Men jo, ja vihels mennessään

Tutkiskeltuaan aikansa akateemisen työn ehtoja ja käytäntöjä Huippuyliopistossa Tiina Tutkija on vetänyt omat johtopäätöksensä ja lähtenyt. Hän lähti hukattuaan huippuhypetyksen, tiukentuvan managerialismin ja kilpailullisen suorituskeskeisyyden vuoksi työnsä mielekkyyden. Se, mitä Tiina työllänsä halusi saada maailmassa aikaan, ei enää mahtunut Huippuyliopistoon. 

Hänen päätöstään on hämmästelty - eihän täältä noin vain voi lähteä, itse. 
Häntä on syytelty - esimerkiksi luovuttamisesta. 
Häntä on peloteltu – mistä nyt leipä pöytään. 
Häntä on suostuteltu ja painostettu jäämään.
Hänelle on tarjottu myönnytyksiä ja räätälöity tehtäviä.
On häntä kiiteltykin – päällimmäisenä rohkeudesta ja rehellisyydestä. 

Tiinalta jää monta työtehtävää kesken. Useampi huippuartikkelikäsikirjoitus jää keskelle review-prosesseja (who reads them anyway). Aika moni opiskelija jää ilman omistautuvaa ohjaajaansa (sinne vaan koputtelemaan kiireisten kollegoiden oville). Opetettavat kurssit siirtyvät heittopussina tuntiopettajalle jos toisellekin. Muutama toimikunta menettää asiantuntijapanoksensa ja pari kansainvälistä projektia suomalaisedustuksensa. Mutta ajattelu voittaa, koska sille on taas tilaa. 

Myös Huippuyliopistoblogi on tullut tiensä päähän. Irtauduttuaan yliopistoarjesta Tiina jättää tämän niin tutuksi tulleen maailman ja sen käytäntöjen ruotimisen muille. Kiitämme ja kumarramme – erityisesti kaikkia teitä, jotka olette kommentoimalla ja kokemuksia jakamalla osallistuneet blogiin. Blogi jää toki elämään omaa elämäänsä bittiavaruuteen ja herättää toivottavasti keskustelua akateemisesta työstä jatkossakin. 

Huippuyliopistolle toivotamme tulevana vuonna vähemmän maineenrakennusta ja enemmän itseymmärrystä, vähemmän valtapeliä ja enemmän läpinäkyvyyttä, vähemmän kilpailua ja enemmän yhteisöllisyyttä, vähemmän rankingeja ja enemmän sisältöä ja ennen kaikkea vähemmän managerialismia ja enemmän mielekkyyttä. 

Tiina Tutkija

Peli hallitsee sinua

Akateemisesta työstä ja erityisesti nykyisestä julkaisukulttuurista puhutaan usein pelinä – urapelinä, julkaisupelinä, erinomaisuuspelinä. Silti harvoin törmää tutkijaan, joka myöntäisi uskovansa kyseiseen peliin, sen sääntöihin tai sen tuottamaan erinomaisuuskulttiin. Sen sijaan moni kertoo osallistuvansa peliin taktisessa mielessä: pelissä menestymisen kautta voi turvata itselleen tilaa tehdä myös niitä mielekkäämpia juttuja. 

Nick Butler ja Sverre Spoelstra (2012) kuitenkin osoittavat illuusioksi kuvitelman, jossa erinomaisuuspelissä olisi mahdollista turvata itselleen mielekkäitä mahdollisuuksia toisin tekemiseen – toisin sanoen ostaa vapautta. Yhtä suuri harha on olettaa, että systeemiä voisi jotenkin muuttaa sisältäpäin esimerkiksi julkaisemalla kriittistä tutkimusta pääkallopaikoilla. Peliä kun ei voi pelata valikoiden tai kumouksellisesti, vaan se tuppaa imaisemaan pelaajansa. Tämän seurauksena pelaaja ei enää pysty käyttämään peliä omiin tarkoitusperiinsä, vaan peli itsessään alkaa ohjata pelaajan kokemusta ja minuutta (s. 899). 

Kuvittele siis ihan rauhassa hallitsevasi pelinappulasi - todellisuudessa peli hallitsee sinua. Esimerkki löytyy Butlerin ja Spoelstran haastattelemien ”huippututkijoiden” jakamista vinkeistä tehokkaaseen julkaisemiseen (s. 894-896). Verkostoidu, erityisesti pelin säännöt tuntevien senioreiden kanssa. Pyri kimppaan nimekkäiden kirjoittajien kanssa. Hoida kaksi (tai enemmän) yhden hinnalla sopimalla kollegoiden kanssa toistenne nimien monistamisesta kaikkiin papereihinne. Räätälöi sanomasi editoreiden ja arvioijien odotusten ja tutkimusintressien sekä kyseessä olevan lehden linjan mukaiseksi. Yritä toistaa kyseisen lehden muiden juttujen tyyliä ja lähestymistapoja. Ole sinnikäs ja yritä niin kauan, että onnistut. Kirjoita niin paljon kuin ehdit ja useita juttuja samanaikaisesti. Tavoittele julkaisemista vain huippulehdissä. 

Vaikka kyseiset ”huippututkijat” olivat kovin huolissaan siitä, mitä luovuutta tappava peli tekee tutkimuksen laadulle, he kertoivat osallistuvansa sen pelaamiseen (ja yhden haastateltavan sanoin työnantajan perseennuolentaan) ostaakseen sitä kautta mahdollisuuden tehdä "omia" juttujaan. On kuitenkin ilmeistä, että pelin pelaaminen on muuttanut tapaa, jolla nämä tutkijat lähestyvät ja arvioivat omaa työtään (s. 901). 

Žižekiä mukaillen Butler ja Spoelstra toteavat, että on valheellista tietoisuutta kuvitella voivansa ottaa osaa järjestelmään, johon ei itse usko, tulematta itse järjestelmän muuttamaksi. Kannattaisiko siis jo tunnustaa, että on se ja sama väitätkö uskovasi peliin vai et, jos kuitenkin uusinnat sitä osallistumalla? Kannattaako jauhaa journaalilistojen ja impact factoreiden vahingollisuudesta, jos kuitenkin käytät valtaosan ajastasi niiden tavoitteluun? Kannattaako haikailla kymmenenprosenttista toisin tekemistä, jos sen elinehtona on sielunsa myyminen yhdeksänkymmentäprosenttisesti? Ja kannattaako tämä peli todella opettaa eteenpäin seuraavalla sukupolvelle? 

Oma vastaukseni on ei, mutta minä olenkin jo muualla. 

Butler, Nick & Spoelstra, Sverre (2012). Your Excellency. Organization, 19(6), 891-903.

Epävarmuuden pauloissa

Viime viikkoina on käyty paljon julkista keskustelua yliopistotyön ehdoista, edellytyksistä ja epävarmuudesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa käydyssä keskustelussa yliopistojen hallintoa on kritisoitu lyhytnäköiseksi ja mielivaltaiseksi, uutta uraputkijärjestelmää silmänlumeeksi, väitöskirjatyöskentelyn olosuhteita mahdottomiksi ja työntekijöiden mahdollisuuksia riitauttaa kummallisia työsopimuksiaan olemattomiksi.

Yhden kiinnostavan näkökulman akateemiseen maailmaan pesiytyneeseen epävarmuuteen tuovat David Knights ja Caroline A. Clarke (2013), jotka kuvaavat yliopistotyöntekijöiden hauraita ja turvattomia identiteettejä. Brittiläisissä kauppakorkeakouluissa tehtyihin 52 tutkijaopettajan haastatteluihin nojautuen he kuvaavat kolmentyyppistä epävarmuutta: 

Petkuttajat (imposters) pelkäävät jonain päivänä paljastuvan, etteivät he olekaan niin fiksuja ja kyvykkäitä, kuin muut luulevat. Kyse ei ole huonosta itsetunnosta, vaan kohtuuttomien odotusten ja mielikuvien tuottamasta ajatusharhasta. Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut, ettei täytä urajärjestelmämme ja huippuhypetyksemme edellyttämää supermenestyjän roolia. Kohtuuttomat odotukset saavat meidät tuntemaan itsemme haavoittuviksi ja haavoittuvuuden tunne puolestaan ruokkii pelkoa “paljastumisesta”. Huippuyliopistossa pelkoa lisäävät käytävillä liikkuvat huhut siitä, että urajärjestelmään halutaan leipoa myös varoittavia esimerkkejä. 

Pyrkijät (aspirants) tavoittelevat asemiensa kohenemista akateemisessa urapelissä. He työskentelevät lujasti tullakseen paljon julkaiseviksi ja näkyviksi supertähdiksi. Kuitenkin myös pyrkijät taistelevat jatkuvaa epävarmuutta vastaan, sillä tunnustusta saa vain hetkittäin ja maali siirtyy sitä kauemmaksi, mitä paremmin pärjäät. 

