Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin." 

Julkaiseminen omiin käsiin

Pohditaankohan yliopistojen johdossa koskaan, millaisen liiketoimintalogiikan osaksi joudumme nykyisessä julkaisukulttuurissamme? 

Markkinoita hallitsevien suurten kustannustalojen liiketoimintalogiikka perustuu julkisesti rahoitettuun tutkijoiden tekemään työhön, jonka ne myyvät takaisin yliopistoille kovalla hinnalla. Armin Beverungenin, Steffen Böhmin ja Christopher Landin (2012) mukaan kyseessä on todella hyvä bisnes, suuret kustannustalot nimittäin tahkoavat jopa (muilla talouden alueilla ennenkuulumattomia) 30-40 prosentin voittomarginaaleja. Mutta helppohan se on voitot kääriä, kun arvon prosessiin tuovat ihan ilmaiseksi tutkijat ja yliopistot. 

Beverungen, Böhm ja Land ihmettelevät, kuinka kustannustalot voivat vaatia omistusoikeudet tuotettuun tietoon, vaikka ne eivät hyvitä tämän tiedon tuottajia millään tavalla (s. 932). Vielä hämmentävämpää on, että yliopistot ovat valmiita ostamaan itse tuottamansa tiedon isolla rahalla takaisin. Kirjoittajat tosin huomauttavat, että yliopistot eivät suinkaan ole tilanteen suurin häviäjä. Tähän rooliin joutuvat nimittäin yliopiston sidosryhmät: touhun rahoittavat veronmaksajat ja valtio, opiskelijat, tutkijat ja etenkin kansalaisyhteiskunta, jolla ei ole pääsyä kalliilla lisenssimaksuilla suojattuun tietoon (s. 932). Meillä on siis yhä enemmän lehtiä, mutta juuri kenelläkään yliopistolisenssien ulkopuolella ei ole niihin pääsyä. 

Hyötyykö tilanteesta kukaan muu kuin kustannustalot itse, ja miksi yliopistot eivät kyseenalaista tilannetta? Ehkä siksi, että julkaisufetissiin hurahtaneet yliopistomanagerit keskittyvät vain rummuttamaan lisää ja lisää julkaisemista miettimättä asiaa sen pidemmälle? 

Beverungen, Böhm ja Land esittävät neljä vaihtoehtoista mallia, joilla tutkijat voivat ottaa julkaisemisen (takaisin) omiin käsiinsä: 

Open access – tietokantojen laajentaminen ja kehittäminen 

Kirjoittajien mukaan luonnontieteet ovat huomattavasti yhteiskuntatieteitä edellä avoimessa julkaisemisessa. Myös kaupalliset kustantajat ovat heränneet avoimen julkaisemisen suosioon, mutta niiden ratkaisu on yleensä periä jopa tuhansien eurojen/dollarien palkkioita juttujen julkaisemisesta. Logiikka on siis se, että jos lukijat eivät maksa julkaisuista, niin kirjoittajat maksavat. (s. 932-933) Ja silloin voi käydä myös näin.  

Reilun kaupan malli 

Reilun kaupan mallissa tutkijat ja yliopistot saisivat taloudellisen kompensaation tekemästään työstä. Toisin sanoen ne, jotka hyötyvät akateemisesta tiedosta, maksavat myös osansa sen tuotannosta (s. 934). Jotta tutkijoille maksetut palkkiot eivät siirtyisi suoraan journaalilisenssien hintoihin vaatisi reilun kaupan toteutuminen kollektiivista painetta ja jopa tiettyjen kustannustalojen boikotointia (s. 933). 

Yliopistopainojen renessanssi 

Monilla aloilla yliopistopainot ovat tunnettuja kirjakustantajina, mutta joillakin tieteenaloilla ne ylläpitävät myös journaaleja, joiden lukeminen maksaa murto-osan kaupallisten kustantajien hinnoista. Voimmekin kysyä, kannattaisiko yliopistojen käyttää raha, jonka ne maksavat kustannustaloille lukuoikeudesta itse tekemäänsä tutkimukseen, julkaisemalla sitä suoraan itse? (934) 

Itseorganisoitu avoin julkaiseminen 

Kirjoittajien mukaan radikaalein mutta myös yksinkertaisin vaihtoehto olisi täysin avoin ja itseorganisoituva julkaisujärjestelmä, jota ylläpitäisivät esimerkiksi toimituskunnat ja akateemiset seurat. Toki tässäkin mallissa tutkijat joutuisivat tekemään paljon ”ilmaista” työtä, mutta ainakaan tämän työn hedelmiä ei jemmaisi voittoina taskuihinsa jokin ylikansallinen suuryritys. (s. 935) 

Beverungen, A. & Böhm, S. & Land, C. (2012) The poverty of journal publishing. Organization, 19(6), 929-938.

Peli hallitsee sinua

Akateemisesta työstä ja erityisesti nykyisestä julkaisukulttuurista puhutaan usein pelinä – urapelinä, julkaisupelinä, erinomaisuuspelinä. Silti harvoin törmää tutkijaan, joka myöntäisi uskovansa kyseiseen peliin, sen sääntöihin tai sen tuottamaan erinomaisuuskulttiin. Sen sijaan moni kertoo osallistuvansa peliin taktisessa mielessä: pelissä menestymisen kautta voi turvata itselleen tilaa tehdä myös niitä mielekkäämpia juttuja. 

Nick Butler ja Sverre Spoelstra (2012) kuitenkin osoittavat illuusioksi kuvitelman, jossa erinomaisuuspelissä olisi mahdollista turvata itselleen mielekkäitä mahdollisuuksia toisin tekemiseen – toisin sanoen ostaa vapautta. Yhtä suuri harha on olettaa, että systeemiä voisi jotenkin muuttaa sisältäpäin esimerkiksi julkaisemalla kriittistä tutkimusta pääkallopaikoilla. Peliä kun ei voi pelata valikoiden tai kumouksellisesti, vaan se tuppaa imaisemaan pelaajansa. Tämän seurauksena pelaaja ei enää pysty käyttämään peliä omiin tarkoitusperiinsä, vaan peli itsessään alkaa ohjata pelaajan kokemusta ja minuutta (s. 899). 

Kuvittele siis ihan rauhassa hallitsevasi pelinappulasi - todellisuudessa peli hallitsee sinua. Esimerkki löytyy Butlerin ja Spoelstran haastattelemien ”huippututkijoiden” jakamista vinkeistä tehokkaaseen julkaisemiseen (s. 894-896). Verkostoidu, erityisesti pelin säännöt tuntevien senioreiden kanssa. Pyri kimppaan nimekkäiden kirjoittajien kanssa. Hoida kaksi (tai enemmän) yhden hinnalla sopimalla kollegoiden kanssa toistenne nimien monistamisesta kaikkiin papereihinne. Räätälöi sanomasi editoreiden ja arvioijien odotusten ja tutkimusintressien sekä kyseessä olevan lehden linjan mukaiseksi. Yritä toistaa kyseisen lehden muiden juttujen tyyliä ja lähestymistapoja. Ole sinnikäs ja yritä niin kauan, että onnistut. Kirjoita niin paljon kuin ehdit ja useita juttuja samanaikaisesti. Tavoittele julkaisemista vain huippulehdissä. 

Vaikka kyseiset ”huippututkijat” olivat kovin huolissaan siitä, mitä luovuutta tappava peli tekee tutkimuksen laadulle, he kertoivat osallistuvansa sen pelaamiseen (ja yhden haastateltavan sanoin työnantajan perseennuolentaan) ostaakseen sitä kautta mahdollisuuden tehdä "omia" juttujaan. On kuitenkin ilmeistä, että pelin pelaaminen on muuttanut tapaa, jolla nämä tutkijat lähestyvät ja arvioivat omaa työtään (s. 901). 

Žižekiä mukaillen Butler ja Spoelstra toteavat, että on valheellista tietoisuutta kuvitella voivansa ottaa osaa järjestelmään, johon ei itse usko, tulematta itse järjestelmän muuttamaksi. Kannattaisiko siis jo tunnustaa, että on se ja sama väitätkö uskovasi peliin vai et, jos kuitenkin uusinnat sitä osallistumalla? Kannattaako jauhaa journaalilistojen ja impact factoreiden vahingollisuudesta, jos kuitenkin käytät valtaosan ajastasi niiden tavoitteluun? Kannattaako haikailla kymmenenprosenttista toisin tekemistä, jos sen elinehtona on sielunsa myyminen yhdeksänkymmentäprosenttisesti? Ja kannattaako tämä peli todella opettaa eteenpäin seuraavalla sukupolvelle? 

