Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin." 

Julkaiseminen omiin käsiin

Pohditaankohan yliopistojen johdossa koskaan, millaisen liiketoimintalogiikan osaksi joudumme nykyisessä julkaisukulttuurissamme? 

Markkinoita hallitsevien suurten kustannustalojen liiketoimintalogiikka perustuu julkisesti rahoitettuun tutkijoiden tekemään työhön, jonka ne myyvät takaisin yliopistoille kovalla hinnalla. Armin Beverungenin, Steffen Böhmin ja Christopher Landin (2012) mukaan kyseessä on todella hyvä bisnes, suuret kustannustalot nimittäin tahkoavat jopa (muilla talouden alueilla ennenkuulumattomia) 30-40 prosentin voittomarginaaleja. Mutta helppohan se on voitot kääriä, kun arvon prosessiin tuovat ihan ilmaiseksi tutkijat ja yliopistot. 

Beverungen, Böhm ja Land ihmettelevät, kuinka kustannustalot voivat vaatia omistusoikeudet tuotettuun tietoon, vaikka ne eivät hyvitä tämän tiedon tuottajia millään tavalla (s. 932). Vielä hämmentävämpää on, että yliopistot ovat valmiita ostamaan itse tuottamansa tiedon isolla rahalla takaisin. Kirjoittajat tosin huomauttavat, että yliopistot eivät suinkaan ole tilanteen suurin häviäjä. Tähän rooliin joutuvat nimittäin yliopiston sidosryhmät: touhun rahoittavat veronmaksajat ja valtio, opiskelijat, tutkijat ja etenkin kansalaisyhteiskunta, jolla ei ole pääsyä kalliilla lisenssimaksuilla suojattuun tietoon (s. 932). Meillä on siis yhä enemmän lehtiä, mutta juuri kenelläkään yliopistolisenssien ulkopuolella ei ole niihin pääsyä. 

Hyötyykö tilanteesta kukaan muu kuin kustannustalot itse, ja miksi yliopistot eivät kyseenalaista tilannetta? Ehkä siksi, että julkaisufetissiin hurahtaneet yliopistomanagerit keskittyvät vain rummuttamaan lisää ja lisää julkaisemista miettimättä asiaa sen pidemmälle? 

Beverungen, Böhm ja Land esittävät neljä vaihtoehtoista mallia, joilla tutkijat voivat ottaa julkaisemisen (takaisin) omiin käsiinsä: 

Open access – tietokantojen laajentaminen ja kehittäminen 

Kirjoittajien mukaan luonnontieteet ovat huomattavasti yhteiskuntatieteitä edellä avoimessa julkaisemisessa. Myös kaupalliset kustantajat ovat heränneet avoimen julkaisemisen suosioon, mutta niiden ratkaisu on yleensä periä jopa tuhansien eurojen/dollarien palkkioita juttujen julkaisemisesta. Logiikka on siis se, että jos lukijat eivät maksa julkaisuista, niin kirjoittajat maksavat. (s. 932-933) Ja silloin voi käydä myös näin.  

Reilun kaupan malli 

Reilun kaupan mallissa tutkijat ja yliopistot saisivat taloudellisen kompensaation tekemästään työstä. Toisin sanoen ne, jotka hyötyvät akateemisesta tiedosta, maksavat myös osansa sen tuotannosta (s. 934). Jotta tutkijoille maksetut palkkiot eivät siirtyisi suoraan journaalilisenssien hintoihin vaatisi reilun kaupan toteutuminen kollektiivista painetta ja jopa tiettyjen kustannustalojen boikotointia (s. 933). 

Yliopistopainojen renessanssi 

Monilla aloilla yliopistopainot ovat tunnettuja kirjakustantajina, mutta joillakin tieteenaloilla ne ylläpitävät myös journaaleja, joiden lukeminen maksaa murto-osan kaupallisten kustantajien hinnoista. Voimmekin kysyä, kannattaisiko yliopistojen käyttää raha, jonka ne maksavat kustannustaloille lukuoikeudesta itse tekemäänsä tutkimukseen, julkaisemalla sitä suoraan itse? (934) 

Itseorganisoitu avoin julkaiseminen 

Kirjoittajien mukaan radikaalein mutta myös yksinkertaisin vaihtoehto olisi täysin avoin ja itseorganisoituva julkaisujärjestelmä, jota ylläpitäisivät esimerkiksi toimituskunnat ja akateemiset seurat. Toki tässäkin mallissa tutkijat joutuisivat tekemään paljon ”ilmaista” työtä, mutta ainakaan tämän työn hedelmiä ei jemmaisi voittoina taskuihinsa jokin ylikansallinen suuryritys. (s. 935) 

Beverungen, A. & Böhm, S. & Land, C. (2012) The poverty of journal publishing. Organization, 19(6), 929-938.

Amerikanterveisiä

Amerikkalaisessa yliopistossa kohtasi kerran kolme suomalaistaustaista pariskuntaa. He olivat nuoria, perheellisiä, vasta väitelleitä tai pikapuoliin väittelemässä. Kaikilla heillä oli kokemusta yliopistoista niin opiskelijan kuin tutkija-opettajankin roolista. Eipä aikaakaan kun keskustelu kääntyi akateemiseen työhön ja sen tekemisen ehtoihin.

Ensimmäinen pariskunta oli asunut kymmenen vuotta ulkomailla, viimeiset viisi vuotta Amerikassa. Nyt heillä oli herännyt halu muuttaa Suomeen. Suomessa olisi mukava asua, ystäviä, sukulaisia... Haavetta varjosti huoli työmarkkinoista suomalaissa yliopistoissa, jossa työtä ei ole tarjolla edes pätkissä. Amerikassa odottaisivat tenure trackit ja realistiset mahdollisuudet apulaisprofessuuriin.

Toinen pariskunta oli viettänyt vuoden verran Amerikassa. Hyvästellessään suomalaisen yliopiston, he hyvästelivät myös opetusvelvollisuudet, johon kuuluivat lukuisat luentokurssit, kirjatentit sekä gradujen ja kanditöiden ohjaukset. Amerikassa odotti yksi kurssi lukukaudessa, joka vedettäisiin yhdessä apuopettajan kanssa. He eivät lakanneet hämmästelemästä käytäntöä, jossa jokaisella kurssilla oli apuopettajana jatko-opiskelija 30 tunnin viikkotyöajalla. Näin tutkija-opettajille jäisi aikaa myös – tutkia. 

Kolmas pariskunta oli vierailevina tutkijoina amerikkalaisessa yliopistossa. He lähtivät tutkijavierailulle paitsi omasta halustaan edistää tutkimuksiaan ja kerätäkseen kansainvälistä kokemusta myös siksi, että pidempää työskentelyjaksoa ulkomailla pidetään arvossaan ja lähes välttämättömyytenä akateemista uraa rakentaville. Yliopisto osoitti arvostuksensa keräämällä pistepotin tutkijavierailuista. Tukea ulkomaille lähteville ei kaunopuheista huolimatta herunut: he hankkivat kaiken rahoituksen ulkopuolisena rahoituksena, hoitivat itse kaikki matkajärjestelyt vakuutuksia myöten ja maksoivat kaikki kulut mukana seuraavista lapsista.

Nykyisillä tieteenteon ehdoilla ja käytänteillä suomalainen yliopisto puskee ulkomaille (omalla kustannuksella, toki) kalleimman pääomansa – motivoituneet ja kannuksensa kansainvälisessä kilpailussa näyttäneet tutkija-opettajansa. Paluu Suomeen ei houkuttele niin pitkään kuin yliopistojen johto keskittyy strategioiden, visioiden, missioiden ja laaturaporttien viilaamiseen ranking-listoilla kipuamisen toivossa. Niin pitkään kuin puheissa helisevät ”tutkimukseen perustuva opetus”, ”kannustavat urajärjestelmät”, ”eettisyys, vastuullisuus ja tasa-arvo” tai ”yhteiskunnan ja sen jäsenten hyvinvoinnin edistäminen” ovat vailla totuuspohjaa ja saavat yliopistoyhteisön tuntemaan ennemminkin myötähäpeää kuin ylpeyttä oman yliopiston tavoitteista. 

