Pelataanko jalkapalloa?

Timo Honkela esittää Tieteessä tapahtuu –lehdessä (1/2013, 32-33) toimivan vertauksen tieteestä joukkueurheiluna. Toimiakseen ja menestyäkseen esimerkiksi jalkapallojoukkue tarvitsee muutaman tehokkaan hyökkääjän, heitä tukevia keskikenttä- ja puolustuspelaajia ja hyvän maalivahdin. Lisäämme tähän pätevän valmentajan, ahkerat huoltajat ja hyvän fiiliksen ja kas - menestyksen edellytykset alkavat olla kasassa. 

Jos Huippuyliopisto olisi jalkapallojoukkue, sen visio olisi ostaa isolla rahalla kovia kansainvälisiä maalintekijöitä. Samanaikaisesti kentän laidalla roikkuu liuta lupaavia, mutta sopimuksettomia oman seuran kasvatteja, jotka elättelevät turhia toiveita tulla nostetuksi joukkueeseen. Myös moni puolustaja ja keskikenttäpelaaja joutuu katselemaan töitä muulta, koska heidän panoksensa joukkueelle ei ole yhtä näkyvä kuin tähtihyökkääjien. 

Jalkapallojoukkueen johto ei vielä ole ymmärtänyt, että uudet supermaalintekijät eivät ole mitään ilman joukkueen tukea. Kyvyistään huolimatta edes huippupelaajat eivät pysty repeämään samanaikaisesti kärkeen, laitaan, takakentälle saati maalinsuuhun. Huippuhyökkääjillä alkaakin olla vaikeuksia hoitaa hommiaan eli keskittyä maalintekoon, kun kukaan ei enää hoida puolustusta. Huippuhyökkääjien keskinäinen kilpailu vaikuttaa negatiivisesti myös joukkuehenkeen. Jokainen haluaa tehdä maalin itse ja kohota pistetilastossa sen sijaan, että syöttäisi kaverille. Myös joukkueen nuorisotyö on ajautumassa ahdinkoon, kun kenelläkään ei enää ole aikaa panostaa nuoren polven pallotaitojen kehittämiseen. 

Oletteko nähneet minkään fudisjoukkueen nousevan näillä eväillä kansainväliseen liigaan?

Seksismiä ja nepotismia

Uskotko objektiiviseen ja puolueettomaan vertaisarviointiin? Jos vastaat kyllä, jatka lukemista. 

Christine Wennerås ja Agnes Wold (1997) tutkivat arvioiko Swedish Medical Research Council (MRC) - yksi biolääketieteellisen tutkimuksen tärkeimmistä rahoittajista Ruotsissa – post doc-rahoitusta hakevia nais- ja miestutkijoita tasapuolisesti. MRC:n post doc –tutkimusrahoituksen hakuprosessi on samantyyppinen kuin Suomen Akatemian tutkijatohtorihaku: hakija toimittaa ansioluettelon, julkaisulistan ja tutkimussuunnitelman. Hakemuksen arvioi jokin eri alojen arviointikomiteoista ja jokaista hakemusta arvioi viisi kyseisen komitean asiantuntijaa. Arviontikriteereinä käytetään tieteellistä pätevyyttä, tutkimussuunnitelman relevanssia ja lähestymistavan tai menetelmien laatua. Lopulliset rahoituspäätökset tekee MRC:n johtokunta. 

Wenneråsin ja Woldin tilastollinen analyysi yhdestä MRC:n hausta osoittaa, että naishakijoiden pistekeskiarvo oli mieshakijoita alempi kaikkien kolmen arviontikriteerin kohdalla. Erityisen huonoja pisteitä naishakijat saivat tieteellisestä pätevyydestään, jota mitataan julkaisujen määrällä ja laadulla. Näin ollen tutkijat olettivat, että naishakijat olivat olleet myös mieshakijoita vähemmän tuotteliaita. He päättivät tarkastaa asian määrittämällä kaikkien hakijoiden julkaisuaktiivisuuden ja vertaamalla yhtä aktiivisiksi laskemiensa nais- ja mieshakijoiden saamia pätevyysarvioita. 

