksisten* maiden ja kulttuuristen käytäntöjen hegemoniaa eli ylivaltaa. Kilpailunäkökulmasta katsottuna äidinkieleltään englanninkieliset ovatkin melkoisen etuoikeutetussa asemassa nykyisessä ”globaalissa” tiedemaailmassa. 

Susan Meriläinen, Janne Tienari, Robyn Thomas ja Annette Davies (2008, lehdessä Organization) kuvaavat omien suomalais-brittiläisten yhteistyökokemustensa kautta niitä hegemonisia akateemisia käytäntöjä, joita julkaisupeli uusintaa. Meriläisen ja kumppaneiden tutkimus sisälsi sekä suomalaista että brittiläistä haastatteluaineistoa. Kommentoidessaan sitä tutkimuksen arvioijat asemoivat brittiläisen aineiston ja kontekstin normiksi ja suomalaisen kontekstin ja aineiston ”erilaiseksi”. Brittiläinen aineisto siis muodosti oletusarvon, johon marginaalisena pidettyä suomalaisaineistoa verrattiin. Myös tutkijat itse toistivat samaa käytäntöä konferenssiesitelmissään nostamalla brittiaineistoa näkyvämmin esille, koska sen oletettiin kiinnostavan laajempaa yleisöä. Näin rakennettiin aivan tietynlaista valtasuhdetta ytimen (Britit) ja periferian (Suomi) välille. 

Myös Tiina Tutkijalla on lukuisia kokemuksia suomalaisen aineiston kansainvälisestä julkaisemisesta. Julkaistessaan erästä suomalaiseen kontekstiin sidottua tapaustutkimusartikkelia häneltä vaadittiin mittavaa suomalaisen kontekstin kuvausta (ja hyvä näin, vahvistihan se esitettyjä argumentteja). Samanaikaisesti hän kuitenkin luki vastaavia ilmiöitä käsitteleviä brittiläisiä ja amerikkalaisia tutkimuksia ja ihmetteli, miksi lukijoiden oletettiin automaattisesti tuntevan nämä kontekstit, käytännöt ja jopa erilaisia paikallisia organisaatioita kuvaavat kirjainlyhenteet ilman sen kummempaa avaamista. Jälleen ytimen ja periferian suhdetta vahvistettiin aivan tietyllä tavalla. 

*Wikipedia: “Anglosaksit on nimitys, jota käytetään ensisijaisesti Englannin varhaiskeskiaikaisista asukkaista, jotka puhuivat muinaisenglannin kieltä. Melko usein nimeä käytetään myös nykyajan englantilaisista tai englantilaistaustaisista ihmisistä, jotka asuvat Britteinsaarilla sekä Pohjois-Amerikassa ja muissa Yhdistyneen kuningaskunnan entisissä siirtomaissa.”

Hallinto paisuu

Kalle Ruokolainen tarkastelee Tieteessä Tapahtuu –lehdessä (1/2011) yliopistojen hallinnon paisumista ja opetus- ja tutkimushenkilökunnan supistumista. Ruokolainen on laskenut, että vuosien 2005-2009 aikana Suomen yliopistojen yhteenlaskettu keskushallinnon henkilövuosityömäärä on kasvanut 12,3 prosenttia, kun samaan aikaan opetushenkilötyövuodet ovat vähentyneet 1,1 prosenttia. Hän myös huomauttaa, että mikäli sama tahti jatkuu tulevaisuudessa, vuonna 2040 yliopistojen keskushallinnossa työskentelee yhtä paljon väkeä kuin opetuksessa.

Ruokolaisen mukaan opetushenkilöstön supistumista selittää ero työsuhteiden laadussa. Opetustyösuhteet ovat hallintoa huomattavasti useammin määräaikaisia, jolloin viime vuosien säästö- ja tehostamistoimenpiteet on ollut helpompi kohdistaa vakinaisten hallintotyösuhteiden sijaan määräaikaisiin opetustyösuhteisiin. Tämä ei kuitenkaan selitä hallinnon kasvua. Huippuyliopistoblogin valistunut veikkaus hallinnon kasvun syyksi on managerialistisen mittarointikulttuurin voimistuminen. Tarvitsemmehan yhä enemmän väkeä erilaisten mittarien kehittämiseen, seurantaan ja tulosten arviointiin. Lisäksi tarvitsemme erilaisia henkilöstöhallinnollisia toimenpiteitä, sillä managerialismin perusoletuksen mukaan työntekijät ovat pohjimmiltaan laiskoja, mutta porkkanoilla houkuteltavia resurssikimppuja. Resursseja pitää sitouttaa, motivoida, kehittää ja kannustaa terveelliseen elämäntapaan tuloksentekokyvyn säilyttämiseksi. Ranking-listasijoituksissa auttaa myös vahva brändi ja maine, jonka rakentamiseen tarvitaan ihan oma armeijansa viestintäväkeä. Pelkästään työntekijöiden työn laadun varaan tällaista strategista tavoitetta ei tietenkään voi jättää.

Vahvistamattoman käytävätiedon mukaan mittaroinnin mekassa eli Huippuyliopistossa työskentelee erilaisissa hallinnon asiantuntijatehtävissä yli 1000 ihmistä. Täältä tullaan Shanghain lista!

Tuunaajan tunnustuksia

Me tiedämme, miksi ja miten haluamme työtämme tehdä – vai tiedämmekö? Useimmiten vain tulemme tehneeksi asioita annetuissa puitteissa ja jupisemme sitten siinä sivussa. Voisimme kuitenkin tietoisemmin yrittää määritellä työtämme ja miettiä, mihin asti nämä puitteet voisivat taipua. 

Amerikkalainen Shelley Brickson (2011) kuvaa artikkelissaan, kuinka akateemista työtä voi tuunata vahvistaakseen työnsä mielekkyyttä ja merkitystä. Bricksonin lääkkeet sopivat paremmin amerikkalaisten akateemisille lihamarkkinoille, mutta muutaman vinkin niistä voi poimia tänne periferiaankin. Yksi tärkeimmistä on akateemisen työntekijän ideaalien monimuotoisuuden vaaliminen. Onko työnarkomaniaan taipuvainen, lentokentillä viihtyvä, tehopisteitä keräävä valovoimainen tähti ainoa mahdollisuus olla hyvä akateeminen työntekijä? Mitä hyvä akateeminen työ tarkoittaa sinulle ja yhteisöllesi?

