Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin." 

Peli hallitsee sinua

Akateemisesta työstä ja erityisesti nykyisestä julkaisukulttuurista puhutaan usein pelinä – urapelinä, julkaisupelinä, erinomaisuuspelinä. Silti harvoin törmää tutkijaan, joka myöntäisi uskovansa kyseiseen peliin, sen sääntöihin tai sen tuottamaan erinomaisuuskulttiin. Sen sijaan moni kertoo osallistuvansa peliin taktisessa mielessä: pelissä menestymisen kautta voi turvata itselleen tilaa tehdä myös niitä mielekkäämpia juttuja. 

Nick Butler ja Sverre Spoelstra (2012) kuitenkin osoittavat illuusioksi kuvitelman, jossa erinomaisuuspelissä olisi mahdollista turvata itselleen mielekkäitä mahdollisuuksia toisin tekemiseen – toisin sanoen ostaa vapautta. Yhtä suuri harha on olettaa, että systeemiä voisi jotenkin muuttaa sisältäpäin esimerkiksi julkaisemalla kriittistä tutkimusta pääkallopaikoilla. Peliä kun ei voi pelata valikoiden tai kumouksellisesti, vaan se tuppaa imaisemaan pelaajansa. Tämän seurauksena pelaaja ei enää pysty käyttämään peliä omiin tarkoitusperiinsä, vaan peli itsessään alkaa ohjata pelaajan kokemusta ja minuutta (s. 899). 

Kuvittele siis ihan rauhassa hallitsevasi pelinappulasi - todellisuudessa peli hallitsee sinua. Esimerkki löytyy Butlerin ja Spoelstran haastattelemien ”huippututkijoiden” jakamista vinkeistä tehokkaaseen julkaisemiseen (s. 894-896). Verkostoidu, erityisesti pelin säännöt tuntevien senioreiden kanssa. Pyri kimppaan nimekkäiden kirjoittajien kanssa. Hoida kaksi (tai enemmän) yhden hinnalla sopimalla kollegoiden kanssa toistenne nimien monistamisesta kaikkiin papereihinne. Räätälöi sanomasi editoreiden ja arvioijien odotusten ja tutkimusintressien sekä kyseessä olevan lehden linjan mukaiseksi. Yritä toistaa kyseisen lehden muiden juttujen tyyliä ja lähestymistapoja. Ole sinnikäs ja yritä niin kauan, että onnistut. Kirjoita niin paljon kuin ehdit ja useita juttuja samanaikaisesti. Tavoittele julkaisemista vain huippulehdissä. 

Vaikka kyseiset ”huippututkijat” olivat kovin huolissaan siitä, mitä luovuutta tappava peli tekee tutkimuksen laadulle, he kertoivat osallistuvansa sen pelaamiseen (ja yhden haastateltavan sanoin työnantajan perseennuolentaan) ostaakseen sitä kautta mahdollisuuden tehdä "omia" juttujaan. On kuitenkin ilmeistä, että pelin pelaaminen on muuttanut tapaa, jolla nämä tutkijat lähestyvät ja arvioivat omaa työtään (s. 901). 

Žižekiä mukaillen Butler ja Spoelstra toteavat, että on valheellista tietoisuutta kuvitella voivansa ottaa osaa järjestelmään, johon ei itse usko, tulematta itse järjestelmän muuttamaksi. Kannattaisiko siis jo tunnustaa, että on se ja sama väitätkö uskovasi peliin vai et, jos kuitenkin uusinnat sitä osallistumalla? Kannattaako jauhaa journaalilistojen ja impact factoreiden vahingollisuudesta, jos kuitenkin käytät valtaosan ajastasi niiden tavoitteluun? Kannattaako haikailla kymmenenprosenttista toisin tekemistä, jos sen elinehtona on sielunsa myyminen yhdeksänkymmentäprosenttisesti? Ja kannattaako tämä peli todella opettaa eteenpäin seuraavalla sukupolvelle? 

Oma vastaukseni on ei, mutta minä olenkin jo muualla. 

Butler, Nick & Spoelstra, Sverre (2012). Your Excellency. Organization, 19(6), 891-903.

Epävarmuuden pauloissa

Viime viikkoina on käyty paljon julkista keskustelua yliopistotyön ehdoista, edellytyksistä ja epävarmuudesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa käydyssä keskustelussa yliopistojen hallintoa on kritisoitu lyhytnäköiseksi ja mielivaltaiseksi, uutta uraputkijärjestelmää silmänlumeeksi, väitöskirjatyöskentelyn olosuhteita mahdottomiksi ja työntekijöiden mahdollisuuksia riitauttaa kummallisia työsopimuksiaan olemattomiksi.

Yhden kiinnostavan näkökulman akateemiseen maailmaan pesiytyneeseen epävarmuuteen tuovat David Knights ja Caroline A. Clarke (2013), jotka kuvaavat yliopistotyöntekijöiden hauraita ja turvattomia identiteettejä. Brittiläisissä kauppakorkeakouluissa tehtyihin 52 tutkijaopettajan haastatteluihin nojautuen he kuvaavat kolmentyyppistä epävarmuutta: 

Petkuttajat (imposters) pelkäävät jonain päivänä paljastuvan, etteivät he olekaan niin fiksuja ja kyvykkäitä, kuin muut luulevat. Kyse ei ole huonosta itsetunnosta, vaan kohtuuttomien odotusten ja mielikuvien tuottamasta ajatusharhasta. Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut, ettei täytä urajärjestelmämme ja huippuhypetyksemme edellyttämää supermenestyjän roolia. Kohtuuttomat odotukset saavat meidät tuntemaan itsemme haavoittuviksi ja haavoittuvuuden tunne puolestaan ruokkii pelkoa “paljastumisesta”. Huippuyliopistossa pelkoa lisäävät käytävillä liikkuvat huhut siitä, että urajärjestelmään halutaan leipoa myös varoittavia esimerkkejä. 

Pyrkijät (aspirants) tavoittelevat asemiensa kohenemista akateemisessa urapelissä. He työskentelevät lujasti tullakseen paljon julkaiseviksi ja näkyviksi supertähdiksi. Kuitenkin myös pyrkijät taistelevat jatkuvaa epävarmuutta vastaan, sillä tunnustusta saa vain hetkittäin ja maali siirtyy sitä kauemmaksi, mitä paremmin pärjäät. 

Eksistentialistit pohtivat akateemisen työn merkitystä ja mieltä. Managerialismin tiukentaessa otetta työstämme moni yliopistolainen kokee menettäneensä työn suolan: luovan autonomian. Kaikille artikkelien tehtailu pienten piirien “huippulehtiin” ei edusta merkityksellistä ja vaikuttavaa työtä. Mielekkyyden rakentaminen työn muiden osa-alueiden ympärille on kuitenkin vaikeaa, koska huippuartikkelit huippulehdissä ovat ainut keino järjestää työhön materiaalista jatkuvuutta. 

Knightsin ja Clarken havainnollistama paradoksi on kiteytettynä seuraava: akateemisen mailman ja työsuhteiden epävarmuus saa meidät tavoittelemaan jotain vakaata (esimerkiksi pysyvää työsuhdetta ja tunnustusta työstämme), mutta vakauden saavuttamattomuus todellisuudessa vain vahvistaa epävarmuuttamme, josta niin kovasti yritämme eroon. Useimmat meistä kokevat epävarmuutta monella rintamalla: täytänkö minuun kohdistetut odotukset, menestynkö, saanko työstäni tunnustusta, jatketaanko työsuhdettani? Entä mitä työlläni tavoittelen, voisinko saada aikaan jotain vielä merkityksellisempää? 

Akateeminen työ lupaa makeaa, vaikka epävarmuuden seuraukset voivat olla happamia - niin yksilölle kuin yliopistolle.  

Knights, D. & Clarke, C. (2013) It's a Bittersweet Symphony, this Life: Fragile Academic Selves and Insecure Identities at Work. Organization, published online.  