Ennen kuin huippuyliopistoa ajavat saavat näistä terveisistä lisää vettä lukukausimaksuista jauhavaan myllyynsä, todettakoon, että kyse ei ole vain rahan määrästä vaan sen kohdentamisesta. Amerikkalaisessa yliopistossa (jota toki saa ja pitää monin tavoin myös kritisoida) näkyy sen perustehtävien – tutkimuksen ja opetuksen – arvostaminen. Toisin kuin suomalaisissa yliopistoissa tutkimus ei ole olemassa vain sitä varten, että tutkimushankkeiden mittavilla overheadeilla voidaan kattaa hallinnon kuluja (lue lisää täältä). Tutkimus ja opetus tuottavat muutakin sisältöä kuin julkisen rahoituksen mittareina käytettäviä excel-taulukoita tutkinto- ja julkaisumääristä.

Jos sitä huippuyliopiston mallia on ihan pakko hakea Amerikasta, niin tässä olisi joitakin terveisiä.

Hiljainen vallankumous

Michael Nielsen (2012) kuvailee kirjassaan Reinventing Discovery uusia tapoja tehdä tiedettä erilaisissa verkkoon syntyneissä yhteisöissä ja hankkeissa. Matemaatikot ovat perustaneet verkkoon sivustoja, joissa ratkotaan yhteistoiminnallisesti kinkkisiä matemaattisia ongelmia. Ideat ja ratkaisut kehittyvät ennennäkemätöntä vauhtia, kun kymmenet tai sadat ihmiset työskentelevät yhdessä saman ongelma parissa. Verkossa myös tavalliset kansalaiset pääsevät osallistumaan tieteentekoon. Esimerkiksi Galaxy Zoo –projektissa yli 200 000 vapaaehtoista auttaa tutkijoita luokittelemaan galaksien kuvia. 

Nielsen kutsuu kansalaistieteeksi (citizen science) avoimia tiedontuotannon tapoja, jotka rakentavat uusia siltoja tutkijoiden ja kansalaisten sekä tieteen ja yhteiskunnan välille. Myös open access -julkaiseminen ja erilaiset tiedettä popularisoivat blogit ovat osa tätä kehitystä. Mutta mikä estää tiedeyhteisöä hyödyntämästä tämän kehityksen tarjoamia mahdollisuuksia? Ikävä kyllä omaa urakehitystään varjelevien tutkijoiden ei kannata ryhtyä jakamaan tutkimusideoitaan, aineistojaan ja havaintojaan julkisesti ennen niistä tuotettuja artikkelijulkaisuja tai patentteja, toteaa Nielsen. Ideoiden ja aineistojen jakaminenhan ei varsinaisesti vahvista asemiasi urapelissä, vaan lähinnä hyödyttää kilpailijoitasi - siitäkin huolimatta, että aineistojen ja löydösten panttaamisella voi olla haitallisia seuraamuksia. Suomessakin huhuttiin narkolepsiakohun aikaan, että jokin tutkijaryhmä oli löytänyt tutkimuksessaan sikainfluenssarokotteen ja narkolepsian välisen yhteyden, muttei kertonut havainnoistaan, jottei heidän tulevan artikkelinsa julkaisu arvostetussa tiedelehdessä vaarantuisi (pitikö tämä sitten paikkaansa on toinen asia). 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tutkijat olisivat ahneita tai piittaamattomia, muistuttaa Nielsen. He tekevät parhaansa työskennellessään paineen alla ja joutuessaan kilpailemaan muiden tutkijoiden kanssa. Miksi käyttää aikaa kirjoittamalla omasta tutkimusaiheesta vaikkapa Wikipediaan, kun työpaikat ja tutkimusrahat jaetaan kuitenkin artikkelien perusteella? Kaikesta huolimatta Nielsen ennustaa, että käynnissä on hiljainen vallankumous, joka tulee muuttamaan tiedon tuottamisen tapamme, ja saamme lähivuosina todistaa modernin tieteen syntyhetkien vertaista murrosta tiedontuotannossamme. 

Seuraatko sivusta vai oletko mukana? 

Michael Nielsen (2012). Reinventing Discovery: The New Era of Networked Science, Princeton, NJ: Princeton University Press. First chapter vailable here: http://press.princeton.edu/chapters/s9517.pdf

Pohjoismaista tasa-arvoa

Pohjoismaat tunnetaan tasa-arvon edelläkävijöinä. Siksi onkin kummallista, että naisten osuus professoreista (noin 20%) ei Pohjoismaissa ole sen suurempi kuin muissakaan EU-maissa. Suomessa luku on sentään 24 %, mutta kovin kummoinen ei tämäkään numero ole verrattuna siihen, että tohtorintutkinnoista naiset suorittavat jo 53 % (v. 2010). Huippuyliopistossa naisprofessoreiden osuus on vaatimattomat 18 % (v. 2012). Tämä heijastelee erityisesti naisten alhaista määrää luonnontieteiden ja tekniikan kentillä. Vastauksena niille, jotka toteavat ajan korjaavan tämän(kin) ongelman voidaan todeta, että pitkittäistarkastelussa naisten osuuden kasvu on ollut piinallisen hidasta, välillä jopa olematonta. 

Nämä faktat ja monia muita huomiota selviää raportista, jonka Solveig Bergman on laatinut tiedemaailman tasa-arvokysymyksistä Pohjoismaissa. Raportissaan hän vertailee Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin tasa-arvolainsäädäntöä, tilastoaineistoja ja tiede- ja koututuspoliitiikkaa sekä antaa esimerkkejä onnistuneista hankkeista, joilla tasa-arvoa on pyritty edistämään. Bergmanin mukaan Pohjoismaat ovat kiinnittäneet huomiota tasa-arvoasioihin koulutus- ja tutkimuspolitiikassaan jo suhteellisen aikaisin, 70-80 –luvuilla. Tänä päivänä tiedämme, että ongelma eivät ole kunnianhimottomat naiset, vaan eriarvoistavat rakenteet, toimintavat ja käytännöt. 

Yhtenä ikäviä sukupuolivaikutuksia tuottavana ajankohtaisena käytäntönä Bergman nostaa esille huippuyksikköpolitiikan. Huippuyksiköistä ja muista eliittitutkimusympäristöistä on tullut keskeinen osa tiedepolitiikkaa kaikissa Pohjoismaissa. Samanaikaisesti tämä suuntaus on toiminut miehiä suosivana tiedepolitiikan välineenä - jopa siinä määrin että Ruotsissa on todettu nykyisen huippuyksikköpolitiikan mitätöineen edellisen vuosikymmenen saavutukset tasa-arvon edistämisessä. Miksi Huippuyksiköitä sitten johtavat ja niiden rahoituksesta valtaosan nauttivat juuri miestutkijat? Tähän ei raportti juuri tarjoa vastauksia. Jotakin tekemistä asiassa lienee vinoutuneella arviointikulttuurilla (ks. Seksismiä ja nepotismia) ja työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteilla (ks. Terveisiä perheestä). 

Miksi tasa-arvo ylipäätään on tärkeä tavoite tiedemaailmassa? Bergmanin mukaan kysymys on demokratiasta: tutkimusyhteisön tulee edustaa sitä yhteiskuntaa, jonka osana se toimii. 

Bergman, Solveig (2013) The Nordic region - a step closer to gender balance in research? Joint Nordic strategies and measures to promote gender balance among researchers in academia (Nordic Council of Ministers 2013). http://www.norden.org/en/publications/publikationer/2013-544

Opetukselle hintalappu?