Tulos oli yllättävä (tai sitten ei): yhtäläisestä tuotteliaisuudesta huolimatta naishakijoiden pätevyys määriteltiin mieshakijoita alhaisemmaksi. Itseasiassa kaikista tuotteliaimmat naishakijat arvioitiin yhtä päteviksi kuin joukon vähiten tuotteliaimmat mieshakijat! Kuilun suuruus havainnollistuu tutkioiden antamassa esimerkissä: jotta naishakija saisi mieshakijan kanssa saman pätevyysarvion, hänellä tulisi olla kolme Nature- tai Science –tasoista paperia enemmän kuin mieshakijalla. Yleisemmin tutkijat arvioivat, että naishakijan tuli olla 2,5 –kertaa keskivertomieshakijaa tuotteliaampi saadakseen hänen kanssaan samat pätevyyspisteet. 

Wennerås ja Wold löysivät sukupuolen lisäksi myös toisen muuttujan, jolla oli merkittävä vaikutus arvioon hakijan pätevyydestä: hakijan yhteys johonkin arviointikomitean jäsenistä. Tämän affiliaation merkittävyys oli samaa luokkaa kuin sukupuolen. Niinpä esimerkiksi naishakija, jolla ei ollut yhteyksiä arviointikomitean jäseniin, oli melko mahdottomassa raossa mahdollisesta tuotteliaisuudestaan huolimatta. 

Toivottavasti asiassa on tapahtunut kehitystä sitten tämän tutkimuksen julkaisemisen. Se lienee kuitenkin selvää, ettei puolueetonta arviointia ole helppo saavuttaa. Pyrkikäämme siis jokainen pohtimaan, kyseenalaistamaan ja kehittämään omia ja yhteisöjemme toimintatapoja yhdenvertaisempaan suuntaan! 

Lähde: Wennerås, C. & Wold, A. (1997) Nepotism and sexism in peer-review. Nature, Vol. 387/22, 341-343. Löytyy täältä.

Konservatiivista uudistamista

Yksi keskeisistä keskustelunaiheista Huippuyliopiston käytävillä on uusi tenure track –urajärjestelmä (ks. Sivuraiteella). Iloksemme voimme kertoa, että siitä on tehty myös tutkimusta, jopa oman yliopistomme puitteissa. Anne Herbert ja Janne Tienari (2013) tutkivat väitelleiden tutkijoiden ja yliopiston johtoportaan näkemyksiä urajärjestelmästä ja sen soveltamisesta järjestelmän käyttöönoton aikaan, eli muutama vuosi sitten. Silmiinpistävää oli, kuinka erilaisia tulkintoja järjestelmästä sen suunnittelijoilla ja toisaalta kohderyhmällä oli. Johto odotti amerikkalaisesta yliopistomaailmasta kopioidun urajärjestelmän mahdollistavan strategisen tavoitetteen nousta maailmanluokkaan. Tutkijat, joiden työhön ja uranäkymiin järjestelmä vaikuttaa, puhuivat puolestaan elitismistä ja luovuuden tukahduttamisesta.

Herbert ja Tienari kuvaavat, kuinka johdon mukaan tenure track –urajärjestelmä 1) on välttämätön edellytys maailmanluokkaan nousemiseksi, 2) tarjoaa tutkijoille selkeän ja tuetun urapolun sekä 3) lisää yliopiston houkuttelevuutta kansainvälisesti. Tutkijoiden mielestä taas 1) tenure track tuottaa tieteenalasiiloja poikkitieteellisyyden ja opetuksen kustannuksella, 2) tuottaa kahden kerroksen väkeä: tenure-eliittin ja muut sekä 3) suosii nuoria, helposti liikkuvia (mies)tutkijoita.

Herbert ja Tienari tarkastelivat myös tutkijoiden näkemyksiä akateemisesta vapaudesta tenure track -järjestelmässä. Moni epäili, voisiko tenure trackissa sen kapeiden suoritusmittareiden vuoksi työskennellä omaehtoisesti omien kiinnostuksenkohteiden ja tavoitteiden pohjalta. Ensisijaisesti alakohtaisia huippujulkaisuja mittaavan järjestelmän ei myöskään uskottu mahdollistavan Huippuyliopiston peräänkuuluttamia innovatiivisuutta, luovuutta ja rajojen rikkomista. Kaiken kaikkiaan järjestelmää pidettiin konservatiivisena ja eriarvoistavana – toisin kun johdon näkemyksissä, joiden mukaan nimenomaan urajärjestelmä nostaa työn laatutasoa ja tekee yliopistosta kansainvälisesti houkuttelevan.