Itse kukin voi miettiä, millaisia ihanteita tulee puheissaan ja toimissaan uusintaneeksi. Puhutko itsekin ihailevaan sävyyn niistä kollegoista, jotka järjestävät näyttäviä oman tutkimuksensa brändäystapahtumia ja tarvitsevat kokonaisen kopiopaperipaketin cv:nsä tulostamiseen? Entä mitä ajattelet kollegasta, joka ei koskaan tarkistanut sähköpostejaan vanhempainvapaallaan ja jätti artikkelinsa revisiotkin tekemättä?

Lopullinen vastuu akateemisten ideaalityöntekijän määrittelyssä näyttää ainakin Huippuyliopistossa jäävän johdolle. Mittarit, palkinnot ja tunnustukset kertovat omaa karua kieltään siitä, millaista työntekijää täällä arvostetaan. Niitä on vaikea vastustaa, ellei aktiivisesti vaali omia ihanteitaan ja tee niitä todeksi omassa arjessaan keskittämällä aikansa itse tärkeinä pitämiin, merkityksellisiin töihin.

Yritykset työn mielekkyyden kohottamiseksi jäävät kuitenkin auttamattomaksi tuherteluksi, jos tätä tuunausta ei viedä ruohonjuuritasoa ylemmäs. Mitä tuunattavaa on enää siinä vaiheessa, kun omat kurssisi ja erikoisalasi on ajettu alas epämuodikkaina ja globaalien työnantajien taitovaatimuksiin vastaamattomina humanistis-yhteiskunnallisina turhakkeina? Tai kun kaikki työsuhteet on rakennettu yhden tiukan ideaalin varaan?

Jos oma ideaali ei enää mitenkään taivu uusiin puitteisiin, vaaditaan jo radikaalimpaa tuunausta. Missä, miten ja kenen kanssa voit itse arvokkaana pitämääsi akateemista työtä tehdä? Yhä useammalle vastaus tähän kysymykseen löytyy yliopistoinsituution ulkopuolelta, ikävä kyllä.

Lähde: Brickson, S. (2011) Confessions of a Job Crafter: How We can Increase the Passion within and the Impact of Our Profession. Journal of Management Inquiry 20:2, 197-201.

Uusi yliopistoranking on täällä

Arto Mustajoki kirjoittaa Tieteessä Tapahtuu –lehdessä (8/2010), että ”yliopistojen rankinglistojen julkaisemiset ovat jokasyksyisiä uutisia, joita innolla ja kauhulla odotetaan – vaikkei niihin kukaan uskokaan.” Rankingeihin liittyy myös kaksinaismoralismia, kuten Mustajoki toteaa: hyvästä tuloksesta rankingissa kerrotaan innostuneesti, huonon sijoituksen sattuessa kyseenalaistetaan rankingin laatimisperusteet. 

Jotta huippuyliopistoblogista tulisi vakavasti otettava tiedepoliittinen foorumi, olemme päättäneet julkaista oman yliopistorankingimme keväisin. Uskokaa tai älkää. 

Ensimmäiselle sijalle kirii The Third University, joka sijaitsee Leicesterissa. Rankingin kärkeen tämä yliopisto nousee puhuttelevan ja kunnianhimoisen visionsa vuoksi: We aim to be the Third Best University in Leicester. 

Kakkossijalle nousee kova haastaja, The University for Strategic Optimism, jonka tavoitteena on reilumpi yhteiskunta kaikille ja keinona julkisen tilan politisointi. 

Kolmossijan valtaa University of Utopia, erityisesti korkeatasoinen epäopetusohjelmansa vuoksi. Yliopisto lienee myös työajoiltaan ja kiinteistökustannuksiltaan sangen tehokas, koska sen slogan on No time, no place. 

Avoin yliopisto voi hakea mallia neljännen sijan ottaneesta The Really Open Universitysta.

Viidennelle sijalle kipuaa University of Incidental Knowledge, jonka nostavat listalle sen epätarkoituksellisuus, sattumanvaraisuus, yllätyksellisyys ja asiaankuulumattomuus.

You treasure what you measure

New Economics Foundationin johtaja Stewart Wallis esittää Falling Walls –konferenssissa vuonna 2011 pitämässään puheessa kiinnostavia huomioita talouden ja tuottavuuden mittaamisesta. Yksinkertaisimmillaan hänen argumenttinsa ovat kiteytettävissä lauseeseen ’You treasure what you measure’, eli arvostamme sitä, mitä mittaamme. Ja mitä mittaamme, siihen huomiomme kohdistuu ja sitä myös teemme. Jos siis todella arvostamme esimerkiksi ekologista kestävyyttä, hyvinvointia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ei tärkeimmän taloudellisen mittarimme pitäisi olla näitä arvoja tavoittamaton ja aikansa elänyt bruttokansantuote, päättelee Wallis. 

Sovellamme seuraavaksi Wallisin ajatuksia yliopistomaailmaan. Huippuyliopiston strategiassa mainitaan (kaiken menestyksen, parhauden ja kilpailukyvyn ohella) hyvinvointi, vapaus, rohkeus, vastuu ja eettisyys. Mutta mitä huippuyliopistossa mitataan? Ei suinkaan ajatuksen vapautta, yhteisöllistä vastuuta tai toisista välittämistä. Sen sijaan mittaamme opiskeluaikoja ja tutkintojen määrää, impact factoreita, sijoituksia yliopistorankingeissa ja pärjäämistä akreditoinneissa. Ajattelun vapautta ja vastuuta on toki vaikea pukea numeeriseen muotoon. Mutta ratkeaako asia sillä, että mittaamme vain niitä asioita, jotka voimme pelkistää numeroiksi (muista: you treasure what you measure)? Yhtä lailla kun bruttokansantuote mittaa ”kaikkea paitsi sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista”, yliopistomittarimme mittaavat kaikkea muuta paitsi sitä, mikä tekee tutkimuksesta ja opiskelusta tekemisen arvoista. 

