Kaunosielut

Yliopistoissa on käynnissä melkoinen murros, joka aiheuttaa monille osallisille epävarmuuden tunteita. Kaunokirjallisista akateemisen maailman kuvauksista kirjan julkaissut Joel Kuortti (2013) kuitenkin muistuttaa, että historiallisessa valossa emme elä niin erityislaatuisessa tilanteessa, kun ehkä kuvittelemme. Vuosisatojen aikana yliopistoja on lakkautettu, yhdistetty, perustettu ja siirretty; ne ovat käyneet läpi aatevirtauksia, lamoja, sotaa ja rauhaa; ja niiden suhteet yhteiskuntaan ja kansaan ovat eläneet siinä mukana (s. 224). 

Kuortti esittelee 55 teosta, jotka käsittelevät yliopistomaailmaa 1400-luvulta tähän päivään. Yrjö Koskisen teoksessa Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-aialla (1862) kuvataan 1400-luvulla Pariisissa opintonsa aloittanutta Olavia. Oppia ammennettiin karuissa olosuhteissa lattialla istuen, koska penkillä istuminen saattaisi synnyttää turhaa ylpeyttä. Sekä opettajat että oppilaat viihtyvät kapakoissa, joissa syntyy myös kahakoita. Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoittuvassa teoksessa Ylioppilaita (1944) ilmenee puolestaan kielikahinoita, niin rahvaan ja sivistyneistön välillä latinan kielestä kuin suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Ruotsinkieliset härnäävät suomenkielisiä: ”Kun nyt olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se (Suomen kieli) on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä itsellenne?" (s. 223/41 JK). (Nykyään olemmekin sitten valinneet englannin...)

Naisten asema puhuttaa myös kaunokirjallisuudessa. L. Onervan satiirisessa novellikokoelmassa Nousukkaita: Luonnekuvia (1911) Suoma Sutela päätyy yliopistoon opiskelemaan kielitieteitä, mutta ottaakin uuden päämäärän: ”Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa”, mikä olisi lisäksi ”laillinen ja kaunis syys luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista" (s. 149/125 JK). 1930-40 -luvuille sijoittuvassa Paula Havasteen Kaksi rakkautta -teoksessa (2010) nuoren sielutiedettä (sittemmin psykologiaa) opiskelleen Annan ”tiedon jano muuttui rakkaudeksi tietoon, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärsi, miten hienoa tiedemiehen työ voisi olla. Se ei kuitenkaan olisi hänen osansa, sillä perheenäitinä sellainen ura oli liki mahdoton.” (s. 48/172 JK)

Ilmari Turjan romaanissa Johannes Renko, ylioppilas (1938) Johannes pohtii ”Tällaistako siis oli akateeminen opetus? Ja tällainenko oli opettaja? Oliko hän päässyt kosketukseen tieteen suuren hengen kanssa?” (s. 14/165 JK)  Enemmän nykypäivään resonoivan havainnon tekee agronomi Riipinen Maila Talvion romaanissa Kultainen Lyyra (1954): ”Kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei.” (s. 135 JK) Myös Vuokko Tolosen tieteisromaania ja yhteiskunnallista dekkaria yhdistävässä teoksessa Tampereen ilmasto (1997) kaikuvat tutut äänet: ”Aina sama laulu jonka nimi on tulosvastuu ja kilpailukyky, kertosäkeenä tutkimusten ostopalvelu, aivojen ja arvojen prostituutio.” (s. 101/213 JK) Myös Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuodessa (2003) ”kilpailu paikasta auringossa käy kiihkeänä. Ihmiset julkaisevat kuin niillä olisi painokone kotona” (s. 73/211 JK). 

Kuortti, Joel (2013). Yliopistoon! Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta. Gaudeamus, Helsinki.

Opetukselle hintalappu?

Yliopistojen rahoitus on näinä päivinä tiukoilla. Vaikka Huippuyliopiston budjetti on komealta kuullostava 400 miljoonaa euroa, sitä tulee arvioida suhteessa tulosodotuksiin, kuten rehtorimme Talouselämän (29/2013, s. 13) haastattelussa muistuttaa. Sillä on siis päästävä maailmanluokkaan – ja pian. Koska laadusta ei haluta tinkiä jää jäljelle määrästä leikkaaminen, eli esimerkiksi tutkimus- ja opetusalojen lakkauttaminen. 