Oma vastaukseni on ei, mutta minä olenkin jo muualla. 

Butler, Nick & Spoelstra, Sverre (2012). Your Excellency. Organization, 19(6), 891-903.

Johdon fetissi

Journaalirankingeilla on yhä suurempi valta ja voima akateemisessa elämässä. Johto rakentaa kaikki päätöksentekokriteerinsä ja johtamisjärjestelmänsä niiden ympärille – siitä huolimatta, että kriittistä tutkimusta journaalirankingeista ja niiden vaikutuksista tutkimuksentekoon tehdään (ja julkaistaan ihan kansainvälisisiä huippulehtiä myöten) yhä enemmän. Siitä huolimatta, että yhä yleisempää on törmätä konferensseissa pääpuhujiin tai kunniapalkintoja saaviin alansa konkareihin, jotka vannovat julkisesti kuinka “all rankings are from hell” (laitaksemme erästä kunniapalkinnon vastaanottanutta kollegaamme). Siitä huolimatta, että yhä useammassa journaalissa toimituskunnan jäsenet sekä uudet tai väistyvät päätoimittajat kirjoittavat nykyisen mittauskulttuurin tiedettä tuhoavista vaikutuksista. Siitä huolimatta, että käytäväpuheissakaan kukaan ei tunnu uskovan rankingien hyödyllisyyteen saati kattavuuteen (ehkä lukuunottamatta niitä, joiden koko ammatillinen identiteetti rakentuu omien rankingpisteiden pohjalta). Kaikelta tältä johto kuitenkin ummistaa silmänsä ja korvansa. Miksi? 

Monet tutkijat kutsuvat sokeaa uskoa “tieteellistä laatua” mittaavien numeroiden autuaaksi tekevään voimaan fetissiksi. Tiettyyn fetissiin vihkiytymättömien silmissä fetisoituun asiaan tai esineeseen ladattu ihailu ja kunnioitus on kummallista, jopa mielipuolista. Näin argumentoi myös Simon Hussain (2013), joka jatkaa journaalirankingeista ja niiden vallasta käytyä kriittistä keskustelua käyttämällä esimerkkinä kauppakorkeakouluissa maailmalla käytettyä “laatulistaa” (ABS-lista). Hän on huolissaan tällaisten laatulistojen vallasta tappaa uusia tutkimusaloja, monitieteisiä lähestymistapoja ja –menetelmiä ja tuhota jopa sukupolven verran tutkimusmaailmalle ominaista moniäänisyyttä ja rikkautta. 

Aika näyttää, mikä on johdon listafetisismistä maksamamme hinta. Sitä odotellessa voimme jatkaa juttujemme vääntämistä väkisin “nelostason” lehtien näköisiksi; osallistua konferensseihin ja seminaareihin, joissa ei niinkään keskustella kuinka tehdä hyvää tutkimusta, vaan kuinka julkaista se mahdollisimman korkean tähtiluokituksen lehdissä; ohjata opiskelijamme aidon ihmettelyn sijaan julkaisustrategioiden äärelle; ihailla kollegoita, joiden ansioita ovat tuoreiden ajatusten sijaan pitkät julkaisulistat; sekä antaa julkaisemisen ohjata tutkimusta, eikä tutkimuksen julkaisemista, kuten Suhaib Riaz kuvaa. Tätä tehdessämme löydämme kenties sen Hussainin kuvaaman graalin maljan, josta löytyy yksi ja yksinkertainen tieteellisen laadun ideaali – jota vielä kaiken lisäksi voidaan mitata helposti numeroilla.  

P.S. Ian Thatcher ruotii tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä (8/2013, s. 54) Britanniassa joka kuudes vuosi tehdyn kansallisen tutkimuksen arvioinnin (REF, Research Excellence Framework) vaikutuksia ja toteaa, että siinäkin käytetyt kriteerit johtavat yhdenmukaisuuteen ja varman päälle pelaamiseen. Kyseisessä arvioinnissa oppiainekohtaiset komiteat arvioivat jokaisen tutkijan tuotokset erikseen ja vain parhaille myönnetään rahoitusta jatkossakin. Thatcher kritisoi järjestelmää myös seuraavista syistä:  

• REF-arvioinnit lisäävät hierarkiaa ja kilpailua tutkimustyöhön, jonka kuuluisi perustua yhteistyöhön ja kunnioitukseen. 
• Työpaikat tapaavat mennä niille, joilla uskotaan olevan ’parhaat tuotokset’ seuraavassa arvioinnissa, riippumatta laitosten muista tarpeista. 
• Julkaisupaineet ohjaavat tutkijoita keskittymään artikkeleihin ja muu julkaisutoiminta (esimerkiksi kirjojen kirjoittaminen) tyrehtyy. 
• Arvioinnit vievät kohtuuttomasti aikaa ja rahaa, jonka voisi käyttää itse tutkimukseen. 
• Järjestelmä on altis korruptiolle - paneelin jäsenyys ja korkeat arvosanat näyttävät korreloivan keskenään. 

Simon Hussain (2013) Journal list fetishism and the ‘sign of 4’ in the ABS guide: a question of trust? Organization, online ahead of print.
Ian Thatcher (2013) Kilpailu pilaa yhteistyön. Yliopisto 8/2013, s. 54.

Kaunosielut

Yliopistoissa on käynnissä melkoinen murros, joka aiheuttaa monille osallisille epävarmuuden tunteita. Kaunokirjallisista akateemisen maailman kuvauksista kirjan julkaissut Joel Kuortti (2013) kuitenkin muistuttaa, että historiallisessa valossa emme elä niin erityislaatuisessa tilanteessa, kun ehkä kuvittelemme. Vuosisatojen aikana yliopistoja on lakkautettu, yhdistetty, perustettu ja siirretty; ne ovat käyneet läpi aatevirtauksia, lamoja, sotaa ja rauhaa; ja niiden suhteet yhteiskuntaan ja kansaan ovat eläneet siinä mukana (s. 224). 

Kuortti esittelee 55 teosta, jotka käsittelevät yliopistomaailmaa 1400-luvulta tähän päivään. Yrjö Koskisen teoksessa Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-aialla (1862) kuvataan 1400-luvulla Pariisissa opintonsa aloittanutta Olavia. Oppia ammennettiin karuissa olosuhteissa lattialla istuen, koska penkillä istuminen saattaisi synnyttää turhaa ylpeyttä. Sekä opettajat että oppilaat viihtyvät kapakoissa, joissa syntyy myös kahakoita. Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoittuvassa teoksessa Ylioppilaita (1944) ilmenee puolestaan kielikahinoita, niin rahvaan ja sivistyneistön välillä latinan kielestä kuin suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Ruotsinkieliset härnäävät suomenkielisiä: ”Kun nyt olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se (Suomen kieli) on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä itsellenne?" (s. 223/41 JK). (Nykyään olemmekin sitten valinneet englannin...)

Naisten asema puhuttaa myös kaunokirjallisuudessa. L. Onervan satiirisessa novellikokoelmassa Nousukkaita: Luonnekuvia (1911) Suoma Sutela päätyy yliopistoon opiskelemaan kielitieteitä, mutta ottaakin uuden päämäärän: ”Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa”, mikä olisi lisäksi ”laillinen ja kaunis syys luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista" (s. 149/125 JK). 1930-40 -luvuille sijoittuvassa Paula Havasteen Kaksi rakkautta -teoksessa (2010) nuoren sielutiedettä (sittemmin psykologiaa) opiskelleen Annan ”tiedon jano muuttui rakkaudeksi tietoon, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärsi, miten hienoa tiedemiehen työ voisi olla. Se ei kuitenkaan olisi hänen osansa, sillä perheenäitinä sellainen ura oli liki mahdoton.” (s. 48/172 JK)

Ilmari Turjan romaanissa Johannes Renko, ylioppilas (1938) Johannes pohtii ”Tällaistako siis oli akateeminen opetus? Ja tällainenko oli opettaja? Oliko hän päässyt kosketukseen tieteen suuren hengen kanssa?” (s. 14/165 JK)  Enemmän nykypäivään resonoivan havainnon tekee agronomi Riipinen Maila Talvion romaanissa Kultainen Lyyra (1954): ”Kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei.” (s. 135 JK) Myös Vuokko Tolosen tieteisromaania ja yhteiskunnallista dekkaria yhdistävässä teoksessa Tampereen ilmasto (1997) kaikuvat tutut äänet: ”Aina sama laulu jonka nimi on tulosvastuu ja kilpailukyky, kertosäkeenä tutkimusten ostopalvelu, aivojen ja arvojen prostituutio.” (s. 101/213 JK) Myös Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuodessa (2003) ”kilpailu paikasta auringossa käy kiihkeänä. Ihmiset julkaisevat kuin niillä olisi painokone kotona” (s. 73/211 JK). 