Yliopistojen rahoitus on näinä päivinä tiukoilla. Vaikka Huippuyliopiston budjetti on komealta kuullostava 400 miljoonaa euroa, sitä tulee arvioida suhteessa tulosodotuksiin, kuten rehtorimme Talouselämän (29/2013, s. 13) haastattelussa muistuttaa. Sillä on siis päästävä maailmanluokkaan – ja pian. Koska laadusta ei haluta tinkiä jää jäljelle määrästä leikkaaminen, eli esimerkiksi tutkimus- ja opetusalojen lakkauttaminen. 

Resurssien niukkuuden yhteydessä nousee nykyään poikkeuksetta esille poliittisesti kuuma peruna lukukausimaksuista (tai ”koulutusviennistä”, niin kuin sitä on ryhdytty hienosti kutsumaan). Mainitussa haastattelussa rehtorimme kertoo, että noin 6000 suomalaista opiskelee ulkomailla, maksaen opinnoistaan lukukausimaksuja. Samassa ajassa Eta-alueen ulkopuolelta tulee Suomeen 4000 opiskelijaa, joilta ei peritä lukukausimaksuja. Lukukausimaksujen puoltajien (ja vähän muidenkin) onkin helppo ihmetellä, miksi yliopistojen tiukentuvassa rahoitustilanteessa olemme valmiita käyttämään verorahojamme tuhansien ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutukseen, vaikka meillä ei ole takeita heidän työllistymisestään Suomeen. Toiset menevät ihmettelyä pidemmälle ja visioivat korkeatasoisesta koulutuksestamme kunnon vientituotetta. Opetukselle hintalappua vaativat myös jotkut opettajat, jotka haluaisivat tehdä työnsä paremmilla resursseilla. 

Yleisemmin lukukausimaksukeskustelua luonnehtii epämääräisyys ja muotitermeillä naamioidut ideologiset kytkökset - puolin ja toisin. Pääsääntöisesti keskustelusta puuttuvat asianosaisten, eli esimerkiksi tänne ulkomailta tulevien opiskelijoiden, tänne työllistyvien valmistuneiden, täältä syystä tai toisesta pois muuttavien osaajien ja heidän opettajiensa äänet, vaikka niin ”koulutusviennin” kuin maksuttoman yliopistokoulutuksenkin puolestapuhujat hyötyisivät kunnon dialogista. 

Tähän dialogiin antaa aineksia Annaleena Kurosen juttu Aino-ylioppilaslehdessä (2/2013) opiskelijoista, jotka ovat tulleet ulkomailta Huippuyliopistoon. Vaikka kaikkien seitsemän haastateltavan päätökseen tulla Suomeen opiskelemaan oli vaikuttanut koulutuksen maksuttomuus, ei kukaan heistä suunnitellut lähtevänsä täältä heti valmistumisen jälkeen. Yksi kertoi arvostavansa suomalaista yhteiskuntaa ja haluavansa maksaa veronsa tänne. Toinen suunnitteli perustavansa ja kolmas oli jo perustanut tänne oman yrityksen. Neljäs toivoi voivansa rakentavansa työuransa täällä, mutta epäili kielimuurin vaikeuttavan työnsaantia. Viides kuvaili jopa suomenkielentaitoisten ulkomaalaisten kokevan työnsaannin haasteelliseksi. Myös ylioppilaskunnan vuonna 2011 kansainvälisille opiskelijoille suunnatun kyselyn 400 vastaajasta vain 15,5 % suunnitteli muuttavansa Suomesta valmistuttuaan. Peiliin katsomiseenkin on siis aihetta, jos haluamme lukukausimaksujen sijaan houkutella ulkomailta tulleet opiskelijamme jäämään valmistuttuaan hyödyntämään osaamistaan Suomeen.

Terveisiä perheestä

Lainsäädännöstä, tasa-arvosuunnitelmista ja naisten tutkijanuraa edistävistä hankkeista huolimatta Tieteentekijöiden liiton kysely tämän vuoden keväältä osoittaa, että nuoret tutkijanaiset “joutuvat yhä valitsemaan työn ja äitiyden välillä”.

Kolmasosa kyselyyn vastanneista nuoremmista tutkijoista arvioi, että yliopisto ei työyhteisönä tue perheen ja työelämän yhteensovittamista. Käytännöt esimerkiksi määräaikaisten työsuhteiden (jossa valtaosa perheenperustamisikäisistä yliopistolaisista lienee) pidennyksistä perhevapaiden ajalta ovat sekavia. Kyselyyn vastanneista perhevapaita käyttäneistä yliopistolaisista lähes neljännes ei ollut saanut perhevapaan ajalta vastaavaa pidennystä määräaikaiseen työsuhteeseen.

Havainnollistetaan tilannetta esimerkillä. Oletetaan, että työskentelet tutkijana yliopistossa ja tulet raskaaksi. Määräaikaista työsuhdettasi on äitiyslomasi alkaessa jäljellä vuosi. Olet hyvässä asemassa, jos yliopisto lupaa sinulle äitiys- ja vanhempainvapaan mittaisen pidennyksen työsuhteeseesi. Jos palaisit töihin heti vanhempainvapaan loppuessa (eli lapsesi ollessa hieman alle vuoden ikäinen), sinulla olisi tällöin jäljellä noin vuoden mittainen työsuhde. Jos kuitenkin päättäisit jäädä vanhempainvapaan jälkeen vuodeksi hoitovapaalle (siis siihen asti kun lapsesi on hieman alle kaksivuotias), ei sinulla enää olisikaan työsuhdetta johon palata, koska hoitovapaa on “syönyt” vanhempainvapaasi osalta saamasi pidennyksen. Sen sijaan jos satut olemaan niitä onnekkaita, jotka työskentelevät Suomen Akatemian tutkijatohtorina, rahoituskauttasi pidennettään äitiys- ja vanhempainvapaan ohella myös vuoden verran hoitovapaan osalta (Hyvä Akatemia!). 

Tässä kohtaa yksi jos toinenkin joutuu miettimään, miksi samassa yliopistossa eri rahoituslähteillä työskentelevät henkilöt ovat näin merkittävän asian suhteen eriarvoisessa asemassa. Kaikista parhaassa asemassa on toki se harvinainen pysyvässä työsuhteessa oleva perheenperustaja, joka voi harjoittaa perhevapaita juuri niin kauan kun kantti kestää pysyä sivussa oman alan peleistä. Tosin erilaiset tenure-väliarvioinnit saattavat rassata myös tällaista henkilöä. Moni tutkija ei nimittäin uskalla heittäytyä perhevapailla kokonaan eroon työstä. Näin totesi myös eräs kyselyyn vastannut tutkijanainen: “Ei tämänkaltaisessa työilmapiirissä yksinkertaisesti ole varaa olla kotona vuotta tai useampaa vuotta. Sen jälkeen olet auttamatta ulkona.”

Tiina Tutkijakin väänsi äitiyslomillaan artikkelirevisioita, kävi konferensseissa, piti satunnaisia luentoja ja arvioi muiden artikkelikäsikirjoituksia - jotta hänellä olisi saumaa saada pian perhevapaan jälkeen päättyvään työsuhteeseensa jatkoa. Ei hän tästä varsinaisesti kärsinyt, toisinaan oli suorastaan mukavaa virkistää mieltään työasioiden parissa. Pitkään hän jopa ajatteli, että yliopisto on perheellisen näkökulmasta ihannetyöpaikka: työaika joustaa, työtä voi tehdä yhtä lailla työpaikalla kuin kotona ja tehtävät ovat itsenäisesti jaksotettavissa. Urallaan edetessä ja vaatimustason kasvaessa hän kuitenkin joutui toteamaan, että työaika kyllä joustaa, nimittäin ylitöihin. Työn itsenäinen jaksottaminen taas alkoi muistuttaa kaaoksesta selviämistä. Ajoittainen kotitoimistolla työskentely sentään pitää yhä pintansa, tosin yhä enemmän sen vuoksi, että työpaikalla on yhä vaikeampi viihtyä ilmapiirin kiristyttyä.