Huippuyliopistoblogin ratkaisu ongelmaan ei ole yhä uusien ja hienovaraisempien mittareiden kehittäminen. Sen sijaan ehdotamme luopumista koko mittauskulttuurista. Vai luuletko, että tutkijat ja opettajat alkavat välittömästi laiskotella, jos heitä ei mitata ja he eivät itse mittaa itseään (ks. Managerialismin seurauksia)? Opiskelijat vaihtavat harjoitustöiden kirjoittamisen päämäärättömään kahvilahengailuun? Yliopistomme maine kärsii rankan kolauksen sen pudotessa Shanghain listalta? Emmepä usko. Entä leimataanko ehdotuksemme utopistiseksi idealismiksi? Kyllä kiitos. 

Realismia otamme kehiin sen verran, että pahoittelemme jo etukäteen aloitteemme kerrannaisvaikutuksia yliopistojen hallinnossa uusia mittareita kehittelevän asiantuntijatyövoiman työllisyyteen.

You'll start happening too

Tänään haluamme inspiroida lukijoitamme lastenkirjailija Dr. Seussilta lainatuilla ajatuksilla:

Horton Hears a Who (1954)

Don't give up! I believe in you all.
A person's a person, no matter how small!
And you very small persons will not have to die
If you make yourselves heard! So come on, now, and TRY!

Yertle the Turtle (1958)

And today the great Yertle, that Marvelous he,
Is King of the Mud. That is all he can see.
And the turtles, of course... all the turtles are free
As turtles and, maybe, all creatures should be.

I know up on top you are seeing great sights,
But down here on the bottom,
We too should have rights.

The Lorax (1971)

Unless someone like you cares a whole awful lot,
nothing is going to get better. It's not.

Oh, the places you’ll go! (1990)

When things start to happen, don't worry, don't stew.
Just go right along, you'll start happening too!

You have brains in your head.
You have feet in your shoes.
You can steer yourself
any direction you choose.

With your head full of brains,
And your shoes full of feet,
You're too smart to go down a not-so-good-street.

Out there things can happen, and frequently do,
To people as brainy and footsy as you.
And when things start to happen, don't worry, don't stew.
Just go right along, you'll start happening too!

Huippujulkaisun anatomiaa

Stuart Macdonald ja Jacqueline Kam toteavat osuvasti, että tutkimusartikkeleita kirjoitetaan nykyään ennemmin laskettaviksi kuin luettaviksi (ks. Listafetisismiä). Esimerkiksi päätöksentekijöillä tai yliopistojen johdolla ei toki ole aikaa lukea jokaisen tutkijan jokaista hengentuotosta. Mittauskulttuurin hengessä he tarvitsevat numeroita ja tilastoja jotka kertovat sekä yksilöiden että yliopistojen suoritustasosta (ks. Tiedon tulosjohtamista – toisinajattelun ulosjohtamista?). Julkaisupeliin ovat kuitenkin lähteneet myös tutkijat itse. 

Kuinka määritellään, milloin pisteet ropisevat (joko omaan tai yliopiston laariin)? No tietysti huippuyliopistoblogin suosikin eli 

kansainvälisstrategisentulosydinavainsuoritushuippuindikaattorin 

eli rahvaan kielellä journaalirankingien avulla. Ennen kuin lähdet laskemaan omia, laitoksesi tai yliopistosi suorituspisteitä ja vertailemaan niitä kollegaan tai naapurilaitokseen pidä kuitenkin mielessä seuraavat Macdonaldin ja Kamin esittämät havainnot:

• Huippujournaalit ovat huippujournaaleja, koska ne julkaisevat huippuartikkeleita. Huippuartikkeli taas on huippuartikkeli, koska se on julkaistu huippujournaalissa. Kehäpäätelmän makua? 
• Huippujournaali on huippujournaali myös siksi, että se on huippujournaalien ranking-listalla. Kun se on yhdellä huippulistalla, se pääsee muillekin vastaaville listoille. 
• Huippujournaaleissa julkaistut artikkelit ovat yleensä todella hyviä artikkeleita. Huippujournaalit julkaisevat kuitenkin myös vähemmän hyviä artikkeleita. Ja myös muut kuin huippujournaalit julkaisevat todella hyviä artikkeleita. 
• Monilla aloilla huippujournaalit ovat niin sanottuja yleislehtiä, joihin tarkasti erikoistuneet tai monitieteiset artikkelit eivät istu. 
• Uusiin journaaleihin suhtaudutaan varauksella, huolimatta siitä kuinka hyviä artikkeleita ne julkaisevat. 
• Suuri hylkäysprosentti kertoo journaalin laadusta. Eräällä huippujournaalilla se onkin lähes täydellinen 99 %. 
• Moneen paljon luettuun tutkimukseen ei viitata. Vastaavasti viittaamme moniin tutkimuksiin, joita emme ole lukeneet. 
• Pisteiden ja rankingien laskeminen eliminoi laiskat ja hyödyttömät, mutta yhtä lailla fiksuimmat, kriittisimmät ja omalaatuisimmat ajattelijat. 

Lopuksi voit kysyä itseltäsi, odotatko alasi arvostetuimman huippujournaalin seuraavaa numeroa niin innoissasi, ettet malta pysyä nahoissasi? Kun saat sen käsiisi (tai ruudullesi) et millään osaa päättää, minkä houkuttelevista artikkeleista lukisit ensimmäiseksi? Kun muutkin ovat saaneet uuden numeron käsiinsä laitoksen käytävät alkavat täyttyä innostuneesta keskustelusta… 

Macdonald ja Kam ehdottavat, että nauramme kaikelle tälle hulluudelle. Vaan osaammeko enää? 

Lähde: Macdonald, Stuart & Kam, Jacqueline (2008). Quality Journals and Gamesmanship in Management Studies. Management Research News 31, 8, 595-606.

Suuri puhallus

Miksi yliopistouudistuksesta purnataan nyt, kun on auttamattoman myöhäistä? Missä kaikki purnaajat olivat silloin, kun yliopistolakia sorvattiin ja siihen olisi vielä voinut vaikuttaa? 