Johdon fetissi

Journaalirankingeilla on yhä suurempi valta ja voima akateemisessa elämässä. Johto rakentaa kaikki päätöksentekokriteerinsä ja johtamisjärjestelmänsä niiden ympärille – siitä huolimatta, että kriittistä tutkimusta journaalirankingeista ja niiden vaikutuksista tutkimuksentekoon tehdään (ja julkaistaan ihan kansainvälisisiä huippulehtiä myöten) yhä enemmän. Siitä huolimatta, että yhä yleisempää on törmätä konferensseissa pääpuhujiin tai kunniapalkintoja saaviin alansa konkareihin, jotka vannovat julkisesti kuinka “all rankings are from hell” (laitaksemme erästä kunniapalkinnon vastaanottanutta kollegaamme). Siitä huolimatta, että yhä useammassa journaalissa toimituskunnan jäsenet sekä uudet tai väistyvät päätoimittajat kirjoittavat nykyisen mittauskulttuurin tiedettä tuhoavista vaikutuksista. Siitä huolimatta, että käytäväpuheissakaan kukaan ei tunnu uskovan rankingien hyödyllisyyteen saati kattavuuteen (ehkä lukuunottamatta niitä, joiden koko ammatillinen identiteetti rakentuu omien rankingpisteiden pohjalta). Kaikelta tältä johto kuitenkin ummistaa silmänsä ja korvansa. Miksi? 

Monet tutkijat kutsuvat sokeaa uskoa “tieteellistä laatua” mittaavien numeroiden autuaaksi tekevään voimaan fetissiksi. Tiettyyn fetissiin vihkiytymättömien silmissä fetisoituun asiaan tai esineeseen ladattu ihailu ja kunnioitus on kummallista, jopa mielipuolista. Näin argumentoi myös Simon Hussain (2013), joka jatkaa journaalirankingeista ja niiden vallasta käytyä kriittistä keskustelua käyttämällä esimerkkinä kauppakorkeakouluissa maailmalla käytettyä “laatulistaa” (ABS-lista). Hän on huolissaan tällaisten laatulistojen vallasta tappaa uusia tutkimusaloja, monitieteisiä lähestymistapoja ja –menetelmiä ja tuhota jopa sukupolven verran tutkimusmaailmalle ominaista moniäänisyyttä ja rikkautta. 

Aika näyttää, mikä on johdon listafetisismistä maksamamme hinta. Sitä odotellessa voimme jatkaa juttujemme vääntämistä väkisin “nelostason” lehtien näköisiksi; osallistua konferensseihin ja seminaareihin, joissa ei niinkään keskustella kuinka tehdä hyvää tutkimusta, vaan kuinka julkaista se mahdollisimman korkean tähtiluokituksen lehdissä; ohjata opiskelijamme aidon ihmettelyn sijaan julkaisustrategioiden äärelle; ihailla kollegoita, joiden ansioita ovat tuoreiden ajatusten sijaan pitkät julkaisulistat; sekä antaa julkaisemisen ohjata tutkimusta, eikä tutkimuksen julkaisemista, kuten Suhaib Riaz kuvaa. Tätä tehdessämme löydämme kenties sen Hussainin kuvaaman graalin maljan, josta löytyy yksi ja yksinkertainen tieteellisen laadun ideaali – jota vielä kaiken lisäksi voidaan mitata helposti numeroilla.  

P.S. Ian Thatcher ruotii tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä (8/2013, s. 54) Britanniassa joka kuudes vuosi tehdyn kansallisen tutkimuksen arvioinnin (REF, Research Excellence Framework) vaikutuksia ja toteaa, että siinäkin käytetyt kriteerit johtavat yhdenmukaisuuteen ja varman päälle pelaamiseen. Kyseisessä arvioinnissa oppiainekohtaiset komiteat arvioivat jokaisen tutkijan tuotokset erikseen ja vain parhaille myönnetään rahoitusta jatkossakin. Thatcher kritisoi järjestelmää myös seuraavista syistä:  

• REF-arvioinnit lisäävät hierarkiaa ja kilpailua tutkimustyöhön, jonka kuuluisi perustua yhteistyöhön ja kunnioitukseen. 
• Työpaikat tapaavat mennä niille, joilla uskotaan olevan ’parhaat tuotokset’ seuraavassa arvioinnissa, riippumatta laitosten muista tarpeista. 
• Julkaisupaineet ohjaavat tutkijoita keskittymään artikkeleihin ja muu julkaisutoiminta (esimerkiksi kirjojen kirjoittaminen) tyrehtyy. 
• Arvioinnit vievät kohtuuttomasti aikaa ja rahaa, jonka voisi käyttää itse tutkimukseen. 
• Järjestelmä on altis korruptiolle - paneelin jäsenyys ja korkeat arvosanat näyttävät korreloivan keskenään. 

Simon Hussain (2013) Journal list fetishism and the ‘sign of 4’ in the ABS guide: a question of trust? Organization, online ahead of print.
Ian Thatcher (2013) Kilpailu pilaa yhteistyön. Yliopisto 8/2013, s. 54.

Pyrkyriyliopisto hämmentää

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä ‘Striving universities’ kuvaamaan yliopistoja, jotka tavoittelevat parempia sijoituksia ja kasvavaa mainetta akateemisessa kilpailussa. Suomeksi voimme puhua pyrkyriyliopistoista (ks. myös Mainetta ja kunniaa). Esittelemme seuraavaksi kaksi tutkimusta, joissa tarkastellaan yliopistojen henkilökunnan ja opiskelijoiden kokemuksia työskentelystä pyrkyriyliopistoissa. KerryAnn O’Meara ja Alan Bloomgarden (2011) analysoivat tutkijaopettajien näkemyksiä pyrkyryyden vaikutuksista työhönsä ja työympäristöönsä. Susan Gardner (2010) puolestaan tarkastelee erityisesti tohtori-opiskelijoita ja heidän sosiaalistumistaan akateemiseen työhön pyrkyrikulttuurissa. 

Ensin mainitussa tutkimuksessa tarkastelun kohteena oli pienehkö, humanistisiin ja yleissivistäviin aineisiin keskittyvä kanditason opetusta tarjoava amerikkalainen yliopisto (liberal arts college). Tässä instituutiossa rakennettiin yhteisesti jaettua tarinaa koulutusjärjestelmän hierarkiassa ylöspäin nousevasta, yhä enemmän tutkimukseen panostavasta yliopistosta. Osana tätä tavoitetta yliopiston johto tavoitteli erinomaisuutta sekä tutkimuksessa että opetuksessa. Henkilökunta kuitenkin koki nämä päämäärät ristiriitaisiksi keskenään. Tämä ristiriita synnytti jopa voimakkaan identiteettikriisin, kun henkilökunta ei enää tiennyt tulisiko heidän vaatia enemmän tutkimusaikaa vai ylläpitää vahvaa sitoumusta opetukseen ja paikallisen yhteisön palveluun. Seurasi hämmennystä työn tarkoituksesta, epäselvyyttä työn arviointi- ja palkitsemiskriteereistä sekä kiistoja ‘opetusloadeista’. Selvempää suuntaa ja identiteettiä kaipaava henkilöstö myös koki, että yliopisto käytti liikaa aikaa vertailemalla itseään muihin yliopistoihin, vaikka hedelmällisempää olisi keskittyä omiin vahvuusalueisiin. Ylpeys omasta opinahjosta alkoi muuttua riittämättömyyden ja huonommuden tunteiksi. Tämä näkyi myös yksilötasolla, kun jo valmiiksi työhönsä intohimoisesti suhtautuvat tutkijaopettajat alkoivat vaatia itseltään yhä enemmän, myös työtunneissa mitattuna. Siitä huolimatta ulkopuolelta asetetut vaatimukset tuntuivat karkaavan käsistä. 

Gardnerin tutkimus sijoittuu amerikkalaiseen yliopistoon, joka sijoittuu kansallisissa rankingeissa niin kutsutulle kolmostasolle (eli ei sadan parhaan joukkoon). Tutkimus perustuu 60 tohtoriopiskelijan ja 38 heidän kanssaan työskentelevän tutkijaopettajan haastatteluihin kuuden eri tieteenalan piirissä. Tässä tutkimuspainotteisessa yliopistossa oli asetettu selkeä strateginen tavoite nousta rankingien kärkijoukkoon tietyssä määräajassa. Tähän tavoitteeseen viitattiin kaikissa yliopiston materiaaleissa ja se nousi myös esille tutkimushaastatteluissa, vaikka sitä ei niissä suoraan kysytty. Myös kaikkein uudistusten ja kehityshankkeiden tuli olla strategisen tavoitteen mukaisia saadakseen johdon tuen. (Kuulostanee tutulta...)

