Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin." 

Paikalliset kosmopoliitit

Kansainvälisestä liikkuvuudesta on tullut akateemisen työn keskeinen normi. Näköalat nimittäin kapenevat ja tiedeyhteisö muuttuu sisäsiittoiseksi, jos liian moni jämähtää tuttuihin ympyröihin. Liikkuvuuden mahdollistamiseksi tutkijan on asetettava ammatilliset velvoitteet etusijalle, muut sitoumukset saattavat näet estää sen tehokasta toteutumista. 

Gary Rhoades, Judy Marquez Kiyama, Rudy MacCormick ja Marisol Quiroz (2008) esittävät kuitenkin myös huolensa liikkuvuuden vaikutuksista yliopiston ja sen paikallisten yhteisöjen väliseen suhteeseen. Jatkuvasti paikkaa vaihtavat ”mobiilit akateemiset” voidaan näet nähdä myös irrallisina, mihinkään sitoutumattomina matkalaukkukansalaisina, joiden on vaikea palvella niitä paikallisia yhteisöjä, joissa (ja joista) yliopisto elää. 

Monet sellaiset ammattilaiset, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai ole valmiita jättämään omia paikallisia yhteisöjään, joutuvat puolestaan katselemaan töitä yliopistojen ulkopuolelta. Eihän urakilpailussa pärjää, ellei ole kokemusta ulkomailta. Rhoadesin ja kumppaneiden tavoin voimme kuitenkin (tai juuri siksi) kysyä, kuinka yliopisto palvelee paikallista yhteisöään, jos se ei pidä kiinni myös niistä ihmisistä, jotka tämän yhteisön tuntevat ja sen eteen haluavat työskennellä omaa paikallista tietämystä ja osaamistaan hyödyntäen?  

Historiallisena esimerkkinä Tiede-lehti (Syyskuu 2013, s. 38) kertoo suomalaistaustaisesta nobelistista Ragnar Granitista, joka kieltäytyi kutsusta Harvardin yliopistoon, vaikka se tarjosi paremmat tutkimusresurssit kuin mikään muu yliopisto. Harvard kuitenkin ”sijaitsi kaukana Granitille rakkaasta Korppoon Vikminnestä, jossa hän vietti jokseenkin kaikki kesänsä varhaisesta lapsuudestaan elämänsä viimeisiin vuosiin saakka.” 

Monilla meistä on oma Vikminnemme - on kyse sitten paikasta, ihmissuhteesta tai muusta tärkeästä kytköksestä. Voisiko niille olla sijaa myös akateemisessa kulttuurissamme?

Ks. myös:
Väärin kansainvälistynyt

Gary Rhoades, Judy Marquez Kiyama, Rudy MacCormick ja Marisol Quiroz (2008). Local Cosmopolitans and Cosmopolitan Locals: New Models of Professionals in the Academy. The Review of Higher Education, 31(2), 209-235. 

Marko Hamilo: Ruotsi vei mieltä nobelistin. Tiede, syyskuu 2013, 36-39.

Amerikanterveisiä

Amerikkalaisessa yliopistossa kohtasi kerran kolme suomalaistaustaista pariskuntaa. He olivat nuoria, perheellisiä, vasta väitelleitä tai pikapuoliin väittelemässä. Kaikilla heillä oli kokemusta yliopistoista niin opiskelijan kuin tutkija-opettajankin roolista. Eipä aikaakaan kun keskustelu kääntyi akateemiseen työhön ja sen tekemisen ehtoihin.

Ensimmäinen pariskunta oli asunut kymmenen vuotta ulkomailla, viimeiset viisi vuotta Amerikassa. Nyt heillä oli herännyt halu muuttaa Suomeen. Suomessa olisi mukava asua, ystäviä, sukulaisia... Haavetta varjosti huoli työmarkkinoista suomalaissa yliopistoissa, jossa työtä ei ole tarjolla edes pätkissä. Amerikassa odottaisivat tenure trackit ja realistiset mahdollisuudet apulaisprofessuuriin.

Toinen pariskunta oli viettänyt vuoden verran Amerikassa. Hyvästellessään suomalaisen yliopiston, he hyvästelivät myös opetusvelvollisuudet, johon kuuluivat lukuisat luentokurssit, kirjatentit sekä gradujen ja kanditöiden ohjaukset. Amerikassa odotti yksi kurssi lukukaudessa, joka vedettäisiin yhdessä apuopettajan kanssa. He eivät lakanneet hämmästelemästä käytäntöä, jossa jokaisella kurssilla oli apuopettajana jatko-opiskelija 30 tunnin viikkotyöajalla. Näin tutkija-opettajille jäisi aikaa myös – tutkia. 