Tuukka Tomperi, Thomas Wallgren ja Jussi Pakkasvirta (2009) selittävät Akateeminen kysymys? –kirjan artikkeleissaan sitä, miksi yliopistojen henkilökunta pysyi yliopistouudistuksessa passiivisena, vaikka kyseessä oli heidän työhönsä merkittävästi vaikuttava muutos. Ensimmäinen selitys on Huippuyliopistostakin tuttu ilmiö: käynnissä olevasta muutoksesta oli vaikea saada tietoa, koska tarkka käsitys uudistuksen sisällöstä ja yksityiskohdista oli vain pienellä ja valikoituneella porukalta. Kun esimerkiksi Tiina Tutkija yritti ottaa selvää muutoksen yksityiskohdista omassa yliopistossaan, vastaus oli yleensä ’en tiedä’ tai vaihteli riippuen siitä, keneltä asioista milloinkin tuli kysyttyä. 

Kun tarkkaa tietoa ei ollut saatavilla, myös vaikutuskanavien löytäminen oli vaikeaa. Tähän vaikutti Tomperin mukaan myös yliopistouudistuksen laajuuteen nähden poikkeuksellisen nopea ja kapealla pohjalla tehty valmistelutyö. Osaltaan yliopistohenkilöstön passiivisuutta selitti sekin, että hiljattain oli viety läpi lukuisia raskaista muutoshankkeita (tutkinnonuudistuksia, uusia palkkausjärjestelmiä, laadunarviointeja) ja väki oli yksinkertaisesti väsynyt jatkuvaan muutokseen. Tiina Tutkijakin oli tullut yliopistoon tutkiakseen ja opettaakseen, eikä varsinaiselta leipätyöltä aikaa ja energiaa vievään, jälleen uuteen uudistukseen osallistuminen houkuttanut. Jokainen pätkätyöläinen joutui (ja joutuu) myös miettimään, millaisen riskin ottaa auktoriteetteja vastustaessaan, kuten Pakkasvirta toteaa. 

Wallgren toteaa, että lakiuudistuksen läpiviennissä yliopiston johdolle tarjottiin syötiksi valtionohjauksen lieventämistä ja lisääntynyttä autonomiaa. Tutkijakunnalle puolestaan uskoteltiin, että uudenlaisen johtamisen kautta tavallinen tutkija vapautuisi turhauttavista hallinnollisista tehtävistä (tämä on herättänyt blogin testilukijoissa suurta hilpeyttä). Olemmehan nähneet, mitä näille lupauksille kävi. Autonomia tarkoittaa johtajien päätösvaltaa ja byrokratia sen kun kasvaa (ks. Varsinainen soppa). Myös lain tiedepoliittisista vaikutuksista on käyty hämmentävän vähän keskustelua, vaikka Wallgren vertaa yliopistolain muuttamista sen tiedepoliittisia vaikutuksia arvioimatta siihen, että päivähoitolakia muutettaisiin arvioimatta muutoksen vaikutuksia lasten hyvinvointiin (s. 219). 

Tiina Tutkijaa lohdutetaan usein sillä, että elämme siirtymäkautta. Monet ongelmat ratkeavat, kun uudistuksen kuohut laantuvat ja uusi yliopisto vakiintuu ja lähtee toimimaan suunnitellulla tavalla. Tiina on utelias, koska viisitoistavuotisen yliopistouransa aikana hän ei ole vielä kokenut tällaista suvantovaihetta. Uusi muutos on aina lymynnyt nurkan takana odottamassa.

Lähteet Jussi Pakkasvirta: Kun Universitatis muuttui projektiksi; Tuukka Tomperi: Akateemisia kysymyksiä esipuheen muodossa ja Thomas Wallgren: Yliopiston autonomian kaventaminen teoksessa Tuukka Tomperi (toim., 2009) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. 

Vedä kekkosella

Helsingin Sanomissa oli äskettäin artikkeli viulisti Pekka Kuusistosta ja hänen urastaan. Sen mukaan Kuusisto ei ole tehnyt suoraviivaista uraa musiikin parissa ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta. Hän rikkoo musiikin genre-rajoja ja poikkeaa valtavirrasta klassisen musiikin saralla. Kuusiston mukaan menestys ja urakehitys vaativat sellaista panostusta itsensä markkinoimiseen, johon hän ei ole valmis. Vaikka Kuusisto ei ole perinteisen urakehityksen ehdoilla suostunut toimimaan – tai pikemminkin juuri siksi – hän kuuluu asiantuntija-arvioiden mukaan "nykypäivän jännittävämpiin ja laaja-alaisimpiin muusikoihin”. On myös hehkutettu, että hän on ”parasta mitä klassiselle musiikille on tapahtunut vuosikausiin”.

Kuusiston tarina on hyvä esimerkki luovuuden elinehdoista. Kun ei sido itseään valmiisiin urapolkuihin ja niiden vaatimiin mittaamiseen ja itsensä markkinointiin, saa vapauden kokeilla, luoda ja innostua. Urasta tulee helposti kultainen häkki, josta ei voi poistua sen tuoman turvallisuuden ja siihen uhrattujen panostusten vuoksi. Häkissä on kuitenkin vaikea hengittää, soitto ei välttämättä tiukkaan viritetyssä kuviossa toimi ja oma energia voi valua tyhjiin.

Kuusisto tekeekin työtään täysillä – vetää kekkosella. Kuusisto tarkoittaa tällä teinipojilta lainatulta roisilla sanonnalla sitä, että annetaan palaa, estoitta ja varomatta. Tämä ohjenuora sopii elämään yleensäkin, mutta erityisesti luovaan työhön, johon arvelemme tutkimuksenkin lukeutuvan. Jos siis haluat, että oma ”musiikkisi” toimii, älä mieti tuotosten määrää, mukaudu valtavirran hyväksymiin ratkaisuihin tai laskelmoi oman urakehityksesi tulevaisuutta. Tee sellaisia töitä, joista voit ”henkisesti elää”. Silloin lopputuloskin on tuoretta, merkityksellistä ja toimivaa. Vedä kekkosella!

Kuka välittää Olli Opiskelijasta?

Ei ainakaan luennolla vilahtava tutkija(opettaja), jonka aika on aina kortilla.