Tutkimuksen haastatteluaineisto on tuotettu vuonna 2010 ja asiakirja-aineistot ovat vuosilta 2007-2010. Olisikin kiinnostavaa nähdä, miten urajärjestelmä koetaan nyt, kun sitä on muutaman vuoden ajan sovellettu käytäntöön. Olemmeko tulleet kansainvälisesti houkuttelevammaksi ja onko tutkimuksemme taso noussut (ja jos, niin kenen kriteereillä)? Ketä järjestelmään on valittu ja kokevatko he työolosuhteidensa parantuneen? Mitä kaikille muille, vähien tenure-paikkojen ulkopuolelle pakosta tai omasta tahdostaan jääneille on tapahtunut? Entä miten muutos on vaikuttanut opetukseen ja opiskelijoiden arkeen? 

Herbert, Anne & Tienari, Janne (2013) Transplanting tenure and the (re)construction of academic freedoms. Studies in Higher Education, 38(2), 157-173.

P.S. Rekrytointeihin uuden urajärjestelmän oli määrä tuoda ennakoitavuutta, avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Kokemuksiemme mukaan rekrytointiprosesseissa kuitenkin venytetään kriteereitä, suositaan kavereita ja pimitetään tietoa aivan niin kuin ennenkin. Tämä on sääli ja syö järjestelmän uskottavuutta. Vaikka ei kai kukaan kuvitellutkaan, että jokin järjestelmä sinänsä estäisi politikoinnin - ihmisethän sen puitteissa yhä huseeraavat, kukin omine intresseineen...

Se vaikein

Teatterikorkeakoulun tuoreet näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman kertovat Helsingin Sanomien artikkelissa (1.6.) näyttelijän ammatista ja sen opettamisesta. Heidän tavoitteenaan on ”vahvistaa näyttelijäopiskelijoiden taiteilijaidentiteettiä ja kouluttaa ihmisiä, jotka uudistavat suomalaista teatteria ja aikanaan haastavat myös meidät." Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koulutus ei voi perustua ”käsityöläisen työkalupakkiajatteluun ja ammattikoulumentaliteettiin” vaan keskeistä on kehittää ammattilaisten maailmankuvaa ja ajattelua. Vahva ammatillinen identiteetti on tarpeen myllerryksessä olevalla alalla, jossa moni joutuu työllistämään itse itsensä. 

Väitämme, että samat reseptit olisivat tarpeen myös Huippuyliopistossa. Moni täältäkin valmistunut joutuu miettimään, miten työelämässä luovii ja mitä siellä tavoittelee. Mutta kehittyykö tarvittava maailmankuva ja identiteetti Huippuyliopiston tehostetuilla ”tuotantolinjoilla”? Ruokkiiko opiskelu aitoa ihmettelyä, paneutumista asioihin tai kyseenalaistamisen kykyä? Jos opinnoissa korostetaan suorittamista, tehokkuutta, nopeutta ja yksilöllistä menestystä, miten valmistuneiden voidaan kuvitella kyseenalaistavan näitä arvoja jatkossakaan?  

Uusien sukupolvien kaipaama merkityksellinen työ ei synny pelkästä työkalupakin soveltamisesta, ei vaikka pakki olisi kuinka huipputasoa tai niitä olisi peräti kolmelta alalta. Tarvitaan myös kykyä pohtia, mitä työtä ylipäätään pitäisi tehdä, miksi ja miten. Siksi opinnoiltakin tarvitaan resursseja moraalin, maailmankuvan ja ammatillisen identiteetin kehittämiseen. Mutta kuten Knihtilä ja Björkmankin toteavat: ”Sehän on tietenkin se vaikein."

Hiiriyhteiskunta

Yliopiston voima on piillyt sen kyvyssä ylläpitää itseisarvoista työtä. Tutkimus ja opetus ovat olleet arvokkaita sinällään, eikä pelkästään välineinä innovaatioihin, talouskasvuun ja menestykseen. Managerialistisen hallinnan myötä tästä itseisarvoisuudesta on tullut uhanalaista, yliopistossakin.