Ja lapset ne kasvavat, hups vaan…

Lue lisää: http://www.tieteentekijoidenliitto.fi/news/733

Yliopistomuutoksia viime vuosituhannella

Kelataanpa hieman taaksepäin 1990-luvulle. Tutkijanelikko Johanna Hakala, Erkki Kaukonen, Mika Nieminen ja Oili-Helena Ylijoki ovat julkaisseet vuonna 2003 kirjan Yliopisto – Tieteen kehdosta projektimyllyksi?, jossa tarkastellaan yliopistollisen tutkimuksen muutoksia 1990-luvun aikana. Tutkijat hakevat vastauksia kysymyksiin mistä muutokset aiheutuivat, miten ne vaikuttivat tutkimuksen arvoihin ja käytäntöihin ja mitä tämä kaikki tarkoitti yliopistotutkijoiden ja –laitosten arjessa. 

Kirjoittajat kuvaavat, kuinka 1990-luvulla siirryttiin perustutkimuksesta kohti projektimuotoista, ulkopuolisella rahoituksella tehtävää soveltavaa tutkimusta. Tehokkuuden ja tulosvastuullisuuden vaateet löivät läpi, julkaisukäytännöt muuttuivat ja kansainvälinen yhteistyö tiivistyi. ‘Globaalin markkinatalouden periaatteet läpäisivät tiedepolitiikan’ (s. 39) ja yliopistoihin alkoi muodostua uusi tiedontuotannon malli. 

Kirjassa kysytään, edustavatko kuvatut muutokset yhä syvenevää yliopistotutkimuksen kriisiä vai tarpeellista muutosta, joka auttaa yliopiston ulos norsunluutornista ja vahvistaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Toisten mielestä akateeminen tieteenharjoitus on uhattuna, kun yliopistoilta odotetaan yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa muistuttavaa panosta ja kaupallisia sovelluksia ja rahoittajat päästetään vaikuttamaan tutkimusongelmien määrittelyyn ja tutkimustulosten julkisuuteen. Toiset huomauttavat, että tutkimusta arvioidaan yhä ensisijaisesti perinteisillä tieteellisillä kriteereillä, tieteenalojen väliset erot ja moninaisuus kukoistavat ja yliopistoihin syntyy myös vastatrendejä. Joskus muutokset ovat retorisia: työtä tehdään kuten ennenkin, mutta se puetaan uuteen kaapuun uusia sidosryhmiä varten. (s. 192-194) 

Empiirisessä tutkimuksessaan kirjoittajat keräsivät muutoskokemuksia ainelaitosten johtajille osoitetulla kyselyllä sekä haastattelemalla tutkijoita kolmesta erilaisesta yliopistoyksiköstä: Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselta, Tampereen teknillisen korkeakoulun pintatieteen ja puolijohdetekniikan laboratorioista sekä Tampereen yliopistossa sijaisevasta Työelämän tutkimuskeskuksesta. Yhteistä yksiköille oli tutkijoiden kiire ja aikapula, kuormittavuuden kokemukset ja tunne ulkoaohjautuvuudesta. Erojakin löytyi, esimerkiksi taloudellinen hyöty ja markkinaorientaatio painottuivat eniten laboratorioissa, joissa kaupallinen tuotekehittely oli tärkeä osa toimintaa. Historiatieteet taas nojasivat vahvimmin perinteiseen individualistiseen tutkimuskulttuuriin. Työelämän tutkimuskeskus puolestaan pyrki vastaamaan molemmista suunnista tuleviin paineisiin ja osana tätä siellä oli havaittavissa myös lisääntyvää 'akateemistumista'. Kirjoittajat huomauttavatkin, että 'mitään yhdenmukaista akateemista tutkimusta ei ole olemassa, vaan yliopisto on heterogeenisten tieteenalakulttuurien ja organisatoristen ratkaisujen muodostama kokonaisuus. Tämä monimuotoisuus johtaa siihen, että muutoksia suodatetaan, muokataan, omaksutaan ja myös vastustetaan eri tavoin organisaation eri osissa yhdenmukaisuuteen ohjaavista paineista huolimatta.' (s. 23) 

Yhtenä 1990-luvun suurimpana ongelmana kirjoittajat nostavat esille määräaikaisen projektitutkimuksen yleistymisen. Määräaikaisuuksien ongelma ei valitettavasti ole kadonnut mihinkään tänäkään päivänä, uusista urajärjestelmistä huolimatta. Esimerkiksi omaan työ- ja virkasuhdehistoriaani viime vuodesta kymmenen vuotta taaksepäin mahtuu kymmenen määräaikaista pätkää samassa työssä (mitä se laiton ketjuttaminen olikaan?). Pätkätyöläisyyden haasteetkin pysynevät samoina: laadun turvaaminen, pitkäjänteisyys ja tieteellisen riskinoton vaikeus - puhumattakaan epävarmuuden vaikutuksista sen kohteena eläviin ihmisiin. Jo 1990-luvulla oli havaittavissa myös seuraava pulma: 'Tutkijoiden kilpailuttaminen on epäilemättä edennyt pisteeseen, jossa se häiritsee tutkimuksen pitkäjänteistä kehittämistä.' (s. 208) 

Johanna Hakala, Erkki Kaukonen, Mika Nieminen ja Oili-Helena Ylijoki (2003). Yliopisto – Tieteen kehdosta projektimyllyksi? Gaudeamus, Helsinki.

Ristiriidoista hyvää työtä

Ilkka Pirttilä (2005) keskustelee akateemisen työyhteisön kehittämistä koskevassa artikkelissaan ristiriitaisista vaatimuksista, joita yliopistoihin ja yliopistoissa työskenteleviin ammattilaisiin kohdistuu.

Ensimmäinen ristiriita kohdistuu tutkimukseen, jolta odotetaan samanaikaisesti tieteellisiä totuuksia ja taloudellisia innovaatioita. Olemme keskustelleet aiheesta aiemmin esimerkiksi teksteissä Innovaatioansa ja Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kuka huolehtii perustutkimuksesta, ellei yliopisto? Toisaalta miten yliopisto voisi parhaiten palvella ympäröivää yhteiskuntaa – ja sitä paljon puhuttua elinkeinoelämää? 

Toinen ristiriita muodostuu siitä, että oletetun akateemisen vapauden sijaan työntekijöihin kohdistuvat vaatimukset määrätään nyky-yliopistossa ylhäältä päin ja toimijoiden vaikutusvalta omaan työhönsä on merkittävästi kaventunut. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yliopistoja ja yliopistotyöläisiä tulisi johtaa. Mutta olettekos kuulleet tarinoita hyvästä yliopistojohtamisesta? Onko vika johtajissa, johtamiskäytännöissä vai ylikriittisissä johdettavissa? 

Kolmas ristiriita rakentuu eri tiedetyyppeille ja –yhteisöille asetetuista liian samanlaisista vaatimuksista. Tony Becherin (1989) mukaan eri tieteenalat ja oppiaineet toimivat tiedollisesti ja kulttuurisesti erilaisten normien ja sääntöjen mukaan. Esimerkiksi luonnontieteissä ja humanistisissa tieteissä filosofiset oletukset, tutkimuskysymykset, menetelmät, kirjoittamisen käytännöt ja julkaisutavat eroavat toisistaan ja niihin on vaikea kohdistaa yhteismitallisia vaatimuksia tai arviointikriteereitä. Näin kuitenkin yhä enenevissä määrin tehdään, jopa taiteellisessa työskentelyssä (ks. Mittareita taiteelle).

Neljäs, omassa työssänikin jatkuvasti näkyväksi tuleva ristiriita koskee vaatimusten ja resurssoinnin epäsuhtaa. Vaatimuksia kyllä asetetaan vaikka millä mitalla, mutta kukaan ei varmista, että niihin on tarvittavat resurssit. Jokaisen huippuyliopistolaisen tulee esimerkiksi julkaista ja verkottua kansainvälisesti. Silti joudumme haalimaan matkarahojamme kansainvälisiin konferensseihin kuka mistäkin (säätiöistä, projektibudjeteista, omasta pussista), eikä yliopistomme tarjoa kielentarkastuspalveluja joita järjestellään miten milloinkin - ja koitetaan saada jokin taho maksamaan lasku. 