Henkilökohtaiseen palautteeseen ei aina ole mahdollisuuksia, ja Ollille jääkin monesti kurssin päätyttyä hieman epävarma olo siitä, kuinka hyvin ja syvällisesti hän on ymmärtänyt kurssin teemat. Kun keskustelulle ei ole tilaa, saati sitten minkäänlaiselle suhteelle opettajan ja oppilaan välillä, Olli jää kasvottomaksi. Face time kansainvälisissä konferensseissa on tutkijalle huippuyliopistossa selviytymisen ehto, mutta entä face time opiskelijoiden - yhteiskunnan tulevien toivojen ja tulevaisuuden huippujulkaisujen kirjoittajien - kanssa? Ongelmana taitaa olla, että moista toimintaa ei ole allokoitu tutkija(opettajien) työaikaan: sitä varten ei ole huippuusmittareita, eikä siitä seuraa suoria huippuhyötyjä (ks. Näin kasvatat julkaisulistaasi).

Kiireen lisäksi myös suuremmat mullistukset saattavat olla syynä siihen, että tunnelma laitoksen käytävillä voi opiskelijasta tuntua toisinaan hieman jäätävältä. Harmaita hiuksia opiskelijoille aiheuttaa muun muassa ensi vuodelle kaavailtu ja ilmeisesti toteutuva (tosin opiskelijoille hieman vieraaksi jäänyt) ohjelmauudistus. Kun Olli aloitti opinnot puutarhan- ja kukkienhoidon koulutusohjelmassa, hän ei malttanut odottaa, että pääsee tutustumaan kursseilla sekä opettajiin että muihin opiskelijoihin ja vähitellen myös kasvien ja kukkien ihmeelliseen maailmaan. Ohjelma oli suunniteltu niin hyvin, että kursseja oli helpohko valita ja aihealueet syvenivät vähitellen. Juuri kun Olli ajatteli löytäneensä oman juttunsa yliopiston laajasta valikoimasta, hän alkoi kuulla hurjia huhuja: puutarhan- ja kukkienhoidon koulutusohjelma oli menossa uusiksi ja moni sellainen kurssi, jonka vuoksi Olli oli hakenut kyseiseen yliopistoon ja koulutusohjelmaan, lakkautetaan. Miten siis käy Ollin opiskelujen? 

Kokonaisuuksien muutosten ohella myös opetusmuodot kärsivät tehokkuuden viikatteen viuhuessa. Paineet ryhmäkokojen suurentamiseksi ja opetuksen “tehostamiseksi” (eli opiskelijamäärältään mahdollisimman suuren kurssin hoitamiseksi mahdollisimman pienellä panostuksella) ovat kovia. Jos tavoitellaan sitä niin paljon peräänkuulutettua innovatiivisuutta, ei ratkaisu varmastikaan löydy massaluentojen staattisten ja hiljaisten hahmojen joukosta, vaan elossa olevien, innostuneesti yhteiseen olemiseen ja tekemiseen osallistuvien ainutkertaisten yksilöiden luovasta toiminnasta. Ja se, mitä pienryhmäopetuksessa oppii, ei ole vain tietoa, vaan myös luovuutta ja rohkeutta toimia (ks. Benchmarking - tällaisiakin tavoitteita).

Olli Opiskelija saa uskomattomasti voimaa siitä, että laitokselta löytyy muutama helmi (tutkija)opettaja, joiden puoleen voi aina kääntyä ja jotka ovat valmiita pihistämään omasta arvokkaasta tutkimusajastaan tukeakseen opiskelijoita. Ollista tuntuu, että näillä opettajilla – ihmisillä – jotka tuntuvat todella panostavan häneen koko sydämellään, on keskeinen rooli hänen oman asiantuntijuutensa kehittymisessä. Eivätkö sitten muut välitä siitä, että Ollista kehittyy alansa tuntija? Välittämiseen ei taida riittää energiaa (ks. Uskallatko välittää), kun opettajien ja tutkijoiden voimat menevät omaan ammatilliseen selviytymiseen, joka suuntautuu suoritusmittareiden viitoittamiin aktiviteetteihin, kuten ylettömään julkaisutoimintaan (ks. Päästökiintiö).

Sellaista on siis opiskelu huippuyliopistossa. Mutta ei näytä ruoho vihreämmältä aidan toisellakaan puolella. Kuulipa Olli Opiskelija eilen ystävältään naapuriyliopistosta samankaltaisia tarinoita. Professorit ovat osan vuodesta ulkomailla, jolloin luennot järjestetään massaopetuksena ja intensiiviperiodeina. Erään professorin hän kuuli sanoneen, että olisi helpompaa, jos opiskelijat eivät kävisi luennoilla, niin hänellä olisi enemmän aikaa oikeaan työhönsä eli julkaisujen kirjoittamiseen. Niinpä. Olli Opiskelija pohtii, miksi yliopistossa opiskelijasta on tullut rasite - eikö kaiken tarkoituksena olisi opettaminen ja oppiminen, vastavuoroisesti uutta oivaltaen, yhteiskunnallista arvoa yhdessä kehkeyttäen?

Naistenpäivä

Yliopistoissa, myös Huippuyliopistossa, tehdään tasa-arvotyötä. Tällä työllä pyritään varmistamaan, että esimerkiksi yliopistojen rekrytointi-, arviointi- ja palkitsemiskäytännöt kohtelevat tasavertaisesti naisia ja miehiä, suomalaisia ja ulkomaisia, nuoria ja vanhoja – ja työ on myös tuottanut tulosta. Mutta millä tasa-arvotyö ulottuisi näennäisen neutraalien käytäntöjen ja tasa-arvosuunnitelmien taakse ja kiinni siihen, millaisia eriarvoisuuksia uusi tiede- ja koulutuspolitiikkamme tuottaa?