Yliopiston henkilökunta oli sisäistänyt tavoitteen tärkeyden, mutta oli huolissaan siihen vaadittujen resurssien riittävyydestä. Tohtoriopintojen osalta heitä huoletti erityisesti assistentuuri- ja tutkijakoulutyyppisten paikkojen niukkuus. Tohtoriopiskelijat itse sen sijaan kritisoivat koko tavoitetta, joka näyttäytyi heille ennemmin ulkokuoren kiillottamisena, kuin sisällöllisenä kehityksenä tai laatuna. Moni heistä olit aloittanut tohtoriopinnot löytääkseen oman paikkansa paikallisessa yhteisössä, eikä maineen tavoittelu siksi näyttäytynyt tärkeänä. Heitä kuitenkin rassasi jatkuva puhe “laadukkaampien huippuopiskelijoiden” houkuttelemisesta. Myös henkilökunnan vaihtuvuus huolestutti, koska nimenomaan tohtoriopiskelijat kokivat nahoissaan, kun uusilla strategian mukaisilla “huippuprofessoreilla” ei ollut aikaa tai halua panostaa opetukseen ja ohjaukseen. 

O’Meara ja Bloomgarden huomauttavat, että akateemisten johtajien on pohdittava kuinka pyrkyröidä (jos todella halutaan pyrkyröidä) tavalla joka ei synnytä tyytymättömyyttä, ristiriitoja ja hämmennystä. Gardner puolestaan viittaa vanhaan viisauteen, jonka mukaan kunkin instituution tai organisaation tie menestykseen käy olemassaolevien vahvuuksien tunnistamisella ja kehittämisellä. Siinäpä pohdittavaa Huippuyliopistollekin, voisivathan yllä kuvatut tarinat yhtä hyvin olla meiltä. 

Gardner, Susan (2010). Keeping Up with the Joneses: Socialization and Culture in Doctoral Education at One Striving Institution. The Journal of Higher Education 81(6), 728-749. 

O’Meara, KerryAnn & Bloomgarden, Alan (2011). The Pursuit of Prestige: The Experience of Institutional Striving from a Faculty Perspective. The Journal of the Professiorate, http://jotp.icbche.org/2011/4-1_omeara_p39.pdf

Rankingit pannaan!

Nancy Adler ja Anne-Wil Harzing (2009) esittävät, että yliopistorankingit asetetetaan välittömästi pannaan - kunnes on osoitettu, että niistä enemmän hyötyä kuin haittaa. Ranking-kulttuurissa yliopistot ovat näet unohtaneet, että keskinäisen kilpailun sijaan niiden tärkein tehtävä on ratkoa yhteiskuntamme monimutkaisimpia kysymyksiä. Pitkäjänteisiin yhteiskunnallisiin päämääriin sitoutumisen sijaan yksittäiset tutkijat pakotetaan kilpailemaan keskenään tavoittelemalla mahdollisimman suuria julkaisumääriä. Samalla opetus kärsii, sillä kukapa opiskelijoihin joutaisi panostaa maineen ja taloudellisten kannusteiden rakentuessa julkaisutoiminnan ympärille (ks. Huippututkimuksesta huippuopetusta?). 

Olemme aiemmin kuvanneet (ks. Hylätty gradu), kuinka rankingit ovat keinotekoisia ja niissä käytetyt kriteerit ristiriitaisia. Joissakin mitataan tuottavuutta (tyypillisesti artikkelien tai huippuartikkelien lukumäärällä mitattuna), toisissa vaikuttavuutta (tyypillisesti viitausten määrällä mitattuna), joskus myös laatua (esimerkiksi asiantuntija-arvioiden perusteella). Adler ja Harzing osoittavat, kuinka erilaiset mittausperusteet johtavat helposti ristiriitaisiin tuloksiin. Tuloksia vääristää myös muiden kuin englanninkielisten artikkelijulkaisujen sivuuttaminen. Esimerkiksi kirjoja, vaikka kuinka merkitykselliä omalla alallaan, hyväksytään harvoin tuottavuus- ja vaikuttavuuslaskelmiin. Kukapa siis enää rustaisi sellaisia yleistajuisia tai poikkitieteellisiä analyysejä, joita julkaistaan ennemmin kirjoissa kuin perinteisissä tieteenalakohtaisissa lehdissä. 

Kieliasiasta Adler ja Harzing käyttävät esimerkkinä erästä ranskalaista tutkijaa, jolla on "vain" 30 viittausta ISI-listatuissa lehdissä. Google scholar sen sijaan laskee viittauksia olevan yli 1000. Mittaustulosten eron selittää se, että suurin osa kyseisen tutkijan viitteistä löytyy ranskankielisistä journaaleista, jotka eivät ole ISI-listattuja. Olisi silti virhearvio mennä sanomaan, ettei kyseisellä tutkijalla ole ollut vaikutusta omaan tiedeyhteisöönsä, josta osoituksena mittava tuotanto omalla äidinkielellä. Yliopistojen ja rankingeja tuottavien tahojen pitäisi myös avata silmänsä sille, ettei englannin asema “tieteen yleiskielenä” ole kiveenhakattu, kun esimerkiksi kiinalaiset yliopistot alkavat suoltaa omalla kielellään yhä korkeatasoisempaa tutkimusta. Myös perinteisten journaalien vuosissa laskettava julkaisusykli on muuttumassa kestämättömäksi, onhan verkossa tarjolla lukuisia ajantasaisia kanavia julkaista uusimpia tutkimustuloksia erilaisissa muodoissa, kirjoittajat huomauttavat. 

Adler ja Harzing ehdottavat, että seuraavan kerran kun kirjoitat biografiaasi tai esittelet kollegaa konferenssissa älä luettele lehtiä, joissa hän on julkaissut, vaan kerro mikä tekee hänen työstään merkityksellistä. He aloittavat ja me lopetamme ytimekkääseen lainaukseen Albert Einsteinilta: 

“Not everything that can be counted counts, 

and not everything that counts can be counted.” 

Adler, Nancy & Anne-Wil Harzing (2009). When knowledge wins: transcending the sense and nonsense of academic rankings. Academy of Management Learning & Education, 8(1), 72-95. Löytyy täältä.

Management-by-Index

Tarkkaavaiset lukijat ovat saattaneet huomata, että Tiina Tutkija on silloin tällöin pyörinyt erilaisten johtamistutkijoiden seurassa. Heiltä hän on oppinut, että johtamistrendit liikkuvat ja muuttuvat ajassa. Suurin osa suomalaisista varmasti tuntee käsitteen management-by-perkele, mutta johtamisopeilla on muitakin hienoja nimiä: tieteellinen liikkeenjohto, management-by-walking-around, total quality management, business process re-engineering, muutosjohtaminen, diktatuuri, itsensä johtaminen…

Tiina Tutkijan sähköpostiin eksynyt yksityiskohtainen excel-taulukko Puutarhan- ja kukkainhoidon laitoksen yksittäisten tutkijoiden nimikkeistä, tuottavuudesta ja vaikuttavuudesta ja inspiroi meitä nimeämään ihan oman johtamistrendin: Management-by-Index. Kyseinen taulukko toimii management-by-index -opin keskeisenä työkaluna. Siitä selviää kunkin yksittäisen tutkijan julkaisemat artikkelit lehtineen, impact factoreineen ja rankingeineen. Tiedot löytyvät myös jokaisen viittauksista ja niiden perusteella kullekin lasketusta H-indeksistä sekä laitoksen (tavoiteajassa) tuottamista tutkinnoista. 

Näennäisesti tämä tärkeä taulukko lähetetään henkilöstölle siksi, että jokainen voisi korjata siitä omia tietojaan koskevat virheet. Todellisuudessa taulukon funktio on luoda kilpailuasetelmaa, saada yksilöt vertaamaan omia tuloksiaan kollegoihinsa, ja siten kirittämään vauhtiaan kohti maailmanluokkaa (ks. Managerialismin seurauksia). Management-by-index siis korostaa kilpailua, numeerista kontrollia, tulostavoitteita ja niistä seuraavia palkkioita. Johtajat management-by-index vapauttaa täysin aikaa vievästä ihmisten kohtaamisesta ja kuuntelusta sekä sisällöllisestä perehtymisestä heidän työhönsä. Indekseistä ja numeroistahan selviää kaikki olennainen ja samalla ne tuottavat vertailukelpoista aineistoa, jolla tutkijat on helppo asettaa objektiiviseen paremmuusjärjestykseen niin maineen kuin taloudellisten kannustimienkin näkökulmasta. 