Eero Riikonen, Mikko Makkonen ja Gregory Smith kutsuvat tätä itseisarvoisen työn uhkaa produktivismiksi, jolla he tarkoittavat kaikkialle levinnyttä tuotannollis-taloudellis-hallinnollista ajattelutapaa, arvomaailmaa ja retoriikkaa. Tällaisella ajattelulla ja kielellä on nyky-yhteiskunnassa valta-asema ja se näyttäytyy useimmille itsestään selvänä. Tietoyhteiskunnan sijaan pitäisi Riikosen ja kumppaneiden mukaan puhua hiiriyhteiskunnasta, jossa ihmisistä on tullut jonkun käytössä olevia oheislaitteita. Hiirien on vaikea vastustaa produktivismia, koska se on vallannut ajatusmaailmamme ja rajoittaa tulkintojamme sekä luovien vaihtoehtojen näkemistä. Hiiret ovat myös pelokkaita, sillä merkityksettöminä ja helposti vaihdettavina kapistuksina heidän olemassaolonsa on alati uhattuna.

Tuskinpa meistä kukaan haluaa hyväksyä olevansa hiiri. Elinvoimaisuuden palauttamiseksi Riikonen ja kumppanit peräänkuuluttavat uusia ja runsaampia tapoja puhua työstä arkisena, tunnepohjaisena ja yhteisöllisenä kokemuksena. Tarvitsemme arjen taidetta, jonka kautta aktiivisesti teemme näkyväksi itsestäänselväksi muuttunutta työmme hallintaa ja puramme hiiriajattelua ylläpitäviä käytänteitä.

Lähde: Riikonen, Eero, Makkonen, Mikko & Smith, Gregory (2004) Menestyjäluuseri. Runsaan elämän jäljillä. Kuntoutussäätiö.

Terveisiä tutkimuslaitoksesta

Tutkimustyön uudet ihanteet eivät ole vallanneet ainoastaan Huippuyliopistoa, vaan saamamme palautteen perusteella samojen haasteiden parissa painiskellaan myös muissa yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa, oppilaitoksissa ja työpaikoilla yleensä. Tänään tarinansa jakaa eräässä suomalaisessa tutkimuslaitoksessa työskentelevä Timo Tieteilijä.

Timo on ollut kymmenisen vuotta töissä Huippututkimuslaitoksessa, jonka strategiaa ja laatua on kehitetty ja trimmattu kohti kansainvälisyyttä ja tutkimuksen ydinosaamisalueiden täsmentämistä. Molemmissa tavoitteissa on onnistuttu erinomaisesti. Nyt noin 50 hengen työyhteisön tutkimushenkilökunnasta puolet on kansainvälisiä tutkijoita, mikä yliopiston näkökulmasta tarkoittaa sitä, että heidän kansalaisuutensa on muu kuin suomi. Ulkomaalainen tutkijahan on automaattisesti kansainvälinen, vaikka olisi asunut, opiskellut ja työskennellyt vain yhdessä maassa. Suomessa syntynyt tutkija ei voi koskaan saavuttaa samaa (ks. Väärin kansainvälistynyt), sillä vaikka kuinka opiskelisi ja työskentelisi ympäri maailmaa, yliopistojen arvioinnissa laitos saa ulkomaalaisesta tutkijasta enemmän pisteitä kuin suomalaisesta. Kaksoiskansalaisesta saa kuulemma enemmän kuin pelkästä suomen kansalaisesta, muttei kuitenkaan yhtä paljon kuin kokonaan ulkomaalaisesta.

Tutkimuksen ydinosaamisalueet on puolestaan puristettu niin tiukaksi, ettei näihin painopisteisiin sopimattomalle tutkimukselle ole jäänyt tilaa ja turhat rönsyt on siivottu pois. Rönsyillä on tarkoitettu paitsi strategiavalintoihin sopimattomia tutkimusaiheita myös niitä tutkijoita, joiden osaaminen ja julkaisuprofiili on vääränlaista (ks. Huippurubriikki). Nämä turhat rönsyt olivat tehneet vuosikymmenet tutkimusta, jolla oli kansallista vaikuttavuutta ja he olivat myös aktiivisia yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujia. Tutkimusaiheet vain olivat nykystrategian mukaan vääriä eikä niitä julkaistu kansainvälisissä lehdissä.