Kolmas pariskunta oli vierailevina tutkijoina amerikkalaisessa yliopistossa. He lähtivät tutkijavierailulle paitsi omasta halustaan edistää tutkimuksiaan ja kerätäkseen kansainvälistä kokemusta myös siksi, että pidempää työskentelyjaksoa ulkomailla pidetään arvossaan ja lähes välttämättömyytenä akateemista uraa rakentaville. Yliopisto osoitti arvostuksensa keräämällä pistepotin tutkijavierailuista. Tukea ulkomaille lähteville ei kaunopuheista huolimatta herunut: he hankkivat kaiken rahoituksen ulkopuolisena rahoituksena, hoitivat itse kaikki matkajärjestelyt vakuutuksia myöten ja maksoivat kaikki kulut mukana seuraavista lapsista.

Nykyisillä tieteenteon ehdoilla ja käytänteillä suomalainen yliopisto puskee ulkomaille (omalla kustannuksella, toki) kalleimman pääomansa – motivoituneet ja kannuksensa kansainvälisessä kilpailussa näyttäneet tutkija-opettajansa. Paluu Suomeen ei houkuttele niin pitkään kuin yliopistojen johto keskittyy strategioiden, visioiden, missioiden ja laaturaporttien viilaamiseen ranking-listoilla kipuamisen toivossa. Niin pitkään kuin puheissa helisevät ”tutkimukseen perustuva opetus”, ”kannustavat urajärjestelmät”, ”eettisyys, vastuullisuus ja tasa-arvo” tai ”yhteiskunnan ja sen jäsenten hyvinvoinnin edistäminen” ovat vailla totuuspohjaa ja saavat yliopistoyhteisön tuntemaan ennemminkin myötähäpeää kuin ylpeyttä oman yliopiston tavoitteista. 

Ennen kuin huippuyliopistoa ajavat saavat näistä terveisistä lisää vettä lukukausimaksuista jauhavaan myllyynsä, todettakoon, että kyse ei ole vain rahan määrästä vaan sen kohdentamisesta. Amerikkalaisessa yliopistossa (jota toki saa ja pitää monin tavoin myös kritisoida) näkyy sen perustehtävien – tutkimuksen ja opetuksen – arvostaminen. Toisin kuin suomalaisissa yliopistoissa tutkimus ei ole olemassa vain sitä varten, että tutkimushankkeiden mittavilla overheadeilla voidaan kattaa hallinnon kuluja (lue lisää täältä). Tutkimus ja opetus tuottavat muutakin sisältöä kuin julkisen rahoituksen mittareina käytettäviä excel-taulukoita tutkinto- ja julkaisumääristä.

Jos sitä huippuyliopiston mallia on ihan pakko hakea Amerikasta, niin tässä olisi joitakin terveisiä.

Kielipolitiikkaa

Huippuyliopisto tekee kielipolitiikkaa. Sen kauppakorkeakoulussa päätettiin taannoin, että tästä syksystä eteenpäin tarjolla on vain englanninkielisiä maisteriohjelmia. Vastoin käytännön opetuskokemustamme yliopiston johdon edustajat kilvan vakuuttelivat mediassa, kuinka ”99 prosenttia opiskelijoista haluaa laatia gradunsa englanniksi”.

Vaikka uusi kielilinjaus oli yliopiston näkökulmasta välttämätön edellytys kansainvälistymiselle, suinkaan kaikki eivät siitä riemastuneet. Eräs suomen kielen syrjäyttämisestä maisteriohjelmien opetuskielenä suivaantunut oli yliopistomme tuntiopettaja Riku Oksman, joka laati tammikuussa asiasta kantelun oikeuskanslerille. Kantelun mukaan tehdyt kielipäätökset loukkaavat suomenkielisen väestön perustuslain 17 §:n 2 momentissa taattua oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Tutkintosääntö myös muuttaa yliopistolain 11 §:n vastaisesti tutkintokielen käytännössä englanniksi, vaikka se virallisesti on edelleen suomi. 

Huippuyliopiston mielestä kanditutkintoon lukeutuvat suomenkieliset opinnot riittävät turvaamaan suomen kielen aseman opetus- ja tutkintokielenä. Lisäksi se huomautti, että Suomen muissa yliopistoissa kauppatieteiden maisterikoulutusta on tarjolla suomen kielellä ja kielellisten oikeuksien toteutumisessa tämä koulutustarjonta on huomioitava kokonaisuutena. Muutama päivä sitten julkistetussa ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen toteaa kuitenkin seuraavaa:

”Yliopistojen kauppatieteellisen alan tämänhetkisen suomenkielisen koulutustarjonnan huomioiminen kokonaisuutena sivistyksellisten ja kielellisten oikeuksien toteutumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista sen vuoksi, että jos myös muut yliopistot päätyisivät aikanaan siirtymään yksinomaan englanninkielisiin maisteriohjelmiin, ei nykyisenkaltaista mahdollisuutta opiskella kauppatiedettä jossain päin Suomea myös suomen kielellä enää ole. Ei voida myöskään ajatella, että niillä yliopistoilla, jotka ensimmäiseksi ovat siirtyneet englanninkieliseen opetukseen, olisi siihen etuoikeus. Tällöin muut yliopistot eivät voisi enää tehdä samankaltaisia muutoksia opetussuunnitelmiinsa suomenkielisen kauppatieteellisen koulutuksen tarjonnan säilyttämisvelvoitteen vuoksi.