Resurssien niukkuuden yhteydessä nousee nykyään poikkeuksetta esille poliittisesti kuuma peruna lukukausimaksuista (tai ”koulutusviennistä”, niin kuin sitä on ryhdytty hienosti kutsumaan). Mainitussa haastattelussa rehtorimme kertoo, että noin 6000 suomalaista opiskelee ulkomailla, maksaen opinnoistaan lukukausimaksuja. Samassa ajassa Eta-alueen ulkopuolelta tulee Suomeen 4000 opiskelijaa, joilta ei peritä lukukausimaksuja. Lukukausimaksujen puoltajien (ja vähän muidenkin) onkin helppo ihmetellä, miksi yliopistojen tiukentuvassa rahoitustilanteessa olemme valmiita käyttämään verorahojamme tuhansien ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutukseen, vaikka meillä ei ole takeita heidän työllistymisestään Suomeen. Toiset menevät ihmettelyä pidemmälle ja visioivat korkeatasoisesta koulutuksestamme kunnon vientituotetta. Opetukselle hintalappua vaativat myös jotkut opettajat, jotka haluaisivat tehdä työnsä paremmilla resursseilla. 

Yleisemmin lukukausimaksukeskustelua luonnehtii epämääräisyys ja muotitermeillä naamioidut ideologiset kytkökset - puolin ja toisin. Pääsääntöisesti keskustelusta puuttuvat asianosaisten, eli esimerkiksi tänne ulkomailta tulevien opiskelijoiden, tänne työllistyvien valmistuneiden, täältä syystä tai toisesta pois muuttavien osaajien ja heidän opettajiensa äänet, vaikka niin ”koulutusviennin” kuin maksuttoman yliopistokoulutuksenkin puolestapuhujat hyötyisivät kunnon dialogista. 

Tähän dialogiin antaa aineksia Annaleena Kurosen juttu Aino-ylioppilaslehdessä (2/2013) opiskelijoista, jotka ovat tulleet ulkomailta Huippuyliopistoon. Vaikka kaikkien seitsemän haastateltavan päätökseen tulla Suomeen opiskelemaan oli vaikuttanut koulutuksen maksuttomuus, ei kukaan heistä suunnitellut lähtevänsä täältä heti valmistumisen jälkeen. Yksi kertoi arvostavansa suomalaista yhteiskuntaa ja haluavansa maksaa veronsa tänne. Toinen suunnitteli perustavansa ja kolmas oli jo perustanut tänne oman yrityksen. Neljäs toivoi voivansa rakentavansa työuransa täällä, mutta epäili kielimuurin vaikeuttavan työnsaantia. Viides kuvaili jopa suomenkielentaitoisten ulkomaalaisten kokevan työnsaannin haasteelliseksi. Myös ylioppilaskunnan vuonna 2011 kansainvälisille opiskelijoille suunnatun kyselyn 400 vastaajasta vain 15,5 % suunnitteli muuttavansa Suomesta valmistuttuaan. Peiliin katsomiseenkin on siis aihetta, jos haluamme lukukausimaksujen sijaan houkutella ulkomailta tulleet opiskelijamme jäämään valmistuttuaan hyödyntämään osaamistaan Suomeen.

Korruptiota julkaisukoneistossa

Moni lukijoista muistanee tai on kuullut fyysikko Alan Sokalin tempauksesta vuodelta 1996. Sokal tarjosi Social Text –nimiseen postmodernin kulttuurintutkimuksen lehteen julkaistavaksi artikkelia, jonka hän oli tarkoituksella kirjoittanut vaikeaselkoiseksi hölynpölyksi. Journaali julkaisi artikkelin, jolloin Sokal paljasti sen postmodernia filosofiaa kritisoivaksi huijaukseksi. Tapaus käynnisti kiivaan keskustelun julkaisukäytännöistä, tutkimusetiikasta (myös Sokalin omasta etiikasta) ja humanististen ja luonnontieteiden eroista. 

Tämän päivän hölynpölyä tuottavat niin kutsutut saalistavat journaalit (predator journals), kuten John Bohannon raportoi tuoreessa Science-lehdessä. Niissä tutkija maksaa joko artikkelin ottamisesta arviointiprosessiin tai arviointiprosessin läpikäyneen artikkelin julkaisemisesta. Näiden lehtien arviointiprosessit ovat kuitenkin tieteellisesti kyseenalaisia, kuten Bohannonin tekemä testi osoittaa. Hän lähetti tekaistun, uutta syöpälääkettä kehittelevän paperin arvioitavaksi 304 julkaisumaksuja perivään open-access –journaaliin. Artikkeli sisälsi perustavanlaatuisia, alkeellisia virheitä, jotka  mitätöivät täysin sen tulokset ja johtopäätökset. Niin käsittämättömältä kun se kuulostaakin, yli puolet näistä journaaleista hyväksyi paperin julkaistavaksi sellaisenaan.