Kuortti, Joel (2013). Yliopistoon! Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta. Gaudeamus, Helsinki.

Korruptiota julkaisukoneistossa

Moni lukijoista muistanee tai on kuullut fyysikko Alan Sokalin tempauksesta vuodelta 1996. Sokal tarjosi Social Text –nimiseen postmodernin kulttuurintutkimuksen lehteen julkaistavaksi artikkelia, jonka hän oli tarkoituksella kirjoittanut vaikeaselkoiseksi hölynpölyksi. Journaali julkaisi artikkelin, jolloin Sokal paljasti sen postmodernia filosofiaa kritisoivaksi huijaukseksi. Tapaus käynnisti kiivaan keskustelun julkaisukäytännöistä, tutkimusetiikasta (myös Sokalin omasta etiikasta) ja humanististen ja luonnontieteiden eroista. 

Tämän päivän hölynpölyä tuottavat niin kutsutut saalistavat journaalit (predator journals), kuten John Bohannon raportoi tuoreessa Science-lehdessä. Niissä tutkija maksaa joko artikkelin ottamisesta arviointiprosessiin tai arviointiprosessin läpikäyneen artikkelin julkaisemisesta. Näiden lehtien arviointiprosessit ovat kuitenkin tieteellisesti kyseenalaisia, kuten Bohannonin tekemä testi osoittaa. Hän lähetti tekaistun, uutta syöpälääkettä kehittelevän paperin arvioitavaksi 304 julkaisumaksuja perivään open-access –journaaliin. Artikkeli sisälsi perustavanlaatuisia, alkeellisia virheitä, jotka  mitätöivät täysin sen tulokset ja johtopäätökset. Niin käsittämättömältä kun se kuulostaakin, yli puolet näistä journaaleista hyväksyi paperin julkaistavaksi sellaisenaan.

Tarkemmin sanottuna 157 journaalia hyväksyi paperin ja 98 hylkäsi sen (49:ssa arviointiprosessi oli joko kesken tai minkäänlaista vastausta ei kuulunut). 60 prosenttia niistä 255 journaalista, joissa paperi kävi läpi koko toimitusprosessin, ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vertaisarviointia. Bohannon huomauttaa, että hylkäykseen päättyneen prosessin osalta näin kuuluikin tapahtua: päätoimittajat katsoivat paperin niin surkeaksi, ettei sitä ollut syytä edes lähettää arvioitavaksi. Niistä 106 journaalista, jotka tekivät jonkinlaisen arvioinnin, 70 prosenttia kuitenkin hyväksyi paperin. Arvioissa kiinnitettiin huomiota lähinnä teknisiin yksityiskohtiin kuten asetteluun ja kieleen, ja vain 36 lehteä kiinnitti huomiota paperin merkittäviin tieteellisiin ongelmiin. Näistäkin 16 lehteä julkaisi paperin siitä huolimatta, että arviot nostivat esille merkittäviä ongelmia. 

Merkillepantavaa on, että kyseenalaiseen julkaisutoimintaan eivät osallistuneet ainoastaan epämääräisten osoitteiden ja yhteystietojen taakse piiloutuvat tuntemattomat julkaisijat. Myös esimerkiksi Elsevierin ja Sagen kustantamat lehdet, jotka nettisivuillaan vannovat tiukan ja laadukkaan vertaisarvioinnin ja alan tieteellisten suositusten nimeen, olisivat julkaisseet Bohannanin tekaistun hölynpölypaperin. Sagen julkaisema lehti ei esimerkiksi vaatinut minkäänlaisia muutoksia paperin tieteelliseen sisältöön, vaan ilmoitti hyväksynnästä 3100 dollarin julkaisumaksun kera. Poikkeuksiakin löytyi ja jotkut sellaiset suhteellisen tunnetut open access –journaalit, joita on kritisoitu niiden arviointiprosessien laadusta, osoittautuivatkin yllättävän tiukoiksi seuloiksi. Niiden joukosta löytyi myös se yksi ja ainoa journaali, joka kiinnitti huomiota paperin eettisiin ongelmiin kuten koesoluja tuottavien eläinten kohteluun (ja sittemmin hylkäsi paperin sen tieteellisen laadun vuoksi). 

Bohannon ei kritisoi open access –periaatetta sinänsä, vaan sen toteuttamista journaaleissa, jotka eivät väitteistään huolimatta suorita minkäänlaista tieteellistä arviointia julkaistessaan laadultaan onnettomia ja jopa tekaistuja juttuja rahasta. Tämän seurauksena aika monen tutkijan ansioluettelosta löytynee aikamoista sekundaa. Tämä ei liene suuren mittakaavan ongelma Suomessa, mutta varamme saamme silti pitää julkaisupaineiden kasvaessa. Bohannon puhuu villin lännen meiningistä, meistä kyse on julkaisufetisismin ruokkimasta korruptiosta. 

Ks. myös Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä.

Bohannon, John (2013). Who's Afraid of Peer Review? Science, Vol. 342, 4 October 2013. 

Rankingit pannaan!

Nancy Adler ja Anne-Wil Harzing (2009) esittävät, että yliopistorankingit asetetetaan välittömästi pannaan - kunnes on osoitettu, että niistä enemmän hyötyä kuin haittaa. Ranking-kulttuurissa yliopistot ovat näet unohtaneet, että keskinäisen kilpailun sijaan niiden tärkein tehtävä on ratkoa yhteiskuntamme monimutkaisimpia kysymyksiä. Pitkäjänteisiin yhteiskunnallisiin päämääriin sitoutumisen sijaan yksittäiset tutkijat pakotetaan kilpailemaan keskenään tavoittelemalla mahdollisimman suuria julkaisumääriä. Samalla opetus kärsii, sillä kukapa opiskelijoihin joutaisi panostaa maineen ja taloudellisten kannusteiden rakentuessa julkaisutoiminnan ympärille (ks. Huippututkimuksesta huippuopetusta?). 

Olemme aiemmin kuvanneet (ks. Hylätty gradu), kuinka rankingit ovat keinotekoisia ja niissä käytetyt kriteerit ristiriitaisia. Joissakin mitataan tuottavuutta (tyypillisesti artikkelien tai huippuartikkelien lukumäärällä mitattuna), toisissa vaikuttavuutta (tyypillisesti viitausten määrällä mitattuna), joskus myös laatua (esimerkiksi asiantuntija-arvioiden perusteella). Adler ja Harzing osoittavat, kuinka erilaiset mittausperusteet johtavat helposti ristiriitaisiin tuloksiin. Tuloksia vääristää myös muiden kuin englanninkielisten artikkelijulkaisujen sivuuttaminen. Esimerkiksi kirjoja, vaikka kuinka merkitykselliä omalla alallaan, hyväksytään harvoin tuottavuus- ja vaikuttavuuslaskelmiin. Kukapa siis enää rustaisi sellaisia yleistajuisia tai poikkitieteellisiä analyysejä, joita julkaistaan ennemmin kirjoissa kuin perinteisissä tieteenalakohtaisissa lehdissä. 

Kieliasiasta Adler ja Harzing käyttävät esimerkkinä erästä ranskalaista tutkijaa, jolla on "vain" 30 viittausta ISI-listatuissa lehdissä. Google scholar sen sijaan laskee viittauksia olevan yli 1000. Mittaustulosten eron selittää se, että suurin osa kyseisen tutkijan viitteistä löytyy ranskankielisistä journaaleista, jotka eivät ole ISI-listattuja. Olisi silti virhearvio mennä sanomaan, ettei kyseisellä tutkijalla ole ollut vaikutusta omaan tiedeyhteisöönsä, josta osoituksena mittava tuotanto omalla äidinkielellä. Yliopistojen ja rankingeja tuottavien tahojen pitäisi myös avata silmänsä sille, ettei englannin asema “tieteen yleiskielenä” ole kiveenhakattu, kun esimerkiksi kiinalaiset yliopistot alkavat suoltaa omalla kielellään yhä korkeatasoisempaa tutkimusta. Myös perinteisten journaalien vuosissa laskettava julkaisusykli on muuttumassa kestämättömäksi, onhan verkossa tarjolla lukuisia ajantasaisia kanavia julkaista uusimpia tutkimustuloksia erilaisissa muodoissa, kirjoittajat huomauttavat. 