Päivi Naskalin (2009) mukaan uuden koulutuspolitiikan maailmassa ’perinteinen tasa-arvoisuus osoittautuu ongelmaksi, koska sen pelätään passivoivan, estävän innovatiivisuutta ja heikentävän kilpailua, jossa vain parhaiden tulee selviytyä jatkoon’ (s. 95, ks. myös Ikonen 2006). Uusi koulutuspolitiikka olettaa universaalin ihmisyyden, vapaita valintoja tekevän subjektin, jota eivät määritä sosiaaliset, etniset, kulttuuriset tai sukupuoliset erot. Tämän ihanneihmisen keskeisiä ominaisuuksia ovat joustavuus, kyky riskinottoon sekä halu kilpailla. (mt.) Hän tekee tulosta, verkottuu ulkomailla ja tuo itseänsä esille brändinsä rakentamiseksi. Miten tämän kilpailusta nauttiva, keskinkertaisuutta kaihtava, lentokoneessa viihtyvä ja erojen ja eriarvoisuuksien ulottumatomissa oleva uusi akateeminen subjekti yhdistää työhönsä hoivavastuun, välittämisen, affektiivisuuden tai eettisen sitoutumisen? Onko hän mielikuvissasi ennemmin mies vai nainen - vai kenties ruumiiton ja sukupuoleton kyborgi?

Jokaisessa meistä on sekä naista että miestä. Ja jokainen meistä haluaa tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi omana itsenään. Uuden koulutuspolitiikan ihannoiman kilpailullisen subjektin (ks. Extreme Makeover) sijaan juhlikaamme naistenpäivän kunniaksi toisenlaista akateemisen työntekijän ideaalia: vastavuoroisuuteen, kohtaamiseen ja välittämiseen kykenevää luovaa ja kriittistä toimijaa.

Lähteet: 

Naskali, Päivi (2009). Uusi häpeän yliopisto. Teoksessa Tomperi, Tuukka (toim.) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Vastapaino

Ikonen, Risto (2006). Yrittäjyyskasvatus. Kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä. Minerva.

Oma kieli, oma mieli

Yliopistomaailmassa keskustellaan tällä hetkellä vilkkaasti suomen kielen asemasta. Nykyisen yliopistolain mukaan yliopistojen opetus- ja tutkintokielet ovat suomi ja ruotsi, joiden lisäksi voidaan käyttää muita kieliä (käytännössä englantia). Tutkimuksen teossa englanti on useimmilla aloilla jo syrjäyttänyt suomen kielen ja tällä hetkellä väännettään kättä siitä, missä määrin yliopistot tulevat jatkossa säilyttämään suomenkielistä opetusta. Puhutaan jopa yliopistolain muuttamisesta, jotta englannin koko ajan vahvistuva asema opetuskielenä mahdollistuu.

Huippuyliopistoblogi suhtautuu myönteisesti kansainvälisyyden erilaisiin muotoihin (ks. Väärin kansainvälistynyt). Kansainvälisyydestä ei kuitenkaan pitäisi tulla kaiken toiminnan ylintä mittaria sisällön ja laadun kustannuksella, eikä kansainvälisyyttä tulisi pelkistää englanninkieleen. Kapeakatseinen englannin ajaminen ei ota huomioon oman (äidin)kielen roolia ajattelun, ymmärryksen ja syvällisen asiantuntijuuden kehittymisessä. Yliopistosta siis valmistuu kansainvälisiä (= englanninkielentaitoisia) maistereita, jotka osaavat kyllä toistaa ulkomailta kopioituja ajatuksia finglish-terminologiaa käyttäen, mutta kykenevätkö he näillä eväin ymmärtämään paikallisen ympäristömme vivahteikkuutta ja täyttämään yhteiskuntaamme rohkeasti uudistavien ammattilaisten ja asiantuntijoiden saappaat?

Opetuksessamme olemme moneen kertaan huomanneet, että perusenglannilla toki kyetään hoitamaan small talkit ja tekemään kauppaa, mutta sillä harvoin opitaan ajattelemaan syvällisesti. Vaikka suomalaisten opiskelijoiden englannintaidot ovatkin korkealla tasolla (etenkin moniin vaihto-opiskelijoihin verrattuna), ajattelun ja argumentoinnin taso tuppaa laskemaan heidän englanninkielisissä tuotoksissaan. Kannattaako oman ajattelun ja asiantuntijuuden kehittymistä todella rajoittaa kansainvälisyyden nimissä, jos se ei opetettavan aineksen kannalta ole välttämätöntä? Riittävän englannin kielen taidon voi saavuttaa monin tavoin ja myös käytännön työelämässä, mutta mahdollisuutta oman ajattelun laajentamiseen siellä tuskin yliopisto-opiskeluun verrattavissa määrin avautuu.

Yliopistolaissa on erikseen pykälä siitä, että ruotsin kieltä taitavia henkilöitä tulee kouluttaa riittävä määrä maan tarpeisiin. Tarvittaisiinko sellainen myös suomen kielen osalta?

Tiedon tulosjohtamista - toisinajattelun ulosjohtamista?

Vaikka yliopistouudistuksesta ja uudesta uljaasta yliopistosta ollaan montaa mieltä, sekä kritisoijat että puolestapuhujat jakavat yhteisen tavoitteen. Kukaan ei tavoittele tehotonta ja maailmasta eristäytynyttä yliopistoa, vaan peräänkuulutamme kaikki laadukasta tutkimusta ja opetusta, joilla on yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Jaamme siis päämäärän, mutta keinoista olemme eri mieltä. (Huippuyliopistossa tärkeimmäksi päämääräksi on tosin kovaa vauhtia muodostumassa tarkemmin määrittelemätön kategoria maailmanluokka, jota huippuyliopistoblogi arvelee lähinnä keskinkertaisten amerikkalaisten yliopistojen tavaksi tehdä asioita.) 

Yliopistojen tulosohjaus ja tulosjohtaminen ovat keskeisin keino, jolla parempaan tutkimukseen ja vaikuttavuuteen huippuyliopistossa pyritään. Tulosjohtamisessa sinänsä ei liene mitään vikaa, jos toiminnan tavoitteena ovat määrälliset tulokset. Uskallamme kuitenkin epäillä, että tiede, tiedon tuottaminen ja sivistyksen luominen eivät toimi tällä logiikalla. Vai haluaisitko sinä tehtäväksesi määritellä, kuinka erilaista tietämystä mitataan, puetaan numeroiksi ja arvotetaan? Uuden tietämyksen rakentaminen ei myöskään noudattele kvartaalikapitalismin logiikkaa, koska uuden tiedon merkitystä on mahdotonta arvioida muutaman kuukauden, joskus jopa muutaman vuosikymmenen aikajänteellä.