Tällä hetkellä laitoksella siis uurastaa kansainvälisten huippututkijoiden joukko. Laitoksen työkieli on vaihtunut englanniksi, laitoksen kansainvälinen maine on kasvanut ja laitos on pärjännyt tutkimusrahoituskilpailussa erinomaisesti. Kansainväliset tutkijat ovat työnantajan näkökulmasta suorastaan huipputyyppejä. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna tilanne voi näyttä hieman toiselta. Yksi post doc -tutkija valitteli juuri, kuinka hänellä ei ole ollut vapaata viikonloppua kuukauteen – parikymmentä maata kattavan tutkimuskonsortion kokoukset kun ovat aina viikonloppuisin ja lisäksi kenttätyöjaksot ajoittuvat viikonlopuille. Toinen post doc -tutkija kertoi, kuinka hänet oli sairaanakin käsketty työpaikalle – yliopiston taholta oli epävirallisesti ilmoitettu, ettei projektitutkija saa sairausloma-ajaltaan palkkaa. Esimerkkejä olisi tarjolla runsaasti. Herää kysymys, onko suomalaisissa yliopistoissa kahdet työmarkkinat? Työehtosopimuksia suurin piirtein noudattavat (koko ajan kutistuvat) työmarkkinat suomalaisille työntekijöille sekä kasvavat riistotyömarkkinat niille ulkomaalaisille tutkijoille, jotka eivät tiedä oikeuksiaan tai jotka ovat niin innoissaan päästessään ulkomaille työskentelemään oman alansa johtavassa tutkimuslaitoksessa, etteivät he viitsi valittaa pikkuseikoista. Yliopiston kannaltahan ongelmaa ei ole: kansainväliset tutkijat voi huoletta kuluttaa loppuun ja kun heidän työtehonsa hiipuu määräaikaisia työsopimuksia ei enää jatketa. Uusia kansainvälisiä tutkijoita on aina saatavilla ja Huippututkimuslaitos pysyy strategiansa mukaisesti uusiutuvana ja innovatiivisena.

Kohtalonyhteys

Työelämän tutkija Anu Järvensivun mukaan yksi keskeisimmistä viime aikojen työelämän muutoksista on työntekijän ja työnantajan välisen kohtalonyhteyden purkautuminen. Käytännössä tämä tarkoittaa työsuhdeturvan katoamista tehokkuuden, joustavuuden ja kilpailukyvyn nimissä. Sen seurauksena työntekijät ovat kehittäneet omia pärjäämisstrategioitaan, joilla he pyrkivät toimimaan työelämän muuttuneella pelikentällä. Kohtalonyhteyden rikkoutuessa työntekijät eivät enää sitoudu työpaikkansa yhteiseen hyvään ja kehittämiseen, vaan keskittyvät kehittämään omaan ammattitaitoaan ja markkina-arvoaan.

Huippuyliopistossa kohtalonyhteys on myös rikottu. Uuden työelämäpelin mukaisesti täällä on tarjolla mahdollisuuksia ja resursseja oman ammattitaidon, tuottavuuden ja brändin edistämiseen. Painopiste on yksilöissä, ei yhteisöissä. Siksi tällaisessa järjestelmässä yksilötkin sitoutuvat vain omaan tekemiseensä ja uraansa, eivätkä haaskaa aikaansa työpaikkansa kehittämiseen. He myös lähtevät, jos eivät saa keskittyä mielekkäisiin, omaa ammattitaitoa edistäviin tehtäviin. Yhä useammat etsivät mielekkään työn tekemiselle uusia muotoja palkkatyön kehyksen reunoilla ja ulkopuolella. Kilpailuyhteiskunnan (ja –yliopiston) vastavoimaksi on syntymässä yhteiseen arvomaailmaan, eettisiin tavoitteisiin ja yhteisöllisyyteen pohjautuvia ’arvoyhteisöjä’ – osuuskuntia, pienyrittäjyyttä ja yhteiskunnallisia yrityksiä. Näistä strategioista luovimmat eivät oikeastaan ole enää yksittäisten työntekijöiden pärjäilykeinoja vaan yhteisöllisiä irtiottoja mielettömäksi koetusta työstä ja tapoja rakentaa eettisiä työn tekemisen malleja. Tällaisiin yhteisöihin kanavoituu myös se intohimoinen omistautuminen ja kehittäminen, jota ilman Huippuyliopistokaan ei tule menestymään. 