Meidän myös mainostetaan tarjoavan jatkuvasti kehittyvää huippuopetusta, vaikka opetus jos mikä on monella laitoksella pahasti aliresurssoitu: määräaikaisten opettajien työsuhteita ei jatketa, kursseja karsitaan ja ryhmäkokoja kasvatetaan (ks. Kuka välittää Olli Opiskelijasta?). Harvat ja valitut tenure-professorit ovat kaiketi kunnolla resurssoituja, mutta tämä ei pelasta kokonaisia koulutusohjelmia, joissa on monta muutakin tekijää kun laitoksen yksi tai muutama tenure-proffa. Puhumattakaan siitä, jos satut olemaan juuri se tenure-proffa, jonka tulee julkaista kuin kone, opettaa monta kurssia, ohjata graduja, diplomitöitä ja väitöskirjoja, johtaa koulutusohjelmia, vastata oman tieteenalan suunnannäyttämisestä, osallistua kansallisiin ja kansainvälisiin asiantuntijatehtäviin, matkustaa ja viettää laatuaikaa ulkomailla…

Millaista sitten olisi hyvä työ, jossa näiden ristiriitojen pohdinta tuottaisi hedelmällisiä ratkaisuja? Oili-Helena Ylijoki ja Helena Aittola (2005, 13) toteavat teoksessaan Tulosohjattua autonomiaa – Akateemisen työn muuttuvat käytännöt, että kyse ei ole (vain) siitä, miten akateeminen työ voisi olla tehokkaampaa, tuloksellisempaa tai vaikuttavampaa. Ennen muuta kyse on siitä, miten se voisi olla hyvää tai aiempaa parempaa. Ylijoki ja Aittola viittaavat Gardnerin, Csikszentmihalyin ja Damonin (2001) ajatuksiin hyvästä työstä kunkin profession ytimeen kuuluvien tehtävien laadukkaana hoitamisena yhdistettynä sosiaaliseen vastuuseen ja eettisiin näkökohtiin (s. 12). Ammattilaisten ei kuitenkaan tule jäädä odottelemaan, että mahdollisuus tehdä hyvää työtä rakentuu itsestään - etenkään hyvän työn edellytyksiä rapauttavien tuloksellisuus- ja tehokkuusvaateiden valtaamassa maailmassa (ks. Managerialismi ja oppiminen). Sen sijaan ammattilaisten tulee ottaa vastuuta ja luoda yhteisöllistä vastarintaa ja uusia tiloja hyvän työn puolustamiseksi tai luomiseksi esimerkiksi vaatimalla mahdotonta,  kehkeyttämällä mielekkyyttä ja uskaltamalla välittää.  

Mistä sinä aloittaisit tämän urakan?

P.S. Huomasin juuri, että viimeisen parin viikon aikana blogiin tulleita kommentteja oli mennyt roskapostikansioon, josta en ollut niitä huomannut. Nyt kaikki kommentit on julkaistu!

Lähteet:

Aittola, Helena & Oili-Helena, Ylijoki (toim.) (2005) Tulosjohdettua autonomiaa - Akateemisen työn muuttuvat käytännöt. Gaudeamus, Helsinki.

* Pirttilä, Ilkka (2005). Akateemisen työyhteisön kehittäminen ja sosiaalinen pääoma, s. 188-206.

* Ylijoki Oili-Helena & Aittola, Helena (2005). Johdanto: hyvää akateemista työtä etsimässä, s. 7-17. 

Becher, Tony (1989). Academic tribes and territories. Intellectual enquiry and the cultures of disciplines. Milton Keynes: Society for research into higher education & Open University Press.

Gardner, Howard & Csikszentmihalyi, Mihaly & Damon, William (2001). Good Work. New York: Basic Books. 

Terveisiä tutkimuslaitoksesta

Tutkimustyön uudet ihanteet eivät ole vallanneet ainoastaan Huippuyliopistoa, vaan saamamme palautteen perusteella samojen haasteiden parissa painiskellaan myös muissa yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa, oppilaitoksissa ja työpaikoilla yleensä. Tänään tarinansa jakaa eräässä suomalaisessa tutkimuslaitoksessa työskentelevä Timo Tieteilijä.

Timo on ollut kymmenisen vuotta töissä Huippututkimuslaitoksessa, jonka strategiaa ja laatua on kehitetty ja trimmattu kohti kansainvälisyyttä ja tutkimuksen ydinosaamisalueiden täsmentämistä. Molemmissa tavoitteissa on onnistuttu erinomaisesti. Nyt noin 50 hengen työyhteisön tutkimushenkilökunnasta puolet on kansainvälisiä tutkijoita, mikä yliopiston näkökulmasta tarkoittaa sitä, että heidän kansalaisuutensa on muu kuin suomi. Ulkomaalainen tutkijahan on automaattisesti kansainvälinen, vaikka olisi asunut, opiskellut ja työskennellyt vain yhdessä maassa. Suomessa syntynyt tutkija ei voi koskaan saavuttaa samaa (ks. Väärin kansainvälistynyt), sillä vaikka kuinka opiskelisi ja työskentelisi ympäri maailmaa, yliopistojen arvioinnissa laitos saa ulkomaalaisesta tutkijasta enemmän pisteitä kuin suomalaisesta. Kaksoiskansalaisesta saa kuulemma enemmän kuin pelkästä suomen kansalaisesta, muttei kuitenkaan yhtä paljon kuin kokonaan ulkomaalaisesta.

Tutkimuksen ydinosaamisalueet on puolestaan puristettu niin tiukaksi, ettei näihin painopisteisiin sopimattomalle tutkimukselle ole jäänyt tilaa ja turhat rönsyt on siivottu pois. Rönsyillä on tarkoitettu paitsi strategiavalintoihin sopimattomia tutkimusaiheita myös niitä tutkijoita, joiden osaaminen ja julkaisuprofiili on vääränlaista (ks. Huippurubriikki). Nämä turhat rönsyt olivat tehneet vuosikymmenet tutkimusta, jolla oli kansallista vaikuttavuutta ja he olivat myös aktiivisia yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujia. Tutkimusaiheet vain olivat nykystrategian mukaan vääriä eikä niitä julkaistu kansainvälisissä lehdissä.

Tällä hetkellä laitoksella siis uurastaa kansainvälisten huippututkijoiden joukko. Laitoksen työkieli on vaihtunut englanniksi, laitoksen kansainvälinen maine on kasvanut ja laitos on pärjännyt tutkimusrahoituskilpailussa erinomaisesti. Kansainväliset tutkijat ovat työnantajan näkökulmasta suorastaan huipputyyppejä. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna tilanne voi näyttä hieman toiselta. Yksi post doc -tutkija valitteli juuri, kuinka hänellä ei ole ollut vapaata viikonloppua kuukauteen – parikymmentä maata kattavan tutkimuskonsortion kokoukset kun ovat aina viikonloppuisin ja lisäksi kenttätyöjaksot ajoittuvat viikonlopuille. Toinen post doc -tutkija kertoi, kuinka hänet oli sairaanakin käsketty työpaikalle – yliopiston taholta oli epävirallisesti ilmoitettu, ettei projektitutkija saa sairausloma-ajaltaan palkkaa. Esimerkkejä olisi tarjolla runsaasti. Herää kysymys, onko suomalaisissa yliopistoissa kahdet työmarkkinat? Työehtosopimuksia suurin piirtein noudattavat (koko ajan kutistuvat) työmarkkinat suomalaisille työntekijöille sekä kasvavat riistotyömarkkinat niille ulkomaalaisille tutkijoille, jotka eivät tiedä oikeuksiaan tai jotka ovat niin innoissaan päästessään ulkomaille työskentelemään oman alansa johtavassa tutkimuslaitoksessa, etteivät he viitsi valittaa pikkuseikoista. Yliopiston kannaltahan ongelmaa ei ole: kansainväliset tutkijat voi huoletta kuluttaa loppuun ja kun heidän työtehonsa hiipuu määräaikaisia työsopimuksia ei enää jatketa. Uusia kansainvälisiä tutkijoita on aina saatavilla ja Huippututkimuslaitos pysyy strategiansa mukaisesti uusiutuvana ja innovatiivisena.