Tulosjohdettuina opimme monenlaisia kikkoja, joilla saamme suorituksemme näyttämään hyvältä (ks. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Huipuksi määrittyy tutkija tai tutkimusryhmä, joka julkaisee paljon, huolimatta siitä mikä on näiden julkaisuiden merkitys tai vaikuttavuus viittauspelin ulkopuolella. Tavoitteeksi määrittyy julkaiseminen, ja erityisesti julkaiseminen tietyissä lehdissä, ei merkityksellisen tiedon tuottaminen sinänsä. Emme tietenkään väitä, että paljon julkaisevat tekisivät merkityksetöntä tutkimusta, päinvastoin. Sen sijaan väitämme, että ”huippulehdissä” julkaiseminen ei ole sen enempää tae laadukkaasta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä tutkimuksesta kuin ”huonommissa” lehdissä julkaiseminen sen puutteesta. Ratkaisevaa ei ole julkaisujen määrä tai julkaisupaikka, vaan niiden sisältö. Tämän tulosjohtaminen sujuvasti sivuuttaa.

Meillä on suuri huoli siitä, että kriittisimmät tutkijat ja opettajat eivät enää kauan katsele tällaista menoa yliopistoissaan. Kun vielä yliopistojen tehostamistoimet ovat paradoksaalisesti tuottaneet kaiken raportoinnin ja mittaamisen vuoksi paljon lisää byrokratiaa ja sitä tukevaa hallintokoneistoa, moni tuntee olonsa entistä turhautuneemmaksi. Huippuyliopiston johto lienee tosin tyytyväinen, jos kaikki änkyrät ja vastarannankiisket siirtyvät vähin äänin muihin sfääreihin. Näin se saa rauhassa levittää yliopistonsa menestystarinaa ja tavoitella maailmanluokkaa. Mutta mitä näiden kriittisten äänien ja toimijoiden poistuminen tekee tieteelle ja tutkimukselle – siis sille tulosjohtamisen laiminlyömälle sisällölle? Kuka pakottaa yliopiston instituutiona perimmäisten kysymysten äärelle? Kuka ajattelee toisin?

Tähtäimessä hyvä elämä

Pohdin yhä useammin jäähyväisiä huippuyliopistolle. Tähän mennessä olen halunnut uskoa, että muutos lähtee sisältäpäin. En ole tyytynyt kriitikon rooliin, vaan olen osallistunut aktiivisesti toimintaan, jossa huippuyliopistoa pyritään kehittämään, sekä omassa yksikössäni että yliopistotasolla. Olen pyrkinyt käyttämään osaamistani huippuyliopiston hyödyksi. Mutta kuinka hitaaseen muutokseen voi idealisti tyytyä? Tai mitä jos muutos kaikesta ponnistelusta huolimatta kulkee väärään suuntaan?

Törmään yhä useammin siihen, että esimieheni ja seniorikollegani yrittävät opettaa minua pelaamaan akateemista urapeliä. Olen saanut paljon hyviä neuvoja siitä, kuinka voin korostaa omia ansioitani ja tehdä itsestäni menestyskelpoisen yksilön (ks. esim. Näin kasvatat julkaisulistaasi). Rakkaat kollegat, kyllä minä tätä peliä osaan pelata, usein jopa paremmin kuin te, olenhan kasvanut siihen alusta alkaen. Ongelmani on se, etten halua.

Tulevaisuuttani pohtiessani hahmotan kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen, ja samalla minulle vaikein vaihtoehto on unohtaa mitä haluan ja alistua kilpailuyliopistoon, eli keskittyä huolehtimaan tiukasti omista eduistani ja taistelemaan mahdollisimman hyvästä paikasta kultaisen auringon alla. Jyväskylän yliopistossa väitelleitä naisia tarkastelevassa kirjassaan Hullua rakkautta ja sopimustohtoreita Raija Julkunen (2004) kuvaa ’emotionaalisia ja intellektuaalisia puolisiirtolaisia’, jotka myös painiskelevat oman akateemisen työuransa ja sen pelisääntöjen kanssa. Uusi yliopisto on kilpailuyliopisto, jossa ’yliopistot, laitokset, tutkimusryhmät ja yksilöt kilpailevat toistensa kanssa resursseista, tavoitteiden saavuttamisesta ja kasvusta' (s. 22). Uuden kilpailullisen hierarkian yliopistossa jokainen meistä ´joutuu koko ajan läpivalaistuksi, jossa on kirjaimellisesti verrata itseään maailman parhaaseen, (…) joka ei hevin anna tunnustusta, vaan eläminen avointen ja piilevien arvosanojen, arvostelujen, arviointien, lausuntojen, suositusten, ranking-listojen, järjestykseen asettamisten ja maailman ’parhaiden’ ajatusten ja tutkimuslöytöjen keskellä nostaa tunnustuksen riman niin itsen kuin muidenkin ulottumattomiin' (s. 166). (Ja mitä onkaan tapahtunut Julkusen tutkimuksen kirjoittamista seuranneiden kymmenen vuoden aikana...)

Toinen vaihtoehtoni on osallistua peliin siinä määrin kuin se on pakollista ja pyrkiä samalla säilyttämään riittävästi omaehtoista toimintatilaa itselleni tärkeissä asioissa. Julkunenkin toteaa, että periaatteessa yliopisto antaa mahdollisuuden luovaan ja palkitsevaan elämäntyöhön, joka on vain ajettu melko ahtaaseen rakoon nykyisessä kilpailuyliopistossa. Kutakuinkin tämän vaihtoehdon mukaan toimin nyt: tutkin minulle henkilökohtaisesti merkityksellisiä asioita, opetan sydämellä ja annan itse itselleni tunnustusta pyristelläkseni tietoisesti eroon jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta.