Huippuyliopistolla on nyt tuhannen taalan tilaisuus toimia edelläkävijänä management-by-index -johtamisopin levittämisessä, koska maaperä alkaa olla sille kypsä niin yksityisellä kuin julkisella sektorillakin. Konsulttidemokratian hengessä tarjoamme kylkiäisenä ainutlaatuista kokemusperäistä asiantuntemustamme opin juurruttamisesta käytännön toimintaan. (Ensin putsaamme kuitenkin kotipesän. Taulukko nimittäin paljastaa sen järkyttävän faktan, että kolmen viime vuoden aikana Puutarhan- ja kukkainhoidon laitoksella valmistui neljän vuoden tavoiteajan puitteissa vain yksi tohtori! Mitä tuhlausta! Missä ovat raipat?!)

Riittämättömyydestä ja menestyksestä

Millainen on menestyvä ja oikeanlainen yliopistolainen? Tätä kysymystä Louise Archer (2008) lähti tutkimaan haastattelemalla kahdeksaa nuorehkoa eri alojen tutkija-opettajaa brittiläisissä yliopistoissa. Häntä kiinnosti erityisesti, kuinka nämä 30-35 –vuotiaat tutkijat asemoivat itseään suhteessa käsityksiin oikeanlaisesta akateemisesta työstä ja menestymisestä siinä.

Kaikilla tutkimuksen osallistujilla oli kokemusta riittämättömyyden ja ‘vääränlaisuuden’ tunteista, joita vahva suorituskeskeisyys aiheutti. Osa tutkittavista ei vielä ollut ehtinyt rakentaa kattavaa julkaisuportfoliota ja he kokivat tämän kyseenalaistavan heidän akateemisen arvonsa. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, kuinka hänen pedagogisilla taidoillaan ja hiljattain valmistuneella, huolellisesti tehdyllä väitöskirjallaan ei ollut mitään merkitystä, koska hän ei voinut listata ansioluetteloonsa riittävästi artikkelijulkaisuja. Toinen haastateltava kertoi paineesta hankkia ulkopuolista tutkimusrahaa ja kuvaili omaksuneensa hyvin teollisen asenteen rahan jahtaamiseen. Yhteistä tutkittaville oli kokemus siitä, ettei tilaa kasvaa ammattilaiseksi ollut, kun jokaisen piti jo starttiviivalla olla valmis sprintteri (tai joskus paremminkin maratoonari). Haastateltavat myös kritisoivat ammatillisen kasvun mahdollistavien tukiranteiden puutetta: tuloksia odotettiin syntyvän, vaikkei mahdollisuuksia menestykseen lyhyissä ja epävarmoissa työsuhteissa tarjottu.

Lyhytaikaisilla määräaikaisilla sopimuksilla työskentelevät tutkija-opettajat pohtivat epävarmuuden vaikutuksia elämäänsä ja ammatilliseen identiteettiinsä. Osa projektitutkijoina työskennelleistä haastateltavista oli sivuutettu työyhteisön täysivaltaisina jäseninä. Välillä hienovaraisetkin arjen käytännöt saivat heidät tuntemaan itsensä akateemisen hierarkian alimmaksi kastiksi. Erityisesti naistutkijat kokivat myös ulkoisen olemuksensa vaikuttavan siihen, kuinka vakavasti heihin suhtauduttiin. Moni tuli kohdelluksi ennemmin opiskelijana kuin tutkijana ja joutui pohtimaan hieman hullunkurisiakin pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyviä asioita. 

Omaa ammatillista identiteettiään rakentaessaan tutkimukseen osallistuneet tutkija-opettajat korostivat - ehkä vastareaktiona ulkoisiin paineisiin - tutkimustyötä periaatteellisena ja henkilökohtaisena projektina, jossa korostuivat älylliset haasteet, kriittisyys ja etiikka. Kukaan heistä ei määritellyt menestystä ja se ehtoja välineellisesti ja urakeskeisesti, vaan mielekästä työtä, onnellisuutta ja itsenäisyyttä painottaen. Samanaikaisesti he olivat kipeän tietoisia, etteivät nämä eväät kanna pitkälle akateemisessa urapelissä. Toisaalta myös kilpailussa pärjääminen vaati strategioita, jotka rapauttivat ammatillisuuden kokemusta. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, ettei hän koskaan hukannut aikaa kokonaisten artikkelin lukemiseen, vaan lähinnä silmäili otsikot ja abstraktit, vaikka juuri tämäntyyppinen tehokkuuteen tähtäävä toiminta heikensi hänen omaa käsitystään itsestään 'oikeana tutkijana'.

Manageralistisessa kilpailuyliopistossa tutkijuuden tila käy yhä kapeammaksi. Yhä harvempi meistä mahtuu tai haluaa kuristaa itseään tähän muottiin. Samalla menestyksestä tulee sekä himoittu että vastustettu identiteetin ulottuvuus, kun se toisaalta tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa tehdä työtä, mutta toisaalta edellyttää toimintatapoja, jotka syövät mielekkyyttä.

Archer, Louise (2008). Younger academics’ constructions of ‘authenticity’, ‘success’ and professional identity. Studies in Higher Education, 33(4), 385-403.

Kehossa, mielessä, sydämessä

Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö käynnistelee yliopistonjälkeistä elämäänsä. Huippuyliopistoa ei kuitenkaan ole aivan helppoa karistaa kannoiltaan ja kehostaan. Aktiivityttö joutuu erikseen muistuttamaan itseään, ettei hänen tarvitse enää uusintaa lukuisia vuosien varrella rutinoituneita käytänteitä uudessa arjessaan. 

Kun sähköpostin merkkiääni piippaa puhelimessa, Aktiivitytön olemus muuttuu levottomaksi ja keskittyminen katkeaa - voihan postilaatikkoon olla kilahtanut jokin tärkeä, äkillistä huomiota vaativa ja lisää työtä teettävä viesti johdolta, kollegalta tai opiskelijalta. Innostusta, jännitystä ja stressiä tihkuva aalto on juuri pyyhkäisemässä hänen lävitseen, kun hän oivaltaa että itseasiassa kukaan ei enää voi vaatia häneltä yhtään ideaa, ajatusta, arviointia, lomakkeen täyttämistä, ohjetta, neuvoa, raporttia, kuuliaisuutta, mitään muutakaan. Hänellä ei itseasiassa edes ole velvollisuutta käyttää koko sähköpostia, ellei häntä satu huvittamaan. Ensitöikseen hän poistaa puhelimestaan sähköpostin merkkiäänen. 

Kun Aktiivityttö eksyy vielä kerran selaamaan Huippuyliopiston tietokantoja, hän tekee mielessään vertailua kollegoidensa “huippujulkaisujen” määrästä (ai, ei tuollakaan ollut tuota enempää artikkeleita… No tuolla on kyllä paljon enemmän kuin minulla…) ja vertailukohteesta riippuen tuntee kehossaan joko ahdistavaa riittämättömyyttä tai piilevää ylemmyydentuntoa. Vaikka hän tietää, ettei hänen arvoansa enää mitata huippuartikkelien määrässä, hänen on vaikea päästää irti asetelmasta, joka häneen on vuosien varrella iskostettu, ja mielihyvästä, jonka tässä asetelmassa pärjääminen väistämättä tuottaa. 