Hidasta tiedettä ja pikaruokaa

Tiina Tutkija on aloittanut nuorena tyttönä työuransa MacDonadlsissa. Työuransa myöhemmissä vaiheissa hänelle oli melkoinen yllätys, että pikaruokakulttuuria löytyy myös yliopistosta - eikä suinkaan sen ruokalasta, vaan johtamistavoista. Yliopistojen macdonaldisoituminen on itseasiassa suhteellisen tunnettu käsite, jolla kriittiset korkeakoulututkijat kuvaavat yliopistotyön tehostamista, nopeuttamista ja standardointia. 

Vastavoimana kaiken nopeuttamiselle ja tehostamiselle yhteiskunnalliseen keskusteluun on viime aikoina noussut hitaus. Puhutaan downshiftaamisesta ja nautiskellaan slow foodista (ja huolestutaan niiden taloudellisista seurauksista). Mutta mitä olisi slow science, hidas tiede? Petri Salon ja Hannu L.T. Heikkisen mukaan (Tieteessä tapahtuu 6/2010) hitaan tieteen lähtökohtana on perinteinen tieteen tekemisen ihanne. Hitaassa tieteessä on viittausindeksien maksimoinnin sijaan tilaa asioiden rauhalliselle tarkastelulle ja sitkeälle arkityölle. Laatukäsikirjan ulkopuolella tapahtuvan epämuodollisen vuorovaikutuksen, vapaamuotoisen ideoilla leikittelyn ja vaihtoehtoisten tulkintojen kautta hidas tiede saattaa tuottaa tuloksia yllättävän nopeastikin, uskovat Salo ja Heikkinen. 

Tärkeimmät hitaan tieteen edellytykset ovat aika ja vapaus. Mutta kuinka niitä saadaan aikaiseksi? Lähtökohtaisesti ei olisi pahitteeksi, jos yliopistojen perusrahoitus riittäisi niiden perustehtäviin. Yliopistojen sisällä taas mittarointikulttuurin kyseenalaistaminen vapauttaisi aikaa ja henkistä tilaa älylliseen kilvoitteluun jatkuvan kilpailun sijasta. Yksilöiden vertailun ja palkitsemisen sijaan tulisi panostaa yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen - tulokset saattaisivat yllättää. 

Palataksemme slow food –ajatukseen, kysymme lopuksi syötkö (tai syötätkö lapsillesi) mielummin 

a) standardoidun, maailmalta tuoduista aineksista koostetun ja aina samalta maistuvan hampurilaisen nopeasti Mäkkärin tiskiltä? 

b) huolella valituista ja lähellä tuotetuista aineksista valmistetun aterian, joka maistuu joka kerta hieman erilaiselta kokista ja asiakkaiden tarpeista riippuen?

Mainetta ja kunniaa

Catherine Paradeise ja Jean-Claude Thoenig kuvaavat artikkelissaan Academic Institutions in Search of Quality: Local Orders and Global Standards (Organization Studies, 34(2), 189-218) neljä tyyppiä yliopistojen institutionaalisessa asemoitumisessa. 

Pinon päällimmäiset (the top of the pile) ovat instituutioita, joilla on vahva maine ja suoritustaso. Nämä yliopistot sijoittuvat erilaisissa vertailuissa ja rankingeissa vuodesta toiseen kärkisijoille. Ne muodostavat kansainvälisen eliitin, johon muut yliopistot vertaavat jatkuvasti itseään (esimerkkeinä muun muassa Oxford ja Harvard). 

Wannabet ovat yliopistoja, jotka ovat joko ansainneet hyvän kansallisen maineen mutta ovat toistaiseksi näkymättömiä kansainvälisissä vertailuissa, tai jotka pyrkivät luomaan mainetta ja näkyvyyttä vahvistamalla suoritustasoaan mittauskulttuurin kautta. Jos wannabet ovat tähän mennessä erehtyneet keskittymään epäolennaiseen - opiskelijoiden tarpeisiin, työelämä- ja yhteiskuntasuhteisiin, oppikirjojen ja esseiden laatimiseen – niin viimeistään nyt ne etsivät kuumeisesti keinoja saada tulosta kansainvälisissä arvioinneissa: 

“Wannabes seek to build up a national reputation or to convert it into international excellence by exhibiting their worth on the scales of excellence; they try to play in the major league. Their ambition is to become visibly successful quickly despite facing tough national or global compe­tition. Unlike the establishments at the top of the pile, they deploy radical rebuilding strategies that involve clean breaks with their past. By focusing all of their attention on excellence, they show more concern with the external recognition of their offerings than with guidelines dictating content. They outsource their research policy to bodies such as international rankings, top-rated professional journals, academic professions and associations or highly influential funding insti­tutions whose thematic guidelines and selection criteria they adopt and imitate.” (s. 200) 

Kunnianarvoisat (the venerables) ovat yliopistoja, jotka nauttivat merkittävää paikallista mainetta (esimerkkeinä osa ranskalaisista Grandes Ecoles -kouluista). Ne ovat haluttomia lähtemään absurdina pitämäänsä erinomaisuuspeliin, käyttäytyvät aristokraattisesti ja pilkkaavat mainettaan tyhjästä rakentavia wannabeita. Kun wannabet kumartavat ulkoa asetettuja kriteerejä, kunnianarvoisat kokevat itse osaavansa parhaiten arvioida omaa toimintaansa. 

Lähettiläät (the missionaries) vastustavat maineenrakentamista ja perustavat toimintansa tasavertaisen julkisten palveluiden ideologiaan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Lähettiläät jakavat kunnianarvoisien käsityksen siitä, että erinomaisuus erinomaisuuden vuoksi on silkkaa hölynpölyä. He kuitenkin vastustavat myös kilpailua, koska näkevät sen lisäävän epätasa-arvoa. 

Ei liene vaikea päätellä, mihin joukkoon Huippuyliopistomme sijoittuu.

Hylätty gradu

Niin kutsuttu Shanghain lista on vuodesta 2003 julkaistu yliopistoranking, jossa Jiao Tong -yliopiston tutkijat asettavat mailman yliopistoja paremmuusjärjestykseen. Vuosittain julkaistava lista on tuttu uutisaihe mediassa ja myös yliopistot itse syynäävät sijoituksiaan listalla tarkasti. Listaan ja erityisesti sen laatimisperusteisiin on kuitenkin kohdistunut merkittävää ja perusteltua kritiikkiä. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksi niin tämä lista kuin monet muutkin yliopistorankingit saavat vuosi vuodelta enemmän huomiota. 

Yksi perusteellinen kritiikki löytyy tutkijakolmikon Jean-Charles Billaut, Denis Bouyssou ja Philippe Vincke artikkelista Should you believe in the Shanghai ranking? (2009). Kolmikko perkaa listan laatimisperusteita ja päätyy tyrmäävään lopputulokseen: näin köykäisillä kriteereillä ja epäselvillä menetelmillä laadittu tutkimus saisi esimerkiksi graduna hylätyn arvosanan. Billaut'n ja kumppaneiden mukaan Shanghain listan laadintakriteerit eivät mittaa sitä mitä listalla yritetään tavoittaa; käytetyissä menetelmissä on lukuisia ongelmia eikä niiden osalta tehtyjä valintoja ole perusteltu; ja koko hanke kärsii perustavanlaatuisista vinoumista. Yliopistovertailussa käytetty aineisto ei myöskään ole julkisesti saatavilla, joten sen luotettavuutta on vaikea arvioida. 