Eksistentialistit pohtivat akateemisen työn merkitystä ja mieltä. Managerialismin tiukentaessa otetta työstämme moni yliopistolainen kokee menettäneensä työn suolan: luovan autonomian. Kaikille artikkelien tehtailu pienten piirien “huippulehtiin” ei edusta merkityksellistä ja vaikuttavaa työtä. Mielekkyyden rakentaminen työn muiden osa-alueiden ympärille on kuitenkin vaikeaa, koska huippuartikkelit huippulehdissä ovat ainut keino järjestää työhön materiaalista jatkuvuutta. 

Knightsin ja Clarken havainnollistama paradoksi on kiteytettynä seuraava: akateemisen mailman ja työsuhteiden epävarmuus saa meidät tavoittelemaan jotain vakaata (esimerkiksi pysyvää työsuhdetta ja tunnustusta työstämme), mutta vakauden saavuttamattomuus todellisuudessa vain vahvistaa epävarmuuttamme, josta niin kovasti yritämme eroon. Useimmat meistä kokevat epävarmuutta monella rintamalla: täytänkö minuun kohdistetut odotukset, menestynkö, saanko työstäni tunnustusta, jatketaanko työsuhdettani? Entä mitä työlläni tavoittelen, voisinko saada aikaan jotain vielä merkityksellisempää? 

Akateeminen työ lupaa makeaa, vaikka epävarmuuden seuraukset voivat olla happamia - niin yksilölle kuin yliopistolle.  

Knights, D. & Clarke, C. (2013) It's a Bittersweet Symphony, this Life: Fragile Academic Selves and Insecure Identities at Work. Organization, published online.  

Arjen vastarintaa

Yliopistojen kasvava managerialismi, eli johtaminen tehokkuuden ja taloudellisuuden kautta, synnyttää hämmästyttävän vähän julkista vastarintaa suhteessa siihen, kuinka paljon siitä käytävillä ja kahvipöydissä purnataan. Gina Anderson (2008) kiinnittää kuitenkin huomiomme näkyvien protestien (kuten lakkojen, ulosmarssien tai sabotaasin) sijaan arjen vastarintaan. Haastattelemalla 30 yliopistotyöntekijää kymmenessä australialaisessa yliopistossa hän kartoitti erilaisia jokapäiväisiä tapoja vastustaa managerialistisia käytäntöjä.

Vastarinta ei aina ole näkyviä tekoja ja käyttäytymistä, vaan henkilön neuvottelua itsensä kanssa omasta (ammatillisesta) identiteetistään. Esimerkiksi Aktiivityttö torjui tietoisesti managerialististen käytäntöjen ja puhetapojen tarjoaman aseman huippusuorittavana huippututkijana ja rakensi oman ammattietiikkansa toisin tekemisen varaan. Myös Andersonin haastateltavista moni torjui tietoisesti vallitsevan ideologian, tuomiten samalla managerialistiset käytännöt uhkana tieteen todelliselle kehittymiselle ja laadulle.

Näkymättömän ja näkyvän vastarinnan välimaastoon mahtuu arjen strategioita, jotka lienevät monille tuttuja. Jotkut kokevat, että on vähemmän kuluttavaa yksinkertaisesti vältellä aikaa vieviä ja turhia käytäntöjä, kuin ryhtyä aktiivisesti vastustamaan niitä. Ehkä sinäkin olet joskus tietoisesti jättänyt väliin kehityskeskustelun, työajanseurantalomakkeen täyttämisen tai julkaisuidesi raportoinnin. Toiset tuumivat, että teen sen mitä on pakko taatakseni rahoitukseni tai urakehitykseni, mutta muuten keskityn olennaiseen. Moni ”unohtaa” osallistua strategiapalaveriin tai ”kadottaa” elektronisen seurantajärjestelmän tunnukset.

Andersonin haastateltavat harjoittivat monin tavoin myös julkista vastarintaa. Osa heistä oli mukana kirjoittamassa kirjoja tai muita julkaisuja, jossa he käyttivät omaa tutkimuksellista osaamistaan osoittaakseen empiirisesti managerialismin sudenkuoppia. Tällaisesta toiminnasta meillä on näyttöä myös Suomessa, jossa esimerkiksi yliopistouudistuksen aikaan laadittiin kriittisiä puheenvuoroja muutoksen käytännöistä ja vaikutuksista. Myös monet Huippuyliopistolaiset pohtivat kirjoituksissaan aktiivisesti tutkimustyötä ja sen edellytyksiä nyky-yliopistossa. 

Osa Andersonin haastateltavista kertoi opetustyössään laajentaneensa pedagogista rooliansa vastarinnan tekoihin, jolloin he hyödynsivät opetus- ja ohjaustilanteita osoittaakseen myös opiskelijoille mitä ryhmäkokojen kasvattaminen, opettajien vähentäminen ja koulutusohjelmien rahoituksen leikkaaminen tarkoittaa. Jotkut rohkeat myös vastustivat julkisesti johtoa, mutta kokivat jälkeenpäin tulleensa joko sivuutetuiksi tai leimatuksi hankaliksi. Laajemmat julkiset ja organisoidut protestit loistivat poissaolollaan, niin australialaisissa yliopistoissa* kuin meillä Huippuyliopistossakin. Tämä lienee heijastusta akateemisen työn kasvavasta yksilökeskeisyydestä, kiireestä ja epävarmuudesta.

* Sittemmin ks. Tuulahdus Australiasta.

Anderson, Gina (2008). Mapping Academic Resistance in the Managerial University. Organization, 15(2), 251-270.

Riittämättömyydestä ja menestyksestä

Millainen on menestyvä ja oikeanlainen yliopistolainen? Tätä kysymystä Louise Archer (2008) lähti tutkimaan haastattelemalla kahdeksaa nuorehkoa eri alojen tutkija-opettajaa brittiläisissä yliopistoissa. Häntä kiinnosti erityisesti, kuinka nämä 30-35 –vuotiaat tutkijat asemoivat itseään suhteessa käsityksiin oikeanlaisesta akateemisesta työstä ja menestymisestä siinä.

Kaikilla tutkimuksen osallistujilla oli kokemusta riittämättömyyden ja ‘vääränlaisuuden’ tunteista, joita vahva suorituskeskeisyys aiheutti. Osa tutkittavista ei vielä ollut ehtinyt rakentaa kattavaa julkaisuportfoliota ja he kokivat tämän kyseenalaistavan heidän akateemisen arvonsa. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, kuinka hänen pedagogisilla taidoillaan ja hiljattain valmistuneella, huolellisesti tehdyllä väitöskirjallaan ei ollut mitään merkitystä, koska hän ei voinut listata ansioluetteloonsa riittävästi artikkelijulkaisuja. Toinen haastateltava kertoi paineesta hankkia ulkopuolista tutkimusrahaa ja kuvaili omaksuneensa hyvin teollisen asenteen rahan jahtaamiseen. Yhteistä tutkittaville oli kokemus siitä, ettei tilaa kasvaa ammattilaiseksi ollut, kun jokaisen piti jo starttiviivalla olla valmis sprintteri (tai joskus paremminkin maratoonari). Haastateltavat myös kritisoivat ammatillisen kasvun mahdollistavien tukiranteiden puutetta: tuloksia odotettiin syntyvän, vaikkei mahdollisuuksia menestykseen lyhyissä ja epävarmoissa työsuhteissa tarjottu.

Lyhytaikaisilla määräaikaisilla sopimuksilla työskentelevät tutkija-opettajat pohtivat epävarmuuden vaikutuksia elämäänsä ja ammatilliseen identiteettiinsä. Osa projektitutkijoina työskennelleistä haastateltavista oli sivuutettu työyhteisön täysivaltaisina jäseninä. Välillä hienovaraisetkin arjen käytännöt saivat heidät tuntemaan itsensä akateemisen hierarkian alimmaksi kastiksi. Erityisesti naistutkijat kokivat myös ulkoisen olemuksensa vaikuttavan siihen, kuinka vakavasti heihin suhtauduttiin. Moni tuli kohdelluksi ennemmin opiskelijana kuin tutkijana ja joutui pohtimaan hieman hullunkurisiakin pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyviä asioita. 

Omaa ammatillista identiteettiään rakentaessaan tutkimukseen osallistuneet tutkija-opettajat korostivat - ehkä vastareaktiona ulkoisiin paineisiin - tutkimustyötä periaatteellisena ja henkilökohtaisena projektina, jossa korostuivat älylliset haasteet, kriittisyys ja etiikka. Kukaan heistä ei määritellyt menestystä ja se ehtoja välineellisesti ja urakeskeisesti, vaan mielekästä työtä, onnellisuutta ja itsenäisyyttä painottaen. Samanaikaisesti he olivat kipeän tietoisia, etteivät nämä eväät kanna pitkälle akateemisessa urapelissä. Toisaalta myös kilpailussa pärjääminen vaati strategioita, jotka rapauttivat ammatillisuuden kokemusta. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, ettei hän koskaan hukannut aikaa kokonaisten artikkelin lukemiseen, vaan lähinnä silmäili otsikot ja abstraktit, vaikka juuri tämäntyyppinen tehokkuuteen tähtäävä toiminta heikensi hänen omaa käsitystään itsestään 'oikeana tutkijana'.