Kun Aktiivityttö käy illalla nukkumaan, hän vilkaisee herätyskelloa ja laskee automaattisesti montako tuntia ehtii tänä yönä nukkua, jotta ehtii ajoissa töihin, jotta ylitöistä pullisteleva tehtävälista lyhenisi edes piirun verran, jotta lapset eivät joutuisi olemaan liian pitkiä päiviä hoidossa, jotta hän olisi hyvä ja tehokas ihminen. Kunnes hän muistaa, että hänhän voi aivan itse päättää mihin aikaan hän seuraavana aamuna herää. Hänellä ei ole kiire bussiin, vaan hän ehtii kammata koululaisensa hiukset, lukea päivän lehden, valmistaa uunipuuron. Hän voi katsoa ikkunasta ulos ja päättää auringon asennosta, aloittaako töiden parissa heti aamusta vai ryhtyäkö ensin puutarhatöihin. Ja vaikka hän työskentelisikin lopulta vain muutaman tunnin, hän tuntee saaneensa enemmän aikaan kuin kokonaisessa työpäivässä Huippuyliopistossa.

Aktiivityttö ei ole toimeton. Hän tekee edelleen työtään mutta ei enää alista itseään hallintakäytännöille joissa häntä mitataan, pisteytetään, arvioidaan, luokitellaan, vertaillaan ja pelkistetään. Tai niin hän luulee, huomatakseen että yli vuosikymmenen yliopistotyön jälkeen erilaiset hallintakäytännöt ovat yllättävän lujassa – asentoina, reaktioina ja tunteina kehossa, mielessä ja sydämessä. Vapautumisen tiellä hän on vasta alussa.

Indikaattorionni

Huippuyliopistoblogin lukijoiden suureksi helpotukseksi voimme paljastaa, että yliopistoomme pesiytynyt arviointi- ja mittauskulttuuri ei suinkaan ole mielivaltaista. Yhä useampaan asiaan alkaa nimittäin löytyä liuta yksityiskohtaisen tarkkoja kriteereitä, mittareita ja indikaattoreita. 

Ensimmäinen esimerkkimme ovat Huippuyliopistossa laaditut avainsuoritusindikaattorit (jep, olemme ihan tosissamme tuon sanahirviön kanssa). Avainsuoritusindikaattoreilla mitataan toiminnan laatua ja kehittymistä. Tutkimuksessa strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat muun muassa julkaisujen laatu, kilpailtu tutkimusrahoitus ja palkinnot. Kouluissa on määritelty myös omia, sisäisiä avainsuoritusindikaattoreita, joissa tarkennetaan mitkä journaalirankingit huomioidaan artikkelien laskemisessa. Koulutuksessa strategisiin avainsuoritusindikaattoreihin kuuluu opetuksen laatu, jota mitataan esimerkiksi kurssipalautteen arvosanoilla ja pedagogisen koulutuksen suorittaneiden opettajien osuudella. Koulukohtaisesti mitataan myös tutkintoja ja ulkomaisten vaihto-opiskelijoiden osuutta. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat – kumma kyllä - lähinnä taloudelliset määreet. Koulukohtaisesti yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kertovat myös opiskelijoiden työllistyminen, palkkataso ja mediaosumien lukumäärä. (Liekö meillä puutteita ymmärryksessämme, mutta emme aivan suoralta kädeltä hahmoita, miten valmistuneiden palkkataso “indikoi” yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Myös mediaosumien laskeminen herättää kysymään, mitä mediaosumien lukumäärä lopulta kertoo yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, jos "osumien" sisältöön ei kiinnitetä huomiota.) 

Toinen esimerkkimme on käsiimme kantautunut luonnos, jossa hahmotellaan tenure track –professoreiden valinta- ja ylennyskriteereitä. Päästäksesi vaikkapa Associate Professoriksi sinua arvioidaan sekä tutkimuksellisen kokonaistuottavuutesi että tutkimuksesi laatutason perusteella. Laatutasosi tulee olla “erittäin hyvä”, joka tarkoittaa esimerkisi kauppakorkeakoulun tapauksessa artikkeleita ABS-listan neloskategoriassa, JUFO-listan kolmostasolla tai autuaaksi tekevällä FT45-listalla. Määrällisesti sinulla tulee olla vähintään kuusi riittävän korkealle rankattua julkaisua. Parhaat rankingtulokset tuplataan ja artikkeli esimerkiksi FT45-listan lehdessä lasketaan kahdeksi julkaisuksi. Jos haluat “erittäin hyvän” sijaan osoittaa “erinomaisuutta”, sinulla tulee olla “useita” julkaisuja arvostetuimmissa journaaleissa. Ehkäpä joku fiksu matemaatikko voisi jopa laatia meille kaavan julkaisupanoksen kätevään optimointiin? 

Selkeät ja läpinäkyvät kriteerit ovat luonnollisesti hieno juttu. Blogiin tulleiden kommenttien ja kertomusten perusteella ehdotamme julkikirjattavaksi myös muutamia päätöksenteon kannalta olennaisia, toistaiseksi virallisista ohjeista puuttuvia indikaattoreita:

• Tutkimuksesi strateginen painopisteaste, eli kuinka lähellä tutkimuksesi on laitoksella vahvassa asemassa olevien professorien omia tutkimusagendoja.
• Henkilökohtainen suhdeindikaattori, joka osoittaa kaveruutesi asteen dekaanin tai jonkin muun merkittävän henkilön kanssa, ja siten myös ansaitsemasi kulissientakaisen lobbauksen määrän.
• Ulkomaalaisuusmuuttuja (mitataan asteikolla 0/1). Huomioithan, että muuttujan arvo 1 kääntyy eduksi tilanteessa, jossa päättävillä tahoilla on intressi saada ulkomaalaisen henkilökunnan osuutta kuvaava prosenttiluku kauniimmaksi. Toisaalta se koituu haitaksi tilanteessa, jossa laitoksella pedataan paikkoja omalle väelle, joka tenure-järjestelmän myötä uhkaa pudota pihalle koko talosta. 
• Arvokuuliaisuusyhtälö kertoo, kuinka sitoutunut olet yliopistomme arvoihin, visioon ja strategiaan. Olethan siis jo pakannut matkalaukkusi maailmanluokkaan? Ennen lähtöä muista myös kysyä läheisiltäsi, mitä mieltä he ovat tulevista ympäripyöreistä työpäivistäsi.

P.S. Osataan sitä tehdä päätöksiä muuallakin. 

Lomaltapaluu I

Näin lomakauden päättyessä lehdet tulvivat vinkkejä lomaltapaluuahdistuksen torjumiseen. Töihin palaamiseen tulisi valmistautua totuttelemalla työn vaatimaan uni- ja ruokailurytmiin mieluiten jo viikkoa ennen töiden alkua. Työhön paluuta edeltävänä iltana kannattaa syödä kevyesti ja mennä ajoissa nukkumaan. Ensimmäisenä aamuna olisi myös parasta mennä erityisen aikaisin työpaikalle, jotta ehtisi orientoitua tuleviin koitoksiin. Näinhän ei kukaan oikeasti lomaileva ihminen tee. Keskivertokansalainen pyörii tuskastuneena edellisenä iltana sängyssään unentuloa odotellen ja herää maanantaiaamuna töihin väsyneempänä kuin ennen loman alkua. Akut tuntuvat olevan tyhjempiä kuin koskaan. Osa saakin lomalta paluusta todellisia stressioireita ja loput ihmettelevät, miksi he juuri tätä työtä halusivatkaan tehdä.

Näin ei tietenkään käy huippuyliopiston Kalle Kilpailijalle (ks. Kolme variaatiota huippuyliopistolaisesta). Kalle tuhahtelee lehtien lomaneuvojille ja niitä tarvitseville taviksille. Hän ajattelee ihan itsenäisesti ja tietää, miten lomansa käyttää. Hän on ensinnäkin ajoittanut lomansa parin kansainvälisen huippukonferenssin väliin. Väliin jäävinä muutamina viikkoina hän on tehnyt yhden intensiiviulkomaanmatkan, usein konferenssimaassa, ehkä perheensä kanssa, jos hänellä sellainen (vielä) on. Lopun aikaa hän viettää wifi-mökillään, lukee ja kirjoittaa. Enimmäkseen hän lukee artikkeleita, joille ei työvuoden aikana jää koskaan aikaa. Suuri osa niistä on omiin tutkimusaiheisiin liittyvää kirjallisuutta, josta on pakko olla perillä. Joskus aikaa jää myös uutta ajattelua ruokkiville teksteille. Hän myös seuraa aktiivisesti sähköpostiaan, sillä koskaan ei voi tietää, onko sinne ilmestynyt artikkelikäsikirjoitusta koskeva revisiopyyntö tai luennointikutsu ulkomaille. Monet kansainväliset kollegat myös ovat yhteydessä, koska huippuyliopistomaissa ei tunnetusti lomilla lorvailla. Kalle myös kirjoittaa, sillä muutama lukuvuoden aikana roikkumaan jäänyt artikkeliprojekti odottaa vuoroaan. 