Kohtalonyhteys on purkautunut ja työnantajalle se kohtalokasta vasta onkin. 

Lähteet:

Järvensivu, Anu (2010) Tapaus työelämä ja voiko sitä muuttaa? Tampere: Tampere University Press.

Järvensivu, Anu: Helsingin Sanomien Työrintamalta-kolumni 9.6.2013.

Tarinoita kriittisyydestä

Huippuyliopistoblogin tarkoitus on tarkastella akateemista työtä ja sen mielekkyyttä kriittisessä hengessä. Mitä siis tarkoitamme kriittisyydellä? 

Tarina 1 

Olemme kelkasta pudonneita taantumuksellisia luusereita, jotka eivät ymmärrä muutoksen väistämättömyyttä ja sen reunaehtoja. Peräänkuulutamme vanhanaikaisia yliopistoihanteita, joille ei nyky-yhteiskunnassa ole käyttöä. Emme millään ymmärrä, että yliopiston tehtävä ei ole tarkastella kriittisesti yhteiskunnallista kehitystä, vaan kulkea sen etunenässä kilpailuun ja tuloksentekoon. Kuvittelemme harhaisesti, että kaikkiin linjauksiin sisältyy ideologisia valintoja. Olemme hölmöjä, koska kieltäydymme nielemään kaiken pupun jota meille syötetään, emmekä ymmärrä hyväksyä asioita, jotka tuntuvat meistä pahalta. Kilpailullisuutta kritisoimme, koska emme itse uskalla lähteä peliin mukaan - ja jos uskaltaisimme, emme kuitenkaan pärjäisi. Kadehdimme menestyjiä ja kun emme muuhun pysty, niin valitamme. 

Tarina 2 

Uskallamme olla rehellisiä itsellemme ja omille ihanteillemme. Emme kohtele mitään yhteiskunnallista ilmötä väistämättömänä, itsestäänselvänä tai totena, vaan tietyssä ajassa ja paikassa tiettyjen kehityskulkujen kautta rakentuneena (jolloin ne olisivat voineet rakentua myös toisin). Haluamme avata vaihtoehtoja, niin muille kuin itsellemmekin, ja ymmärtää erilaisia näkökulmia ja niiden taustalla vaikuttavia arvoja ja merkityksiä. Uskallamme ottaa kantaa ja pyrimme perustelemaan näkemyksemme. Emme niele purematta korulauseita, vaan tutkimme mitä organisaatioiden arjessa ja epävirallisessa vuorovaikutuksessa tapahtuu. Annamme äänen havainnoillemme. Kysymme hankalia kysymyksiä vallasta, politiikasta ja moraalista: kuka mistäkin hyötyy ja kenen etuja tietyt ratkaisut palvelevat. Ajattelemme itse.

Mittareita taiteelle

Huippuyliopistossa harjoitetaan tieteellisen toiminnan rinnalla myös taiteellista toimintaa. Vaikka olemme tässä blogissa käsitelleet jo lähes kyllästymiseen asti yliopistoomme pesiytynyttä mittausfetisismiä, sydäntämme kylmää erityisesti yliopistomme uusin linjaus rakentaa mittaristo myös taiteellisen toiminnan arviointiin (ks. lisää täältä). 

Jos tieteellisen toiminnan jatkuva mittaaminen tuntuu absurdilta, niin vielä absurdimmalta tuntuu taiteen alistaminen tähän samaan koneistoon. Pitääkö joka ikinen yhteiskuntamme ulottuvuus pystyä mittamaan ja saattamaan ”kansainvälisesti vertailtavaan” muotoon? Kuka nämä mittarit määrittää? Miten niitä käytetään ”strategiseen ohjaukseen”? Mitä tapahtuu huonot mittaustulokset saaville aloille tai yksiköille? Miten käy taiteen riippumattomuudelle ja mahdollisuudelle nähdä, tehdä ja kokea toisin? Tieteen autonomiahan alkaa jo olla mennyttä "strategisten mittareiden" ohjatessa tutkimuksen tekemisen tapoja ja julkaisukanavia johdonmukaiseen suuntaan.

