Men jo, ja vihels mennessään

Tutkiskeltuaan aikansa akateemisen työn ehtoja ja käytäntöjä Huippuyliopistossa Tiina Tutkija on vetänyt omat johtopäätöksensä ja lähtenyt. Hän lähti hukattuaan huippuhypetyksen, tiukentuvan managerialismin ja kilpailullisen suorituskeskeisyyden vuoksi työnsä mielekkyyden. Se, mitä Tiina työllänsä halusi saada maailmassa aikaan, ei enää mahtunut Huippuyliopistoon. 

Hänen päätöstään on hämmästelty - eihän täältä noin vain voi lähteä, itse. 
Häntä on syytelty - esimerkiksi luovuttamisesta. 
Häntä on peloteltu – mistä nyt leipä pöytään. 
Häntä on suostuteltu ja painostettu jäämään.
Hänelle on tarjottu myönnytyksiä ja räätälöity tehtäviä.
On häntä kiiteltykin – päällimmäisenä rohkeudesta ja rehellisyydestä. 

Tiinalta jää monta työtehtävää kesken. Useampi huippuartikkelikäsikirjoitus jää keskelle review-prosesseja (who reads them anyway). Aika moni opiskelija jää ilman omistautuvaa ohjaajaansa (sinne vaan koputtelemaan kiireisten kollegoiden oville). Opetettavat kurssit siirtyvät heittopussina tuntiopettajalle jos toisellekin. Muutama toimikunta menettää asiantuntijapanoksensa ja pari kansainvälistä projektia suomalaisedustuksensa. Mutta ajattelu voittaa, koska sille on taas tilaa. 

Myös Huippuyliopistoblogi on tullut tiensä päähän. Irtauduttuaan yliopistoarjesta Tiina jättää tämän niin tutuksi tulleen maailman ja sen käytäntöjen ruotimisen muille. Kiitämme ja kumarramme – erityisesti kaikkia teitä, jotka olette kommentoimalla ja kokemuksia jakamalla osallistuneet blogiin. Blogi jää toki elämään omaa elämäänsä bittiavaruuteen ja herättää toivottavasti keskustelua akateemisesta työstä jatkossakin. 

Huippuyliopistolle toivotamme tulevana vuonna vähemmän maineenrakennusta ja enemmän itseymmärrystä, vähemmän valtapeliä ja enemmän läpinäkyvyyttä, vähemmän kilpailua ja enemmän yhteisöllisyyttä, vähemmän rankingeja ja enemmän sisältöä ja ennen kaikkea vähemmän managerialismia ja enemmän mielekkyyttä. 

Tiina Tutkija

Voi hyvin

Huippuyliopisto on monen muun työnantajan tavoin kiinnostunut henkilöstönsä hyvinvoinnista. Työhyvinvoinnin edistämiselle oli vastikään pyhitetty oma viikkonsa, jolloin henkilöstöllä oli mahdollisuus käydä teatterissa virkistäytymässä, mittauttaa verenpaineensa, innostua uusista urheilulajeista tai vaikkapa meditoida. Jatkuvaa työhyvinvointia silmällä pitäen huippuyliopistossa on tarjolla jos jonkinlaista periaatemallia, työkalua, liikuntapalvelua, arvoa ja verkostoa.

Työhyvinvointihankkeillaan huippuyliopisto on osa laajempaa hyvinvointia edistävää ilmiötä, jota brittiläiset tutkijat Dale ja Gibson (2013) kutsuvat työhyvinvointiliikkeeksi. Sitä pitävät yllä niin työnantajat, konsultit, alan tutkijat kuin valtiovaltakin, sillä hyvinvointiin liittyy merkittäviä taloudellisia, organisatorisia ja myös ideologisia intressejä. Niin positiivista ja tervetullutta kuin hyvinvoinnin vaaliminen itsessään onkin, tähän liikkeeseen sisältyy ongelmallisia oletuksia.

Yksi merkittävimmistä työhyvinvointipuheen oletuksista on vastuun langettaminen yksilöille. Hyvinvoinnissa on siten kysymys yksilön tekemistä valinnoista ja asenteesta. Tämä periaate on selkeästi ilmaistu myös huippuyliopiston työhyvinvointisivuilla. Mielenkiintoista tässä on se, että itse työ, sen organisointi ja johtamiskäytännöt otetaan annettuna. Työn fyysinen raskaus, tiukentuvat tulosvaatimukset tai kasvavat työmäärät eivät siis lähtökohtaisesti ole kehittämisen kohteena. Jos siis uuvut urajärjestelmän oravanpyörässä, voit vain katsoa peiliin ja syyttää itseäsi, kun et osannut organisoida töitäsi paremmin tai jaksanut käydä lenkillä. Tarvittaessa voit kuitenkin mennä terapiaan tai teettää kuntomittauksen, jotta osaat johtaa omaa suoritustasi jatkossa optimaalisemmin.

Työhyvinvointia kriittisesti tarkastelleet tutkijat ovat tuoneet esille myös sen, kuinka työhyvinvoinnin kautta työnantajan kontrolli levittäytyy myös työntekijöiden yksityiselämään. Vapaa-aika tulee käyttää vastuullisesti omasta terveydestään huolehtien ja itseään trimmaten, jotta palautuisi työn rasituksista ja jaksaisi taas painaa täysillä.

Harva tietenkään vastustaa hyvinvoinnin edistämistä sinänsä. On myös helppo ajatella, että tässä kohdin työntekijän ja työnantajan tavoitteet ovat täysin yhteneväiset. Työnantajalle henkilöstön hyvinvoinnilla on kuitenkin lopulta vain välinearvo organisaation tavoitteiden saavuttamiseksi. Sairauspoissaolot kerryttävät kustannuksia, mutta hyvinvoinnilla voidaan edistää parempaa sitoutumista ja suoriutumista. Ja mikäpä sen kätevämpää kuin saada työntekijät itse huolehtimiaan hyvinvoinnistaan, jotta koneisto pysyy rasvattuna. Moni tekeekin hullun lailla töitä ”ihan vapaaehtoisesti”, kutsumustyössä kun ollaan. He ovat työstään innostuneita ja painavat pitkää päivää mielihyvin. Tällä voi kuitenkin aikaa myöten olla monenlaisia hyvinvointia heikentäviä seurauksia kuten uupumusta, erilaisia riippuvuuksia sekä tuki- ja liikuntaelinten sairauksia.

Huippuyliopistoblogi pitää hyvinvointia työssä erittäin tärkeänä ja arvostaa tämän tavoitteen parissa työskentelevien pyrkimystä ja halua välittää työntekijöistä. Tavoitteen saavuttamiseksi peräänkuulutamme kuitenkin tiukempaa huomiota niihin organisointi- ja johtamiskäytäntöihin, jotka jatkuvasti uhkaavat työntekijöiden hyvinvointia. Niiden rinnalla työhyvinvointipalvelut ovat vain laastari märkivään haavaan.

Dale, K. & Burrell, G. (2013) Being occupied: An embodied re-reading of organizational wellness. Organization, first published online ahead of print February 12.

Tapahtui lähijunassa

Istuin eräänä päivänä lähijunassa. Vieressäni käytävän toisella puolella istui mies, joka silmäili uteliaan näköisenä artikkelia, joita ajankulukseni luin. ’Mitä luet?’ hän ryhtyi kyselemään suhteellisen sujuvalla englanninkielellä. ’Työpapereita’ vastasin lyhyesti, koska en ollut innokas aloittamaan keskustelua. ’Mitä teet työksesi?’ mies kuitenkin sinnikkäästi tenttasi. ’Olen tutkija’ ehdin juuri sanoa, kun miehen silmät laajenivat. ’Tutkija! Olet tutkija!’ Hänen äänensä muuttui kireäksi ja eleensä vihaisiksi: ’Tutkija! Te ette muusta piittaa kuin kirjoista ja muistiinpanoistanne! Aina vaan kirjoja ja muistiinpanoja! Kirjoja ja muistiinpanoja! Katso nyt ikkunasta ulos, aurinko paistaa ja sinä vaan tuijotat kirjojasi ja muistiinpanojasi! Vaivihkaa sormeilin kädessäni olevaa paperinivaskaa, kun mies jatkoi tykitystään: 'Minä tunnen tutkijoita ja kolmelta yölläkin he vain puuhaavat tutkimustensa parissa! He eivät ehdi edes puhua puhelimessa, kun aina vain on tehtävä tutkimusta!’ 

Aikani kuunneltuani yritin saada suunvuoroa kertoakseni, että meitä tutkijoita on moneen lähtöön ja ainakin omasta mielestäni tutkimustyö on hyvin monipuolista ja ihmisläheistäkin. Ripitys kuitenkin jatkui: ’Te ette voi mennä naimisiin, te ette voi tehdä lapsia, te ette käy kirkossa sunnuntaisin! Te ette ymmärrä mitään siitä mikä elämässä on tärkeätä!’ Tässä vaiheessa jo varsin ärsyyntyneenä sain sentään sivallettua, että tutkijuuteni ohella olen onnellinen perheenäiti, mutta se vain kiihdytti seuralaistani: ’Te tutkijat ette ehdi olla lastenne kanssa! Keskitytte vain niihin iänikuisiin tutkimuksiinne! Ette lainkaan ymmärrä, mitä tapahtuu vanhempiensa laiminlyömille lapsille!’ 