Billaut'n ja kumppaneiden ensimmäinen esimerkki listan ongelmallisista laadintakriteeristä on vertailun kohteena olevien yliopiston saamien Nobel-palkintojen ja Fieldsin mitaleiden määrä. Ensinnäkään Nobel- ja Fields- palkinnot eivät kata kaikkia tieteenaloja. Toiseksi Nobel-palkinto jaetaan usein elämäntyöstä vuosia sen jälkeen, kun palkintoon oikeuttavat tutkimukset on todellisuudessa tehty. Kriteeri siis mittaa ennemmin kyseisten instituutioiden mennyttä loistoa kuin niiden nykyisen koulutuksen laatua. Nobelin saanut tutkija on myös saattanut muuttaa urallaan yliopistosta toiseen. 

Yhtä lailla ongelmallinen on Shanghain listan tapa laskea tutkimusartikkelien määrää ja eniten viitattuja tutkijoita. Se nimittäin tehdään yksinomaan Thomson Scientificin (joka siis on kaupallinen yritys) tietokantojen ja tieteenalaluokituksen pohjalta. Ensinnäkään kyseinen tietokanta ei kata kaikkia artikkeleja kaikilta tieteenaloilta - eikä juuri huomioi aloja, joilla kirjoitetaan artikkelien sijaan kirjoja tai muilla kielillä kuin englanniksi. Toiseksi käytetty tieteenalaluokitus, jossa tieteenalat jaetaan 21 kategoriaan, ei välttämättä palvele yliopistojen vertailua. Esimerkiksi biologia, kasvi- ja eläintiede, ekologia, mikrobiologia ja genetiikka luokitellaan kukin omaan kategoriaansa, mutta yhteiskuntatieteille kaikessa rikkaudessaan on vain yksi kategoria. Billaut'n ja kumppaneiden mukaan olisi täysin oikeutettua valita kyseiset tietokannat listan aineistoksi, jos valinnat perusteltaisiin ja niiden vaikutukset tuloksiin otettaisiin huomioon. Tätä Shanghain listan laatijat eivät kuitenkaan tee. 

Mikä siis on hyvä yliopisto? Billaut ja kumppanit toteavat, että Shanghain listan mukaan se on yliopisto, joka on erinomainen tutkimuksessa - kapealla ja osin epärelevantilla tavalla mitattuna. Ranking ei myöskään huomio yliopistojen käytössä olevia panostuksia ja resursseja suhteessa tuloksiin, saati erilaisia institutionaalisia rajoitteita, joita yliopistoilla eri maissa on. 

Billaut ja kumppanit myös rakentavat pelottavan skenaarion, jossa yliopistot lähtevät maksimoimaan sijoitustaan rankingissa. Ensin lakkautetaan oikeus-, humanistiset ja yhteiskuntatieteet, jotka eivät kohenna ranking-sijoitusta. Tästä säästyneille rahoilla ostetaan esimerkiksi lääketieteen ja biologian huippututkimusryhmiä, joilla on mahdollisuus saada Nobel-palkinto joskus tulevaisuudessa. Lopuksi yhdistetään kaikki näitä ryhmiä yhdessä maassa työllistävät pienet ja keskikokoiset yliopistot yhdeksi isoksi yksiköksi ja kas - listasijoitus kohenee! 

Billaut'n ja kumppaneiden johtopäätös, jonka voi mielestämme yleistää mihin tahansa yliopistorankingiin, on yksinkertainen: 

• Hyväksy, ettei ole olemassa mitään absoluuttisesti parasta yliopistoa 
• Lopeta puhe rankingeista 
• Lobbaa rankingpuheen täyskieltoa omassa yliopistossasi 
• Jos työskentelet listalla hyvin sijoittuneessa yliopistossa, vältä kiusausta hyödyntää rankingin tarjoamaa ilmaista julkisuutta

Innovaatioansa

Yliopistoihin kohdistuu kovia odotuksia. Niiden odotetaan vastaavan sekä kansakunnan sivistyksestä että sen kilpailukyvystä ja innovatiivisuudesta. Osana tätä keskustelua Tarmo Lemola kyselee Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen Ristiriitainen tiedepolitiikkamme –kirjassa (2012, ks. Näkemystä tiedepolitiikkaan) onko yliopistoille viritetty innovaatioansa. Yliopistot nähdään yhä enemmän taloudellisen kilpailukyvyn vahvistajina ja niihin kohdistuu kasvavia odotuksia innovaatioiden lisäämisestä. Pelkät patentit ja innovaatiot eivät riitä, vaan yliopistojen tulisi tuottaa myös innovaatioita hyödyntäviä ja kaupallistavia kasvuyrityksiä. Ovatko tällaiset vaateet oikeutettuja yliopistojen perustehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen kannalta, pohtii Lemola. 

Lemola huomauttaa, että yliopistot edistävät innovaatiotoimintaa monin näkymättömin tavoin. Kun yliopistot hoitavat perustehtävänsä eli tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen hyvin, syntyy kaiken innovaatiotoiminnan perustana olevaa tietoa ja osaamista. Siksi hänen(kin) on vaikea ymmärtää, kuinka innovaatiopolitiikan kärkimaana itseään pitävä Suomi yrittää selviytyä yhdestä innovaatioyhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä, yliopisto-opetuksesta, kilpailijamaitaan niukemmin resurssein. Lisäksi on huomattava, että kaupallista innovaatiotoimintaa harjoittaa moni muukin taho, mutta tieteellistä perustutkimusta tehdään vain yliopistoissa. Jos yliopistot eksyvät tämän perustehtävän harjoittamisesta sivupoluille, sitä ei hoida kukaan. 

Lemola myös muistuttaa, etteivät kaikki innovaatiot ole kaupallisesti virittyneitä, eikä niitä tulisi arvioida vain kapeasta teknologisesta näkökulmasta. Huippuyliopistoblogi komppaa ja haluaa muistuttaa, että on olemassa sosiaalisia, yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia innovaatioita, jotka tuppaavat jäämään teknisen innovaatiokeskustelun jalkoihin. Tällaiset innovaatiot vaativat pohjakseen vahvaa kulttuurista ja yhteiskunnallista asiantuntemusta, jonka rakentaminen on yliopiston keskeisimpiä tehtäviä. 

On aika palata perusasioihin, julistaa Lemola. Innovaatioiden kehittelystä ja niiden kaupallisesta hyödyntämisestä voivat kantaa päävastuun muut tahot ja yliopistojen on annettava tehdä sitä, mitä ne parhaiten osaavat, eli tieteellistä tutkimusta ja asiantuntijoiden koulutusta. Mitä paremmin yliopistot huolehtivat tästä tehtävästä, sitä suurempi on niiden hyöty innovaatiotoiminnalle. 

Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

Onko Huippuyliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaarassa kaventua? 

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee, perustehtäviensä tutkimuksen ja opetuksen ohella, harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Juhlapuheiden tasolla Huippuyliopistolla pyyhkii tältä osin hyvin. Käytännössä tilanne on toinen, koska rivitutkijaa tai –opettajaa arvioidaan yksinomaan hänen kansainvälisten huippujulkaisujensa perusteella. Näin ollen hänellä ei opetusta lukuunottamatta ole minkäänlaista kannustetta käydä keskusteluja akateemisen norsunluutornin (ks. Yliopiston tehtävistä) ulkopuolella. 

Omakohtainen kokemuksemme huippujulkaisemisesta (sitäkin siis löytyy, jos joku ehti asiaa epäillä) osoittaa, etteivät tutkimuksiemme kannalta olennaiset tahot tai edes niihin osallistuneet ihmiset tai organisaatiot innostu lukemaan tieteellisessä journaalissa julkaistua, pitkälle erikoistunutta tekstiä (jos nyt ylipäätään saavat sen käsiinsä jollain kohtuullisella hinnalla). Huippujulkaisut, joita Huippuyliopistossa palvotaan (ks. Listafetisimiä, Huippujulkaisun anatomiaa ja Tiedon tulosjohtamista), palvelevat siis akateemista yhteisöä ja sen sisäistä kilpailua, mutta eivät suoranaisesti kansalaisia tai paikallista yhteiskuntaa. Jälkimmäinen vaatisi tutkimusten ja niiden tulosten aktiivista popularisointia ja yhteiskunnallista tulkitsemista. Tähän – tai suurelle yleisölle, ammattilehtiin, oppikirjoihin tai kotimaisilla kielillä kirjoittamiseen - meillä huippuyliopistolaisilla ei ole minkäänlaisia kannusteita. Päinvastoin: meidän tulee laittaa kaikki paukkumme kansainväliseen huippujulkaisemiseen ja siitä meitä myös rahallisesti palkitaan. Myös sellaiset hankkeemme, joilla on jokin suora yhteiskunnallinen kytkös (esim. parantaa suomalaisen työelämän laatua) leimataan huonoiksi, koska niissä ei ole välitöntä tai ilmeistä linkkiä kansainväliseen huippututkimukseen. 