Tarkemmin sanottuna 157 journaalia hyväksyi paperin ja 98 hylkäsi sen (49:ssa arviointiprosessi oli joko kesken tai minkäänlaista vastausta ei kuulunut). 60 prosenttia niistä 255 journaalista, joissa paperi kävi läpi koko toimitusprosessin, ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vertaisarviointia. Bohannon huomauttaa, että hylkäykseen päättyneen prosessin osalta näin kuuluikin tapahtua: päätoimittajat katsoivat paperin niin surkeaksi, ettei sitä ollut syytä edes lähettää arvioitavaksi. Niistä 106 journaalista, jotka tekivät jonkinlaisen arvioinnin, 70 prosenttia kuitenkin hyväksyi paperin. Arvioissa kiinnitettiin huomiota lähinnä teknisiin yksityiskohtiin kuten asetteluun ja kieleen, ja vain 36 lehteä kiinnitti huomiota paperin merkittäviin tieteellisiin ongelmiin. Näistäkin 16 lehteä julkaisi paperin siitä huolimatta, että arviot nostivat esille merkittäviä ongelmia. 

Merkillepantavaa on, että kyseenalaiseen julkaisutoimintaan eivät osallistuneet ainoastaan epämääräisten osoitteiden ja yhteystietojen taakse piiloutuvat tuntemattomat julkaisijat. Myös esimerkiksi Elsevierin ja Sagen kustantamat lehdet, jotka nettisivuillaan vannovat tiukan ja laadukkaan vertaisarvioinnin ja alan tieteellisten suositusten nimeen, olisivat julkaisseet Bohannanin tekaistun hölynpölypaperin. Sagen julkaisema lehti ei esimerkiksi vaatinut minkäänlaisia muutoksia paperin tieteelliseen sisältöön, vaan ilmoitti hyväksynnästä 3100 dollarin julkaisumaksun kera. Poikkeuksiakin löytyi ja jotkut sellaiset suhteellisen tunnetut open access –journaalit, joita on kritisoitu niiden arviointiprosessien laadusta, osoittautuivatkin yllättävän tiukoiksi seuloiksi. Niiden joukosta löytyi myös se yksi ja ainoa journaali, joka kiinnitti huomiota paperin eettisiin ongelmiin kuten koesoluja tuottavien eläinten kohteluun (ja sittemmin hylkäsi paperin sen tieteellisen laadun vuoksi). 

Bohannon ei kritisoi open access –periaatetta sinänsä, vaan sen toteuttamista journaaleissa, jotka eivät väitteistään huolimatta suorita minkäänlaista tieteellistä arviointia julkaistessaan laadultaan onnettomia ja jopa tekaistuja juttuja rahasta. Tämän seurauksena aika monen tutkijan ansioluettelosta löytynee aikamoista sekundaa. Tämä ei liene suuren mittakaavan ongelma Suomessa, mutta varamme saamme silti pitää julkaisupaineiden kasvaessa. Bohannon puhuu villin lännen meiningistä, meistä kyse on julkaisufetisismin ruokkimasta korruptiosta. 

Ks. myös Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä.

Bohannon, John (2013). Who's Afraid of Peer Review? Science, Vol. 342, 4 October 2013. 

Voi hyvin

Huippuyliopisto on monen muun työnantajan tavoin kiinnostunut henkilöstönsä hyvinvoinnista. Työhyvinvoinnin edistämiselle oli vastikään pyhitetty oma viikkonsa, jolloin henkilöstöllä oli mahdollisuus käydä teatterissa virkistäytymässä, mittauttaa verenpaineensa, innostua uusista urheilulajeista tai vaikkapa meditoida. Jatkuvaa työhyvinvointia silmällä pitäen huippuyliopistossa on tarjolla jos jonkinlaista periaatemallia, työkalua, liikuntapalvelua, arvoa ja verkostoa.