Kalle ei ahdistu työhön paluusta. Siirtymä ”lomalta” töihin on helppo, kun ei oikeastaan ole lomalla ollutkaan. Hänellä ei todellakaan kulu kahta viikkoa palautumiseen kuten keskivertokansalaisilla. Mutta onko hän levännyt? Miltä hänen perheestään on tuntunut hänen poissaoleva läsnäolonsa? Ovatko työlomat nautinnollista akateemista vapautta vai mittaus- ja kilpailukulttuurin tulosta?

Konsulttidemokratiaa

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen (2013) kuvaavat tuoreessa kirjassaan Konsulttidemokratia kehityskulkua, jolla valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Valtion virtaviivaistamisessa ensiarvoisen tärkeää on ollut tuottavuuden nimissä tapahtunut henkilötyövuosien (siis työtä tekeviä ihmisten) vähentäminen. Henkilötyövuosien vähentäminen on itse asiassa ollut jopa tärkeämpää kuin rahan säästäminen. Kuuselan ja Ylösen analyysin mukaan vuosina 2006-2010 valtion henkilöstökulut nimittäin vähenivät 216 miljoonalla eurolla, mutta palveluiden ostot lisääntyivät yli 500 miljoonalla. Tämä johtuu siitä, että kun valtion virkamieskunta on tuottavuuden nimissä pienentynyt, heidän aiemmin tekemäänsä työtä on korvattu konsulttien palveluilla – ja se vasta kalliiksi tuleekin. 

Miksi tämä on ongelma? Kun julkisen sektorin toimijat siirtävät henkilöstöpulan vuoksi niin tiedonhallintaa kuin osaamistakin yksityisille yrityksille ne tulevat samalla yhä riippuvaisemmiksi näistä (konsultti)yrityksistä. Yhä useammat organisaation kannalta olennaiset työt alkavat olla kiinni ulkopuolisesta osaamisesta, jolloin konsultointityöstä tulee pysyvää ja osaamisen monopolisoituessa myös hyvin kallista. Kuusela ja Ylönen kirjoittavat, kuinka ”Konsultit eivät edusta ketään, he eivät ole kansalaisille tilivelvollisia, he eivät ole kulloisenkin alan asiantuntijoita – ja silti he voivat nyky-Suomessa panna liikkeelle tärkeimpiä rakenneuudistuksia vuosikymmeniin.”  (s. 132) Konsulttidemokratian suurin ongelma onkin se, että hallinnon läpinäkyvyys kärsii eikä kansalaisten ääni kuulu. 

Kuusela ja Ylönen esittävät myös monia teräviä huomioita, joiden yhtymäkohdat yliopistokenttään ovat ilmeisiä. Myös Huippuyliopistossa halutaan pääluku alas. Eipä siis enää uusita tutkija-opettajien määräaikaisia työsuhteita. Mutta hupsista, eiväthän nämä muutamat tenure –professorit, joista osaa ei edes ole vielä nimitetty, saa koko koulutusohjelmaa hoidettua. Ostetaan siis opetusta tuntiopettajilta. Tulisikohan Pekka, jonka työsuhde juuri päättyi, opettamaan nämä entiset kurssinsa tuntisopimuksella? Tai saamme ne ehkä sittenkin halvemmalla Annalta, joka ei ole vielä väitellyt. Laurahan toki valitiin professuuriin, mutta hän ottikin heti virkavapaata, joten tarvitsemme siihenkin yhden tai useamman tuntiopettajan. Summa summarum: toiminnan laadulla ja kustannuksilla ei ole niin väliä, kunhan saadaan laitoksella työsuhteissa olevien pääluku mahdollisimman alas. 

Huippuyliopistossa on myös hyvin tunnistettavissa Kuuselan ja Ylösen kuvaama kehityskulku, jossa neuvotellen ylläpidetty konsensus ja laajapohjaiseen valmisteluun perustunut päätöksenteko korvataan liike-elämän opeilla johdetuilla nopeilla ja radikaaleilla ratkaisuilla (s. 10). Yksi tärkeä osa tätä johtamista on strategia: siinä nimetyistä tavoitteista tulee itsestään selviä argumentaatiovälineitä, joita ei tarvitse perustella muulla kuin toteamalla, että ne on kirjattu strategiaan (s. 113). Samanaikaisesti toiminnan huonontumista kompensoidaan maanisella kehittämisellä ja laatuhankkeilla, jotka kieltävät perusongelmat ja pukevat taantumisen kehittymiseksi. Ja tietysti arvioidaan, evaluoidaan, akreditoidaan ja benchmarkataan niin pirusti, vaikka nekin rahat voisi käyttää toiminnan kehittämiseen ihan itse. 

Kuuselan ja Ylösen mukaan poikkeustapauksissa, jossa tarvitaan harvoin käytettävää erityisosaamista tai vertailevaa ja ulkopuolista näkökulmaa, on paikallaan käyttää konsultteja. Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö (ks. En luovuta) tunnistaa tässä tilaisuuden luoda uutta uraa – vaan epäilee silti, ettei se ole aivan sitä, mitä hän hakee… 

Kuusela, Hanna & Ylönen, Matti (2013) Konsulttidemokratia – Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Gaudeamus, Helsinki.

Tohtoriopiskelija pelissä

Minkälaiseen ammatilliseen käytäntöön Huippuyliopiston tohtoriopiskelijoita luotsataan? Ammatillisen osaamisen keskiössä näyttäisi olevan pelin pelaamisen taito. Seuraava pohjois-amerikkalaisesta kauppakorkeakoulusta valmistuneen Ajnesh Prasadin kertomus kuvaa, mitä tässä pelissä on panoksena.

Prasad kertoo yllättyneensä, kuinka hänelle heti opintojen alussa tehtiin selväksi julkaisemisen tärkeys ”oikeissa” pohjois-amerikkalaisissa eliittilehdissä. Tämän tekivät selväksi niin dekaani tervetuliaispuheessaan kuin professorit ohjauksessaan. Tutkimustyökin neuvottiin aloittamaan journaalin valinnasta - oman yliopiston käyttämän julkaisulistan puitteissa. Käytössä oli myös erilaisia hienovaraisempia hallintakäytäntöjä. Prasadin yliopistolla oli esimerkiksi tapana pyytää tohtoriopiskelijoilta tietoja heidän saavutuksistaan, joista koostettiin kaikille sähköpostitse lähetettävä listaus nimineen ja tuotoksineen. Näillä listoilla ja muilla käytänteillä ylläpidettiin käsitystä menestyksestä ja menestyskelpoisista tohtoriopiskelijoista ja luotiin suorituspaineita. Tohtoriopiskelijat alkoivatkin huomaamattaan toimia odotusten mukaisesti.

Näin kävi myös Prasadille. Hän halusi tuntea olevansa arvostettu ja menestynyt akateemisen yhteisön jäsen. Vaikka hän oli alkujaan kiinnostunut kriittisistä ja tulkitsevan tutkimuksen näkökulmista, hän mukautti tutkimustaan valtavirran arvostamiin teemoihin ja positivistiseen muottiin. Näin kävi myös hänen opiskelutoverilleen, joka alun perin halusi tutkia sukupuolta. Professoreiden ilmoitettua, että sukupuoli on ”kuollut” ja huippujulkaisujen hylkimä aihe, hän päätyi vaihtamaan tutkimuskohteensa johonkin ”seksikkäämpään”. 

Vaikka juuri tohtoriopiskelijoilla olisi kyky ajatella laatikon ulkopuolella, käytännössä heidät ohjataan tiukasti laatikkoon. Harva meistä on kuitenkaan ryhtynyt tohtoriopintoihin tähtäimessään ”pienen muutoksen tekeminen johonkin vaikuttavaan tekijään”. Jostain syystä alkuperäiset innostuksen aiheet, ihmettely ja tuoreet näkökulmat jäävät kuitenkin matkalle. Prasad kutsuu tätä älyllisen pysähtyneisyyden tilaksi.