Päästyäni junasta ulos puhkuin vihastusta miehen tökeröstä käytöksestä, mutta jossakin mieleni laidalla jouduin tunnustamaan, ettei hän sentään aivan sataprosenttisen väärässä ollut. Nykypäivän yliopistotyö vaatii tekijältään välillä kohtuuttoman paljon. Näin toteaa myös The Nation -lehden blogisti Rick Perlstein. En uskaltaisi treffailla tohtoriopiskelijaa, tohtoria jolla ei vielä ole tenure-paikkaa, enkä edes apulaisprofessoria, Perlstein kirjoittaa. Akateemista uraa tavoittelevista ystävistään hänelle tulee lähinnä mieleen äärirajoillaan olevia ja siksi terveisiin ihmissuhteisiin kykenemättömiä, mielivaltaisten päätösten kohteina olevia ja taloudellisesta toimeentulostaan kamppailevia hahmoja. Ehkä niitä samoja tyyppejä, joihin junaseuralaiseni oli törmännyt? 

Pitäkäämme siis porukalla huolta siitä, että junamiehen ennakkoluulot osoittautuvat vääriksi ja Rick Perlstein uskaltaisi vielä joskus treffeille tutkijan kanssa. Että tutkijuutemme herättäisi myönteisiä mielikuvia ja intohimoja myös akateemisen maailmamme ulkopuolella. Että voisimme itse hyvin ja tukisimme myös toistemme hyvinvointia. 

Julmia unelmia

Pohditko joskus, että voisit vaihtaa yliopistotyön johonkin muuhun, mutta et halua heittää hukkaan kaikkia niitä taitoja, verkostoja ja saavutuksia, joiden eteen olet vuosien varrella työskennellyt? 

Kirjassaan Cruel Optimism Lauren Berlant (2011) kutsuu julmaksi optimismiksi tilannetta, jossa solmimme ja ylläpidämme tunnesiteitä hyviksi havaitsemiimme tai uskomiimme asioihin ja ihmisiin, jotka kuitenkin pettävät meidät. Ihminenhän kiinnittyy aina johonkin, Berlant ajattelee psykoanalyyttisia polkuja seuraillen. Mutta nykymaailmaa tarkkaillessaan hän joutuu toteamaan, että olemme ongelmissa kiinnikkeidemme kanssa. Hyvän elämän utopiat, kuvat ja unelmat, joiden piti toteutua liberaalin demokratian olosuhteissa, karkaavat käsistämme. Lapset ovat vanhempiaan köyhempiä, talot homehtuvat, koulutus ei tuokaan työtä, ruokakin lihottaa ja liitot päätyvät eroon. Neoliberaalia kansalaista (tai ei-kansalaista) odottaa umpikujaa muistuttava tila, jossa taloudelliset, poliittiset, ekologiset ja kulttuuriset kriisit ovat sulautuneet yhdeksi ja samaksi normaalikriisiksi: kierrämme ympyrää, poljemme vettä, sinnittelemme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me opiskelimme ja valveuduimme, hampaamme fluorattiin ja saimme opo-ohjausta, jotta meistä tulisi jotain, jotta maailma menisi eteenpäin. 

Nekin, jotka eivät ole koskaan saaneet maistaa hyvää elämää, pyrkivät epätoivoisesti sen läheisyyteen. Jos ei voi saada keskiluokkaista perheidylliä, voi asuntovaunuunsa kyhätä jäljitelmän siitä. Voi valehdella perheelleen olevansa menestyvä yrittäjä ja ollakin, laittomassa bisneksessä. Voi äänestää kauniita ja rohkeita menestyjiä siinä toivossa, että jotenkin tulee heidän kaltaisekseen. Tai voi edes lämmitellä heidän loisteessaan, vähän niin kuin ihmiset lämmittelevät mieltään sisustuslehtien hulppeita kämppiä selaillen. Voi pyrkiä henkensä kaupalla Välimeren yli laittomaksi siirtolaiseksi, koska hyvän elämän unelma asuu (Pohjois-Amerikan ohella) Euroopassa. 

Akateemisen maailman toimijat – etenkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla – ovat nyky-Suomessa väkeä, joka on hakeutunut asemiinsa vahvasti humboldtilaisia hyveitä tavoitellen. Etsimme totuutta, kyselemme syntyjä syviä, emme tyydy pintaraapaisuihin, emmekä varsinkaan kaihda kritiikkiä, kun sen paikka on. Olemme omissa sielun silmissämme tiedon sankareita, jotka rientävät pelastamaan Suomi-neidon ja maaäidin perikadon kidasta. Totta kai omakin maine siinä kirkastuu. Nimenomaan se maine, josta toiset samanmieliset meidät tunnistavat. Tuo teki oikein, hän uhmasi vallan vääristyneitä länkisääriä, hän ei kumartunut maan tavan edessä. Ja unelmassa kansalaiset laajoin joukoin tunnistaisivat oikein tekemisen, olisivat puolellamme. Että totuus voittaisi, ja me siinä mukana. Eläisimme elämää, johon mahtuisi tämä rohkea riento, paljon työtä, vaatimaton mutta riittävä elintaso, perhe, elämä. Rakkaus, oikeus ja totuus. 

Sitä tietä oletimme voivamme käydä. Mutta toisin kävi. Tässä kohtaamme oman variaatiomme julmasta optimismista. Vaikka akateemisen kapitalismin ruuvia kierretään kaiken aikaa kireämmälle, sinnittelemme Mona Mannevuon (2013) mukaan aina vain pilatuissa ja puhkisaneeratuissa yliopistoissa, koska koemme siten olevamme lähellä alkuperäistä unelmaamme. Kun joku poikkeusyksilö saa näkyvän tunnustuksen, unohdamme ongelmat. Aplodeeraamme mukana ja tunnemme optimismia, joka koukuttaa meidät edelleen sinnittelemään. Siksi emme protestoi järjettömiä "uudistuksia" – napisemme, mutta emme oikeasti pane hanttiin – koska olemme affektioistamme kiinni ajatuksessa yliopistosta. Vaikka nykyiset "uudistetut" yliopistot ovatkin yhtä lähellä unelmaamme kuin työ oikeasti oli lähellä vapautta Auschwitzissa. 

Toisinaan leikittelemme ajatuksella lähteä. Olemme kuitenkin “sijoittaneet” akateemisuuteen niin paljon, ettemme voi vain lähteä ja lopettaa. Näiden esimerkiksi uraamme ja kollegoihimme tekemiemme “sijoitusten” kautta kiinnitymme yhteisöömme ja koemme jatkuvuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Julma optimismi pitää meidät kiinni huonoissakin yhteisöissä ja ihmissuhteissa, koska lähteminen tekisi tyhjäksi kaiken siihenastisen vaivannäkömme, ja pakottaisi meidät repimään tunnesiteet irti nykyisistä kohteistaan. Mihin sitten kiinnittyisimme?

Rosalind Gillin (2009) mukaan julma optimismi ylläpitää myyttiä hyvästä akateemisesta elämästä. Huomenna vastaan kaikkiin roikkuviin meileihin. Sitten helpottaa, kun saan tämän kurssin vedettyä. Hengähdän, kun väitöskirja valmistuu. Kesälomalla ehdin kirjoittaa nämäkin artikkelit valmiiksi. Eläkkeellä ehdin hoitaa lastenlapsia. Kun saan hakemani rahoituksen, ehdin keskittyä tutkimukseen. Loman jälkeen jaksan paremmin. Tosiasiassa julma optimismi tekee asiat vain pahemmiksi, koska sen kautta osallistumme uuvuttavan järjestelmän ylläpitoon. 

Gill huomauttaa, että tyytymättömyys yliopistotyön nykyisiin ehtoihin ja puitteisiin leimataan helposti turhaksi valitukseksi. On helpompaa jakaa yksilöille vinkkejä työn tehostamiseen ja ajanhallintaan, kuin puuttua kestämättömiin työmääriin. Lue sähköpostit vain kerran päivässä. Älä vastaanota opiskelijoita ilman hyvää syytä. Delegoi hommia. Hanki siivooja. On helpompaa syyllistää yksilöitä, kuin kyseenalaistaa mahdottomia vaativa instituutio. Omapahan oma häpeäsi, jos et osaa organisoida työtäsi oikein. Samaan aikaan institutionaaliset käytännöt, kuten työajankirjausjärjestelmä, ylläpitävät omaa näennäistodellisuuttaan ja tekevät ylityöt näkymättömiksi. 

Gill kysyy, voisiko joka puolelta läpitunkevan tyytymättömyyden ymmärtää valituksen sijaan kriittiseksi analyysiksi akateemisen työn ehdoista tai jopa poliittiseksi muutosvaatimukseksi paremman työelämän puolesta. Tämä vaatisi yliopistolta kuitenkin kriittistä itseymmärrystä. Se ei valitettavasti ole yksi Huippuyliopiston vahvuuksista. Ennemminkin näyttää siltä, että julman optimismin kaksoissidosten purkaminen jää pienen ihmisen tehtäväksi. Pitäisi uskaltaa esittää poliittisia vaatimuksia. Aikamme politiikka on kuitenkin sekin kiertynyt samaan ongelmalliseen vyyhtiin. Muutoksia tuntuu olevan mahdotonta saada aikaan, kukaan ei pysty kankeamaan neoliberaalia pikajunaa pois tuhoraiteelta. Uusia utopioita on järkyttävän vaikea saada muotoiltua, ne tuntuvat jo syntyessään mahdottomilta. Lauren Berlant kysyy, voisiko vyyhtiä alkaa purkaa tässä ja nyt tunteiden kautta, niitä artikuloimalla ja tuomalla tietoiseen tarkasteluun. Miksi jotkut asiat tuntuvat hyvältä ja toiset eivät? Mihin sinä kiinnityt? Voisitko kiinnittyä toisin? Voisitko löytää yhdessä toisten kanssa uusia kohteita? Vieläkö rakastaisit tätä tyhjäksi imettyä yliopiston kuorta, jos alkaisi tuntua siltä, että unelmasi väikkyy sittenkin jossain muualla? 