Paikallisesta yhteiskunnasta Huippuyliopistoa etäännyttää entisestään se, että osassa yliopistoamme suomen kieli ei enää kelpaa (edes englannin rinnalla) opetuksen ja tutkimuksen kieleksi (ks. Oma kieli, oma mieli). Mielenkiintoista vertailukohtaa tarjoavat muiden yliopistojen kielilinjaukset, joissa suomen kieltä painotetaan nimenomaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi (esim. Tampereen yliopiston tuore kielilinjaus, jonka mukaan ’Yliopistojen tiivis yhteiskunnallinen kytkentä merkitsee kielellistä vastuuta ymmärrettävyydestä ja vuorovaikutuksesta erityisesti suomen kielellä.’) 

Vai onko niin, että kaikkea ei vaan voi saada? Jos yliopisto valitsee strategiakseen olla maailmanluokan tutkimusyliopisto, pitääkö sen tinkiä paikallisen yhteiskunnan palvelemisesta? Jos yliopisto taas palvelee aktiivisesti paikallista yhteisöä tai yhteiskuntaa, ontuuko sen kansainvälistyminen? Voisivatko nämä toisiaan täydentävät tavoitteet elää rinta rinnan - ja ennen kaikkea myös retoriikan ulkopuolella eli työtämme määrittävissä käytännöissä? Jos mielestäsi näin todella tapahtuu, niin millaisia konkreettisia esimerkkejä voit antaa tällaista monimuotoisuutta tukevista käytännöistä? Miten ja milloin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkitaan? Miten se huomioidaan yksittäisen tutkijan akateemisen pätevyyden tai yliopiston maineen arvioinnissa? Saako professuurin korkealla impact factorilla varustettu julkaisija vai aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko tärkeämpää sijoittua Shanghain listalla vai kehittää paikallista yhteiskuntaa?

Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä

Perusmuodossa tieteellisen artikkelin julkaisuprosessi etenee seuraavasti: tutkija tai tutkimusryhmä kirjoittaa artikkelikäsikirjoituksen, jossa analysoidaan ajankohtaista tieteellistä keskustelua ja/tai oman empiirisen tutkimuksen tuloksia. Tämä käsikirjoitus lähetetään arvioitavaksi tieteelliseen lehteen. Kyseisen lehden päätoimittaja tai toimituskunta arvioi, onko teksti riittävän laadukas ja kyseisen lehden linjaan sopiva. Jos vastaus on myöntävä, lehti valitsee asiantuntijat, jotka arvioivat anonyymin käsikirjoituksen. Näiden arvioiden ja oman harkintansa pohjalta lehden päätoimittaja tai muu edustaja ilmoittaa tutkimuksen tekijöille, hyväksytäänkö juttu sellaisenaan vai tuleeko siihen tehdä muutoksia. On myös mahdollista, että käsikirjoitus hylätään.

Tutuin tarina lienee, että tutkijalle tulee tehtäväksi pienempi (minor) tai suurempi (major) revisio. Tämä tarkoittaa, että tutkija parantelee artikkelikäsikirjoitustaan anonyymien arvioijien lausuntojen pohjalta - joskus jopa kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Sitten juttu lähetetään jälleen arvioitavaksi ja tutkija saa uudet lausunnot siitä, voidaanko juttu julkaista kyseisessä lehdessä. Tämä sykli toistuu niin monta kertaa, että lehden päätoimittaja on arvioiden pohjalta valmis joko hyväksymään tai hylkäämään jutun. Jos juttu hyväksytään, tutkija on luonnollisesti iloinen. Jos juttu hylätään, tutkija saattaa tarjota sitä johonkin toiseen lehteen, miettiä sen kokonaan uudelleen, tai joskus myös unohtaa epäonnistuneen käsikirjoituksen pöytälaatikkoon. 

On selvää, että anonyymiin arviointiprosessiin kuluu paljon aikaa, työtä ja resursseja. Etenkin, kun tieteen julkaisuähky (ks. Päästökiintiö) kasvattaa koko ajan sekä lehtien että niihin tarjottujen käsikirjoitusten määrää. Työtä tekee ensinnäkin tutkija tai tutkimusryhmä tutkimusta valmistellessaan ja sitä raportoidessaan. Myös arviointiprosesseissa käytetyt asiantuntijat käyttävät valtavasti aikaa käsikirjoitusten lukemiseen, analysoimiseen ja palautteen muotoilemiseen. Työtä tekee myös kunkin lehden päätoimittaja, apulaispäätoimittajat ja toimituskunta. Päätoimittajia lukuun ottamatta tästä työstä ei kuitenkaan yleensä makseta palkkioita, eivätkä ne oikein tieteen riippumattomuuden henkeen istuisikaan. 

Julkaisemiseen liittyvässä keskustelussa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että suurinta osaa tieteellisistä lehdistä kustantavat kansainväliset kustannustalot, joita ohjaavat kaupalliset intressit. Ne siis pyrkivät tekemään voittoa hyödyntämällä ilmaista työtämme, joka myydään meille kalliilla hinnalla takaisin painettujen lehtien tai lukuoikeuksien muodossa. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo kysyy Acatiimi-lehdessä (3/13, s. 2): ’…miksi yliopistot tukevat kaupallisia ulkomaisia kustantajia? Julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Meidän sietäisi kritisoida suomalaisten tutkimusorganisaatioiden ja ulkomaisten suurkustantajien symbioosia. Me yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuotamme tiedon, kirjoitamme siitä, vertaisarvioimme sen ja lopuksi ostamme sen takaisin käyttöömme kalliilla hinnalla.’ 

Valo kertoo, että brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa yliopistoissa on jo noussut vahvaa vastarintaa tätä mekanismia kohtaan. Jopa niin kutsutut huippuyliopistot, kuten Harvard, rohkaisevat tutkijoitaan julkaisemaan avoimissa lehdissä. Huippuyliopistoblogi yhtyy Valon esittämään huoleen siitä, että julkaisupeli pakottaa tiedeyhteisön takaisin norsunluutorniinsa, kun ‘tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa lehdissä, joita muut kansalaiset eivät saa käsiinsä’. Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kapenee merkittävästi, kun tutkijoilla ei ole enää kannusteita kirjoittaa suurelle yleisölle saati kotimaisilla kielillä. Valokin toteaa, että ‘vain todelliset vastarannan kiisket keskuudessamme suunnittelevat kotimaisiin ammatillisiin tai yleistajuisiin lehtiin kirjoittamista saati oppikirjan laatimista’. 

Vastarannan kiiskeksi ilmoittautuva Huippuyliopistoblogi kannustaa yliopistomanagereita ja tiedepolitiikkaa ohjaavia tahoja pohtimaan kustannustalojen ansaintalogiikkaa ja kehittämään sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Vai käykö tässä niin, että viittaus yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen poistatetaan kätevästi yliopistolaista, aivan kuten kotimaisten kielten asemalle opetus- ja tutkintokielenä ollaan tekemässä? Silloinhan mikään ei enää velvottaisi yliopistoja laskeutumaan norsunluutornistaan ja ne saisivat panostaa täysillä kansainväliseen julkaisutoimintaan - ja kantaa kortensa kekoon  kustannusyritysten liiketoimintaan.