Missä on luovuutta ja omaa ääntä kehittävä avoin älyllinen tila, joka ruokkii tieteen uudistumista ja uusien näkökulmien syntymistä? Prasadille sellainen tila aukeni edistyksellisten mentorien tuella. Heidän rohkaisemanaan hän pyrki taivuttamaan menestyksen ehtoja ja luomaan älyllistä tilaa merkityksellisinä pitämillensä, valtavirran ulkopuolisille aiheille ja lähestymistavoille. Hänelle uusi menestys tai pärjääminen tarkoitti julkaisemista eurooppalaisissa lehdissä, mikä samalla sulki hänen tiensä amerikkalaisten yliopistojen palkkalistoille. Hän sai kuitenkin viran muualta ja pysyi edelleen (ura)pelissä mukana.

Huippuyliopistossakin jokainen tohtoriopiskelija (ja moni väitellytkin) joutuu miettimään, missä määrin ja keiden tuella voi luoda älyllistä tilaansa ja taivuttaa pelin sääntöjä. Monia Prasadin viitoittama tie ei houkuttele, sillä se edellyttää edelleen pelin pelaamista. Pelistä voi nimittäin myös luopua ja ”menestyksen” määritellä radikaalisti uusiksi, toisissa yhteisöissä. 

Lähde: Prasad, Ajnesh (2013) Playing the game and trying not to lose myself: a doctoral student’s perspective on the institutional pressures for research output. Organization, published online.

Seksismiä ja nepotismia

Uskotko objektiiviseen ja puolueettomaan vertaisarviointiin? Jos vastaat kyllä, jatka lukemista. 

Christine Wennerås ja Agnes Wold (1997) tutkivat arvioiko Swedish Medical Research Council (MRC) - yksi biolääketieteellisen tutkimuksen tärkeimmistä rahoittajista Ruotsissa – post doc-rahoitusta hakevia nais- ja miestutkijoita tasapuolisesti. MRC:n post doc –tutkimusrahoituksen hakuprosessi on samantyyppinen kuin Suomen Akatemian tutkijatohtorihaku: hakija toimittaa ansioluettelon, julkaisulistan ja tutkimussuunnitelman. Hakemuksen arvioi jokin eri alojen arviointikomiteoista ja jokaista hakemusta arvioi viisi kyseisen komitean asiantuntijaa. Arviontikriteereinä käytetään tieteellistä pätevyyttä, tutkimussuunnitelman relevanssia ja lähestymistavan tai menetelmien laatua. Lopulliset rahoituspäätökset tekee MRC:n johtokunta. 

Wenneråsin ja Woldin tilastollinen analyysi yhdestä MRC:n hausta osoittaa, että naishakijoiden pistekeskiarvo oli mieshakijoita alempi kaikkien kolmen arviontikriteerin kohdalla. Erityisen huonoja pisteitä naishakijat saivat tieteellisestä pätevyydestään, jota mitataan julkaisujen määrällä ja laadulla. Näin ollen tutkijat olettivat, että naishakijat olivat olleet myös mieshakijoita vähemmän tuotteliaita. He päättivät tarkastaa asian määrittämällä kaikkien hakijoiden julkaisuaktiivisuuden ja vertaamalla yhtä aktiivisiksi laskemiensa nais- ja mieshakijoiden saamia pätevyysarvioita. 

Tulos oli yllättävä (tai sitten ei): yhtäläisestä tuotteliaisuudesta huolimatta naishakijoiden pätevyys määriteltiin mieshakijoita alhaisemmaksi. Itseasiassa kaikista tuotteliaimmat naishakijat arvioitiin yhtä päteviksi kuin joukon vähiten tuotteliaimmat mieshakijat! Kuilun suuruus havainnollistuu tutkioiden antamassa esimerkissä: jotta naishakija saisi mieshakijan kanssa saman pätevyysarvion, hänellä tulisi olla kolme Nature- tai Science –tasoista paperia enemmän kuin mieshakijalla. Yleisemmin tutkijat arvioivat, että naishakijan tuli olla 2,5 –kertaa keskivertomieshakijaa tuotteliaampi saadakseen hänen kanssaan samat pätevyyspisteet. 

Wennerås ja Wold löysivät sukupuolen lisäksi myös toisen muuttujan, jolla oli merkittävä vaikutus arvioon hakijan pätevyydestä: hakijan yhteys johonkin arviointikomitean jäsenistä. Tämän affiliaation merkittävyys oli samaa luokkaa kuin sukupuolen. Niinpä esimerkiksi naishakija, jolla ei ollut yhteyksiä arviointikomitean jäseniin, oli melko mahdottomassa raossa mahdollisesta tuotteliaisuudestaan huolimatta. 

Toivottavasti asiassa on tapahtunut kehitystä sitten tämän tutkimuksen julkaisemisen. Se lienee kuitenkin selvää, ettei puolueetonta arviointia ole helppo saavuttaa. Pyrkikäämme siis jokainen pohtimaan, kyseenalaistamaan ja kehittämään omia ja yhteisöjemme toimintatapoja yhdenvertaisempaan suuntaan! 

Lähde: Wennerås, C. & Wold, A. (1997) Nepotism and sexism in peer-review. Nature, Vol. 387/22, 341-343. Löytyy täältä.

Mittareita taiteelle

Huippuyliopistossa harjoitetaan tieteellisen toiminnan rinnalla myös taiteellista toimintaa. Vaikka olemme tässä blogissa käsitelleet jo lähes kyllästymiseen asti yliopistoomme pesiytynyttä mittausfetisismiä, sydäntämme kylmää erityisesti yliopistomme uusin linjaus rakentaa mittaristo myös taiteellisen toiminnan arviointiin (ks. lisää täältä). 

Jos tieteellisen toiminnan jatkuva mittaaminen tuntuu absurdilta, niin vielä absurdimmalta tuntuu taiteen alistaminen tähän samaan koneistoon. Pitääkö joka ikinen yhteiskuntamme ulottuvuus pystyä mittamaan ja saattamaan ”kansainvälisesti vertailtavaan” muotoon? Kuka nämä mittarit määrittää? Miten niitä käytetään ”strategiseen ohjaukseen”? Mitä tapahtuu huonot mittaustulokset saaville aloille tai yksiköille? Miten käy taiteen riippumattomuudelle ja mahdollisuudelle nähdä, tehdä ja kokea toisin? Tieteen autonomiahan alkaa jo olla mennyttä "strategisten mittareiden" ohjatessa tutkimuksen tekemisen tapoja ja julkaisukanavia johdonmukaiseen suuntaan.

Eilisen Helsingin Sanomissa teatteritoimittaja ja kriittikko Suna Vuori toteaa ytimekkäästi "Taide pitkä, kriteeri lyhyt". Saman asian pukee sanoiksi myös  sarjakuvataiteilija Ville Ranta tuoreimmassa Kirkko ja kaupunki -lehdessä (nro 21, s. 24): tsekkaa täältä. Hienoa, arvopisteet 2.041 kuulostavat jo varsin kelvolta impact factorilta!

Hidasta tiedettä ja pikaruokaa

Tiina Tutkija on aloittanut nuorena tyttönä työuransa MacDonadlsissa. Työuransa myöhemmissä vaiheissa hänelle oli melkoinen yllätys, että pikaruokakulttuuria löytyy myös yliopistosta - eikä suinkaan sen ruokalasta, vaan johtamistavoista. Yliopistojen macdonaldisoituminen on itseasiassa suhteellisen tunnettu käsite, jolla kriittiset korkeakoulututkijat kuvaavat yliopistotyön tehostamista, nopeuttamista ja standardointia. 

Vastavoimana kaiken nopeuttamiselle ja tehostamiselle yhteiskunnalliseen keskusteluun on viime aikoina noussut hitaus. Puhutaan downshiftaamisesta ja nautiskellaan slow foodista (ja huolestutaan niiden taloudellisista seurauksista). Mutta mitä olisi slow science, hidas tiede? Petri Salon ja Hannu L.T. Heikkisen mukaan (Tieteessä tapahtuu 6/2010) hitaan tieteen lähtökohtana on perinteinen tieteen tekemisen ihanne. Hitaassa tieteessä on viittausindeksien maksimoinnin sijaan tilaa asioiden rauhalliselle tarkastelulle ja sitkeälle arkityölle. Laatukäsikirjan ulkopuolella tapahtuvan epämuodollisen vuorovaikutuksen, vapaamuotoisen ideoilla leikittelyn ja vaihtoehtoisten tulkintojen kautta hidas tiede saattaa tuottaa tuloksia yllättävän nopeastikin, uskovat Salo ja Heikkinen. 