Eilisen Helsingin Sanomissa teatteritoimittaja ja kriittikko Suna Vuori toteaa ytimekkäästi "Taide pitkä, kriteeri lyhyt". Saman asian pukee sanoiksi myös  sarjakuvataiteilija Ville Ranta tuoreimmassa Kirkko ja kaupunki -lehdessä (nro 21, s. 24): tsekkaa täältä. Hienoa, arvopisteet 2.041 kuulostavat jo varsin kelvolta impact factorilta!

Huippututkimuksesta huippuopetusta?

Verrattuna muihin koulutusmuotoihin yliopisto-opetuksesta tekee ainutlaatuista sen perustuminen tutkimukseen, eikö niin? Etenkin huippututkimukseen panostavat opinahjot korostavat, että heidän tarjoamansa opetus perustuu uusimpaan ja parhaimpaan tutkimustietoon. Samalla annetaan ymmärtää, että huippututkimuksesta syntyy huippuopetusta. 

Mike Marinetto (2012) kuitenkin toteaa, että usein lupaukset tutkimusvetoisesta huippuopetuksesta ovat tyhjiä. Yliopistot ovat kiven ja kallion välissä, kun niiden pitäisi toisaalta pärjätä jatkuvissa tutkimuksen arvioinneissa ja toisaalta tarjota tyydyttävää palvelua (toisaalla myös lukukausimaksuja maksaville) opiskelija-asiakkailleen. Brittiläisissä yliopistoissa, joita Marinetto tarkastelee, lähiopetuksen määrä on laskussa, opetusryhmien koko kasvaa ja opiskelijat valittavat opetuksen laadusta. 

Marinetto esittää, että huippututkimuksen tavoittelu ei takaa huippuopetusta saati opiskelijalle parantunutta oppimiskokemusta. Hän kutsuu skolastiseksi apartheidiksi järjestelmää, jonka tutkimukseen kohdistuva kiristyvä kilpailu, mittarointi ja arviointi tuottaa. Koska kannustinjärjestelmät palvelevat vain suoriutumista tutkimuksessa, eivätkä tunnit vuorokaudessa lisäänny vaatimusten tahdissa, tutkijaopettajat alkavat suuntaamaan enemmän paukkuja tutkimukseen ja panostamaan vähemmän opetukseen. Jonkun on kuitenkin opetuskin hoidettava ja yhä suurempi osa siitä ostetaan opettajilta, joilla ei ole näyttöjä (huippu)tutkimuksesta. Henkilöstö alkaa jakautua kahteen leiriin: huippututkimusta tekevään eliittiin sekä kotityöläisiin (ks. Kodinhoitoa labratoriossa), jotka hoitavat muut pakolliset hommat. Samalla paljon hehkutettu yhteys tutkimuksen ja opetuksen välillä hämärtyy. 

Omassa yliopistossamme haluaisimme nähdä huippuopettajia kannustettavan samoin kuin huippututkijoita, myös taloudellisesti. Nyt esimerkiksi tietyillä kriteereillä määritellystä huippujulkaisusta voi saada jopa 4000 euron kannustinpalkkion puhtaana käteen, mutta huippukurssin vetäjälle riittävät opiskelijoiden kiitokset. Haluamme kuitenkin täsmentää, ettemme kannata ranking-kulttuurin laajentamista opetukseen. Vai kaipaako joku säännöllisesti julkaistavan huippujulkaisijoiden listan rinnalle huippuopettajien listaa?  

Marinetto, M. (2012) What are we to do with our 'nice students'? The learning experience within the scholastic apartheid system of the research-led university. Organization, OnlineFirst Version Dec 3, 2012.

Nyt huippulippu liehumaan

Huippuyliopistoblogi on saanut käsiinsä arkaluontoista kuvamateriaalia, joka osoittaa millaisissa tunnelmissa kuluva lukuvuosi on päättynyt: