Kuka välittää Olli Opiskelijasta?

Ei ainakaan luennolla vilahtava tutkija(opettaja), jonka aika on aina kortilla.

Henkilökohtaiseen palautteeseen ei aina ole mahdollisuuksia, ja Ollille jääkin monesti kurssin päätyttyä hieman epävarma olo siitä, kuinka hyvin ja syvällisesti hän on ymmärtänyt kurssin teemat. Kun keskustelulle ei ole tilaa, saati sitten minkäänlaiselle suhteelle opettajan ja oppilaan välillä, Olli jää kasvottomaksi. Face time kansainvälisissä konferensseissa on tutkijalle huippuyliopistossa selviytymisen ehto, mutta entä face time opiskelijoiden - yhteiskunnan tulevien toivojen ja tulevaisuuden huippujulkaisujen kirjoittajien - kanssa? Ongelmana taitaa olla, että moista toimintaa ei ole allokoitu tutkija(opettajien) työaikaan: sitä varten ei ole huippuusmittareita, eikä siitä seuraa suoria huippuhyötyjä (ks. Näin kasvatat julkaisulistaasi).

Kiireen lisäksi myös suuremmat mullistukset saattavat olla syynä siihen, että tunnelma laitoksen käytävillä voi opiskelijasta tuntua toisinaan hieman jäätävältä. Harmaita hiuksia opiskelijoille aiheuttaa muun muassa ensi vuodelle kaavailtu ja ilmeisesti toteutuva (tosin opiskelijoille hieman vieraaksi jäänyt) ohjelmauudistus. Kun Olli aloitti opinnot puutarhan- ja kukkienhoidon koulutusohjelmassa, hän ei malttanut odottaa, että pääsee tutustumaan kursseilla sekä opettajiin että muihin opiskelijoihin ja vähitellen myös kasvien ja kukkien ihmeelliseen maailmaan. Ohjelma oli suunniteltu niin hyvin, että kursseja oli helpohko valita ja aihealueet syvenivät vähitellen. Juuri kun Olli ajatteli löytäneensä oman juttunsa yliopiston laajasta valikoimasta, hän alkoi kuulla hurjia huhuja: puutarhan- ja kukkienhoidon koulutusohjelma oli menossa uusiksi ja moni sellainen kurssi, jonka vuoksi Olli oli hakenut kyseiseen yliopistoon ja koulutusohjelmaan, lakkautetaan. Miten siis käy Ollin opiskelujen? 

Kokonaisuuksien muutosten ohella myös opetusmuodot kärsivät tehokkuuden viikatteen viuhuessa. Paineet ryhmäkokojen suurentamiseksi ja opetuksen “tehostamiseksi” (eli opiskelijamäärältään mahdollisimman suuren kurssin hoitamiseksi mahdollisimman pienellä panostuksella) ovat kovia. Jos tavoitellaan sitä niin paljon peräänkuulutettua innovatiivisuutta, ei ratkaisu varmastikaan löydy massaluentojen staattisten ja hiljaisten hahmojen joukosta, vaan elossa olevien, innostuneesti yhteiseen olemiseen ja tekemiseen osallistuvien ainutkertaisten yksilöiden luovasta toiminnasta. Ja se, mitä pienryhmäopetuksessa oppii, ei ole vain tietoa, vaan myös luovuutta ja rohkeutta toimia (ks. Benchmarking - tällaisiakin tavoitteita).

Olli Opiskelija saa uskomattomasti voimaa siitä, että laitokselta löytyy muutama helmi (tutkija)opettaja, joiden puoleen voi aina kääntyä ja jotka ovat valmiita pihistämään omasta arvokkaasta tutkimusajastaan tukeakseen opiskelijoita. Ollista tuntuu, että näillä opettajilla – ihmisillä – jotka tuntuvat todella panostavan häneen koko sydämellään, on keskeinen rooli hänen oman asiantuntijuutensa kehittymisessä. Eivätkö sitten muut välitä siitä, että Ollista kehittyy alansa tuntija? Välittämiseen ei taida riittää energiaa (ks. Uskallatko välittää), kun opettajien ja tutkijoiden voimat menevät omaan ammatilliseen selviytymiseen, joka suuntautuu suoritusmittareiden viitoittamiin aktiviteetteihin, kuten ylettömään julkaisutoimintaan (ks. Päästökiintiö).

Sellaista on siis opiskelu huippuyliopistossa. Mutta ei näytä ruoho vihreämmältä aidan toisellakaan puolella. Kuulipa Olli Opiskelija eilen ystävältään naapuriyliopistosta samankaltaisia tarinoita. Professorit ovat osan vuodesta ulkomailla, jolloin luennot järjestetään massaopetuksena ja intensiiviperiodeina. Erään professorin hän kuuli sanoneen, että olisi helpompaa, jos opiskelijat eivät kävisi luennoilla, niin hänellä olisi enemmän aikaa oikeaan työhönsä eli julkaisujen kirjoittamiseen. Niinpä. Olli Opiskelija pohtii, miksi yliopistossa opiskelijasta on tullut rasite - eikö kaiken tarkoituksena olisi opettaminen ja oppiminen, vastavuoroisesti uutta oivaltaen, yhteiskunnallista arvoa yhdessä kehkeyttäen?