Adler ja Harzing ehdottavat, että seuraavan kerran kun kirjoitat biografiaasi tai esittelet kollegaa konferenssissa älä luettele lehtiä, joissa hän on julkaissut, vaan kerro mikä tekee hänen työstään merkityksellistä. He aloittavat ja me lopetamme ytimekkääseen lainaukseen Albert Einsteinilta: 

“Not everything that can be counted counts, 

and not everything that counts can be counted.” 

Adler, Nancy & Anne-Wil Harzing (2009). When knowledge wins: transcending the sense and nonsense of academic rankings. Academy of Management Learning & Education, 8(1), 72-95. Löytyy täältä.

Indikaattorionni

Huippuyliopistoblogin lukijoiden suureksi helpotukseksi voimme paljastaa, että yliopistoomme pesiytynyt arviointi- ja mittauskulttuuri ei suinkaan ole mielivaltaista. Yhä useampaan asiaan alkaa nimittäin löytyä liuta yksityiskohtaisen tarkkoja kriteereitä, mittareita ja indikaattoreita. 

Ensimmäinen esimerkkimme ovat Huippuyliopistossa laaditut avainsuoritusindikaattorit (jep, olemme ihan tosissamme tuon sanahirviön kanssa). Avainsuoritusindikaattoreilla mitataan toiminnan laatua ja kehittymistä. Tutkimuksessa strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat muun muassa julkaisujen laatu, kilpailtu tutkimusrahoitus ja palkinnot. Kouluissa on määritelty myös omia, sisäisiä avainsuoritusindikaattoreita, joissa tarkennetaan mitkä journaalirankingit huomioidaan artikkelien laskemisessa. Koulutuksessa strategisiin avainsuoritusindikaattoreihin kuuluu opetuksen laatu, jota mitataan esimerkiksi kurssipalautteen arvosanoilla ja pedagogisen koulutuksen suorittaneiden opettajien osuudella. Koulukohtaisesti mitataan myös tutkintoja ja ulkomaisten vaihto-opiskelijoiden osuutta. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat – kumma kyllä - lähinnä taloudelliset määreet. Koulukohtaisesti yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kertovat myös opiskelijoiden työllistyminen, palkkataso ja mediaosumien lukumäärä. (Liekö meillä puutteita ymmärryksessämme, mutta emme aivan suoralta kädeltä hahmoita, miten valmistuneiden palkkataso “indikoi” yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Myös mediaosumien laskeminen herättää kysymään, mitä mediaosumien lukumäärä lopulta kertoo yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, jos "osumien" sisältöön ei kiinnitetä huomiota.) 

Toinen esimerkkimme on käsiimme kantautunut luonnos, jossa hahmotellaan tenure track –professoreiden valinta- ja ylennyskriteereitä. Päästäksesi vaikkapa Associate Professoriksi sinua arvioidaan sekä tutkimuksellisen kokonaistuottavuutesi että tutkimuksesi laatutason perusteella. Laatutasosi tulee olla “erittäin hyvä”, joka tarkoittaa esimerkisi kauppakorkeakoulun tapauksessa artikkeleita ABS-listan neloskategoriassa, JUFO-listan kolmostasolla tai autuaaksi tekevällä FT45-listalla. Määrällisesti sinulla tulee olla vähintään kuusi riittävän korkealle rankattua julkaisua. Parhaat rankingtulokset tuplataan ja artikkeli esimerkiksi FT45-listan lehdessä lasketaan kahdeksi julkaisuksi. Jos haluat “erittäin hyvän” sijaan osoittaa “erinomaisuutta”, sinulla tulee olla “useita” julkaisuja arvostetuimmissa journaaleissa. Ehkäpä joku fiksu matemaatikko voisi jopa laatia meille kaavan julkaisupanoksen kätevään optimointiin? 

Selkeät ja läpinäkyvät kriteerit ovat luonnollisesti hieno juttu. Blogiin tulleiden kommenttien ja kertomusten perusteella ehdotamme julkikirjattavaksi myös muutamia päätöksenteon kannalta olennaisia, toistaiseksi virallisista ohjeista puuttuvia indikaattoreita:

• Tutkimuksesi strateginen painopisteaste, eli kuinka lähellä tutkimuksesi on laitoksella vahvassa asemassa olevien professorien omia tutkimusagendoja.
• Henkilökohtainen suhdeindikaattori, joka osoittaa kaveruutesi asteen dekaanin tai jonkin muun merkittävän henkilön kanssa, ja siten myös ansaitsemasi kulissientakaisen lobbauksen määrän.
• Ulkomaalaisuusmuuttuja (mitataan asteikolla 0/1). Huomioithan, että muuttujan arvo 1 kääntyy eduksi tilanteessa, jossa päättävillä tahoilla on intressi saada ulkomaalaisen henkilökunnan osuutta kuvaava prosenttiluku kauniimmaksi. Toisaalta se koituu haitaksi tilanteessa, jossa laitoksella pedataan paikkoja omalle väelle, joka tenure-järjestelmän myötä uhkaa pudota pihalle koko talosta. 
• Arvokuuliaisuusyhtälö kertoo, kuinka sitoutunut olet yliopistomme arvoihin, visioon ja strategiaan. Olethan siis jo pakannut matkalaukkusi maailmanluokkaan? Ennen lähtöä muista myös kysyä läheisiltäsi, mitä mieltä he ovat tulevista ympäripyöreistä työpäivistäsi.

P.S. Osataan sitä tehdä päätöksiä muuallakin. 

Erään huippujulkaisun tarina

Minulla on mielessäni loistava tutkimusidea. Luen aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja hahmottelen omaa näkökulmaani ilmiööni. Kerään rikasta aineistoa, jota pyörittelemällä eri näkökulmista huomaan aiheesta hahmottuvan varsin kiinnostavan tarinan. Ryhdyn jäsentämään oppimaani entistä tarkemmin ja sanoittamaan sitä lukijoilleni. Mietin tarkkaan, mistä lähden liikkelle, kuinka rakennan kokonaisuudelle juonen, mitä uutta osaan ilmiöstäni kertoa, kuinka voin tehdä sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, mitä merkitystä havainnoillani on, ketä tutkimukseni palvelee ja kuinka voin kirjoittaa mahdollisimman eleganttia kieltä... 

No ei se tietenkään noin mene. Sillä sehän menee näin: 

Tutkimus on julkaistava artikkelina. 

Artikkeli pitää kirjoittaa englanniksi. 

Artikkelissa pitää olla tietty määrä sanoja. 

Artikkeli pitää rakentaa tietyn vakiintuneen kaavan mukaan. 

Artikkelissa pitää noudattaa tiettyjä retorisia käytäntöjä.

Artikkeli on julkaistava huippulehdessä (ks. Huippujulkaisun anatomiaa). 

Artikkelin on istuttava lehden viimeaikaiseen linjaan. 

Artikkelissa pitää viitata samassa lehdessä jo ilmeistyneisiin, aihetta käsitteleviin juttuihin. 

Artikkelissa pitää viitata lehden editorin omaan, aihetta etäisesti sivuavaan juttuun. 

Artikkelin on edustettava linjaa, jonka mukaan haluan kansainvälisesti brändätä itseni. 

En siis etene aineiston, tarinan ja niiden tieteellisen merkityksen ehdoilla, vaan taktikoin sopivankokoisen palan, joka saattaisi miellyttää lehden editoria ja arvioijia, joka on helppo pelkistää artikkelin perusformaattiin ja joka brändää minut oikealla tavalla. Tunnen kuitenkin, Carl Cederströmin ja Casper Hoedemaekersin (2012, 231) sanoin: “Something in this process comes up against an unspoken assumption that this is somehow not what we signed up for. We seem to be doing something that is closer to tactical planning than putting thought on paper.” 