Manageralistisessa kilpailuyliopistossa tutkijuuden tila käy yhä kapeammaksi. Yhä harvempi meistä mahtuu tai haluaa kuristaa itseään tähän muottiin. Samalla menestyksestä tulee sekä himoittu että vastustettu identiteetin ulottuvuus, kun se toisaalta tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa tehdä työtä, mutta toisaalta edellyttää toimintatapoja, jotka syövät mielekkyyttä.

Archer, Louise (2008). Younger academics’ constructions of ‘authenticity’, ‘success’ and professional identity. Studies in Higher Education, 33(4), 385-403.

Kehossa, mielessä, sydämessä

Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö käynnistelee yliopistonjälkeistä elämäänsä. Huippuyliopistoa ei kuitenkaan ole aivan helppoa karistaa kannoiltaan ja kehostaan. Aktiivityttö joutuu erikseen muistuttamaan itseään, ettei hänen tarvitse enää uusintaa lukuisia vuosien varrella rutinoituneita käytänteitä uudessa arjessaan. 

Kun sähköpostin merkkiääni piippaa puhelimessa, Aktiivitytön olemus muuttuu levottomaksi ja keskittyminen katkeaa - voihan postilaatikkoon olla kilahtanut jokin tärkeä, äkillistä huomiota vaativa ja lisää työtä teettävä viesti johdolta, kollegalta tai opiskelijalta. Innostusta, jännitystä ja stressiä tihkuva aalto on juuri pyyhkäisemässä hänen lävitseen, kun hän oivaltaa että itseasiassa kukaan ei enää voi vaatia häneltä yhtään ideaa, ajatusta, arviointia, lomakkeen täyttämistä, ohjetta, neuvoa, raporttia, kuuliaisuutta, mitään muutakaan. Hänellä ei itseasiassa edes ole velvollisuutta käyttää koko sähköpostia, ellei häntä satu huvittamaan. Ensitöikseen hän poistaa puhelimestaan sähköpostin merkkiäänen. 

Kun Aktiivityttö eksyy vielä kerran selaamaan Huippuyliopiston tietokantoja, hän tekee mielessään vertailua kollegoidensa “huippujulkaisujen” määrästä (ai, ei tuollakaan ollut tuota enempää artikkeleita… No tuolla on kyllä paljon enemmän kuin minulla…) ja vertailukohteesta riippuen tuntee kehossaan joko ahdistavaa riittämättömyyttä tai piilevää ylemmyydentuntoa. Vaikka hän tietää, ettei hänen arvoansa enää mitata huippuartikkelien määrässä, hänen on vaikea päästää irti asetelmasta, joka häneen on vuosien varrella iskostettu, ja mielihyvästä, jonka tässä asetelmassa pärjääminen väistämättä tuottaa. 

Kun Aktiivityttö käy illalla nukkumaan, hän vilkaisee herätyskelloa ja laskee automaattisesti montako tuntia ehtii tänä yönä nukkua, jotta ehtii ajoissa töihin, jotta ylitöistä pullisteleva tehtävälista lyhenisi edes piirun verran, jotta lapset eivät joutuisi olemaan liian pitkiä päiviä hoidossa, jotta hän olisi hyvä ja tehokas ihminen. Kunnes hän muistaa, että hänhän voi aivan itse päättää mihin aikaan hän seuraavana aamuna herää. Hänellä ei ole kiire bussiin, vaan hän ehtii kammata koululaisensa hiukset, lukea päivän lehden, valmistaa uunipuuron. Hän voi katsoa ikkunasta ulos ja päättää auringon asennosta, aloittaako töiden parissa heti aamusta vai ryhtyäkö ensin puutarhatöihin. Ja vaikka hän työskentelisikin lopulta vain muutaman tunnin, hän tuntee saaneensa enemmän aikaan kuin kokonaisessa työpäivässä Huippuyliopistossa.

Aktiivityttö ei ole toimeton. Hän tekee edelleen työtään mutta ei enää alista itseään hallintakäytännöille joissa häntä mitataan, pisteytetään, arvioidaan, luokitellaan, vertaillaan ja pelkistetään. Tai niin hän luulee, huomatakseen että yli vuosikymmenen yliopistotyön jälkeen erilaiset hallintakäytännöt ovat yllättävän lujassa – asentoina, reaktioina ja tunteina kehossa, mielessä ja sydämessä. Vapautumisen tiellä hän on vasta alussa.

Huuda (akateemisesta) vapaudesta

Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö on keskustellut lukuisten kollegoidensa kanssa lähtönsä syistä (ks. Minusta tulee isona ja En luovuta). Jutellessaan osastonsa professorin kanssa tulevaisuudensuunnitelmistaan tämä koko ikänsä yliopistotyötä tehnyt professori toteaa, että vihdoin Aktiivitytöllä on mahdollisuus saavuttaa työssään vapaus.

Siis mitä? Eikö meidän tutkijoina ja opettajina nimenomaan tulisi nauttia akateemisesta vapaudesta - ja yhtälailla sen tuomasta vastuusta? Miksei uudessa, uljaassa yliopistossa kukaan huuda tai edes puhu ajattelun, tutkimuksen ja tieteen vapaudesta? Siksi, että jo hyvän aikaa paikkoja on miehitetty niillä, joiden omien etujen mukainen nykyinen järjestelmä on. Niillä, jotka jo valmiiksi tekevät tutkimusta kilpailuideologian mukaisesti valituista, strategisista aiheista, joille on olemassa kilpailuideologian mukaiset julkaisukanavat ja kansainvälinen hyväksyntä. Tutkitaan siis sitä, millä voi menestyä - ei välttämättä sitä, mikä on tärkeää.

Vapauden tukahduttaminen (eli vallankäyttö) ei toki tapahdu suoraviivaisesti siten, että sinut tutkijana pakotetaan tutkimaan tiettyä aihetta tietyllä tavalla. Sen sijaan puolestasi määritellään, mitä pidetään tärkeänä ja oikeanlaisena tutkimuksena (esimerkiksi riittävän korkealle rankatut, tietyissä lehdissä julkaistut jutut). Harjoitat näennäistä vapautta, kun saat aivan itse päättää teetkö ja pyritkö julkaisemaan tutkimuksesi Huippulehti A:n vai Huippulehti B:n normien mukaisesti. Vielä hienompaa on, että sinulle tarjotaan vain omien etujesi mukaisia valinnanmahdollisuuksia - Paskalehti C:hän (tai mikä tahansa lehtien ulkopuolinen vaihtoehto tai kontribuutio) on jo määritelmällisesti mahdollisuuksien ulkopuolella, jos aiot pysyä pallillasi. 

Vaihtoehtojen ja tutkimuskäytäntöjen kaventuessa et itseasiassa enää edes huomaa, että puolestasi on määritelty, mistä voit ylipäätään päättää ja mistä et. Nyky-yliopistossa voimme siis määritellä akateemisen vapauden mahdollisuudeksi valita ennalta määrittelyistä vaihtoehdoista taktisesti parhaat kilpailuvaltit. Vaarana on, kuten filosofi Frank Martela toteaa sunnuntain Helsingin Sanomissa (18.8.2013, C10): “Mitä enemmän johtaja alkaa kontrolloida ihmisiä, sitä enemmän ihmiset tekevät vain sen, mitä käsketään.” Niinpä - ei kummoinen visio akateemiselle tutkimustoiminnalle. 

Loppujen lopuksi vapaus on itseisarvo, jota on vaikea mitata ja määritellä. Sen kuitenkin tuntee, kun se häviää. Aktiivitytön vapaudenkaipuu kävi niin kovaksi, että siinä rytäkässä hän menetti yliopistonsa, mutta sai tilalle jotain ihan uutta.

Julmia unelmia

Pohditko joskus, että voisit vaihtaa yliopistotyön johonkin muuhun, mutta et halua heittää hukkaan kaikkia niitä taitoja, verkostoja ja saavutuksia, joiden eteen olet vuosien varrella työskennellyt? 

Kirjassaan Cruel Optimism Lauren Berlant (2011) kutsuu julmaksi optimismiksi tilannetta, jossa solmimme ja ylläpidämme tunnesiteitä hyviksi havaitsemiimme tai uskomiimme asioihin ja ihmisiin, jotka kuitenkin pettävät meidät. Ihminenhän kiinnittyy aina johonkin, Berlant ajattelee psykoanalyyttisia polkuja seuraillen. Mutta nykymaailmaa tarkkaillessaan hän joutuu toteamaan, että olemme ongelmissa kiinnikkeidemme kanssa. Hyvän elämän utopiat, kuvat ja unelmat, joiden piti toteutua liberaalin demokratian olosuhteissa, karkaavat käsistämme. Lapset ovat vanhempiaan köyhempiä, talot homehtuvat, koulutus ei tuokaan työtä, ruokakin lihottaa ja liitot päätyvät eroon. Neoliberaalia kansalaista (tai ei-kansalaista) odottaa umpikujaa muistuttava tila, jossa taloudelliset, poliittiset, ekologiset ja kulttuuriset kriisit ovat sulautuneet yhdeksi ja samaksi normaalikriisiksi: kierrämme ympyrää, poljemme vettä, sinnittelemme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me opiskelimme ja valveuduimme, hampaamme fluorattiin ja saimme opo-ohjausta, jotta meistä tulisi jotain, jotta maailma menisi eteenpäin. 