Kolmas vaihtoehto on lähteä rakentamaan mielekästä toimintatilaa jonnekin muualle, joillakin muilla ehdoilla, Julkusenkin mainitsemia ’ei-kilpailevia yhteisöllisyyksiä’ luoden (ks. Omaehtoista työtä?). Uuteen astuminen ja tuntemattoman valitseminen on toki pelottavaa – mitä jos epäonnistun? Tutussa (vaan ei turvallisessa) akateemisessa maailmassa olisi helpompaa. Vielä pelottavampaa on kuitenkin se, jos epävarmuutta väistellessäni unohdan omat arvoni ja ihanteeni ja jatkan omalla toiminnallani sellaisten käytäntöjen uusintamista, joissa ei ole mitään uusintamisen arvoista. Haluan käyttää elämäni kallisarvoiset hetket hyvin ja hyviin tarkoituksiin. Tulevaisuus näyttää, tapahtuuko se urapelin reunoilla vai jossakin toisessa todellisuudessa. 

Aivot peliin

Ajattelevissa aivoissa on yliopiston tulevaisuus, esittää aivotutkija Kiti Müller. Artikkelissaan Ajattelevat aivot yliopistossa (2012) hän toteaa, etteivät nykyiset yliopistomme edistä aivojen hyvinvointia jatkuvilla organisaatiomuutoksillaan, tutkintojen tehotuotannollaan, raportointisavotallaan saati kilpailuttamisellaan.

Müller kiinnittää erityistä huomiota siihen, että aivojen kehityksen näkökulmasta nuorten opiskelijoiden tulisi saada riittävästi aikaa tehdä opiskeluun ja työuraan liittyviä valintoja, aivot kun jatkavat kypsymistään jopa 30-vuotiaaksi saakka. Tämän lisäksi yliopistot tarvitsevat enemmän opettajia, jotta opiskelijat ja opettavat voivat aidosti kohdata, olla läsnä ja oppia ajattelun taitoja (ks. Aktiivityttö kohtaa opiskelijan).

Müllerin mukaan opetus- ja tutkimushenkilökunnan tulee voida keskittyä olennaiseen sen sijaan, että he istuvat kokouksissa taistelemassa hupenevista resursseista. Tämän lisäksi tutkimustyö vaatii aikataulullista väljyyttä, jotta se synnyttäisi aidosti uutta tietämystä. Jatkuvien tulospaineiden sijaan yliopistoihin tarvitaan ajatusrauhaa ja tilaa hengittää. Tilaa luovalle ongelmanratkaisulle ja uusille oivalluksille saataisiin ”katkaisemalla kokousten kierre, sekä lopettamalla ydinosaamisten määrittelyt ja kvartaalitalousmaisen toiminnan loputtomat suunnittelupalaverit sekä tähän kaikkeen toimintaan liittyvän raportointirumban (s. 186)”.

Huippuyliopistoblogi on aivotutkijan kanssa samaa mieltä. Erityisesti innostumme siitä, kuinka Müllerin mukaan aivot tarvitsevat myös yhdessä tekemistä, inspiroivaa ilmapiiriä ja virikkeitä - esimerkiksi taiteen maailmasta tai käsillä tehden. Huippuyliopistoblogi kannustaakin jokaista lukijaansa tuomaan alkavalla viikolla työ-, opiskelu- tai mihin tahansa muuhun yhteisöönsä vähintään yhden virikkeitä antavan ja siten aivojamme inspiroivan artefaktin, ajatuksen tai teon.

Artikkeli löytyy Pirjo Ståhlen ja Antti Ainamon toimittamasta teoksesta Innostava yliopisto - Kohti uudistavaa yliopistojohtamista (Gaudeamus). 

Omaehtoista työtä?

Mitä tehdä, jos yliopistotyön tekeminen tiukasti määritellyn urajärjestelmän kehikossa ja ehdoilla tuntuu mahdottomalta?

Yliopistoinstituutioiden rinnalla, rajoilla tai ulkopuolella toimii joukko akateemisia työntekijöitä, jotka pyrkivät työllistämään itsensä omilla ehdoillaan. He haluavat edelleenkin tutkia, opettaa, oppia ja vaikuttaa mutta vastustavat yliopistoissa käynnissä olevaa managerialisoitumista (ks. Lyhyt johdatus managerialismiin). He eivät osallistu akateemiseen urakilpailuun, eikä heidän siten tarvitse huolehtia urakehityksestään ja tuotoksistaan yliopistojen nykyisten suoritusmittareiden valossa. He yrittävät pärjäillä instituutioiden reunamilla työnsä tiukkoja määrittelyjä vastustaen, kiertäen ja uusiksi luoden. Samalla heillä on mahdollisuus keskittyä asioihin, joista he todella välittävät (ks. Uskallatko välittää?).

Kollegoistaan huolehtivat yliopiston manageritkin kannustavat monia urajärjestelmään kelvottomiksi luokiteltuja työntekijöitä juuri tällaiseen toimintatapaan. Urajärjestelmään sidotut tähtitutkijat kun eivät ehdi kaikkea yliopistotyötä tekemään ja tueksi tarvitaan apulaisia – tuntiopettajia, määräaikaisia projektityöntekijöitä, sijaisia. Jotkut kutsuvat heitä elämäntapayrittäjiksi, toiset akateemiseksi prekariaatiksi. Monelle tällainen ”elämäntapa” tarkoittaa kuitenkin toisen luokan kansalaisuutta, pakkoyrittäjyyttä ja jatkuvaa huolta elannon ansaitsemisesta.

Olisiko silti mahdollista hahmotella vaihtoehtoista tilaa akateemiselle työlle pakkoyrittäjyyden, silpputyön tai urakiipimisen sijaan? Tilaa, jossa voisi tutkia, tehdä taidetta tai opettaa omaehtoisesti ja vaalia innostusta, luovuutta ja kestävää elämäntapaa? Ehkäpä nämä yhteisölliset tilat löytyvät nykyinstituutioiden ja niiden käytänteiden reunoilta, nurkista ja lomista. Tällaisia tiloja luovat akateemiset työntekijät luopuvat uramittelöistä ja niiden mukanaan tuomista eduista, mutta eivät luovuta. Päinvastoin, he ylläpitävät aatteitaan ja ihanteitaan uusien tekojen kautta, uusia toiminnan tiloja luoden.