Tällaiseen taktiseen suunnitteluun eivät kuulu sellaiset toisarvoiset tehtävät kuten oppikirjojen laatiminen tai merkittävien kulttuuriteosten kääntäminen. Esimerkin tarjoaa Juhani Karilan lauantaiessee viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa (13.7.2013). Jutussa kerrotaan kahden professorin monivuotisesta urakasta kääntää Kalevala portugaliksi. Vaiherikkaan ja epäonnisenkin prosessin loppumetreillä toinen professoreista toteaa: "Minulla on huono CV, koska vietin vuosia Kalevala-käännöksen parissa sen sijaan, että olisin julkaissut artikkeleita (...) Saatan menettää professuurini, sillä olen julkaissut niin vähän." 

Huippuyliopistohenkiset uratykit toteavat tähän, että niin kauan kun kirjoitat riittävästi  rankingeissa menestyviä artikkeleita, voit siinä sivussa tehdä ihan mitä lystäät. Vaikkapa kirjoittaa niitä suomenkielisiä, yleistajuisia kirjoja tai jopa runoja. Vaikka minut tunnetaan varsin tuotteliaana tutkijana, tällainen tuplastrategia ei kohdallani toimi. "Siinä sivussa" eli kesälomilla, öisin, viikonloppuiltaisin, äitiyslomilla ja joulupäivinä minä keskityn kyllä ihan muihin asioihin. Mutta taidankin olla aivan liian heikosti sitoutunut työhöni... 

Cederström, Carl & Hoedemaekers, Casper (2012). Commentary: On dead dogs and unwritten jokes: Life in the university today. Scandinavian Journal of Management, 28, 229-233.

Tohtoriopiskelija pelissä

Minkälaiseen ammatilliseen käytäntöön Huippuyliopiston tohtoriopiskelijoita luotsataan? Ammatillisen osaamisen keskiössä näyttäisi olevan pelin pelaamisen taito. Seuraava pohjois-amerikkalaisesta kauppakorkeakoulusta valmistuneen Ajnesh Prasadin kertomus kuvaa, mitä tässä pelissä on panoksena.

Prasad kertoo yllättyneensä, kuinka hänelle heti opintojen alussa tehtiin selväksi julkaisemisen tärkeys ”oikeissa” pohjois-amerikkalaisissa eliittilehdissä. Tämän tekivät selväksi niin dekaani tervetuliaispuheessaan kuin professorit ohjauksessaan. Tutkimustyökin neuvottiin aloittamaan journaalin valinnasta - oman yliopiston käyttämän julkaisulistan puitteissa. Käytössä oli myös erilaisia hienovaraisempia hallintakäytäntöjä. Prasadin yliopistolla oli esimerkiksi tapana pyytää tohtoriopiskelijoilta tietoja heidän saavutuksistaan, joista koostettiin kaikille sähköpostitse lähetettävä listaus nimineen ja tuotoksineen. Näillä listoilla ja muilla käytänteillä ylläpidettiin käsitystä menestyksestä ja menestyskelpoisista tohtoriopiskelijoista ja luotiin suorituspaineita. Tohtoriopiskelijat alkoivatkin huomaamattaan toimia odotusten mukaisesti.

Näin kävi myös Prasadille. Hän halusi tuntea olevansa arvostettu ja menestynyt akateemisen yhteisön jäsen. Vaikka hän oli alkujaan kiinnostunut kriittisistä ja tulkitsevan tutkimuksen näkökulmista, hän mukautti tutkimustaan valtavirran arvostamiin teemoihin ja positivistiseen muottiin. Näin kävi myös hänen opiskelutoverilleen, joka alun perin halusi tutkia sukupuolta. Professoreiden ilmoitettua, että sukupuoli on ”kuollut” ja huippujulkaisujen hylkimä aihe, hän päätyi vaihtamaan tutkimuskohteensa johonkin ”seksikkäämpään”. 

Vaikka juuri tohtoriopiskelijoilla olisi kyky ajatella laatikon ulkopuolella, käytännössä heidät ohjataan tiukasti laatikkoon. Harva meistä on kuitenkaan ryhtynyt tohtoriopintoihin tähtäimessään ”pienen muutoksen tekeminen johonkin vaikuttavaan tekijään”. Jostain syystä alkuperäiset innostuksen aiheet, ihmettely ja tuoreet näkökulmat jäävät kuitenkin matkalle. Prasad kutsuu tätä älyllisen pysähtyneisyyden tilaksi.

Missä on luovuutta ja omaa ääntä kehittävä avoin älyllinen tila, joka ruokkii tieteen uudistumista ja uusien näkökulmien syntymistä? Prasadille sellainen tila aukeni edistyksellisten mentorien tuella. Heidän rohkaisemanaan hän pyrki taivuttamaan menestyksen ehtoja ja luomaan älyllistä tilaa merkityksellisinä pitämillensä, valtavirran ulkopuolisille aiheille ja lähestymistavoille. Hänelle uusi menestys tai pärjääminen tarkoitti julkaisemista eurooppalaisissa lehdissä, mikä samalla sulki hänen tiensä amerikkalaisten yliopistojen palkkalistoille. Hän sai kuitenkin viran muualta ja pysyi edelleen (ura)pelissä mukana.

Huippuyliopistossakin jokainen tohtoriopiskelija (ja moni väitellytkin) joutuu miettimään, missä määrin ja keiden tuella voi luoda älyllistä tilaansa ja taivuttaa pelin sääntöjä. Monia Prasadin viitoittama tie ei houkuttele, sillä se edellyttää edelleen pelin pelaamista. Pelistä voi nimittäin myös luopua ja ”menestyksen” määritellä radikaalisti uusiksi, toisissa yhteisöissä. 

Lähde: Prasad, Ajnesh (2013) Playing the game and trying not to lose myself: a doctoral student’s perspective on the institutional pressures for research output. Organization, published online.

Konservatiivista uudistamista

Yksi keskeisistä keskustelunaiheista Huippuyliopiston käytävillä on uusi tenure track –urajärjestelmä (ks. Sivuraiteella). Iloksemme voimme kertoa, että siitä on tehty myös tutkimusta, jopa oman yliopistomme puitteissa. Anne Herbert ja Janne Tienari (2013) tutkivat väitelleiden tutkijoiden ja yliopiston johtoportaan näkemyksiä urajärjestelmästä ja sen soveltamisesta järjestelmän käyttöönoton aikaan, eli muutama vuosi sitten. Silmiinpistävää oli, kuinka erilaisia tulkintoja järjestelmästä sen suunnittelijoilla ja toisaalta kohderyhmällä oli. Johto odotti amerikkalaisesta yliopistomaailmasta kopioidun urajärjestelmän mahdollistavan strategisen tavoitetteen nousta maailmanluokkaan. Tutkijat, joiden työhön ja uranäkymiin järjestelmä vaikuttaa, puhuivat puolestaan elitismistä ja luovuuden tukahduttamisesta.

Herbert ja Tienari kuvaavat, kuinka johdon mukaan tenure track –urajärjestelmä 1) on välttämätön edellytys maailmanluokkaan nousemiseksi, 2) tarjoaa tutkijoille selkeän ja tuetun urapolun sekä 3) lisää yliopiston houkuttelevuutta kansainvälisesti. Tutkijoiden mielestä taas 1) tenure track tuottaa tieteenalasiiloja poikkitieteellisyyden ja opetuksen kustannuksella, 2) tuottaa kahden kerroksen väkeä: tenure-eliittin ja muut sekä 3) suosii nuoria, helposti liikkuvia (mies)tutkijoita.

Herbert ja Tienari tarkastelivat myös tutkijoiden näkemyksiä akateemisesta vapaudesta tenure track -järjestelmässä. Moni epäili, voisiko tenure trackissa sen kapeiden suoritusmittareiden vuoksi työskennellä omaehtoisesti omien kiinnostuksenkohteiden ja tavoitteiden pohjalta. Ensisijaisesti alakohtaisia huippujulkaisuja mittaavan järjestelmän ei myöskään uskottu mahdollistavan Huippuyliopiston peräänkuuluttamia innovatiivisuutta, luovuutta ja rajojen rikkomista. Kaiken kaikkiaan järjestelmää pidettiin konservatiivisena ja eriarvoistavana – toisin kun johdon näkemyksissä, joiden mukaan nimenomaan urajärjestelmä nostaa työn laatutasoa ja tekee yliopistosta kansainvälisesti houkuttelevan.