Nekin, jotka eivät ole koskaan saaneet maistaa hyvää elämää, pyrkivät epätoivoisesti sen läheisyyteen. Jos ei voi saada keskiluokkaista perheidylliä, voi asuntovaunuunsa kyhätä jäljitelmän siitä. Voi valehdella perheelleen olevansa menestyvä yrittäjä ja ollakin, laittomassa bisneksessä. Voi äänestää kauniita ja rohkeita menestyjiä siinä toivossa, että jotenkin tulee heidän kaltaisekseen. Tai voi edes lämmitellä heidän loisteessaan, vähän niin kuin ihmiset lämmittelevät mieltään sisustuslehtien hulppeita kämppiä selaillen. Voi pyrkiä henkensä kaupalla Välimeren yli laittomaksi siirtolaiseksi, koska hyvän elämän unelma asuu (Pohjois-Amerikan ohella) Euroopassa. 

Akateemisen maailman toimijat – etenkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla – ovat nyky-Suomessa väkeä, joka on hakeutunut asemiinsa vahvasti humboldtilaisia hyveitä tavoitellen. Etsimme totuutta, kyselemme syntyjä syviä, emme tyydy pintaraapaisuihin, emmekä varsinkaan kaihda kritiikkiä, kun sen paikka on. Olemme omissa sielun silmissämme tiedon sankareita, jotka rientävät pelastamaan Suomi-neidon ja maaäidin perikadon kidasta. Totta kai omakin maine siinä kirkastuu. Nimenomaan se maine, josta toiset samanmieliset meidät tunnistavat. Tuo teki oikein, hän uhmasi vallan vääristyneitä länkisääriä, hän ei kumartunut maan tavan edessä. Ja unelmassa kansalaiset laajoin joukoin tunnistaisivat oikein tekemisen, olisivat puolellamme. Että totuus voittaisi, ja me siinä mukana. Eläisimme elämää, johon mahtuisi tämä rohkea riento, paljon työtä, vaatimaton mutta riittävä elintaso, perhe, elämä. Rakkaus, oikeus ja totuus. 

Sitä tietä oletimme voivamme käydä. Mutta toisin kävi. Tässä kohtaamme oman variaatiomme julmasta optimismista. Vaikka akateemisen kapitalismin ruuvia kierretään kaiken aikaa kireämmälle, sinnittelemme Mona Mannevuon (2013) mukaan aina vain pilatuissa ja puhkisaneeratuissa yliopistoissa, koska koemme siten olevamme lähellä alkuperäistä unelmaamme. Kun joku poikkeusyksilö saa näkyvän tunnustuksen, unohdamme ongelmat. Aplodeeraamme mukana ja tunnemme optimismia, joka koukuttaa meidät edelleen sinnittelemään. Siksi emme protestoi järjettömiä "uudistuksia" – napisemme, mutta emme oikeasti pane hanttiin – koska olemme affektioistamme kiinni ajatuksessa yliopistosta. Vaikka nykyiset "uudistetut" yliopistot ovatkin yhtä lähellä unelmaamme kuin työ oikeasti oli lähellä vapautta Auschwitzissa. 

Toisinaan leikittelemme ajatuksella lähteä. Olemme kuitenkin “sijoittaneet” akateemisuuteen niin paljon, ettemme voi vain lähteä ja lopettaa. Näiden esimerkiksi uraamme ja kollegoihimme tekemiemme “sijoitusten” kautta kiinnitymme yhteisöömme ja koemme jatkuvuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Julma optimismi pitää meidät kiinni huonoissakin yhteisöissä ja ihmissuhteissa, koska lähteminen tekisi tyhjäksi kaiken siihenastisen vaivannäkömme, ja pakottaisi meidät repimään tunnesiteet irti nykyisistä kohteistaan. Mihin sitten kiinnittyisimme?

Rosalind Gillin (2009) mukaan julma optimismi ylläpitää myyttiä hyvästä akateemisesta elämästä. Huomenna vastaan kaikkiin roikkuviin meileihin. Sitten helpottaa, kun saan tämän kurssin vedettyä. Hengähdän, kun väitöskirja valmistuu. Kesälomalla ehdin kirjoittaa nämäkin artikkelit valmiiksi. Eläkkeellä ehdin hoitaa lastenlapsia. Kun saan hakemani rahoituksen, ehdin keskittyä tutkimukseen. Loman jälkeen jaksan paremmin. Tosiasiassa julma optimismi tekee asiat vain pahemmiksi, koska sen kautta osallistumme uuvuttavan järjestelmän ylläpitoon. 

Gill huomauttaa, että tyytymättömyys yliopistotyön nykyisiin ehtoihin ja puitteisiin leimataan helposti turhaksi valitukseksi. On helpompaa jakaa yksilöille vinkkejä työn tehostamiseen ja ajanhallintaan, kuin puuttua kestämättömiin työmääriin. Lue sähköpostit vain kerran päivässä. Älä vastaanota opiskelijoita ilman hyvää syytä. Delegoi hommia. Hanki siivooja. On helpompaa syyllistää yksilöitä, kuin kyseenalaistaa mahdottomia vaativa instituutio. Omapahan oma häpeäsi, jos et osaa organisoida työtäsi oikein. Samaan aikaan institutionaaliset käytännöt, kuten työajankirjausjärjestelmä, ylläpitävät omaa näennäistodellisuuttaan ja tekevät ylityöt näkymättömiksi. 

Gill kysyy, voisiko joka puolelta läpitunkevan tyytymättömyyden ymmärtää valituksen sijaan kriittiseksi analyysiksi akateemisen työn ehdoista tai jopa poliittiseksi muutosvaatimukseksi paremman työelämän puolesta. Tämä vaatisi yliopistolta kuitenkin kriittistä itseymmärrystä. Se ei valitettavasti ole yksi Huippuyliopiston vahvuuksista. Ennemminkin näyttää siltä, että julman optimismin kaksoissidosten purkaminen jää pienen ihmisen tehtäväksi. Pitäisi uskaltaa esittää poliittisia vaatimuksia. Aikamme politiikka on kuitenkin sekin kiertynyt samaan ongelmalliseen vyyhtiin. Muutoksia tuntuu olevan mahdotonta saada aikaan, kukaan ei pysty kankeamaan neoliberaalia pikajunaa pois tuhoraiteelta. Uusia utopioita on järkyttävän vaikea saada muotoiltua, ne tuntuvat jo syntyessään mahdottomilta. Lauren Berlant kysyy, voisiko vyyhtiä alkaa purkaa tässä ja nyt tunteiden kautta, niitä artikuloimalla ja tuomalla tietoiseen tarkasteluun. Miksi jotkut asiat tuntuvat hyvältä ja toiset eivät? Mihin sinä kiinnityt? Voisitko kiinnittyä toisin? Voisitko löytää yhdessä toisten kanssa uusia kohteita? Vieläkö rakastaisit tätä tyhjäksi imettyä yliopiston kuorta, jos alkaisi tuntua siltä, että unelmasi väikkyy sittenkin jossain muualla? 

Kaikki optimismi on julmaa, mutta jotkut ovat julmempia kuin toiset. Sellaiset unelmat ne vasta julmia ovatkin, joita syötetään toisille ihmisille tietäen, etteivät he niitä koskaan saavuta, mutta heidän sinnittelynsä voidaan käyttää hyväksi. Meidän aikamme barbariaa on se, että niin monet kiittävät saamastaan kepin opista, ja yhtyvät vaatimuksiin kovemmasta kurista ja omasta vastuusta. Seuraavaksi joudumme kenties toteamaan, että uusin affektiivinen kiinnittymiskohde ovat kepit, raipat ja (budjetti)kuri. Onhan niissä ainakin voimaa, jos ei juuri muuta.

Lähteet:

Berlant, Lauren (2011). Cruel Optimism. Duke University Press.

Gill, Rosalind (2009). Breaking the silence: The hidden injuries of the neoliberal university. In: Flood,R. & Gill,R. (eds) (2009) Secrecy and Silence in the Research Process: Feminist Reflections. Routledge.

Mannevuo, Mona (2013) Velvollisuutena mielekäs työ: Y-sukupolvi ja julma optimismi. Esitys tutkimusseminaarissa Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoululla 15.3.2013. Ks. myös Mona Mannevuo (2012) Julman optimistista onnellisuuspolitiikkaa. Teoksessa: Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen (toim.) Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa. Turku: Utukirjat. 