Tärkeimmät hitaan tieteen edellytykset ovat aika ja vapaus. Mutta kuinka niitä saadaan aikaiseksi? Lähtökohtaisesti ei olisi pahitteeksi, jos yliopistojen perusrahoitus riittäisi niiden perustehtäviin. Yliopistojen sisällä taas mittarointikulttuurin kyseenalaistaminen vapauttaisi aikaa ja henkistä tilaa älylliseen kilvoitteluun jatkuvan kilpailun sijasta. Yksilöiden vertailun ja palkitsemisen sijaan tulisi panostaa yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen - tulokset saattaisivat yllättää. 

Palataksemme slow food –ajatukseen, kysymme lopuksi syötkö (tai syötätkö lapsillesi) mielummin 

a) standardoidun, maailmalta tuoduista aineksista koostetun ja aina samalta maistuvan hampurilaisen nopeasti Mäkkärin tiskiltä? 

b) huolella valituista ja lähellä tuotetuista aineksista valmistetun aterian, joka maistuu joka kerta hieman erilaiselta kokista ja asiakkaiden tarpeista riippuen?

Viisijalkainen lammas

Akateeminen erinomaisuus (eli nykytermein excellence) on työmme ja sen laadun arvioinnin mittapuu. Virallisen retoriikan mukaan arviointijärjestelmää pidetään neutraalina ja objektiivisena välineenä ja vain meriitit ratkaisevat. Käytännössä erinomaisuuden määrittely rakentuu aina tietyssä paikassa ja ajassa neuvotellen. 

Hollantilaiset tutkijat Marieke van den Brink ja Yvonne Benschop tutkivat tätä määrittelyä haastattelemalla professorien valintakomiteoiden jäseniä (64 henkilöä) ja analysoimalla valintaraportteja (971 kpl) seitsemässä hollantilaisessa yliopistossa. Tutkimuksen tulosten mukaan haastateltavien oli vaikea määritellä erinomaisuutta selkeästi. Useimmat kuitenkin listasivat erinomaisen akateemisen työntekijän seuraavasti: menestyvä tutkija, jolla on vahva maine; inspiroiva ja innovatiivinen opettaja; vahva mutta neuvottelukykyinen johtaja, jolla on mittava ja monipuolinen kansainvälinen verkosto; sympaattinen, kunnianhimoinen ja valmis pitkiin työpäiviin sekä kykenevä hankkimaan tutkimusrahoitusta. Monet haastateltavat totesivatkin, että professoreiden pitää olla ”viisijalkaisia lampaita” – hollantilainen ilmaisu, joka kuvaa ihanteellista mutta käytännössä mahdotonta yhdistelmää taitoja, kokemuksia ja ominaisuuksia (ks. Extreme Makeover).

Harva meistä on viisijalkainen lammas. Tällaisia viisijalkaisia ei juuri löytynyt van den Brinkin ja Benschopin tutkimuksessakaan. Käytännössä valinnat perustuivatkin useimmiten sopivuuteen kuin erinomaisuuteen. Sopivaksi katsotuilla kandidaateilla oli pidemmät julkaisulistat nuoremmalla iällä (eli ei keskeytyksiä uralla), he käyttivät vähemmän aikaa opetukseen ja heillä oli oikeanlaiset verkostot viittausindeksien kasvattamiseksi (”jos minä en tunne henkilöä, hän ei voi olla erinomainen”). Valintakomiteoiden jäsenet käyttivät myös epävirallisia kriteereitä kuten fyysisiä ominaisuuksia, persoonallisuuden piirteitä ja johtajuuspotentiaalia arvioinneissaan. Kandidaattien pitää olla mukavia (eli samanlaisia kuin itse) mutta ei liian kilttejä. Johtajuuspotentiaalia taas osoittaa vahva, karismaattinen ja maskuliininen tyyli. Ei liene yllätys, että useimmat valituista olivat myös miehiä. Hekään eivät ole viisijalkaisia, mutta muuten "sopivia".

Tutkimuksen johtopäätös ei ole se, että naiset ja muut vähempijalkaiset tulisi opettaa pelaamaan erinomaisuuspeliä oikein. Sen sijaan keskeisin johtopäätös on se, että viisijalkaisen lampaan ideaali on mahdoton ja sen soveltaminen eriarvoistavaa. Neutraalia ja täysin objektiivista valintaprosesseista ei tietenkään saa, mutta niiden läpinäkyvyyttä voi aina parantaa. Vielä tärkeämpää on epärealististen ideaalien purkaminen sekä todellisten valintakriteerien tasa-arvoistaminen.

Lähde: van den Brink, Marieke & Benschop, Yvonne (2012) Gender practices in the construction of academic excellence: Sheep with five legs, Organization 19:4, 507-524.

Mainetta ja kunniaa

Catherine Paradeise ja Jean-Claude Thoenig kuvaavat artikkelissaan Academic Institutions in Search of Quality: Local Orders and Global Standards (Organization Studies, 34(2), 189-218) neljä tyyppiä yliopistojen institutionaalisessa asemoitumisessa. 

Pinon päällimmäiset (the top of the pile) ovat instituutioita, joilla on vahva maine ja suoritustaso. Nämä yliopistot sijoittuvat erilaisissa vertailuissa ja rankingeissa vuodesta toiseen kärkisijoille. Ne muodostavat kansainvälisen eliitin, johon muut yliopistot vertaavat jatkuvasti itseään (esimerkkeinä muun muassa Oxford ja Harvard). 

Wannabet ovat yliopistoja, jotka ovat joko ansainneet hyvän kansallisen maineen mutta ovat toistaiseksi näkymättömiä kansainvälisissä vertailuissa, tai jotka pyrkivät luomaan mainetta ja näkyvyyttä vahvistamalla suoritustasoaan mittauskulttuurin kautta. Jos wannabet ovat tähän mennessä erehtyneet keskittymään epäolennaiseen - opiskelijoiden tarpeisiin, työelämä- ja yhteiskuntasuhteisiin, oppikirjojen ja esseiden laatimiseen – niin viimeistään nyt ne etsivät kuumeisesti keinoja saada tulosta kansainvälisissä arvioinneissa: 

“Wannabes seek to build up a national reputation or to convert it into international excellence by exhibiting their worth on the scales of excellence; they try to play in the major league. Their ambition is to become visibly successful quickly despite facing tough national or global compe­tition. Unlike the establishments at the top of the pile, they deploy radical rebuilding strategies that involve clean breaks with their past. By focusing all of their attention on excellence, they show more concern with the external recognition of their offerings than with guidelines dictating content. They outsource their research policy to bodies such as international rankings, top-rated professional journals, academic professions and associations or highly influential funding insti­tutions whose thematic guidelines and selection criteria they adopt and imitate.” (s. 200) 

Kunnianarvoisat (the venerables) ovat yliopistoja, jotka nauttivat merkittävää paikallista mainetta (esimerkkeinä osa ranskalaisista Grandes Ecoles -kouluista). Ne ovat haluttomia lähtemään absurdina pitämäänsä erinomaisuuspeliin, käyttäytyvät aristokraattisesti ja pilkkaavat mainettaan tyhjästä rakentavia wannabeita. Kun wannabet kumartavat ulkoa asetettuja kriteerejä, kunnianarvoisat kokevat itse osaavansa parhaiten arvioida omaa toimintaansa. 

Lähettiläät (the missionaries) vastustavat maineenrakentamista ja perustavat toimintansa tasavertaisen julkisten palveluiden ideologiaan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Lähettiläät jakavat kunnianarvoisien käsityksen siitä, että erinomaisuus erinomaisuuden vuoksi on silkkaa hölynpölyä. He kuitenkin vastustavat myös kilpailua, koska näkevät sen lisäävän epätasa-arvoa. 

Ei liene vaikea päätellä, mihin joukkoon Huippuyliopistomme sijoittuu.