Tutkimuksen haastatteluaineisto on tuotettu vuonna 2010 ja asiakirja-aineistot ovat vuosilta 2007-2010. Olisikin kiinnostavaa nähdä, miten urajärjestelmä koetaan nyt, kun sitä on muutaman vuoden ajan sovellettu käytäntöön. Olemmeko tulleet kansainvälisesti houkuttelevammaksi ja onko tutkimuksemme taso noussut (ja jos, niin kenen kriteereillä)? Ketä järjestelmään on valittu ja kokevatko he työolosuhteidensa parantuneen? Mitä kaikille muille, vähien tenure-paikkojen ulkopuolelle pakosta tai omasta tahdostaan jääneille on tapahtunut? Entä miten muutos on vaikuttanut opetukseen ja opiskelijoiden arkeen? 

Herbert, Anne & Tienari, Janne (2013) Transplanting tenure and the (re)construction of academic freedoms. Studies in Higher Education, 38(2), 157-173.

P.S. Rekrytointeihin uuden urajärjestelmän oli määrä tuoda ennakoitavuutta, avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Kokemuksiemme mukaan rekrytointiprosesseissa kuitenkin venytetään kriteereitä, suositaan kavereita ja pimitetään tietoa aivan niin kuin ennenkin. Tämä on sääli ja syö järjestelmän uskottavuutta. Vaikka ei kai kukaan kuvitellutkaan, että jokin järjestelmä sinänsä estäisi politikoinnin - ihmisethän sen puitteissa yhä huseeraavat, kukin omine intresseineen...

Kodinhoitoa laboratoriossa

Lisa Garforth ja Anne Kerr (2010) ovat tehneet havainnollistavan tutkimuksen  kahdesta brittiläisessä yliopistossa toimivasta biologian laboratoriosta. Tutkijoiden työtä ja heidän välisiä suhteitaan havainnoimalla ja tutkijoita haastattelemalla Garforth ja Kerr analysoivat tutkimusyhteisön hierarkioita ja valtasuhteita. 

Garforth ja Kerr kutsuvat kotitöiksi (housekeeping) kaikkea sellaista rutinoitunutta, toistuvaa, näkymätöntä ja usein aliarvostettua työtä, jolla laboratorioita ja tutkimustyön edellytyksiä ylläpidetään. Kotityöt pitävät sisällään työtilojen järjestelyä, koeaineistoista huolehtimista ja laitteiden huoltoa mutta myös yhteisöllisiä tehtäviä kuten nuorempien kollegoiden tukemista, taitojen ja tekniikoiden opettamista ja projektien koordinointia. Silmiinpistävää tässä tutkimuskontekstissa oli, että miehet eivät juuri osallistuneet tällaisiin uusintaviin ja ylläpitäviin tehtäviin. Yhtä lailla merkille pantavaa oli, että näistä tehtävistä huolehtivat tutkijat (tässä tapauksessa siis useimmiten naiset) olivat kaikkein epävarmimmissa ja lyhyimmissä työsuhteissa. 

Tutkimus osoittaa karusti, kuinka aktiivinen, tulos- ja tavoitesuuntautunut ja tuottava (tai sellaiseksi tulkittu) työ arvostetaan uusintavaa, ylläpitävää ja huolehtivaa työtä korkeammalle myös yliopistossa. Vaikka toisista huolenpito ja muut kotityöt ovat välttämätön edellytys esimerkiksi kokeiden ja analyysien suorittamiselle, ne eivät taivu mitattaviksi tuotoksiksi eivätkä rakenna yksilön mainetta ja brändiä. Ja arviointi- ja urajärjestelmämmehän rakentuvat nimenomaan yksilöllisen erinomaisuuden, brändin ja mitattavien tuotosten varaan. Hierarkiaa korostaa entisestään, että yksilöllisen erinomaisuuden osoittaminen vaatii itsensä etäännyttämistä sen mahdollistaneesta yhteisöstä. Garforthin ja Kerrin sanoin: 

”In the context of a career structure that recognises only findings and outputs, and of academic institutions which undervalue necessary epistemic and practical workers by allowing them to continue to be contractually insecure and non-progressing, housekeeping can be seen as a liability in relation to the production of visibly individual excellence.” 

Entä miten tämä kaikki liittyy Huippuyliopistoon? Pelottavan paljon. Omassa lähipiirissämme lähtöpassit ovat saaneet juuri "kotitöitä" huippujulkaisemisen kustannuksella tehneet henkilöt. Henkilöt, jotka ovat huolehtineet opiskelijoista ja opinto-ohjelmista, järjestäneet yhteisöllistä toimintaa ja kehittämisaloitteita, tukeneet nuorempiaan ja ylläpitäneet yhteisön suhteita käytännön työelämään. Tällä työllä ei kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta ole enää arvoa, koska se ei taivu korkeiksi impact factoreiksi julkaisurankingeissa. 

Vaan onkohan Huippuyliopistossa pohdittu, miten kaikki välittämiseen, huolenpitoon, yhteisön ja tutkimusinfrastruktuurin ylläpitoon ja kollegoiden ohjaamiseen ja auttamiseen liittyvät tehtävät tästä eteenpäin hoidetaan? Kun kaikilla on niin kovin kiire pitää huolta omasta erinomaisuudestaan, kuka enää ehtii pyyteettömästi tukea ja auttaa muita? Eihän siitä saa edes merkintää cv:hen...

Garforth, L. & Kerr, A. (2010) Let's Get Organised: Practicing and Valuing Scientific Work Inside and Outside the Laboratory. Sociological Research Online, 15 (2) 11.

Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

Onko Huippuyliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaarassa kaventua? 

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee, perustehtäviensä tutkimuksen ja opetuksen ohella, harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Juhlapuheiden tasolla Huippuyliopistolla pyyhkii tältä osin hyvin. Käytännössä tilanne on toinen, koska rivitutkijaa tai –opettajaa arvioidaan yksinomaan hänen kansainvälisten huippujulkaisujensa perusteella. Näin ollen hänellä ei opetusta lukuunottamatta ole minkäänlaista kannustetta käydä keskusteluja akateemisen norsunluutornin (ks. Yliopiston tehtävistä) ulkopuolella. 

Omakohtainen kokemuksemme huippujulkaisemisesta (sitäkin siis löytyy, jos joku ehti asiaa epäillä) osoittaa, etteivät tutkimuksiemme kannalta olennaiset tahot tai edes niihin osallistuneet ihmiset tai organisaatiot innostu lukemaan tieteellisessä journaalissa julkaistua, pitkälle erikoistunutta tekstiä (jos nyt ylipäätään saavat sen käsiinsä jollain kohtuullisella hinnalla). Huippujulkaisut, joita Huippuyliopistossa palvotaan (ks. Listafetisimiä, Huippujulkaisun anatomiaa ja Tiedon tulosjohtamista), palvelevat siis akateemista yhteisöä ja sen sisäistä kilpailua, mutta eivät suoranaisesti kansalaisia tai paikallista yhteiskuntaa. Jälkimmäinen vaatisi tutkimusten ja niiden tulosten aktiivista popularisointia ja yhteiskunnallista tulkitsemista. Tähän – tai suurelle yleisölle, ammattilehtiin, oppikirjoihin tai kotimaisilla kielillä kirjoittamiseen - meillä huippuyliopistolaisilla ei ole minkäänlaisia kannusteita. Päinvastoin: meidän tulee laittaa kaikki paukkumme kansainväliseen huippujulkaisemiseen ja siitä meitä myös rahallisesti palkitaan. Myös sellaiset hankkeemme, joilla on jokin suora yhteiskunnallinen kytkös (esim. parantaa suomalaisen työelämän laatua) leimataan huonoiksi, koska niissä ei ole välitöntä tai ilmeistä linkkiä kansainväliseen huippututkimukseen. 

Paikallisesta yhteiskunnasta Huippuyliopistoa etäännyttää entisestään se, että osassa yliopistoamme suomen kieli ei enää kelpaa (edes englannin rinnalla) opetuksen ja tutkimuksen kieleksi (ks. Oma kieli, oma mieli). Mielenkiintoista vertailukohtaa tarjoavat muiden yliopistojen kielilinjaukset, joissa suomen kieltä painotetaan nimenomaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi (esim. Tampereen yliopiston tuore kielilinjaus, jonka mukaan ’Yliopistojen tiivis yhteiskunnallinen kytkentä merkitsee kielellistä vastuuta ymmärrettävyydestä ja vuorovaikutuksesta erityisesti suomen kielellä.’) 