Lomaltapaluu II

Aino Aktivistikin (ks. Kolme variaatiota huippuyliopistolaisesta) on palannut lomalta töihin. Miksi? Sitä hän kyselee itseltään päivittäin. Loma on ollut ihana: hellepäiviä järven rannalla, pitkiä yöunia, lempeitä löylyjä, uusia perunoita ja mansikoita, mielikuvitusta ravitsevia romaaneja. Aino on kyllä tehnyt lomalla töitäkin – niitä toisen ja kolmannen vuoron töitä: selvitellyt kiljuvien sisarusten riitoja, pohtinut kasvatusmenetelmiään, huoltanut parisuhdettaan, laittanut ruokaa aamusta iltaan, pessyt pyykkiä ja siivonnut. (Lomalta paluussa on siis myös puolensa…)

Aino ei aluksi tiedä, mihin töihin tarttuisi. Ensimmäinen päivä käynnistyy aivan automaattisesti sähköpostin raivaamisella. Siellä on onneksi lähinnä erilaisten tutkimusverkostojen uutisia, konferenssitiedotteita ja juuri ilmestyneiden artikkeleiden listauksia. Johdon teettämiä uusimpia mittaustuloksia, ilmoituksia aivopesukahveista tai kutsuja kolmen alan yhteistyötä ruokkiviin pöhinätilaisuuksiin ei ole lomien aikana ilmaantunut tukkimaan postilaatikkoa. Johto tuskin lomailee, mutta viestintäväki kyllä.

Ensimmäisenä paneutumista vaativana tehtävänään Aino päätyy arvioimaan tutkijakollegansa artikkelikäsikirjoitusta. Tutkimuksessa on tarkasteltu hyvin mielenkiintoista työelämän ilmiötä ja tehty hyvää laadullista analyysiä. Tekstiä lukiessaan Aino kuitenkin turhautuu. Miten näin mielenkiintoisesta asiasta on saatu näin kuiva lopputulos? Artikkeli noudattaa tavanomaista kaavaa ja siksi siihen on tarvittu joku ajankohtainen keskustelu ja siinä täytettävä aukko. Koko artikkeli onkin sitten tämän aukon olemassaolon todistelua ja mielenkiintoisen tapauksen latistamista aukon täyttäväksi käsitekehitelmäksi. Mitä iloa tällaisesta työstä on kenellekään, lukuun ottamatta ehkä niitä muutamaa juuri tähän pieneen keskusteluun vihkiytynyttä ja siitä itse julkaisuja tahkoavaa tutkijaa?

Arvioituaan kollegoiden artikkelin Ainolla on vaikeuksia tarttua omiin kirjoitustöihinsä. Sitten hän lukee pari todella kiinnostavaa artikkelia (sellaisiakin on!) ja niistä innostuneena miettii tekemisiänsä uudesta näkökulmasta. Hän haluaa kirjoittaa tutkimuksensa pohjalta tekstejä, jotka käsittelevät aidosti relevantteja kysymyksiä ja puhuttelevat lukijoita, teoreettisesta kunnianhimoisuudesta tinkimättä. Siksi hän hylkää työn alla olleen, kansainväliseen huippujulkaisuun suunnatun käsikirjoituksensa ja aloittaa uuden. Hän miettii, mitä oikeastaan haluaa aiheesta sanoa, kenelle ja missä muodossa - pisteistä ja rankingeista välittämättä. Hän kirjoittaa. Suomeksi.

Pärjäämisstrategioita

Anu Järvensivu kuvailee kirjassaan Tapaus työelämä – ja voiko sitä muuttaa työntekijöiden pärjäämisstrategioita (s. 191 – 232). Hän huomauttaa, että turhan usein niin johtamisoppaissa kuin tutkimuksissakin työntekijät kuvaillaan joko passiivisiksi uudistusten kohteiksi tai muutosvastarintaisiksi, asioita huonosti ymmärtäviksi kehityksen jarruiksi. Todellisuudessa työntekijöillä on lukuisia pärjäämisstrategioita, eli keinoja ja käytäntöjä, joilla he selviävät ja löytävät mielekkyyttä työhönsä haasteista huolimatta (jos haluat katsella asiaa hieman toiselta kantilta, löytyy kirjasta oma lukunsa myös työnantajien pärjäämisstrategioille). 

Järvensivu luokittelee työntekijöiden pärjäämisstrategiat palkkatyön kehyksessä harjoitettaviin ja sen ulkopuolisiin strategioihin. Palkkatyön kehyksessä työntekijä voi joko kieltää muutokset tai pyrkiä hallitsemaan tilannetta esimerkiksi vitsailemalla tai ivailemalla muutoksille – kuulostaa tutulta myös Huippuyliopiston käytäviltä. Jotkut myös turvautuvat psyykenlääkkeisiin selvitäkseen mielettömältä, pahalta tai liian kuormittavalta tuntuvassa työssä. Aktiivisempiin strategioihin lukeutuvat työpaikan tai alan vaihto, uusien näkökulmien etsiminen koulutukseen hakeutumalla, perhevapailla vietetyt tauot työn tekemisestä, työmäärän vähentäminen esimerkiksi osa-aikatyötä tekemällä tai muiden joustavuusjärjestelyjen hyödyntäminen. Jotkut päättävät ”downshiftata” kokonaisvaltaisemmin ja toiset ryhtyvät yrittäjiksi voidakseen itse hallita ja määrittää työtään. 

Toisenlainen pärjäämisstrategia on ottaa etäisyyttä koko palkkatyöyhteiskuntaan ja –käytäntöön perustamalla omia osuuskuntia tai yhteisöjä, keskittymällä perheen tai muiden läheisten hoitamiseen tai omaksumalla ekologinen ja/tai kulutuskriittinen elämäntapa. Eri strategioiden rajamaillekin voi rakentua uusia toimijuuden tiloja: uudenlaisia työsuhdemuotoja ja työn määrittelyjä, yhteiskunnallista yrittäjyyttä ja arvoyhteisöjä. 

Järvensivun mukaan arvoyhteisö rakentuu ihmisistä, jotka haluavat harjoittaa omien arvojensa mukaista toimintaa yhdessä samanhenkisten toimijoiden kanssa. Arvoyhteisössä voi korostua työn mielekkyys, eettisyys ja moraalisuus, yhteisöllisyys tai työn ja sen rajojen uudelleen määrittely. On tietysti surkeaa, jos tämänkaltaiset arvoyhteisöt alkavat muodostua pääosin olemassa olevien työpaikkojen ulkopuolelle. Näin kuitenkin tapahtunee, jos työpaikat hoitavat ”välttämättömät” tehokkuus- ja tuottavuustoimensa Järvensivun sanoin lyhytjänteisesti ja osallistamatta – saamalla loppukädessä tehokkuuden ja tuottavuuden sijaan aikaan lähinnä huonoa laatua ja yleistä sählinkiä (ks. Konsulttidemokratiaa). 

Tästä voidaan kuitenkin jalostaa myös myönteisempi skenaario: kun yhä useampi työntekijä omaksuu yhä aktiivisempia pärjäämistrategioita, se ei voi olla vaikuttamatta koko työelämän kenttään. Voisimmeko me huippuyliopistolaisetkin siis lähteä aktiivisesti määrittämään niitä ehtoja ja arvoja, joilla suostumme työntekoon? Voimmeko käyttää omaa moraaliamme, etiikkaamme ja arvojamme pontena toiminnallemme? Millaisia yhteisöllisiä käytäntöjä arvoyhteisöt rakentavat? Mihin työn rajat piirtyvät? Vai käykö kuten Anita Rubin blogissaan ennustaa - todellinen yliopisto siirtyy pois yliopistosta:

"Koko yliopisto on siirtynyt pois niistä organisaatioista, jotka itseään yhä yliopistoiksi nimittävät, jonnekin ihan muualle: uuteen ja aidolla tavalla innovatiiviseen oppimis, opetus- ja tutkimustoimintaan, jota tehdään hyvinkin erilaisissa yhteisöissä. Korkeatasoisinta ja uutta luovinta, ennakkoluulotonta tutkimusta tehdään siis yhä useammin yliopistolaitoksen ulkopuolella. Yliopistojen jäykkyyteen, rahan perässä juoksemiseen ja vanhakantaisuuteen kyllästyneet, korkean akateemisen koulutuksen saaneet huipputekijät ovat jo siirtyneet (ja yhä siirtyvät) muualle. "

Järvensivu, Anu (2010). Tapaus työelämä ja voiko sitä muuttaa. Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere.

Tiina Tutkijan kesäkirje

Huippuyliopiston johdolla on tapana lähettää koko henkilökunnalle vuosittain kesäkirje, jossa kerrataan tapahtuneita uudistuksia, kiitellään tehdystä työstä ja varaudutaan tuleviin haasteisiin. Päätimme, että myös Huippuyliopistoblogin on syytä lähestyä lukijoitaan kesäkirjeellä, joka toimii myös jonkinlaisena välitilinpäätöksenä. 