Kaikki optimismi on julmaa, mutta jotkut ovat julmempia kuin toiset. Sellaiset unelmat ne vasta julmia ovatkin, joita syötetään toisille ihmisille tietäen, etteivät he niitä koskaan saavuta, mutta heidän sinnittelynsä voidaan käyttää hyväksi. Meidän aikamme barbariaa on se, että niin monet kiittävät saamastaan kepin opista, ja yhtyvät vaatimuksiin kovemmasta kurista ja omasta vastuusta. Seuraavaksi joudumme kenties toteamaan, että uusin affektiivinen kiinnittymiskohde ovat kepit, raipat ja (budjetti)kuri. Onhan niissä ainakin voimaa, jos ei juuri muuta.

Lähteet:

Berlant, Lauren (2011). Cruel Optimism. Duke University Press.

Gill, Rosalind (2009). Breaking the silence: The hidden injuries of the neoliberal university. In: Flood,R. & Gill,R. (eds) (2009) Secrecy and Silence in the Research Process: Feminist Reflections. Routledge.

Mannevuo, Mona (2013) Velvollisuutena mielekäs työ: Y-sukupolvi ja julma optimismi. Esitys tutkimusseminaarissa Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoululla 15.3.2013. Ks. myös Mona Mannevuo (2012) Julman optimistista onnellisuuspolitiikkaa. Teoksessa: Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen (toim.) Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa. Turku: Utukirjat. 

Johtamisesta ja päämääristä

Huippuyliopiston hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta on arvostettu ja menestynyt yritysjohtaja. Talouselämässä (26/2013) Alahuhdasta julkaistun jutun mukaan hänen  johtamansa Koneen on siivittänyt menestykseen hyvä työilmapiiri. Alahuhta näkee johtamistyössään ensiarvoisen tärkeäksi ihmisten johtamisen, suunnan näyttämisen ja hyvän yhteishengen luomisen. Olennaista on, että “jokainen organisaatiossa tietää oman työnsä merkityksen. Se valkenee, jos johto asettaa tarpeeksi selvän päämäärän ja viestii yksinkertaisesti.” (s. 27) 

Mutta istuuko suuryrityksen johtamismalli yliopiston toimintaan? Onko yliopistossa tarkoituksenmukaista, että johto asettaa toiminnan päämäärät? Voiko yliopiston toiminnan päämäärä ylipäätään olla ennalta määriteltävissä? Entä kenelle tutkijat ja opettajat ovat toiminnastaan tilivelvollisia – johdolle, tiedeyhteisölle, opiskelijoille vai yhteiskunnalle? Kuinka tieteentekijät säilyttävät riippumattomuutensa ja tieteen autonomian? Onko oikea ratkaisu kaikkeen johtoismi, eli ylivertainen usko siihen että asiat ratkeavat kun harjoitamme enemmän ja parempaa johtamista? 

Huippuyliopiston rehtori tiedostaa, että johtaminen koetaan vaikeaksi, jopa kielteiseksi asiaksi yliopistossa. Asiantuntijajulkaisuksi itseään tituleeraavassa (mainoslehteä muistuttavassa) Managing Director –lehdessä (2013) rehtori kertoo, kuinka “Pohdimme yhdessä millaista johtamista yliopiston uudistaminen tarvitsee ja sietää (…) yhteisellä keskustelulla haetaan parhaat argumentit päätöksenteon tueksi. Kollegiaalinen päätöksenteko on parhaimmillaan jatkuvaa dialogia professorikunnan, opiskelijoiden, yliopiston johdon ja henkilöstön välillä. Tällainen päätöksenteko vie aikaa mutta sopii inhimillisen tiedon ja osaamisen eturintamassa toimivalle asiantuntijayhteisölle.” (s. 39) 

Ruohonjuuritasolla ei tätä yhteistä pohdintaa ja kollegiaalista päätöksentekoa ole kuitenkaan juuri näkynyt. Päinvastoin tuntuu siltä, että yhä enemmän asioita päätetään pienellä piirillä suljettujen ovien takana – jos nyt rivitutkijaopettaja ylipäätään saa edes tietoa mistä ja miten päätöksiä tehdään. Pitäisi varmaankin kuulua dekaanin kaveriporukkaan tai johonkin tulevaisuuden johtamislupausten sparrausjengiin, että tulisi hyväksytyksi tämän "yhteisen" dialogin piiriin. 

Voidaan myös kysyä, kumpi on tärkeämpää: asioiden tekeminen tehokkaasti ja tuloksellisesti päämäärät saavuttaen, vai päämäärien lähtökohtainen mielekkyys. Onko tärkeämpää, että onnistumme toimimaan niin tehokkaasti ja tuloksellisesti, että todella saavutamme maailmanluokan vuonna 2020, vai että kyseinen tavoite itsessään olisi mielekäs ja arvokas? Onko tärkeämpää, että koen tutkijana saavuttaneeni rittävän korkean viittausindeksin, vai että työni on mielekästä sen vaikutuspiirissä oleville? Auttaako lisääntyvä tuloksellisuuteni mittaaminen (ks. Listafetisimiä) vai työni numeroiksi pukematon sisältö ja yhteiskunnallinen merkittävyys minua “tietämään oman työni merkityksen”? Voiko joku muu (esimerkiksi johto) määritellä tämän merkityksen puolestani? Onko työni merkityksellistä, koska se on tavoitteiden mukaisesti “maailmanluokkaa”, vai koska se puhuttelee, auttaa tai kehittää lähellämme (tai kauempana) olevia ekosysteemejä, ihmisiä tai yhteisöjä? Onko tärkeämpää pärjätä akateemisessa kilpailussa vai parantaa maailmaa? 

Moni kysymyksiin jälkimmäisen vaihtoehdon valinnut toimija löytää itsensä tätä nykyä yliopiston ulkopuolelta. 

Tiina Tutkijan kesäkirje

Huippuyliopiston johdolla on tapana lähettää koko henkilökunnalle vuosittain kesäkirje, jossa kerrataan tapahtuneita uudistuksia, kiitellään tehdystä työstä ja varaudutaan tuleviin haasteisiin. Päätimme, että myös Huippuyliopistoblogin on syytä lähestyä lukijoitaan kesäkirjeellä, joka toimii myös jonkinlaisena välitilinpäätöksenä. 

Perustin Huippuyliopistoblogin vajaa puoli vuotta sitten hetken mielijohteesta syntyneenä kokeiluna. Saamani palaute blogin alkumetreillä oli kuitenkin niin rohkaisevaa (”Tätä täytyy saada lisää!”), että kokeilu muuttui vaivihkaa määrätietoisemmaksi toiminnaksi. Enää kysessä ei ole mikään yksittäinen mielijohde, vaan kollektiivinen ja sinnikäs työ paremman yliopiston ja mielekkäämmän (akateemisen) työn puolesta. 

Tähän työhön ovat osallistuneet lukuisat kollegat, tutut ja tuntemattomat, blogissa ja sen ulkopuolella. Sosiaalisessa mediassa blogi elää omaa elämäänsä ja se on noteerattu myös printtimediassa, ensin Aino-ylioppilaslehdessä ja eilen Helsingin Sanomissa. Korviimme on myös kantautunut, että blogin mainoksia leviää eri kampuksilla – kiitos tuntemattomille apureillemme. Näkyvyys ei toki ole mikään itseisarvo, mutta koska uskomme olevamme tärkeän ja yhteiskunnallisesti merkittävän asian kimpussa, toivomme saavamme aikaan keskustelua. 

Haluan käyttää näkyvyyttämme myös nostaakseni esille akateemista maailmaa, yliopistoja, tutkimustyötä ja niiden muutoksia käsittelevää mielenkiintoista tutkimusta. “Nautin erityisesti näistä poiminnoista alan kriittisistä artikkeleista”, kommentoi eräs lukijamme. Aiomme siis jatkossakin nostaa esille kiinnostavia puheenvuoroja, jotka eivät aina saa ansaitsemaansa huomiota. Vaikka oma tutkimusalani ei liity yliopistotyöhön tai akateemiseen maailmaan, olen silti mielessäni ihmetellyt, että teinpä sitten vuosikaudet antaumuksella väitöskirjaani, jonka luki ehkä parisataa ihmistä. Sitten ryhdyin kirjoittamaan blogia, jota luettiin muutamissa kuukausissa parikymmentätuhatta kertaa… Ehkä tämä on sitä sosiaalisen median voimaa, josta nykyään paljon puhutaan. Se on myös viesti tutkimusmaailmalle: tutkimusta ei tehdä akateemisten piirien omaksi jargoniksi tai pelinappulaksi, vaan ihmisiä ja yhteiskuntaa varten. 

Henkilöllisyydestäni (alter egoineen) on käytävillä kuultu monenlaista spekulaatiota – ja moni arvaus on osunut harhaan. Joskus olen istunut korvat punaisena kahvipöydässä, jossa arvuutellaan blogin kirjoittajaa. Toisena päivänä minulle on kerrottu varmana tietona blogin tekijä – josta en ole koskaan kuullutkaan. Loppujen lopuksi kirjoittajan henkilöllisyydellä ei liene niin väliä. Saamamme palaute pukee sen sanoiksi: “Olet päästänyt meidät osalliseksi siitä prosessista ja niistä ajatuksista, jotka ovat varmasti kollektiivisia ja koskettavat monia” ja “Taitaa tässä kaikki olla sitä mieltä, että ’minäkin’ olisin tuon voinut kirjoittaa, ihan omasta kokemuksesta." Anonyymius on myös tapa vastustaa Huippuyliopistoon pesiytynyttä cv-kulttuuria. Sillä kun ei ole niin väliä kuka blogista saa kunniaa (tai kuraa), vaan että saisimme yhdessä aikaan keskustelua, tai jopa muutoksia. 