Työhyvinvointihankkeillaan huippuyliopisto on osa laajempaa hyvinvointia edistävää ilmiötä, jota brittiläiset tutkijat Dale ja Gibson (2013) kutsuvat työhyvinvointiliikkeeksi. Sitä pitävät yllä niin työnantajat, konsultit, alan tutkijat kuin valtiovaltakin, sillä hyvinvointiin liittyy merkittäviä taloudellisia, organisatorisia ja myös ideologisia intressejä. Niin positiivista ja tervetullutta kuin hyvinvoinnin vaaliminen itsessään onkin, tähän liikkeeseen sisältyy ongelmallisia oletuksia.

Yksi merkittävimmistä työhyvinvointipuheen oletuksista on vastuun langettaminen yksilöille. Hyvinvoinnissa on siten kysymys yksilön tekemistä valinnoista ja asenteesta. Tämä periaate on selkeästi ilmaistu myös huippuyliopiston työhyvinvointisivuilla. Mielenkiintoista tässä on se, että itse työ, sen organisointi ja johtamiskäytännöt otetaan annettuna. Työn fyysinen raskaus, tiukentuvat tulosvaatimukset tai kasvavat työmäärät eivät siis lähtökohtaisesti ole kehittämisen kohteena. Jos siis uuvut urajärjestelmän oravanpyörässä, voit vain katsoa peiliin ja syyttää itseäsi, kun et osannut organisoida töitäsi paremmin tai jaksanut käydä lenkillä. Tarvittaessa voit kuitenkin mennä terapiaan tai teettää kuntomittauksen, jotta osaat johtaa omaa suoritustasi jatkossa optimaalisemmin.

Työhyvinvointia kriittisesti tarkastelleet tutkijat ovat tuoneet esille myös sen, kuinka työhyvinvoinnin kautta työnantajan kontrolli levittäytyy myös työntekijöiden yksityiselämään. Vapaa-aika tulee käyttää vastuullisesti omasta terveydestään huolehtien ja itseään trimmaten, jotta palautuisi työn rasituksista ja jaksaisi taas painaa täysillä.

Harva tietenkään vastustaa hyvinvoinnin edistämistä sinänsä. On myös helppo ajatella, että tässä kohdin työntekijän ja työnantajan tavoitteet ovat täysin yhteneväiset. Työnantajalle henkilöstön hyvinvoinnilla on kuitenkin lopulta vain välinearvo organisaation tavoitteiden saavuttamiseksi. Sairauspoissaolot kerryttävät kustannuksia, mutta hyvinvoinnilla voidaan edistää parempaa sitoutumista ja suoriutumista. Ja mikäpä sen kätevämpää kuin saada työntekijät itse huolehtimiaan hyvinvoinnistaan, jotta koneisto pysyy rasvattuna. Moni tekeekin hullun lailla töitä ”ihan vapaaehtoisesti”, kutsumustyössä kun ollaan. He ovat työstään innostuneita ja painavat pitkää päivää mielihyvin. Tällä voi kuitenkin aikaa myöten olla monenlaisia hyvinvointia heikentäviä seurauksia kuten uupumusta, erilaisia riippuvuuksia sekä tuki- ja liikuntaelinten sairauksia.

Huippuyliopistoblogi pitää hyvinvointia työssä erittäin tärkeänä ja arvostaa tämän tavoitteen parissa työskentelevien pyrkimystä ja halua välittää työntekijöistä. Tavoitteen saavuttamiseksi peräänkuulutamme kuitenkin tiukempaa huomiota niihin organisointi- ja johtamiskäytäntöihin, jotka jatkuvasti uhkaavat työntekijöiden hyvinvointia. Niiden rinnalla työhyvinvointipalvelut ovat vain laastari märkivään haavaan.

Dale, K. & Burrell, G. (2013) Being occupied: An embodied re-reading of organizational wellness. Organization, first published online ahead of print February 12.

Pyrkyriyliopisto hämmentää

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä ‘Striving universities’ kuvaamaan yliopistoja, jotka tavoittelevat parempia sijoituksia ja kasvavaa mainetta akateemisessa kilpailussa. Suomeksi voimme puhua pyrkyriyliopistoista (ks. myös Mainetta ja kunniaa). Esittelemme seuraavaksi kaksi tutkimusta, joissa tarkastellaan yliopistojen henkilökunnan ja opiskelijoiden kokemuksia työskentelystä pyrkyriyliopistoissa. KerryAnn O’Meara ja Alan Bloomgarden (2011) analysoivat tutkijaopettajien näkemyksiä pyrkyryyden vaikutuksista työhönsä ja työympäristöönsä. Susan Gardner (2010) puolestaan tarkastelee erityisesti tohtori-opiskelijoita ja heidän sosiaalistumistaan akateemiseen työhön pyrkyrikulttuurissa. 