Vai onko niin, että kaikkea ei vaan voi saada? Jos yliopisto valitsee strategiakseen olla maailmanluokan tutkimusyliopisto, pitääkö sen tinkiä paikallisen yhteiskunnan palvelemisesta? Jos yliopisto taas palvelee aktiivisesti paikallista yhteisöä tai yhteiskuntaa, ontuuko sen kansainvälistyminen? Voisivatko nämä toisiaan täydentävät tavoitteet elää rinta rinnan - ja ennen kaikkea myös retoriikan ulkopuolella eli työtämme määrittävissä käytännöissä? Jos mielestäsi näin todella tapahtuu, niin millaisia konkreettisia esimerkkejä voit antaa tällaista monimuotoisuutta tukevista käytännöistä? Miten ja milloin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkitaan? Miten se huomioidaan yksittäisen tutkijan akateemisen pätevyyden tai yliopiston maineen arvioinnissa? Saako professuurin korkealla impact factorilla varustettu julkaisija vai aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko tärkeämpää sijoittua Shanghain listalla vai kehittää paikallista yhteiskuntaa?

Konferenssiuskottavuus koetuksella

Yliopistotutkijan työn yksi tyypillisistä käytänteistä on konferensseihin osallistuminen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa olin lähdössä konferenssin esittelemään tutkimustani kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein. Oletin, että minulla olisi – jos selviäisin kokemuksesta hengissä - konferenssista kahdenlaista kotiin tuotavaa: syvällistä ja hyödyllistä palautetta työstäni sekä hurjasti uusia ideoita ja inspiraatiota.

Ihan näin siinä ei käynyt. Aikojen kuluessa olen saanut huomata, etteivät konferenssit läheskään aina ole tutkimuksen ilon ja uuden oppimisen tyyssijoja, vaan akateemisen valtapelin ja oikeanlaiseksi toimijaksi sosiaalistumisen pelikenttiä. Pelikentän haltuunottaminen tarkoittaa itsensä esille tuomista, henkseleiden paukuttelua ja agressiivista debatointia. Tavoitteena ei niinkään ole välittää ja innostua muiden tutkimuksista, saati koskettaa muiden sydäntä omilla sanomisillaan, vaan osoittaa oma etevyys ja brändätä itsensä kansainvälisesti. Usein tämä vaatii tiukkaa omien tunteiden ja kehon kontrollia ja kestävyyttä. 

Kaikista tärkeintä on kuitenkin verkostoitua. Verkostojen kautta saatat päästä jonkun kulloinkin muodissa olevan teeman ydinjoukkoon, saada kutsuja kansainvälisiin hankkeisiin ja luoda elintärkeitä kontakteja yhteisjulkaisujen kirjoittamiseen. Näistä toimista myös kotiyliopisto palkitsee. Joissakin konferensseissa on jopa katsottu aiheelliseksi valmentaa etenkin ensikertalaisia oikeanlaiseen välineelliseen otteeseen. Seuraavat ohjeet sain erääseen isoon amerikkalaiseen konferenssiin osallistuessani: 

• Verkostoituminen kuuluu asiaan, joten älä ole ujo, vaan esittäydy muille. 
• Tutustu ohjelmaan, suunnittele aikataulusi tarkkaan ja mieti etukäteen, kehen sinun kannattaa konferenssissa tutustua. 
• Vaihda mahdollisimman paljon käyntikortteja ja kirjoita jokaisen saamasi kortin taakse, mistä olet kyseisen henkilön kanssa keskustellut. 
• Jos et onnistu tapaamaan haluamiasi henkilöitä, ota osallistujalistasta heidän yhteystietonsa ja lähetä sähköpostia jälkeenpäin. 
• Osallistu mahdollisimman moneen kokoontumiseen ja tutustu mahdollisimman moneen ihmiseen.
• Hyviä keskustelualoitteita on kysyä mitä henkilö piti sessiosta, mistä he ovat kotoisin ja ovatko he olleet konferenssikaupungissa aiemmin. 

Kuka ties joku näistä sadoista uusista tutuistasi todella haluaa kirjoittaa kanssasi paperin jostakin aiheesta ja sattuu vielä kaupan päälle olemaan joku nimekäs huippu. Urasi sen kuin etenee ja pian oletkin jo konferenssiuskottava akateeminen, joka rutinoituneesti ja paksunahkaisesti luovii kontaktista ja konferenssista toiseen.

Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä

Perusmuodossa tieteellisen artikkelin julkaisuprosessi etenee seuraavasti: tutkija tai tutkimusryhmä kirjoittaa artikkelikäsikirjoituksen, jossa analysoidaan ajankohtaista tieteellistä keskustelua ja/tai oman empiirisen tutkimuksen tuloksia. Tämä käsikirjoitus lähetetään arvioitavaksi tieteelliseen lehteen. Kyseisen lehden päätoimittaja tai toimituskunta arvioi, onko teksti riittävän laadukas ja kyseisen lehden linjaan sopiva. Jos vastaus on myöntävä, lehti valitsee asiantuntijat, jotka arvioivat anonyymin käsikirjoituksen. Näiden arvioiden ja oman harkintansa pohjalta lehden päätoimittaja tai muu edustaja ilmoittaa tutkimuksen tekijöille, hyväksytäänkö juttu sellaisenaan vai tuleeko siihen tehdä muutoksia. On myös mahdollista, että käsikirjoitus hylätään.

Tutuin tarina lienee, että tutkijalle tulee tehtäväksi pienempi (minor) tai suurempi (major) revisio. Tämä tarkoittaa, että tutkija parantelee artikkelikäsikirjoitustaan anonyymien arvioijien lausuntojen pohjalta - joskus jopa kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Sitten juttu lähetetään jälleen arvioitavaksi ja tutkija saa uudet lausunnot siitä, voidaanko juttu julkaista kyseisessä lehdessä. Tämä sykli toistuu niin monta kertaa, että lehden päätoimittaja on arvioiden pohjalta valmis joko hyväksymään tai hylkäämään jutun. Jos juttu hyväksytään, tutkija on luonnollisesti iloinen. Jos juttu hylätään, tutkija saattaa tarjota sitä johonkin toiseen lehteen, miettiä sen kokonaan uudelleen, tai joskus myös unohtaa epäonnistuneen käsikirjoituksen pöytälaatikkoon. 

On selvää, että anonyymiin arviointiprosessiin kuluu paljon aikaa, työtä ja resursseja. Etenkin, kun tieteen julkaisuähky (ks. Päästökiintiö) kasvattaa koko ajan sekä lehtien että niihin tarjottujen käsikirjoitusten määrää. Työtä tekee ensinnäkin tutkija tai tutkimusryhmä tutkimusta valmistellessaan ja sitä raportoidessaan. Myös arviointiprosesseissa käytetyt asiantuntijat käyttävät valtavasti aikaa käsikirjoitusten lukemiseen, analysoimiseen ja palautteen muotoilemiseen. Työtä tekee myös kunkin lehden päätoimittaja, apulaispäätoimittajat ja toimituskunta. Päätoimittajia lukuun ottamatta tästä työstä ei kuitenkaan yleensä makseta palkkioita, eivätkä ne oikein tieteen riippumattomuuden henkeen istuisikaan. 

Julkaisemiseen liittyvässä keskustelussa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että suurinta osaa tieteellisistä lehdistä kustantavat kansainväliset kustannustalot, joita ohjaavat kaupalliset intressit. Ne siis pyrkivät tekemään voittoa hyödyntämällä ilmaista työtämme, joka myydään meille kalliilla hinnalla takaisin painettujen lehtien tai lukuoikeuksien muodossa. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo kysyy Acatiimi-lehdessä (3/13, s. 2): ’…miksi yliopistot tukevat kaupallisia ulkomaisia kustantajia? Julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Meidän sietäisi kritisoida suomalaisten tutkimusorganisaatioiden ja ulkomaisten suurkustantajien symbioosia. Me yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuotamme tiedon, kirjoitamme siitä, vertaisarvioimme sen ja lopuksi ostamme sen takaisin käyttöömme kalliilla hinnalla.’ 