Blogin tekstejä on kommentoitu terävästi ja asiantuntevasti ja olemme julkaisseet tähän mennessä kaikki blogiin tulleet kommentit ja palautteet (osa parin viime viikon aikana tulleista kommenteista oli ohjautunut roskapostikansioon ja siksi julkaistu viiveellä), lukuunottamatta puheenvuoroja, joissa kritiikin kohteena on ollut yksittäisiä nimettyjä tai muuten selvästi tunnistettavia henkilöitä. Linjamme on vastaisuudessakin, että kriittisen tarkastelun kohteena eivät pääsääntöisesti ole yksittäiset henkilöt vaan käytännöt (ks. Tarinoita kriittisyydestä). 

Monia varmaan kiinnostaa, miten Huippuyliopiston johto ja strategistit ovat reagoineet blogiin. No, eivät mitenkään. Se vahvistaa käsitystämme dialogin puutteesta, maineen kannalta epäedullisista asioista vaikenemisesta ja kriittisen keskustelun vaikeudesta yliopistossamme. Toki ymmärrämme, että anonyymin blogin kanssa on vaikea lähteä keskusteluun. Silti toivomme, että tässä blogissa ja myös muilla foorumeilla esille nostamistamme asioista todella käytäisiin yliopistossamme (ja miksei muissakin yliopistoissa) maineenkiillotuksen sijaan aitoa keskustelua. Ja vielä toimittaisiin sen pohjalta niin, että henkilökuntakin (joka ei ole tyhmimmästä päästä) sen ymmärtäisi. Ylevästi ilmaistuna haluamme siis tarjota aineksia monipuoliseen keskusteluun. Vähemmän ylevästi ilmaistuna toimimme vahtikoirana, joka jos ei pure niin vähintään murisee, kun hulluuksia yritetään salaa runtata läpi kulisseissa. Nostakoon karvat sopivasti pystyyn pieni paljastus: vasta osa korviimme kantautuneista kummallisista tarinoista on julkaistu tässä blogissa. 

Henkilökohtaisesti blogi on toiminut minulle myös identiteettityönä ja olen sitä kautta tutkinut ja määritellyt uudelleen suhdettani akateemiseen työhön ja yliopistoon - ja vetänyt omat johtopäätökseni. Moni kaltaiseni pohtii niin omaa työtään, yliopiston roolia kuin työelämän kehitystä yleisemminkin - ja osana tätä pohdintaa toivoo, raivostuu, turhautuu, iloitsee, stressaantuu, nauttii… Vaikka blogin pohdinnat ovat vahvasti juurtuneita yliopistokenttään, ne eivät rajoitu siihen, kuten saamamme palaute kertoo: ”Tavoitatte teksteillänne jotain suurempaa ja niistä heijastuu laajemminkin tämänhetkisen työelämän syviä ongelmakohtia.” Näitä ongelmakohtia tulemme käsittelemään jatkossakin ja - lupaus tulevasta – etsimään myös uusia vaihtoehtoja ja ratkaisuja. 

Tohtoriopiskelija pelissä

Minkälaiseen ammatilliseen käytäntöön Huippuyliopiston tohtoriopiskelijoita luotsataan? Ammatillisen osaamisen keskiössä näyttäisi olevan pelin pelaamisen taito. Seuraava pohjois-amerikkalaisesta kauppakorkeakoulusta valmistuneen Ajnesh Prasadin kertomus kuvaa, mitä tässä pelissä on panoksena.

Prasad kertoo yllättyneensä, kuinka hänelle heti opintojen alussa tehtiin selväksi julkaisemisen tärkeys ”oikeissa” pohjois-amerikkalaisissa eliittilehdissä. Tämän tekivät selväksi niin dekaani tervetuliaispuheessaan kuin professorit ohjauksessaan. Tutkimustyökin neuvottiin aloittamaan journaalin valinnasta - oman yliopiston käyttämän julkaisulistan puitteissa. Käytössä oli myös erilaisia hienovaraisempia hallintakäytäntöjä. Prasadin yliopistolla oli esimerkiksi tapana pyytää tohtoriopiskelijoilta tietoja heidän saavutuksistaan, joista koostettiin kaikille sähköpostitse lähetettävä listaus nimineen ja tuotoksineen. Näillä listoilla ja muilla käytänteillä ylläpidettiin käsitystä menestyksestä ja menestyskelpoisista tohtoriopiskelijoista ja luotiin suorituspaineita. Tohtoriopiskelijat alkoivatkin huomaamattaan toimia odotusten mukaisesti.

Näin kävi myös Prasadille. Hän halusi tuntea olevansa arvostettu ja menestynyt akateemisen yhteisön jäsen. Vaikka hän oli alkujaan kiinnostunut kriittisistä ja tulkitsevan tutkimuksen näkökulmista, hän mukautti tutkimustaan valtavirran arvostamiin teemoihin ja positivistiseen muottiin. Näin kävi myös hänen opiskelutoverilleen, joka alun perin halusi tutkia sukupuolta. Professoreiden ilmoitettua, että sukupuoli on ”kuollut” ja huippujulkaisujen hylkimä aihe, hän päätyi vaihtamaan tutkimuskohteensa johonkin ”seksikkäämpään”. 

Vaikka juuri tohtoriopiskelijoilla olisi kyky ajatella laatikon ulkopuolella, käytännössä heidät ohjataan tiukasti laatikkoon. Harva meistä on kuitenkaan ryhtynyt tohtoriopintoihin tähtäimessään ”pienen muutoksen tekeminen johonkin vaikuttavaan tekijään”. Jostain syystä alkuperäiset innostuksen aiheet, ihmettely ja tuoreet näkökulmat jäävät kuitenkin matkalle. Prasad kutsuu tätä älyllisen pysähtyneisyyden tilaksi.

Missä on luovuutta ja omaa ääntä kehittävä avoin älyllinen tila, joka ruokkii tieteen uudistumista ja uusien näkökulmien syntymistä? Prasadille sellainen tila aukeni edistyksellisten mentorien tuella. Heidän rohkaisemanaan hän pyrki taivuttamaan menestyksen ehtoja ja luomaan älyllistä tilaa merkityksellisinä pitämillensä, valtavirran ulkopuolisille aiheille ja lähestymistavoille. Hänelle uusi menestys tai pärjääminen tarkoitti julkaisemista eurooppalaisissa lehdissä, mikä samalla sulki hänen tiensä amerikkalaisten yliopistojen palkkalistoille. Hän sai kuitenkin viran muualta ja pysyi edelleen (ura)pelissä mukana.

Huippuyliopistossakin jokainen tohtoriopiskelija (ja moni väitellytkin) joutuu miettimään, missä määrin ja keiden tuella voi luoda älyllistä tilaansa ja taivuttaa pelin sääntöjä. Monia Prasadin viitoittama tie ei houkuttele, sillä se edellyttää edelleen pelin pelaamista. Pelistä voi nimittäin myös luopua ja ”menestyksen” määritellä radikaalisti uusiksi, toisissa yhteisöissä. 

Lähde: Prasad, Ajnesh (2013) Playing the game and trying not to lose myself: a doctoral student’s perspective on the institutional pressures for research output. Organization, published online.

En luovuta

Aktiivityttö on päättänyt jättää Huippuyliopiston. Moni ymmärtää, toiset ovat ymmällään. Jotkut syyttävät luovuttamisesta.

Aktiivityttökö luovuttaisi? Juuri hän on uskonut yliopiston tärkeään tehtävään kriittisen ajattelun ja sivistyksen edistäjänä. Juuri hän on antanut tukensa ja aikansa opiskelijoille, panostanut opetuksen kehittämiseen ja tutkimuksellaan tehnyt näkyväksi maailman epäkohtia ja edistänyt muutosta.

On tietenkin surullista, ettei tällaiselle toiminnalle ole maailmanvalloitukseen ryhtyneessä Huippuyliopistossa tilaa. Yliopiston johdon ja muiden kilpailuideologian ostaneiden vakiovastauksena tosin yleensä on, että tilaa saa, kun sitä ottaa. Akateeminen vapaus säilyy vastaisuudessakin ja sisältöihin ei puututa. Tämä vaan ei pidä paikkansa. Johtajat nimittäin puuttuvat myös sisältöihin asettamalla srategisia mittareita, joihin mikä tahansa työ ei taivu, sekä valitsemalla ihmisiä, jotka jo valmiiksi näyttävät halunsa ja taitonsa tehdä vain sitä, mitä mitataan. Tila uudelle ja vaihtoehtoiselle otetaan (jos otetaan) omasta ajasta, kenellä sellaista on.

Aktiivityttö ei luovuta. Hän uskoo edelleen tutkimuksen ja opetuksen voimaan. Hän haluaa edelleen kyseenalaistaa ja edistää oikeudenmukaista ja kestävää maailmaa. Tätä työtä ei kuitenkaan voi tehdä pelkkää menestymistä ja mittaamista korostavassa kulttuurissa. Miten voimme parantaa maailman, jos itse omaksumme itsestäänselvänä tehokkuutta ja tuloksellisuutta painottavan toimintatavan, josta monet ongelmistamme itse asiassa  johtuvat?