Ensin mainitussa tutkimuksessa tarkastelun kohteena oli pienehkö, humanistisiin ja yleissivistäviin aineisiin keskittyvä kanditason opetusta tarjoava amerikkalainen yliopisto (liberal arts college). Tässä instituutiossa rakennettiin yhteisesti jaettua tarinaa koulutusjärjestelmän hierarkiassa ylöspäin nousevasta, yhä enemmän tutkimukseen panostavasta yliopistosta. Osana tätä tavoitetta yliopiston johto tavoitteli erinomaisuutta sekä tutkimuksessa että opetuksessa. Henkilökunta kuitenkin koki nämä päämäärät ristiriitaisiksi keskenään. Tämä ristiriita synnytti jopa voimakkaan identiteettikriisin, kun henkilökunta ei enää tiennyt tulisiko heidän vaatia enemmän tutkimusaikaa vai ylläpitää vahvaa sitoumusta opetukseen ja paikallisen yhteisön palveluun. Seurasi hämmennystä työn tarkoituksesta, epäselvyyttä työn arviointi- ja palkitsemiskriteereistä sekä kiistoja ‘opetusloadeista’. Selvempää suuntaa ja identiteettiä kaipaava henkilöstö myös koki, että yliopisto käytti liikaa aikaa vertailemalla itseään muihin yliopistoihin, vaikka hedelmällisempää olisi keskittyä omiin vahvuusalueisiin. Ylpeys omasta opinahjosta alkoi muuttua riittämättömyyden ja huonommuden tunteiksi. Tämä näkyi myös yksilötasolla, kun jo valmiiksi työhönsä intohimoisesti suhtautuvat tutkijaopettajat alkoivat vaatia itseltään yhä enemmän, myös työtunneissa mitattuna. Siitä huolimatta ulkopuolelta asetetut vaatimukset tuntuivat karkaavan käsistä. 

Gardnerin tutkimus sijoittuu amerikkalaiseen yliopistoon, joka sijoittuu kansallisissa rankingeissa niin kutsutulle kolmostasolle (eli ei sadan parhaan joukkoon). Tutkimus perustuu 60 tohtoriopiskelijan ja 38 heidän kanssaan työskentelevän tutkijaopettajan haastatteluihin kuuden eri tieteenalan piirissä. Tässä tutkimuspainotteisessa yliopistossa oli asetettu selkeä strateginen tavoite nousta rankingien kärkijoukkoon tietyssä määräajassa. Tähän tavoitteeseen viitattiin kaikissa yliopiston materiaaleissa ja se nousi myös esille tutkimushaastatteluissa, vaikka sitä ei niissä suoraan kysytty. Myös kaikkein uudistusten ja kehityshankkeiden tuli olla strategisen tavoitteen mukaisia saadakseen johdon tuen. (Kuulostanee tutulta...)

Yliopiston henkilökunta oli sisäistänyt tavoitteen tärkeyden, mutta oli huolissaan siihen vaadittujen resurssien riittävyydestä. Tohtoriopintojen osalta heitä huoletti erityisesti assistentuuri- ja tutkijakoulutyyppisten paikkojen niukkuus. Tohtoriopiskelijat itse sen sijaan kritisoivat koko tavoitetta, joka näyttäytyi heille ennemmin ulkokuoren kiillottamisena, kuin sisällöllisenä kehityksenä tai laatuna. Moni heistä olit aloittanut tohtoriopinnot löytääkseen oman paikkansa paikallisessa yhteisössä, eikä maineen tavoittelu siksi näyttäytynyt tärkeänä. Heitä kuitenkin rassasi jatkuva puhe “laadukkaampien huippuopiskelijoiden” houkuttelemisesta. Myös henkilökunnan vaihtuvuus huolestutti, koska nimenomaan tohtoriopiskelijat kokivat nahoissaan, kun uusilla strategian mukaisilla “huippuprofessoreilla” ei ollut aikaa tai halua panostaa opetukseen ja ohjaukseen. 

O’Meara ja Bloomgarden huomauttavat, että akateemisten johtajien on pohdittava kuinka pyrkyröidä (jos todella halutaan pyrkyröidä) tavalla joka ei synnytä tyytymättömyyttä, ristiriitoja ja hämmennystä. Gardner puolestaan viittaa vanhaan viisauteen, jonka mukaan kunkin instituution tai organisaation tie menestykseen käy olemassaolevien vahvuuksien tunnistamisella ja kehittämisellä. Siinäpä pohdittavaa Huippuyliopistollekin, voisivathan yllä kuvatut tarinat yhtä hyvin olla meiltä. 

Gardner, Susan (2010). Keeping Up with the Joneses: Socialization and Culture in Doctoral Education at One Striving Institution. The Journal of Higher Education 81(6), 728-749. 

O’Meara, KerryAnn & Bloomgarden, Alan (2011). The Pursuit of Prestige: The Experience of Institutional Striving from a Faculty Perspective. The Journal of the Professiorate, http://jotp.icbche.org/2011/4-1_omeara_p39.pdf

Tapahtui lähijunassa

Istuin eräänä päivänä lähijunassa. Vieressäni käytävän toisella puolella istui mies, joka silmäili uteliaan näköisenä artikkelia, joita ajankulukseni luin. ’Mitä luet?’ hän ryhtyi kyselemään suhteellisen sujuvalla englanninkielellä. ’Työpapereita’ vastasin lyhyesti, koska en ollut innokas aloittamaan keskustelua. ’Mitä teet työksesi?’ mies kuitenkin sinnikkäästi tenttasi. ’Olen tutkija’ ehdin juuri sanoa, kun miehen silmät laajenivat. ’Tutkija! Olet tutkija!’ Hänen äänensä muuttui kireäksi ja eleensä vihaisiksi: ’Tutkija! Te ette muusta piittaa kuin kirjoista ja muistiinpanoistanne! Aina vaan kirjoja ja muistiinpanoja! Kirjoja ja muistiinpanoja! Katso nyt ikkunasta ulos, aurinko paistaa ja sinä vaan tuijotat kirjojasi ja muistiinpanojasi! Vaivihkaa sormeilin kädessäni olevaa paperinivaskaa, kun mies jatkoi tykitystään: 'Minä tunnen tutkijoita ja kolmelta yölläkin he vain puuhaavat tutkimustensa parissa! He eivät ehdi edes puhua puhelimessa, kun aina vain on tehtävä tutkimusta!’ 

Aikani kuunneltuani yritin saada suunvuoroa kertoakseni, että meitä tutkijoita on moneen lähtöön ja ainakin omasta mielestäni tutkimustyö on hyvin monipuolista ja ihmisläheistäkin. Ripitys kuitenkin jatkui: ’Te ette voi mennä naimisiin, te ette voi tehdä lapsia, te ette käy kirkossa sunnuntaisin! Te ette ymmärrä mitään siitä mikä elämässä on tärkeätä!’ Tässä vaiheessa jo varsin ärsyyntyneenä sain sentään sivallettua, että tutkijuuteni ohella olen onnellinen perheenäiti, mutta se vain kiihdytti seuralaistani: ’Te tutkijat ette ehdi olla lastenne kanssa! Keskitytte vain niihin iänikuisiin tutkimuksiinne! Ette lainkaan ymmärrä, mitä tapahtuu vanhempiensa laiminlyömille lapsille!’ 

Päästyäni junasta ulos puhkuin vihastusta miehen tökeröstä käytöksestä, mutta jossakin mieleni laidalla jouduin tunnustamaan, ettei hän sentään aivan sataprosenttisen väärässä ollut. Nykypäivän yliopistotyö vaatii tekijältään välillä kohtuuttoman paljon. Näin toteaa myös The Nation -lehden blogisti Rick Perlstein. En uskaltaisi treffailla tohtoriopiskelijaa, tohtoria jolla ei vielä ole tenure-paikkaa, enkä edes apulaisprofessoria, Perlstein kirjoittaa. Akateemista uraa tavoittelevista ystävistään hänelle tulee lähinnä mieleen äärirajoillaan olevia ja siksi terveisiin ihmissuhteisiin kykenemättömiä, mielivaltaisten päätösten kohteina olevia ja taloudellisesta toimeentulostaan kamppailevia hahmoja. Ehkä niitä samoja tyyppejä, joihin junaseuralaiseni oli törmännyt? 

Pitäkäämme siis porukalla huolta siitä, että junamiehen ennakkoluulot osoittautuvat vääriksi ja Rick Perlstein uskaltaisi vielä joskus treffeille tutkijan kanssa. Että tutkijuutemme herättäisi myönteisiä mielikuvia ja intohimoja myös akateemisen maailmamme ulkopuolella. Että voisimme itse hyvin ja tukisimme myös toistemme hyvinvointia.