Valo kertoo, että brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa yliopistoissa on jo noussut vahvaa vastarintaa tätä mekanismia kohtaan. Jopa niin kutsutut huippuyliopistot, kuten Harvard, rohkaisevat tutkijoitaan julkaisemaan avoimissa lehdissä. Huippuyliopistoblogi yhtyy Valon esittämään huoleen siitä, että julkaisupeli pakottaa tiedeyhteisön takaisin norsunluutorniinsa, kun ‘tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa lehdissä, joita muut kansalaiset eivät saa käsiinsä’. Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kapenee merkittävästi, kun tutkijoilla ei ole enää kannusteita kirjoittaa suurelle yleisölle saati kotimaisilla kielillä. Valokin toteaa, että ‘vain todelliset vastarannan kiisket keskuudessamme suunnittelevat kotimaisiin ammatillisiin tai yleistajuisiin lehtiin kirjoittamista saati oppikirjan laatimista’. 

Vastarannan kiiskeksi ilmoittautuva Huippuyliopistoblogi kannustaa yliopistomanagereita ja tiedepolitiikkaa ohjaavia tahoja pohtimaan kustannustalojen ansaintalogiikkaa ja kehittämään sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Vai käykö tässä niin, että viittaus yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen poistatetaan kätevästi yliopistolaista, aivan kuten kotimaisten kielten asemalle opetus- ja tutkintokielenä ollaan tekemässä? Silloinhan mikään ei enää velvottaisi yliopistoja laskeutumaan norsunluutornistaan ja ne saisivat panostaa täysillä kansainväliseen julkaisutoimintaan - ja kantaa kortensa kekoon  kustannusyritysten liiketoimintaan.

Terveisiä periferiasta

Kirjoitimme aiemmin (äidin)kielen roolista oppimisessa ja asiantuntijuuden rakentumisessa (ks. Oma kieli, oma mieli). Tänään tarkastelemme kansainvälistymistä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. 

Kansainvälisyyttä ja kansainvälistä tiedeyhteisöä pidetään sekä tieteen perusedellytyksenä että moninaisuuden lähteenä. Siksi onkin hieman paradoksaalista, että kansainvälisyys akateemisessa maailmassa ei suinkaan tarkoita eri kansojen, kulttuurien ja kielien tasavertaista osallisuutta ja osallistumista tieteeseen, vaan anglosaksisten* maiden ja kulttuuristen käytäntöjen hegemoniaa eli ylivaltaa. Kilpailunäkökulmasta katsottuna äidinkieleltään englanninkieliset ovatkin melkoisen etuoikeutetussa asemassa nykyisessä ”globaalissa” tiedemaailmassa. 

Susan Meriläinen, Janne Tienari, Robyn Thomas ja Annette Davies (2008, lehdessä Organization) kuvaavat omien suomalais-brittiläisten yhteistyökokemustensa kautta niitä hegemonisia akateemisia käytäntöjä, joita julkaisupeli uusintaa. Meriläisen ja kumppaneiden tutkimus sisälsi sekä suomalaista että brittiläistä haastatteluaineistoa. Kommentoidessaan sitä tutkimuksen arvioijat asemoivat brittiläisen aineiston ja kontekstin normiksi ja suomalaisen kontekstin ja aineiston ”erilaiseksi”. Brittiläinen aineisto siis muodosti oletusarvon, johon marginaalisena pidettyä suomalaisaineistoa verrattiin. Myös tutkijat itse toistivat samaa käytäntöä konferenssiesitelmissään nostamalla brittiaineistoa näkyvämmin esille, koska sen oletettiin kiinnostavan laajempaa yleisöä. Näin rakennettiin aivan tietynlaista valtasuhdetta ytimen (Britit) ja periferian (Suomi) välille. 

Myös Tiina Tutkijalla on lukuisia kokemuksia suomalaisen aineiston kansainvälisestä julkaisemisesta. Julkaistessaan erästä suomalaiseen kontekstiin sidottua tapaustutkimusartikkelia häneltä vaadittiin mittavaa suomalaisen kontekstin kuvausta (ja hyvä näin, vahvistihan se esitettyjä argumentteja). Samanaikaisesti hän kuitenkin luki vastaavia ilmiöitä käsitteleviä brittiläisiä ja amerikkalaisia tutkimuksia ja ihmetteli, miksi lukijoiden oletettiin automaattisesti tuntevan nämä kontekstit, käytännöt ja jopa erilaisia paikallisia organisaatioita kuvaavat kirjainlyhenteet ilman sen kummempaa avaamista. Jälleen ytimen ja periferian suhdetta vahvistettiin aivan tietyllä tavalla. 

*Wikipedia: “Anglosaksit on nimitys, jota käytetään ensisijaisesti Englannin varhaiskeskiaikaisista asukkaista, jotka puhuivat muinaisenglannin kieltä. Melko usein nimeä käytetään myös nykyajan englantilaisista tai englantilaistaustaisista ihmisistä, jotka asuvat Britteinsaarilla sekä Pohjois-Amerikassa ja muissa Yhdistyneen kuningaskunnan entisissä siirtomaissa.”

Huippujulkaisun anatomiaa

Stuart Macdonald ja Jacqueline Kam toteavat osuvasti, että tutkimusartikkeleita kirjoitetaan nykyään ennemmin laskettaviksi kuin luettaviksi (ks. Listafetisismiä). Esimerkiksi päätöksentekijöillä tai yliopistojen johdolla ei toki ole aikaa lukea jokaisen tutkijan jokaista hengentuotosta. Mittauskulttuurin hengessä he tarvitsevat numeroita ja tilastoja jotka kertovat sekä yksilöiden että yliopistojen suoritustasosta (ks. Tiedon tulosjohtamista – toisinajattelun ulosjohtamista?). Julkaisupeliin ovat kuitenkin lähteneet myös tutkijat itse. 

Kuinka määritellään, milloin pisteet ropisevat (joko omaan tai yliopiston laariin)? No tietysti huippuyliopistoblogin suosikin eli 

kansainvälisstrategisentulosydinavainsuoritushuippuindikaattorin 

eli rahvaan kielellä journaalirankingien avulla. Ennen kuin lähdet laskemaan omia, laitoksesi tai yliopistosi suorituspisteitä ja vertailemaan niitä kollegaan tai naapurilaitokseen pidä kuitenkin mielessä seuraavat Macdonaldin ja Kamin esittämät havainnot:

• Huippujournaalit ovat huippujournaaleja, koska ne julkaisevat huippuartikkeleita. Huippuartikkeli taas on huippuartikkeli, koska se on julkaistu huippujournaalissa. Kehäpäätelmän makua? 
• Huippujournaali on huippujournaali myös siksi, että se on huippujournaalien ranking-listalla. Kun se on yhdellä huippulistalla, se pääsee muillekin vastaaville listoille. 
• Huippujournaaleissa julkaistut artikkelit ovat yleensä todella hyviä artikkeleita. Huippujournaalit julkaisevat kuitenkin myös vähemmän hyviä artikkeleita. Ja myös muut kuin huippujournaalit julkaisevat todella hyviä artikkeleita. 
• Monilla aloilla huippujournaalit ovat niin sanottuja yleislehtiä, joihin tarkasti erikoistuneet tai monitieteiset artikkelit eivät istu. 
• Uusiin journaaleihin suhtaudutaan varauksella, huolimatta siitä kuinka hyviä artikkeleita ne julkaisevat. 
• Suuri hylkäysprosentti kertoo journaalin laadusta. Eräällä huippujournaalilla se onkin lähes täydellinen 99 %. 
• Moneen paljon luettuun tutkimukseen ei viitata. Vastaavasti viittaamme moniin tutkimuksiin, joita emme ole lukeneet. 
• Pisteiden ja rankingien laskeminen eliminoi laiskat ja hyödyttömät, mutta yhtä lailla fiksuimmat, kriittisimmät ja omalaatuisimmat ajattelijat. 

Lopuksi voit kysyä itseltäsi, odotatko alasi arvostetuimman huippujournaalin seuraavaa numeroa niin innoissasi, ettet malta pysyä nahoissasi? Kun saat sen käsiisi (tai ruudullesi) et millään osaa päättää, minkä houkuttelevista artikkeleista lukisit ensimmäiseksi? Kun muutkin ovat saaneet uuden numeron käsiinsä laitoksen käytävät alkavat täyttyä innostuneesta keskustelusta… 

Macdonald ja Kam ehdottavat, että nauramme kaikelle tälle hulluudelle. Vaan osaammeko enää? 

Lähde: Macdonald, Stuart & Kam, Jacqueline (2008). Quality Journals and Gamesmanship in Management Studies. Management Research News 31, 8, 595-606.