Voidaan tietenkin ihmetellä miten käy, jos kaikki kriittiset maailmanparantajat jättävät yliopiston. Aktiivityttö jättää Huippuyliopiston, mutta ei työtään. Sille hän luo tilansa muualla.

Minusta tulee isona...

Vuosikausia olen pitänyt kyseenalaistamattomana päämääränäni akateemista uraa yliopistossa. Olen aina halunnut tutkia, olen nauttinut teoreettisista oivalluksista ja empiirisen aineiston jäsentämisestä, olen kukoistanut opettajana ja olen tuntenut suurta kiitollisuutta älykkäistä kollegoistani. Vaikken ole koskaan tietoisesti suunnitellut uraani, olen lähes tiedostamatta kuvitellut sen etenevän tiettyjen etappien kautta. Aloittelevana jatko-opiskelijana kuvittelin olevani jonain päivän tohtori, jossain vaiheessa huomasin jo olevani varsin pätevä opettaja, väittelyn kynnyksellä suunnittelin post-doc tutkimuksia, yhtäkkiä olin alani asiantuntija keskellä kansainvälisiä verkostoja, hetken jo näin itseni professorina… SEIS!

Tässä kohtaa tapahtui jotain. Jotain, mitä minun on yhä vaikea selittää itselleni, saati muille. Aivan vaivihkaa, aluksi vain ajoittain, mieleeni hiipi epäilys. Vähitellen tuo epäilys alkoi kasvaa. Artikkelikäsikirjoituksiini saamat (sinänsä hyvät ja asiantuntevat) review-kommentit alkoivat tuntua turhalta ja todellisuudesta etäiseltä käsitteenväännöltä. Pohdin kenen maailman tekee paremmaksi, että käytän aikaani ja työpanostani artikkelien, joita tulee loppukädessä lukemaan suhteellisen pieni ja jo valmiiksi asiaan vihkiytynyt joukko, viilaamiseen. Samaan aikaan opetusohjelmaa, jossa olin mukana, muokattiin suuntaan, jonka takana minulla alkoi olla vaikeuksia seistä. Kollegat - työni suola - saivat joko lähtöpassit tai lähtivät itse, muuttuivat niin kiireiseksi ettei heitä tavoittanut, uupuivat tai valittivat. Itsekin muutuin yhä kiireisemmäksi. Yritin samaan aikaa kirjoittaa kirjoja, artikkeleita, arvioida muiden artikkeleita, opettaa, ohjata ja arvioida, tehdä hallinnollisia töitä, matkustaa, olla hyvä kollega, auttaa muita, verkottua, olla näkyvä…

Turhan usein löysin itseni työhuoneelta iltamyöhällä, turhan usein avasin tietokoneen ja hoidin sähköposteja lasten käytyä nukkumaan, turhan usein jätin hyvän romaanin odottamaan seuraavaa päivää, koska oli pakko käydä läpi työpapereita. Turhan usein tunsin velvollisuutta asioista, jotka eivät tuottaneet minulle työniloa. Enkä ikinä oppinut uuden akateemisen urapelin tärkeintä logiikkaa: asioita tehdään, jotta ne voidaan laittaa muiden näkyville cv:hen. 

Epäilykseni olisi ehkä pysynyt kurissa, jos olisin toiminut akateemisessa yhteisössä, jossa olisi ruokittu sisällöllistä innostusta, kannustettu monimuotoisiin toimintatapoihin ja monipuoliseen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, ja jossa olisi tuntenut itsensä riittäväksi vähän pienemmälläkin ”brändillä”. Silloin saattaisin olla nyt tai tulevaisuudessa professori, ja epäilemättä ihan helvetin hyvä sellainen. Kävi kuitenkin niin, että akateeminen yhteisöni välineellistyi, johdon päätökset tuntuivat mielivaltaisilta, kaikkien huulilla pyörivät vain urapelin kikat ja rankingeista tuli tärkeämpää kuin sisällöstä. Ehkä pelottavinta oli huomata, että olin vähitellen kadottanut minua vahvasti luonnehtineen intohimon tutkimukseen. En enää ollut minä, ammatillisesti. 

Jouduin vakavan pohdinnan eteen. Mietin ja mietin, mitä työltäni haluan, mitä sillä tavoittelen ja missä ja kenen kanssa haluan sitä tehdä. Alan huomata, että minulle ennen niin tärkeä Huippuyliopisto ei enää ole se paikka, jossa voin kasvaa täyteen mittaani. Yllätyksekseni huomaan, että en ole ajatuksineni yksin: yhä useampi kollega on saman äärellä.

Urapelin sisältä katsottuna tämä voi näyttää luovuttamiselta. Jos asiaa haluaa välttämättä siinä kehyksessä tarkastella, niin luovun mieluummin asemastani kuin unelmistani. Minulle tässä on kuitenkin kyse jostain ihan muusta: rohkeudesta, kasvusta, alistumattomuudesta, älyllisestä rehellisyydestä, mahdollisuudesta uuteen. En koskaan tule olemaan professori, vaan jotain paljon enemmän.

Kodinhoitoa laboratoriossa

Lisa Garforth ja Anne Kerr (2010) ovat tehneet havainnollistavan tutkimuksen  kahdesta brittiläisessä yliopistossa toimivasta biologian laboratoriosta. Tutkijoiden työtä ja heidän välisiä suhteitaan havainnoimalla ja tutkijoita haastattelemalla Garforth ja Kerr analysoivat tutkimusyhteisön hierarkioita ja valtasuhteita. 

Garforth ja Kerr kutsuvat kotitöiksi (housekeeping) kaikkea sellaista rutinoitunutta, toistuvaa, näkymätöntä ja usein aliarvostettua työtä, jolla laboratorioita ja tutkimustyön edellytyksiä ylläpidetään. Kotityöt pitävät sisällään työtilojen järjestelyä, koeaineistoista huolehtimista ja laitteiden huoltoa mutta myös yhteisöllisiä tehtäviä kuten nuorempien kollegoiden tukemista, taitojen ja tekniikoiden opettamista ja projektien koordinointia. Silmiinpistävää tässä tutkimuskontekstissa oli, että miehet eivät juuri osallistuneet tällaisiin uusintaviin ja ylläpitäviin tehtäviin. Yhtä lailla merkille pantavaa oli, että näistä tehtävistä huolehtivat tutkijat (tässä tapauksessa siis useimmiten naiset) olivat kaikkein epävarmimmissa ja lyhyimmissä työsuhteissa. 

Tutkimus osoittaa karusti, kuinka aktiivinen, tulos- ja tavoitesuuntautunut ja tuottava (tai sellaiseksi tulkittu) työ arvostetaan uusintavaa, ylläpitävää ja huolehtivaa työtä korkeammalle myös yliopistossa. Vaikka toisista huolenpito ja muut kotityöt ovat välttämätön edellytys esimerkiksi kokeiden ja analyysien suorittamiselle, ne eivät taivu mitattaviksi tuotoksiksi eivätkä rakenna yksilön mainetta ja brändiä. Ja arviointi- ja urajärjestelmämmehän rakentuvat nimenomaan yksilöllisen erinomaisuuden, brändin ja mitattavien tuotosten varaan. Hierarkiaa korostaa entisestään, että yksilöllisen erinomaisuuden osoittaminen vaatii itsensä etäännyttämistä sen mahdollistaneesta yhteisöstä. Garforthin ja Kerrin sanoin: 

”In the context of a career structure that recognises only findings and outputs, and of academic institutions which undervalue necessary epistemic and practical workers by allowing them to continue to be contractually insecure and non-progressing, housekeeping can be seen as a liability in relation to the production of visibly individual excellence.” 

Entä miten tämä kaikki liittyy Huippuyliopistoon? Pelottavan paljon. Omassa lähipiirissämme lähtöpassit ovat saaneet juuri "kotitöitä" huippujulkaisemisen kustannuksella tehneet henkilöt. Henkilöt, jotka ovat huolehtineet opiskelijoista ja opinto-ohjelmista, järjestäneet yhteisöllistä toimintaa ja kehittämisaloitteita, tukeneet nuorempiaan ja ylläpitäneet yhteisön suhteita käytännön työelämään. Tällä työllä ei kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta ole enää arvoa, koska se ei taivu korkeiksi impact factoreiksi julkaisurankingeissa. 

Vaan onkohan Huippuyliopistossa pohdittu, miten kaikki välittämiseen, huolenpitoon, yhteisön ja tutkimusinfrastruktuurin ylläpitoon ja kollegoiden ohjaamiseen ja auttamiseen liittyvät tehtävät tästä eteenpäin hoidetaan? Kun kaikilla on niin kovin kiire pitää huolta omasta erinomaisuudestaan, kuka enää ehtii pyyteettömästi tukea ja auttaa muita? Eihän siitä saa edes merkintää cv:hen...

Garforth, L. & Kerr, A. (2010) Let's Get Organised: Practicing and Valuing Scientific Work Inside and Outside the Laboratory. Sociological Research Online, 15 (2) 11.

Managerialismi ja oppiminen

Tänään on vuorossa neljäs osa managerialismi-sarjaamme: managerialismi ja oppiminen (lue tästä sarjan aiemmat osat Lyhyt johdatus managerialismiin, Managerialismin seurauksia ja Managerialismi ja valta). 

Oppimista pidetään nykyään elinikäisenä ja sitä oletetaan ja toivotaan tapahtuvan työssä kuin työssä. Yliopistolla on aivan erityinen rooli oppivana organisaationa, perustuuhan sen toiminta korketasoiseen osaamiseen ja opetukseen. Muutostilanteiden ajatellaan edesauttavan oppimista, koska ne vaativat uusiin tilanteisiin mukautumisen kautta sekä nykyisen osaamisen soveltamista ja uudelleenarviointia että uuden tiedon aktiivista rakentamista. 

Mutta voiko muutos myös rapauttaa ja estää oppimista? Helen Colley (2012) on tehnyt koskettavan tutkimuksen julkisen sektorin tiukentamispoliitikan vaikutuksista brittiläisten nuorisotyön ammattilaisten oppimiseen, työetiikkaan ja työkykyyn. Tutkitut nuoriso/sosiaalityöntekijät kokivat, että heitä painostettiin asiakaskeskeisyyden sijaan taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseen. Samalla he joutuivat toimimaan tavoilla, jotka ovat ristiriidassa heidän oman ammattikäytäntönsä ja –etiikkansa kanssa. Joutuessaan luopumaan illusiostaan asiakaskeskeisestä, vastuuseen ja hoivaetiikkaan perustuvasta työkäytännöstä he myös kärsivät tunnetasolla ja kokivat ammattitaitonsa rapautuvan. Taloudellisten arvojen törmätessä ammatilliseen autonomiaan ja etiikkaan erityisesti oppiminen kärsi ja syntyi Colleyn ”ei-oppimiseksi” kutsuma tila. 

Taloudellisen kilpailukyvyn mantra on läpäissyt omankin yhteiskuntamme. Eri alojen ammattilaisten pyrkimykset vastustaa organisaatioidensa leikkauksia ja tiukentamisia leimataan tosiasioiden kieltämiseksi: kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Ollaan kuitenkin pelottavalla vyöhykkeellä, kun taloudellisen kilpailukyvyn ensisijaisuus alkaa, Colleyn sanoin, hämärtää (ammatti)etiikkaan liittyviä kysymyksiä ja rapauttamaan oppimista. Linkki yliopistomaailmaan on melko ilmeinen. Monet tutkimuksen ja opetuksen ammattilaiset kärsivät suunnattomasti siitä, että uusien suoritusmittareiden puitteissa he eivät voi tehdä työtään uskollisena omalle ammattikäytännölleen ja –etiikalleen (ks. Aktiivityttö kohtaa opiskelijan). Suorituspaineet ohjaavat ajankäyttöä pois välittämisestä eli esimerkiksi opiskelijoihin paneutumisesta ja henkilökohtaisesta kohtaamisesta. Kapeat tulosmittarit ohjaavat tekemään työtä sisällöllisesti tietyllä (eli kunkin alan ”huippujulkaisuihin” istuvalla) tavalla, joka saattaa olla kaukana tutkijan omista mielekkyyden kokemuksista. Tiedeyhteisössä voidaan myös kysyä, vaarantaako tällainen tilanne tutkimuksen autonomian, jos tutkijat joutuvat taktikoimaan tutkimuskysymyksensä ja menetelmänsä ”huippujulkaisukelpoisiksi” (eli suhteellisen yhtenäistä tutkimuskulttuuria edustavien rankingien kärkilehtien kaltaisiksi). Ja mitä tapahtuu näissä oloissa oppimiselle? 

Colley nostaa artikkelissaan esille Alan Cribbin (2005) ihastuttavan termin principled infidelity. Tällaista periaatteellista uskottomuutta harjoittaa yhä useampi ammattilainen, joka yrittää tehdä työtä omien ammatillisten ja eettisten arvojensa mukaisesti. Sosiaalityössä periaatteellinen uskottomuus saattaa tarkoittaa seurantajärjestelmien näkökulmasta liikaa aikaa vievää paneutumista asiakkaaseen (ihmiseen); tutkimustyössä se voi merkitä oman tutkimuksellisen intohimon seuraamista ohi yliopiston strategisten painopistealueiden ja huippujulkaisuiden. Mutta jos yhä useampi joutuu harjoittamaan periaatteellista uskottomuutta, niin kyllä jossain on vikaa – työn tekijöissä, työorganisaatioissa ja niiden johtamiskäytännöissä vai koko yhteiskunnassa? 

Colley, H. (2012) Not learning in the workplace: austerity and the shattering of illusio in public service work. Journal of Workplace Learning 24 (5), 317-337.

Cribb, A. (2005) Education and health: professional roles and the division of ethical labour. Paper presented at C-TRIP Seminar Number 5, Kings College, London, 19 October.

Vaadi mahdotonta

Kerroimme aiemmin maltillista radikaaleista, jotka pyrkivät muuttamaan omia organisaatioitaan sisältäkäsin arjen vastarinnan keinoin. Jos maltillisuus tuntuu pliisulta, tarjolla on muitakin keinoja: 

"Life’s too short. Push the boundaries, kick up a fuss, organise with friends. Don’t let management push you around! Challenge lazy, overpaid professors, connect with inspiring movements for change, and turn your work places into spaces of joy, hope and rebellion!"

Näillä sanoilla meitä kannustaa kapinaan aktivisti-tutkija Paul Chatterton (Antipode 40, 3, 2008). Hän uskoo vallitsevien normien julkiseen haastamiseen ja radikaaliin koulutukseen. Esimerkkeinä tällaisesta toiminnasta Chatterton kuvaa, kuinka hän kollegoidensa kanssa haastoi oman alansa merkittävän kustantajan Reed Elsevierin julkiseen keskusteluun sen yhteyksistä asekauppaan. Hän kuvailee artikkelissaan myös Leedsin yliopistoon rakentamaansa aktivismin ja sosiaalisen muutoksen maisteriohjelmaa, jonka tavoitteena on kestävyys, reiluus ja tasa-arvo. 

Meitä muita Chatterton kehottaa vaatimaan mahdotonta ('Demand the Impossible') seuraavin keinoin: 

· Haastamme nykyiset suoritusmittarit ja -arvioinnit ja tuemme kaikille avointa open source –julkaisemista (ks. You treasure what you measure ja Tiedon tulosjohtamista). 

· Kehitämme uusia keinoja saattaa tuottamaamme tietoa avoimesti kaikkien saataville ja yhteiskunnan käyttöön (ks. Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä). 

· Käytämme opetuksessa materiaaleja ja menetelmiä, jotka haastavat toisinajatteluun ja -tekemiseen, sekä purkavat yliopiston ja muun yhteiskunnan välisiä raja-aitoja (ks. Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta). 

· Kehitämme opetusta, joka edistää osallisuutta ja aktivismia (ks. Tällaisiakin tavoitteita ja Aktiivityttö kohtaa opiskelijan). 

Vapun kunniaksi vaatikaamme kaikki mahdotonta!

Mielekkyyden kehkeyttäjät

Managerialismin koneisto ja sen suoltama latistava sanasto uhkaa viedä akateemisesta työstä mielekkyyden. Miten sitä voisi vaalia?

Yliopistotyöntekijöillä (tai muunkaan alan ammattilaisilla) työn mielekkyydessä ei ole kysymys vain siitä, että ”töissä olisi kivaa”. Tunnetta työn merkityksellisyydestä ohjaavat oman alan ammatilliseen käytäntöön liittyvät käsitykset hyvästä työstä. Alasdair MacIntyre'n (1981) mukaan vain tietyn (ammatillisen) käytännön harjoittajat tunnistavat nämä käytännön sisäiset hyvät. Toimintaa tukeva insituutio (yliopisto) puolestaan keskittyy työllä saavutettavien ulkoisten hyvien, kuten maineen ja aseman, vaalimiseen. Ammattikäytännön sisäiset hyveet tekevät kuitenkin työstä tekemisen arvoista ja oikeuttavat sen olemassaolon. Siksi sisäisten hyveiden edistäminen nousee keskeiseksi oman työn mielekkyyden varjelemisessa.

Yliopistolaiset eivät ole yksin huolissaan hyvän työn tekemisen mahdollisuuksista. Monet muutkin ammattiryhmät ovat ryhtyneet luomaan uudenlaisia tapoja ja tiloja tehdä työtään sen sisäisten laatustandardien mukaan, vastaiskuna tehokkuutta ja tuottavuutta ihannoiville organisaatioilleen. Samasta ilmiöstä on kyse sellaisessa yliopisto-opiskelussa, jossa opiskelijat alkavat omaehtoisesti sivistää itseään välittämättä yliopistojen tehokkuusvaateista ja ajattelua kapeuttavista, työelämäkeskeisistä oppimistavoitteista. Tällaista yhteisöllistä toimintaa voisi kuvata jatkuvasti kehkeytyväksi (ammatti)käytännöksi (tai praksikseksi; Räsänen, 2008), jossa yhdessä luodaan tapoja tehdä hyvää työtä. Näiden kehkeytyvien hankkeiden voima piilee juuri siinä, että ne tarjoavat osallistujilleen vahvan tarkoituksen, jota kohti pyrkiä sekä käytänteitä, joilla pitää tarkoitus elävänä arjen työssä. Kehkeytyvien ammattikäytäntöjen voima nousee myös yhteisöllisyydestä - yksinään niitä ei kukaan jaksa kannatella organisaatioissa, joiden käsitys moraalista on lista arvoja paperilla.

Lähteet: 

MacIntyre. A. (1981/2004) Hyveiden jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus.

Räsänen, K. (2008) Meaningful Academic Work as Praxis in Emergence. Journal of Research Practice 4:1.

Arkinen työpäivä Huippuyliopistossa

Miltä arki huippuyliopistossa tuntuu? Seuraava tarina on kuvaus yhdestä työpäivästäni viime viikolla.