Perustin Huippuyliopistoblogin vajaa puoli vuotta sitten hetken mielijohteesta syntyneenä kokeiluna. Saamani palaute blogin alkumetreillä oli kuitenkin niin rohkaisevaa (”Tätä täytyy saada lisää!”), että kokeilu muuttui vaivihkaa määrätietoisemmaksi toiminnaksi. Enää kysessä ei ole mikään yksittäinen mielijohde, vaan kollektiivinen ja sinnikäs työ paremman yliopiston ja mielekkäämmän (akateemisen) työn puolesta. 

Tähän työhön ovat osallistuneet lukuisat kollegat, tutut ja tuntemattomat, blogissa ja sen ulkopuolella. Sosiaalisessa mediassa blogi elää omaa elämäänsä ja se on noteerattu myös printtimediassa, ensin Aino-ylioppilaslehdessä ja eilen Helsingin Sanomissa. Korviimme on myös kantautunut, että blogin mainoksia leviää eri kampuksilla – kiitos tuntemattomille apureillemme. Näkyvyys ei toki ole mikään itseisarvo, mutta koska uskomme olevamme tärkeän ja yhteiskunnallisesti merkittävän asian kimpussa, toivomme saavamme aikaan keskustelua. 

Haluan käyttää näkyvyyttämme myös nostaakseni esille akateemista maailmaa, yliopistoja, tutkimustyötä ja niiden muutoksia käsittelevää mielenkiintoista tutkimusta. “Nautin erityisesti näistä poiminnoista alan kriittisistä artikkeleista”, kommentoi eräs lukijamme. Aiomme siis jatkossakin nostaa esille kiinnostavia puheenvuoroja, jotka eivät aina saa ansaitsemaansa huomiota. Vaikka oma tutkimusalani ei liity yliopistotyöhön tai akateemiseen maailmaan, olen silti mielessäni ihmetellyt, että teinpä sitten vuosikaudet antaumuksella väitöskirjaani, jonka luki ehkä parisataa ihmistä. Sitten ryhdyin kirjoittamaan blogia, jota luettiin muutamissa kuukausissa parikymmentätuhatta kertaa… Ehkä tämä on sitä sosiaalisen median voimaa, josta nykyään paljon puhutaan. Se on myös viesti tutkimusmaailmalle: tutkimusta ei tehdä akateemisten piirien omaksi jargoniksi tai pelinappulaksi, vaan ihmisiä ja yhteiskuntaa varten. 

Henkilöllisyydestäni (alter egoineen) on käytävillä kuultu monenlaista spekulaatiota – ja moni arvaus on osunut harhaan. Joskus olen istunut korvat punaisena kahvipöydässä, jossa arvuutellaan blogin kirjoittajaa. Toisena päivänä minulle on kerrottu varmana tietona blogin tekijä – josta en ole koskaan kuullutkaan. Loppujen lopuksi kirjoittajan henkilöllisyydellä ei liene niin väliä. Saamamme palaute pukee sen sanoiksi: “Olet päästänyt meidät osalliseksi siitä prosessista ja niistä ajatuksista, jotka ovat varmasti kollektiivisia ja koskettavat monia” ja “Taitaa tässä kaikki olla sitä mieltä, että ’minäkin’ olisin tuon voinut kirjoittaa, ihan omasta kokemuksesta." Anonyymius on myös tapa vastustaa Huippuyliopistoon pesiytynyttä cv-kulttuuria. Sillä kun ei ole niin väliä kuka blogista saa kunniaa (tai kuraa), vaan että saisimme yhdessä aikaan keskustelua, tai jopa muutoksia. 

Blogin tekstejä on kommentoitu terävästi ja asiantuntevasti ja olemme julkaisseet tähän mennessä kaikki blogiin tulleet kommentit ja palautteet (osa parin viime viikon aikana tulleista kommenteista oli ohjautunut roskapostikansioon ja siksi julkaistu viiveellä), lukuunottamatta puheenvuoroja, joissa kritiikin kohteena on ollut yksittäisiä nimettyjä tai muuten selvästi tunnistettavia henkilöitä. Linjamme on vastaisuudessakin, että kriittisen tarkastelun kohteena eivät pääsääntöisesti ole yksittäiset henkilöt vaan käytännöt (ks. Tarinoita kriittisyydestä). 

Monia varmaan kiinnostaa, miten Huippuyliopiston johto ja strategistit ovat reagoineet blogiin. No, eivät mitenkään. Se vahvistaa käsitystämme dialogin puutteesta, maineen kannalta epäedullisista asioista vaikenemisesta ja kriittisen keskustelun vaikeudesta yliopistossamme. Toki ymmärrämme, että anonyymin blogin kanssa on vaikea lähteä keskusteluun. Silti toivomme, että tässä blogissa ja myös muilla foorumeilla esille nostamistamme asioista todella käytäisiin yliopistossamme (ja miksei muissakin yliopistoissa) maineenkiillotuksen sijaan aitoa keskustelua. Ja vielä toimittaisiin sen pohjalta niin, että henkilökuntakin (joka ei ole tyhmimmästä päästä) sen ymmärtäisi. Ylevästi ilmaistuna haluamme siis tarjota aineksia monipuoliseen keskusteluun. Vähemmän ylevästi ilmaistuna toimimme vahtikoirana, joka jos ei pure niin vähintään murisee, kun hulluuksia yritetään salaa runtata läpi kulisseissa. Nostakoon karvat sopivasti pystyyn pieni paljastus: vasta osa korviimme kantautuneista kummallisista tarinoista on julkaistu tässä blogissa. 

Henkilökohtaisesti blogi on toiminut minulle myös identiteettityönä ja olen sitä kautta tutkinut ja määritellyt uudelleen suhdettani akateemiseen työhön ja yliopistoon - ja vetänyt omat johtopäätökseni. Moni kaltaiseni pohtii niin omaa työtään, yliopiston roolia kuin työelämän kehitystä yleisemminkin - ja osana tätä pohdintaa toivoo, raivostuu, turhautuu, iloitsee, stressaantuu, nauttii… Vaikka blogin pohdinnat ovat vahvasti juurtuneita yliopistokenttään, ne eivät rajoitu siihen, kuten saamamme palaute kertoo: ”Tavoitatte teksteillänne jotain suurempaa ja niistä heijastuu laajemminkin tämänhetkisen työelämän syviä ongelmakohtia.” Näitä ongelmakohtia tulemme käsittelemään jatkossakin ja - lupaus tulevasta – etsimään myös uusia vaihtoehtoja ja ratkaisuja. 

Ristiriidoista hyvää työtä

Ilkka Pirttilä (2005) keskustelee akateemisen työyhteisön kehittämistä koskevassa artikkelissaan ristiriitaisista vaatimuksista, joita yliopistoihin ja yliopistoissa työskenteleviin ammattilaisiin kohdistuu.

Ensimmäinen ristiriita kohdistuu tutkimukseen, jolta odotetaan samanaikaisesti tieteellisiä totuuksia ja taloudellisia innovaatioita. Olemme keskustelleet aiheesta aiemmin esimerkiksi teksteissä Innovaatioansa ja Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kuka huolehtii perustutkimuksesta, ellei yliopisto? Toisaalta miten yliopisto voisi parhaiten palvella ympäröivää yhteiskuntaa – ja sitä paljon puhuttua elinkeinoelämää? 

Toinen ristiriita muodostuu siitä, että oletetun akateemisen vapauden sijaan työntekijöihin kohdistuvat vaatimukset määrätään nyky-yliopistossa ylhäältä päin ja toimijoiden vaikutusvalta omaan työhönsä on merkittävästi kaventunut. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yliopistoja ja yliopistotyöläisiä tulisi johtaa. Mutta olettekos kuulleet tarinoita hyvästä yliopistojohtamisesta? Onko vika johtajissa, johtamiskäytännöissä vai ylikriittisissä johdettavissa? 

Kolmas ristiriita rakentuu eri tiedetyyppeille ja –yhteisöille asetetuista liian samanlaisista vaatimuksista. Tony Becherin (1989) mukaan eri tieteenalat ja oppiaineet toimivat tiedollisesti ja kulttuurisesti erilaisten normien ja sääntöjen mukaan. Esimerkiksi luonnontieteissä ja humanistisissa tieteissä filosofiset oletukset, tutkimuskysymykset, menetelmät, kirjoittamisen käytännöt ja julkaisutavat eroavat toisistaan ja niihin on vaikea kohdistaa yhteismitallisia vaatimuksia tai arviointikriteereitä. Näin kuitenkin yhä enenevissä määrin tehdään, jopa taiteellisessa työskentelyssä (ks. Mittareita taiteelle).

Neljäs, omassa työssänikin jatkuvasti näkyväksi tuleva ristiriita koskee vaatimusten ja resurssoinnin epäsuhtaa. Vaatimuksia kyllä asetetaan vaikka millä mitalla, mutta kukaan ei varmista, että niihin on tarvittavat resurssit. Jokaisen huippuyliopistolaisen tulee esimerkiksi julkaista ja verkottua kansainvälisesti. Silti joudumme haalimaan matkarahojamme kansainvälisiin konferensseihin kuka mistäkin (säätiöistä, projektibudjeteista, omasta pussista), eikä yliopistomme tarjoa kielentarkastuspalveluja joita järjestellään miten milloinkin - ja koitetaan saada jokin taho maksamaan lasku. 