Saavun työpaikalle hieman kahdeksan jälkeen. Kohtaan laitoksen käytävällä työtoverini Jennin ja kysyn hieman rutiininomaisesti hänen kuulumisiaan. Jenni vastaa rehellisesti: nyt ei kuulu kovin hyvää. Hän on ollut uupunut ja kokee olevansa tuuliajolla, koska hän ei saa työhönsä kaipaamaansa tukea. Jenniä itkettää, yritän lohduttaa.

Seuraavaksi juttelen muutaman muun aamuvarhaisen kollegan kanssa. Puheenaiheena on eräs käynnissä oleva rekrytointiprosessi ja itse kunkin tulevaisuudensuunnitelmat. Epävarmuus on käsinkosketeltavaa. Vetäydyn kuitenkin (tai ehkä juuri siksi) työhuoneeseeni ja yritän keskittyä keskeneräisiin hommiini. Saan monia tärkeitä sähköposteja lähetettyä ja vähän kirjoitettuakin. 

On lounaan aika. Viiden hengen lounasseurueessamme on yksi henkilö, jolla on pysyvä työsuhde Huippuyliopistoon. Meillä neljällä muulla työsuhteet ovat katkolla ennemmin tai myöhemmin. Petri on silmin nähden hermostunut kaikesta. Leilan pari vuosikymmentä kestänyt, määräaikaisuuksista ketjutettu työsuhde on päättymässä, eikä jatkoa ole luvassa. Timolla on vielä viisi kuukautta armonaikaa, jonka hän käyttää muun muassa apuraha-anomusten kirjoittamiseen. Aina ei jaksaisi valittaa, mutta toisaalta myönteiset työhön liittyvät puheenaiheet ovat nykyään vähissä. Hyviäkin ideoita varjostaa karu todellisuus – kuka meistä on täällä niitä toteuttamassa?

Kaikesta huolimatta olen lounaan jälkeen yhä hyvässä työvireessä ja ryhdyn heti perehtymään opiskelijoiden harjoitustöihin, joista olen luvannut antaa palautetta. Kuten niin kovin usein muulloinkin, eräs kansainvälinen opiskelijamme on kirjoitellut mitä sattuu ja tekstistä puuttuvat alkeellisimmatkin lähdeviitteet. Jo aiemmin pyysin häntä hyödyntämään tiettyjä tutkimuslähteitä, mutta lähdelistassa on vain epämääräisiä verkkosivuja. Yritän keksiä, miten muotoilisin palautteen rakentavasti. Ihmettelen ovelleni sattuvalle kollegalle, missä on se ”laatuharppaus”, jonka kansainvälistyminen huippuyliopistoon kuulemma tuo. Toistaiseksi huolestuttavan monilla tänne muualta hakeutuvilla maisteritason opiskelijoilla on kovin puutteelliset valmiudet perustaviin akateemiseen käytänteisiin kuten kirjoittamiseen, lähteiden hyödyntämiseen ja argumentointiin. 

Seuraavaksi minulla on tapaaminen opiskelijan kanssa, jota ohjaan eräässä toisessa harjoitustyössä. Hänellä on työhön kiinnostava, mutta turhan laaja idea, jota keskustelussa rajaamme toteuttamiskelpoiseksi. Löydämme ratkaisun ja keskustelemme hieman asian sivusta. Opiskelija kertoo harkitsevansa jatko-opintoja, mutta pohtii vielä missä. Kannustan häntä jatko-opintoihin hakeutumisessa, mutta kehotan häntä etsimään historiallis-yhteiskunnalliselle tutkimusaiheelleen jonkin toisen paikan, jossa sitä osataan arvostaa.

Seuraavaksi soittaa kollega, joka pyytää pientä palvelusta. Sen tehtyäni jäämme hetkeksi juttelemaan puhelimessa ja keskustelu kääntyy taas työyhteisömme huonontuneeseen henkeen ja käsittämättömään johtamiseen. Puhelun jälkeen kuulen, kuinka eräs työtoverini kertoo viereisessä huoneessa toiselle, kuinka ihmiset voivat huonosti ja itkevät.

Päivän päätteeksi lähden kuuntelemaan kollegani seminaariesitystä. Hän aloittaa esityksensä kertomalla olevansa epävarma, kannattaako hänen esitellä tutkimusideoitaan lainkaan, koska hänen työsuhteensa on päättymässä ja tutkimuksen toteutus on siksi hyvin epävarmaa. Mumisemme kannustavasti - antaa mennä vain, samassa veneessähän tässä ollaan. Seminaari on antoisa ja tutkimusideat synnyttävät vilkasta ajatustenvaihtoa, mutta keskustelu palaa väkisin kollegani huonoihin mahdollisuuksiin toteuttaa kyseistä tutkimusta.

Palaan vielä hetkeksi työhuoneelleni ja törmään työtoveriin, jonka kanssa heitämme rankkaa huumoria Huippuyliopistosta – selviytymiskeino sekin. Tarkistan sähköpostit, pakkaan työpapereita laukkuun ja lähden kotimatkalle.

***

Kotimatkalla mieleeni tulee, kuinka absurdi työpäiväni kaikessa normaaliudessaan on. Se koostuu ihmisistä, joita hallitsee epävarmuus ja pelko. Kohtaamisista, joissa haurautemme paljastuu. Yhteisöstä, jota ei enää ole. Ideoista, jotka valuvat hukkaan. 

Siellä me kuitenkin päivästä toiseen opetamme opiskelijat, kirjoitamme tutkimukset, osallistumme ja vaikutamme. Välillä iloitsemmekin. Näin me elämme Huippuyliopistossa, kukin vielä hetken. 

Antajien kulttuurissa

Susan Dominus kirjoittaa The New York Times Magazine -lehdessä (31.3.2013) henkilökuvan organisaatiopsykologi Adam Grantista. Grant, 31, työskentelee professorina arvostetussa Wharton Business Schoolissa ja väittää, että avain hänen menestykseensä (ja myös sinun menestykseesi) on väsymätön muiden auttaminen. Grantille vastaamattomia viestejä pullisteleva sähköpostilaatikko ei ole stressin tai turhautumisen aihe, vaan loistava mahdollisuus auttaa muita ja tuntea tyydytystä siitä. Ihmisten halu auttaa ja palvella muita onkin Grantin mukaan aliymmärretty työmotivaation lähde. Antautumalla muiden palvelukseen tiukan uratavoittelun sijaan lisäämme luovuuttamme ja tuottoisuuttamme, väittää Grant. 

Dominus kuvaa, kuinka Grant liimasi eräässä tutkimuksessaan sairaalahenkilökunnan käsienpesualtaille kahdenlaisia viestejä. Ensimmäisissä luki ”Käsienpesu estää sinua saamasta tarttuvia tauteja” ja toisissa puolestaan ”Käsienpesu estää tautien tarttumisen potilaisiin”. Saippuaa kului merkittävästi enemmän jälkimmäisellä altaalla. Tutkimustensa pohjalta Grant luokittelee ihmiset kolmeen ryhmään: antajiin, optimoijiin ja ottajiin. Antajat palvelevat muita ilman oletusta vastapalveluksista - tunnet toivottavasti itsekin muutaman kollegan, joilla on aina aikaa auttaa ja tukea muita sekä jakaa kiitosta. Optimoijat auttavat hyötyessään siitä tavalla tai toisella, ja palvelevat erityisesti ihmisiä, joilta on odotettavissa vastapalveluksia. Ottajat taas puolustelevat omaa asemaansa ja pyrkivät hyötymään jokaisessa vaihdossa. 

Tiedostamme Grantin luokittelujen yksinkertaistavuuden, emmekä halua niitä erityisesti uusintaa. Kunhan toteamme, että nykyinen kilpailuyliopisto näyttää synnyttävän ennemmin ottajien kuin antajien kulttuuria. Grant itsekin toteaa, etteivät erilaiset tulosmittarit millään tavoita sitä valtavaa panosta, jonka hän muita jatkuvasti tukemalla ja auttamalla antaa maailmalle. 

Grantin elämänfilosofialla on myös ilmeinen kääntöpuoli. Kun olet työssäsi aina saatavilla muiden palvelukseen, miten käy muiden ihmissuhteidesi ja esimerkiksi perheesi? Ei liene mikään yllätys, että toimittaja kertoo Grantilla olevan lasten- ja kodinhoitamiseen omistautuneen vaimon, eikä hänen koskaan tarvitse huolehtia ruokakauppaan ehtimisestä tai auton katsastamisesta. Meidän muiden keksittäväksi jää, kuinka elää tasapainoista elämää, jossa muiden palvelemisen voi yhdistää vain yksilöllisiä suorituksia mittaavaan kilpailukulttuuriin.

Kiitollisuus ja ikävä

Mistä olen kiitollinen Huippuyliopistolle? 

Upeista kollegoista, ohjaajista ja mentoreista, jotka ovat tukeneet ammatillista kasvuani.
Esikuvista, teistä tinkimättömistä opettajista ja tutkijoista, joita olen saanut ihailla läheltä ja kaukaa.
Opiskelijoista, joiden kanssa olen saanut innostua.
Osallisuudesta kaikessa siinä, jota en tiennyt olevankaan.
Arvojeni kiteytymisestä ja maailmankuvasta.
Moraalisen toimijuuteni kehittymisestä.
Kyseenalaistamisen ja toisin tekemisen taidoista.
Luovuuden ja kauneuden mahdollisuudesta.
Älyllisen inspiraation ja merkityksellisyyden kokemuksista.
Mahdollisuudesta tietää ja vaikuttaa.
Rohkeudesta tietää ja vaikuttaa.
Keinoista tietää ja vaikuttaa.
Oman ääneni löytämisestä. 

Mitä en ikävöi, jos (kun) lähden? 

Kiirettä.
Kilpailua.
Huippuretoriikkaa.
Maailmanluokkaa.
Brändäystä.
Strategisia ydinosaamisia.
Pitkää CV:täni.
Impact factoreitani.
Mittaamista.
Vähättelyä.
Ohipuhumista.
Alistumista.

Kauneuden pilkahdus

Akateemisesta työstä puhutaan usein kutsumustyönä. Tällaisen taivaallisen lahjan nimissä monet yliopistotyöntekijät tekevätkin säännöllisesti ja ilmaiseksi ylitöitä, epävarmoissa työsuhteissa ja terveytensä rajoilla. Arkisessa uurastuksessa kutsumus helposti unohtuu ja innostus latistuu, kun pääosa työstä välineellistyy erilaisista velvoitteista selviämiseen ja määrällisten tavoitteiden saavuttamiseen. Luovana työnä tutkimuksen ja opetuksen laatu ja merkityksellisyys nojaavat kuitenkin, jos ei kutsumukseen, niin syviin kehollisiin kokemuksiin ja tunteisiin oman alan kauneudesta. 

Mitä on kauneus akateemisessa työssä? Kun tarkastelemme työtämme esteettisenä kokemuksena, yritämme tavoittaa ja sanoittaa sen ei-rationaalisia ulottuvuuksia. Akateeminen työ ei ole vain päänsisäistä kognitiivista prosessointia, vaan esteettisiä kokemuksia, kehollisia tuntemuksia ja tunteita. Vakinaistettuja professoreja tutkinut kasvatustieteilijä Anna Neumann kuvaa artikkelissaan tällaisia kauneuden kokemuksia ja niiden merkitystä tutkimus- ja opetustyössä. Tähtitieteilijän kauneuden kokemukset syntyvät linnunradan havainnoista ja inspiroivat hakemaan uusia merkityksiä ja selityksiä; musiikin professori taas tuntee kehossaan äänien kauneuden ja pyrkii avaamaan samanlaisia tiloja ja tuntemuksia opiskelijoissaan. Nämä kokemukset ovat professorien oman oppimisen ja luovan työn ytimessä. Ne eivät tee työstä vain henkilökohtaisesti mielekästä, vaan näkyvät myös työn tulosten laajempana merkityksellisyytenä. Parhaimmillaan opetuskin tavoittaa opiskelijoiden tunteet ja avaa pilkahduksia oman alan ja sen käsitteiden ja ilmiöiden kauneuteen – oli kyseessä sitten koneenrakennus, laskentatoimi tai sosiologia. 

Kauneuden kokemuksissa piilee akateemisen työn sydän, voima ja sen haavoittuvin osa. Nykyisessä kilpailuyliopistossa niitä täytyy erikseen vaalia. Vaaliiko huippuyliopisto näitä kokemuksia? Entä sinä itse?

Neumann, Anna (2005) To glimpse beauty and awaken meaning: scholarly learning as aesthetic experience. The Journal of Aesthetic Education 39:2, 68-86.

You'll start happening too

Tänään haluamme inspiroida lukijoitamme lastenkirjailija Dr. Seussilta lainatuilla ajatuksilla:

Horton Hears a Who (1954)

Don't give up! I believe in you all.
A person's a person, no matter how small!
And you very small persons will not have to die
If you make yourselves heard! So come on, now, and TRY!

Yertle the Turtle (1958)

And today the great Yertle, that Marvelous he,
Is King of the Mud. That is all he can see.
And the turtles, of course... all the turtles are free
As turtles and, maybe, all creatures should be.

I know up on top you are seeing great sights,
But down here on the bottom,
We too should have rights.

The Lorax (1971)

Unless someone like you cares a whole awful lot,
nothing is going to get better. It's not.

Oh, the places you’ll go! (1990)

When things start to happen, don't worry, don't stew.
Just go right along, you'll start happening too!

You have brains in your head.
You have feet in your shoes.
You can steer yourself
any direction you choose.

With your head full of brains,
And your shoes full of feet,
You're too smart to go down a not-so-good-street.

Out there things can happen, and frequently do,
To people as brainy and footsy as you.
And when things start to happen, don't worry, don't stew.
Just go right along, you'll start happening too!

Naistenpäivä

Yliopistoissa, myös Huippuyliopistossa, tehdään tasa-arvotyötä. Tällä työllä pyritään varmistamaan, että esimerkiksi yliopistojen rekrytointi-, arviointi- ja palkitsemiskäytännöt kohtelevat tasavertaisesti naisia ja miehiä, suomalaisia ja ulkomaisia, nuoria ja vanhoja – ja työ on myös tuottanut tulosta. Mutta millä tasa-arvotyö ulottuisi näennäisen neutraalien käytäntöjen ja tasa-arvosuunnitelmien taakse ja kiinni siihen, millaisia eriarvoisuuksia uusi tiede- ja koulutuspolitiikkamme tuottaa?

Päivi Naskalin (2009) mukaan uuden koulutuspolitiikan maailmassa ’perinteinen tasa-arvoisuus osoittautuu ongelmaksi, koska sen pelätään passivoivan, estävän innovatiivisuutta ja heikentävän kilpailua, jossa vain parhaiden tulee selviytyä jatkoon’ (s. 95, ks. myös Ikonen 2006). Uusi koulutuspolitiikka olettaa universaalin ihmisyyden, vapaita valintoja tekevän subjektin, jota eivät määritä sosiaaliset, etniset, kulttuuriset tai sukupuoliset erot. Tämän ihanneihmisen keskeisiä ominaisuuksia ovat joustavuus, kyky riskinottoon sekä halu kilpailla. (mt.) Hän tekee tulosta, verkottuu ulkomailla ja tuo itseänsä esille brändinsä rakentamiseksi. Miten tämän kilpailusta nauttiva, keskinkertaisuutta kaihtava, lentokoneessa viihtyvä ja erojen ja eriarvoisuuksien ulottumatomissa oleva uusi akateeminen subjekti yhdistää työhönsä hoivavastuun, välittämisen, affektiivisuuden tai eettisen sitoutumisen? Onko hän mielikuvissasi ennemmin mies vai nainen - vai kenties ruumiiton ja sukupuoleton kyborgi?

Jokaisessa meistä on sekä naista että miestä. Ja jokainen meistä haluaa tulla tunnistetuksi ja tunnustetuksi omana itsenään. Uuden koulutuspolitiikan ihannoiman kilpailullisen subjektin (ks. Extreme Makeover) sijaan juhlikaamme naistenpäivän kunniaksi toisenlaista akateemisen työntekijän ideaalia: vastavuoroisuuteen, kohtaamiseen ja välittämiseen kykenevää luovaa ja kriittistä toimijaa.

Lähteet: 

Naskali, Päivi (2009). Uusi häpeän yliopisto. Teoksessa Tomperi, Tuukka (toim.) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Vastapaino

Ikonen, Risto (2006). Yrittäjyyskasvatus. Kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä. Minerva.

Omaehtoista työtä?

Mitä tehdä, jos yliopistotyön tekeminen tiukasti määritellyn urajärjestelmän kehikossa ja ehdoilla tuntuu mahdottomalta?

Yliopistoinstituutioiden rinnalla, rajoilla tai ulkopuolella toimii joukko akateemisia työntekijöitä, jotka pyrkivät työllistämään itsensä omilla ehdoillaan. He haluavat edelleenkin tutkia, opettaa, oppia ja vaikuttaa mutta vastustavat yliopistoissa käynnissä olevaa managerialisoitumista (ks. Lyhyt johdatus managerialismiin). He eivät osallistu akateemiseen urakilpailuun, eikä heidän siten tarvitse huolehtia urakehityksestään ja tuotoksistaan yliopistojen nykyisten suoritusmittareiden valossa. He yrittävät pärjäillä instituutioiden reunamilla työnsä tiukkoja määrittelyjä vastustaen, kiertäen ja uusiksi luoden. Samalla heillä on mahdollisuus keskittyä asioihin, joista he todella välittävät (ks. Uskallatko välittää?).

Kollegoistaan huolehtivat yliopiston manageritkin kannustavat monia urajärjestelmään kelvottomiksi luokiteltuja työntekijöitä juuri tällaiseen toimintatapaan. Urajärjestelmään sidotut tähtitutkijat kun eivät ehdi kaikkea yliopistotyötä tekemään ja tueksi tarvitaan apulaisia – tuntiopettajia, määräaikaisia projektityöntekijöitä, sijaisia. Jotkut kutsuvat heitä elämäntapayrittäjiksi, toiset akateemiseksi prekariaatiksi. Monelle tällainen ”elämäntapa” tarkoittaa kuitenkin toisen luokan kansalaisuutta, pakkoyrittäjyyttä ja jatkuvaa huolta elannon ansaitsemisesta.

Olisiko silti mahdollista hahmotella vaihtoehtoista tilaa akateemiselle työlle pakkoyrittäjyyden, silpputyön tai urakiipimisen sijaan? Tilaa, jossa voisi tutkia, tehdä taidetta tai opettaa omaehtoisesti ja vaalia innostusta, luovuutta ja kestävää elämäntapaa? Ehkäpä nämä yhteisölliset tilat löytyvät nykyinstituutioiden ja niiden käytänteiden reunoilta, nurkista ja lomista. Tällaisia tiloja luovat akateemiset työntekijät luopuvat uramittelöistä ja niiden mukanaan tuomista eduista, mutta eivät luovuta. Päinvastoin, he ylläpitävät aatteitaan ja ihanteitaan uusien tekojen kautta, uusia toiminnan tiloja luoden.