Meidän myös mainostetaan tarjoavan jatkuvasti kehittyvää huippuopetusta, vaikka opetus jos mikä on monella laitoksella pahasti aliresurssoitu: määräaikaisten opettajien työsuhteita ei jatketa, kursseja karsitaan ja ryhmäkokoja kasvatetaan (ks. Kuka välittää Olli Opiskelijasta?). Harvat ja valitut tenure-professorit ovat kaiketi kunnolla resurssoituja, mutta tämä ei pelasta kokonaisia koulutusohjelmia, joissa on monta muutakin tekijää kun laitoksen yksi tai muutama tenure-proffa. Puhumattakaan siitä, jos satut olemaan juuri se tenure-proffa, jonka tulee julkaista kuin kone, opettaa monta kurssia, ohjata graduja, diplomitöitä ja väitöskirjoja, johtaa koulutusohjelmia, vastata oman tieteenalan suunnannäyttämisestä, osallistua kansallisiin ja kansainvälisiin asiantuntijatehtäviin, matkustaa ja viettää laatuaikaa ulkomailla…

Millaista sitten olisi hyvä työ, jossa näiden ristiriitojen pohdinta tuottaisi hedelmällisiä ratkaisuja? Oili-Helena Ylijoki ja Helena Aittola (2005, 13) toteavat teoksessaan Tulosohjattua autonomiaa – Akateemisen työn muuttuvat käytännöt, että kyse ei ole (vain) siitä, miten akateeminen työ voisi olla tehokkaampaa, tuloksellisempaa tai vaikuttavampaa. Ennen muuta kyse on siitä, miten se voisi olla hyvää tai aiempaa parempaa. Ylijoki ja Aittola viittaavat Gardnerin, Csikszentmihalyin ja Damonin (2001) ajatuksiin hyvästä työstä kunkin profession ytimeen kuuluvien tehtävien laadukkaana hoitamisena yhdistettynä sosiaaliseen vastuuseen ja eettisiin näkökohtiin (s. 12). Ammattilaisten ei kuitenkaan tule jäädä odottelemaan, että mahdollisuus tehdä hyvää työtä rakentuu itsestään - etenkään hyvän työn edellytyksiä rapauttavien tuloksellisuus- ja tehokkuusvaateiden valtaamassa maailmassa (ks. Managerialismi ja oppiminen). Sen sijaan ammattilaisten tulee ottaa vastuuta ja luoda yhteisöllistä vastarintaa ja uusia tiloja hyvän työn puolustamiseksi tai luomiseksi esimerkiksi vaatimalla mahdotonta,  kehkeyttämällä mielekkyyttä ja uskaltamalla välittää.  

Mistä sinä aloittaisit tämän urakan?

P.S. Huomasin juuri, että viimeisen parin viikon aikana blogiin tulleita kommentteja oli mennyt roskapostikansioon, josta en ollut niitä huomannut. Nyt kaikki kommentit on julkaistu!

Lähteet:

Aittola, Helena & Oili-Helena, Ylijoki (toim.) (2005) Tulosjohdettua autonomiaa - Akateemisen työn muuttuvat käytännöt. Gaudeamus, Helsinki.

* Pirttilä, Ilkka (2005). Akateemisen työyhteisön kehittäminen ja sosiaalinen pääoma, s. 188-206.

* Ylijoki Oili-Helena & Aittola, Helena (2005). Johdanto: hyvää akateemista työtä etsimässä, s. 7-17. 

Becher, Tony (1989). Academic tribes and territories. Intellectual enquiry and the cultures of disciplines. Milton Keynes: Society for research into higher education & Open University Press.

Gardner, Howard & Csikszentmihalyi, Mihaly & Damon, William (2001). Good Work. New York: Basic Books. 

Se vaikein

Teatterikorkeakoulun tuoreet näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman kertovat Helsingin Sanomien artikkelissa (1.6.) näyttelijän ammatista ja sen opettamisesta. Heidän tavoitteenaan on ”vahvistaa näyttelijäopiskelijoiden taiteilijaidentiteettiä ja kouluttaa ihmisiä, jotka uudistavat suomalaista teatteria ja aikanaan haastavat myös meidät." Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koulutus ei voi perustua ”käsityöläisen työkalupakkiajatteluun ja ammattikoulumentaliteettiin” vaan keskeistä on kehittää ammattilaisten maailmankuvaa ja ajattelua. Vahva ammatillinen identiteetti on tarpeen myllerryksessä olevalla alalla, jossa moni joutuu työllistämään itse itsensä. 

Väitämme, että samat reseptit olisivat tarpeen myös Huippuyliopistossa. Moni täältäkin valmistunut joutuu miettimään, miten työelämässä luovii ja mitä siellä tavoittelee. Mutta kehittyykö tarvittava maailmankuva ja identiteetti Huippuyliopiston tehostetuilla ”tuotantolinjoilla”? Ruokkiiko opiskelu aitoa ihmettelyä, paneutumista asioihin tai kyseenalaistamisen kykyä? Jos opinnoissa korostetaan suorittamista, tehokkuutta, nopeutta ja yksilöllistä menestystä, miten valmistuneiden voidaan kuvitella kyseenalaistavan näitä arvoja jatkossakaan?  

Uusien sukupolvien kaipaama merkityksellinen työ ei synny pelkästä työkalupakin soveltamisesta, ei vaikka pakki olisi kuinka huipputasoa tai niitä olisi peräti kolmelta alalta. Tarvitaan myös kykyä pohtia, mitä työtä ylipäätään pitäisi tehdä, miksi ja miten. Siksi opinnoiltakin tarvitaan resursseja moraalin, maailmankuvan ja ammatillisen identiteetin kehittämiseen. Mutta kuten Knihtilä ja Björkmankin toteavat: ”Sehän on tietenkin se vaikein."

Hiiriyhteiskunta

Yliopiston voima on piillyt sen kyvyssä ylläpitää itseisarvoista työtä. Tutkimus ja opetus ovat olleet arvokkaita sinällään, eikä pelkästään välineinä innovaatioihin, talouskasvuun ja menestykseen. Managerialistisen hallinnan myötä tästä itseisarvoisuudesta on tullut uhanalaista, yliopistossakin.

Eero Riikonen, Mikko Makkonen ja Gregory Smith kutsuvat tätä itseisarvoisen työn uhkaa produktivismiksi, jolla he tarkoittavat kaikkialle levinnyttä tuotannollis-taloudellis-hallinnollista ajattelutapaa, arvomaailmaa ja retoriikkaa. Tällaisella ajattelulla ja kielellä on nyky-yhteiskunnassa valta-asema ja se näyttäytyy useimmille itsestään selvänä. Tietoyhteiskunnan sijaan pitäisi Riikosen ja kumppaneiden mukaan puhua hiiriyhteiskunnasta, jossa ihmisistä on tullut jonkun käytössä olevia oheislaitteita. Hiirien on vaikea vastustaa produktivismia, koska se on vallannut ajatusmaailmamme ja rajoittaa tulkintojamme sekä luovien vaihtoehtojen näkemistä. Hiiret ovat myös pelokkaita, sillä merkityksettöminä ja helposti vaihdettavina kapistuksina heidän olemassaolonsa on alati uhattuna.

Tuskinpa meistä kukaan haluaa hyväksyä olevansa hiiri. Elinvoimaisuuden palauttamiseksi Riikonen ja kumppanit peräänkuuluttavat uusia ja runsaampia tapoja puhua työstä arkisena, tunnepohjaisena ja yhteisöllisenä kokemuksena. Tarvitsemme arjen taidetta, jonka kautta aktiivisesti teemme näkyväksi itsestäänselväksi muuttunutta työmme hallintaa ja puramme hiiriajattelua ylläpitäviä käytänteitä.

Lähde: Riikonen, Eero, Makkonen, Mikko & Smith, Gregory (2004) Menestyjäluuseri. Runsaan elämän jäljillä. Kuntoutussäätiö.

Kohtalonyhteys

Työelämän tutkija Anu Järvensivun mukaan yksi keskeisimmistä viime aikojen työelämän muutoksista on työntekijän ja työnantajan välisen kohtalonyhteyden purkautuminen. Käytännössä tämä tarkoittaa työsuhdeturvan katoamista tehokkuuden, joustavuuden ja kilpailukyvyn nimissä. Sen seurauksena työntekijät ovat kehittäneet omia pärjäämisstrategioitaan, joilla he pyrkivät toimimaan työelämän muuttuneella pelikentällä. Kohtalonyhteyden rikkoutuessa työntekijät eivät enää sitoudu työpaikkansa yhteiseen hyvään ja kehittämiseen, vaan keskittyvät kehittämään omaan ammattitaitoaan ja markkina-arvoaan.

Huippuyliopistossa kohtalonyhteys on myös rikottu. Uuden työelämäpelin mukaisesti täällä on tarjolla mahdollisuuksia ja resursseja oman ammattitaidon, tuottavuuden ja brändin edistämiseen. Painopiste on yksilöissä, ei yhteisöissä. Siksi tällaisessa järjestelmässä yksilötkin sitoutuvat vain omaan tekemiseensä ja uraansa, eivätkä haaskaa aikaansa työpaikkansa kehittämiseen. He myös lähtevät, jos eivät saa keskittyä mielekkäisiin, omaa ammattitaitoa edistäviin tehtäviin. Yhä useammat etsivät mielekkään työn tekemiselle uusia muotoja palkkatyön kehyksen reunoilla ja ulkopuolella. Kilpailuyhteiskunnan (ja –yliopiston) vastavoimaksi on syntymässä yhteiseen arvomaailmaan, eettisiin tavoitteisiin ja yhteisöllisyyteen pohjautuvia ’arvoyhteisöjä’ – osuuskuntia, pienyrittäjyyttä ja yhteiskunnallisia yrityksiä. Näistä strategioista luovimmat eivät oikeastaan ole enää yksittäisten työntekijöiden pärjäilykeinoja vaan yhteisöllisiä irtiottoja mielettömäksi koetusta työstä ja tapoja rakentaa eettisiä työn tekemisen malleja. Tällaisiin yhteisöihin kanavoituu myös se intohimoinen omistautuminen ja kehittäminen, jota ilman Huippuyliopistokaan ei tule menestymään. 

Kohtalonyhteys on purkautunut ja työnantajalle se kohtalokasta vasta onkin. 

Lähteet:

Järvensivu, Anu (2010) Tapaus työelämä ja voiko sitä muuttaa? Tampere: Tampere University Press.

Järvensivu, Anu: Helsingin Sanomien Työrintamalta-kolumni 9.6.2013.

En luovuta

Aktiivityttö on päättänyt jättää Huippuyliopiston. Moni ymmärtää, toiset ovat ymmällään. Jotkut syyttävät luovuttamisesta.

Aktiivityttökö luovuttaisi? Juuri hän on uskonut yliopiston tärkeään tehtävään kriittisen ajattelun ja sivistyksen edistäjänä. Juuri hän on antanut tukensa ja aikansa opiskelijoille, panostanut opetuksen kehittämiseen ja tutkimuksellaan tehnyt näkyväksi maailman epäkohtia ja edistänyt muutosta.

On tietenkin surullista, ettei tällaiselle toiminnalle ole maailmanvalloitukseen ryhtyneessä Huippuyliopistossa tilaa. Yliopiston johdon ja muiden kilpailuideologian ostaneiden vakiovastauksena tosin yleensä on, että tilaa saa, kun sitä ottaa. Akateeminen vapaus säilyy vastaisuudessakin ja sisältöihin ei puututa. Tämä vaan ei pidä paikkansa. Johtajat nimittäin puuttuvat myös sisältöihin asettamalla srategisia mittareita, joihin mikä tahansa työ ei taivu, sekä valitsemalla ihmisiä, jotka jo valmiiksi näyttävät halunsa ja taitonsa tehdä vain sitä, mitä mitataan. Tila uudelle ja vaihtoehtoiselle otetaan (jos otetaan) omasta ajasta, kenellä sellaista on.

Aktiivityttö ei luovuta. Hän uskoo edelleen tutkimuksen ja opetuksen voimaan. Hän haluaa edelleen kyseenalaistaa ja edistää oikeudenmukaista ja kestävää maailmaa. Tätä työtä ei kuitenkaan voi tehdä pelkkää menestymistä ja mittaamista korostavassa kulttuurissa. Miten voimme parantaa maailman, jos itse omaksumme itsestäänselvänä tehokkuutta ja tuloksellisuutta painottavan toimintatavan, josta monet ongelmistamme itse asiassa  johtuvat?

Voidaan tietenkin ihmetellä miten käy, jos kaikki kriittiset maailmanparantajat jättävät yliopiston. Aktiivityttö jättää Huippuyliopiston, mutta ei työtään. Sille hän luo tilansa muualla.

Minusta tulee isona...

Vuosikausia olen pitänyt kyseenalaistamattomana päämääränäni akateemista uraa yliopistossa. Olen aina halunnut tutkia, olen nauttinut teoreettisista oivalluksista ja empiirisen aineiston jäsentämisestä, olen kukoistanut opettajana ja olen tuntenut suurta kiitollisuutta älykkäistä kollegoistani. Vaikken ole koskaan tietoisesti suunnitellut uraani, olen lähes tiedostamatta kuvitellut sen etenevän tiettyjen etappien kautta. Aloittelevana jatko-opiskelijana kuvittelin olevani jonain päivän tohtori, jossain vaiheessa huomasin jo olevani varsin pätevä opettaja, väittelyn kynnyksellä suunnittelin post-doc tutkimuksia, yhtäkkiä olin alani asiantuntija keskellä kansainvälisiä verkostoja, hetken jo näin itseni professorina… SEIS!

Tässä kohtaa tapahtui jotain. Jotain, mitä minun on yhä vaikea selittää itselleni, saati muille. Aivan vaivihkaa, aluksi vain ajoittain, mieleeni hiipi epäilys. Vähitellen tuo epäilys alkoi kasvaa. Artikkelikäsikirjoituksiini saamat (sinänsä hyvät ja asiantuntevat) review-kommentit alkoivat tuntua turhalta ja todellisuudesta etäiseltä käsitteenväännöltä. Pohdin kenen maailman tekee paremmaksi, että käytän aikaani ja työpanostani artikkelien, joita tulee loppukädessä lukemaan suhteellisen pieni ja jo valmiiksi asiaan vihkiytynyt joukko, viilaamiseen. Samaan aikaan opetusohjelmaa, jossa olin mukana, muokattiin suuntaan, jonka takana minulla alkoi olla vaikeuksia seistä. Kollegat - työni suola - saivat joko lähtöpassit tai lähtivät itse, muuttuivat niin kiireiseksi ettei heitä tavoittanut, uupuivat tai valittivat. Itsekin muutuin yhä kiireisemmäksi. Yritin samaan aikaa kirjoittaa kirjoja, artikkeleita, arvioida muiden artikkeleita, opettaa, ohjata ja arvioida, tehdä hallinnollisia töitä, matkustaa, olla hyvä kollega, auttaa muita, verkottua, olla näkyvä…

Turhan usein löysin itseni työhuoneelta iltamyöhällä, turhan usein avasin tietokoneen ja hoidin sähköposteja lasten käytyä nukkumaan, turhan usein jätin hyvän romaanin odottamaan seuraavaa päivää, koska oli pakko käydä läpi työpapereita. Turhan usein tunsin velvollisuutta asioista, jotka eivät tuottaneet minulle työniloa. Enkä ikinä oppinut uuden akateemisen urapelin tärkeintä logiikkaa: asioita tehdään, jotta ne voidaan laittaa muiden näkyville cv:hen. 

Epäilykseni olisi ehkä pysynyt kurissa, jos olisin toiminut akateemisessa yhteisössä, jossa olisi ruokittu sisällöllistä innostusta, kannustettu monimuotoisiin toimintatapoihin ja monipuoliseen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, ja jossa olisi tuntenut itsensä riittäväksi vähän pienemmälläkin ”brändillä”. Silloin saattaisin olla nyt tai tulevaisuudessa professori, ja epäilemättä ihan helvetin hyvä sellainen. Kävi kuitenkin niin, että akateeminen yhteisöni välineellistyi, johdon päätökset tuntuivat mielivaltaisilta, kaikkien huulilla pyörivät vain urapelin kikat ja rankingeista tuli tärkeämpää kuin sisällöstä. Ehkä pelottavinta oli huomata, että olin vähitellen kadottanut minua vahvasti luonnehtineen intohimon tutkimukseen. En enää ollut minä, ammatillisesti. 

Jouduin vakavan pohdinnan eteen. Mietin ja mietin, mitä työltäni haluan, mitä sillä tavoittelen ja missä ja kenen kanssa haluan sitä tehdä. Alan huomata, että minulle ennen niin tärkeä Huippuyliopisto ei enää ole se paikka, jossa voin kasvaa täyteen mittaani. Yllätyksekseni huomaan, että en ole ajatuksineni yksin: yhä useampi kollega on saman äärellä.

Urapelin sisältä katsottuna tämä voi näyttää luovuttamiselta. Jos asiaa haluaa välttämättä siinä kehyksessä tarkastella, niin luovun mieluummin asemastani kuin unelmistani. Minulle tässä on kuitenkin kyse jostain ihan muusta: rohkeudesta, kasvusta, alistumattomuudesta, älyllisestä rehellisyydestä, mahdollisuudesta uuteen. En koskaan tule olemaan professori, vaan jotain paljon enemmän.