Perustuslain 16 ja 17 §:n säännökset huomioon ottaen on selvää, ettei lakisääteisiä opetus- ja tutkintokieliä voida kokonaan syrjäyttää. Suomen kielen tulee edelleen säilyä yhtenä opetus- ja tutkintokielenä. Selvityksen perusteella englanninkielisen opetuksen osuus on huomattava. Katson, että Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun päätös tarjota ainoastaan englanninkielisiä maisteriohjelmia syksystä 2013 alkaen ei ole perustuslain 16 ja 17 §:n edellyttämien velvoitteiden eikä yliopistolain 11 §:n mukainen.

Siinä, missä laajuudessa lakisääteisten opetus- ja tutkintokielten sijasta tai ohella voidaan käyttää muita kieliä, on yliopistolla harkintavaltaa. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun tulisi esimerkiksi tutkintosäännössään määritellä se, missä määrin suomen kielen sijasta tai ohella käytetään englannin kieltä sekä se, missä määrin opiskelija saa käyttää suomen kieltä tenttivastauksissaan, kirjallisissa töissä taikka luennoilla. Muiden kielten käyttö ei kuitenkaan saa olla niin laajaa, että suomen asema opetus- ja tutkintokielenä syrjäytyy.”

Tämä ratkaisu ei liene ollut Huippuyliopistolle mieleinen, joutuuhan se nyt pohtimaan, kuinka suomen kieli ujutetaan takaisin englanninkieliseksi muutettuun kauppatieteiden maisterikoulutukseen. Vaan eiköhän siihen (retoriset) keinot keksitä, onnistuihan Huippuyliopisto sisäisessä viestinnässäänkin jälleen kääntämään mustan valkoiseksi toteamalla:

"Apulaisoikeuskanslerin päätös mahdollistaa suomen ja englannin kielen käyttämisen opetuksessa jatkossakin. Kansainvälistymisen näkökulmasta tämä on tärkeää, sillä Kauppakorkeakoulussa on sekä henkilökuntaa että opiskelijoita, jotka eivät puhu suomea."

Siis hetkinen…? Ensin suomen kieli on tietoisesti syrjäytetty maisterikoulutuksen opetuskielenä, mutta tämän toteaminen perustuslain ja yliopistolain vastaiseksi yhtäkkiä “mahdollistaakin” molempien kielten käyttämisen. No, voihan sen näinkin ilmaista…

Huippuyliopistoblogi kannattaa kotimaisten ja englannin kielen rinnakkaiseloa jatkossakin – muitakaan kieliä unohtamatta.

Opetukselle hintalappu?

Yliopistojen rahoitus on näinä päivinä tiukoilla. Vaikka Huippuyliopiston budjetti on komealta kuullostava 400 miljoonaa euroa, sitä tulee arvioida suhteessa tulosodotuksiin, kuten rehtorimme Talouselämän (29/2013, s. 13) haastattelussa muistuttaa. Sillä on siis päästävä maailmanluokkaan – ja pian. Koska laadusta ei haluta tinkiä jää jäljelle määrästä leikkaaminen, eli esimerkiksi tutkimus- ja opetusalojen lakkauttaminen. 

Resurssien niukkuuden yhteydessä nousee nykyään poikkeuksetta esille poliittisesti kuuma peruna lukukausimaksuista (tai ”koulutusviennistä”, niin kuin sitä on ryhdytty hienosti kutsumaan). Mainitussa haastattelussa rehtorimme kertoo, että noin 6000 suomalaista opiskelee ulkomailla, maksaen opinnoistaan lukukausimaksuja. Samassa ajassa Eta-alueen ulkopuolelta tulee Suomeen 4000 opiskelijaa, joilta ei peritä lukukausimaksuja. Lukukausimaksujen puoltajien (ja vähän muidenkin) onkin helppo ihmetellä, miksi yliopistojen tiukentuvassa rahoitustilanteessa olemme valmiita käyttämään verorahojamme tuhansien ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutukseen, vaikka meillä ei ole takeita heidän työllistymisestään Suomeen. Toiset menevät ihmettelyä pidemmälle ja visioivat korkeatasoisesta koulutuksestamme kunnon vientituotetta. Opetukselle hintalappua vaativat myös jotkut opettajat, jotka haluaisivat tehdä työnsä paremmilla resursseilla. 

Yleisemmin lukukausimaksukeskustelua luonnehtii epämääräisyys ja muotitermeillä naamioidut ideologiset kytkökset - puolin ja toisin. Pääsääntöisesti keskustelusta puuttuvat asianosaisten, eli esimerkiksi tänne ulkomailta tulevien opiskelijoiden, tänne työllistyvien valmistuneiden, täältä syystä tai toisesta pois muuttavien osaajien ja heidän opettajiensa äänet, vaikka niin ”koulutusviennin” kuin maksuttoman yliopistokoulutuksenkin puolestapuhujat hyötyisivät kunnon dialogista. 

Tähän dialogiin antaa aineksia Annaleena Kurosen juttu Aino-ylioppilaslehdessä (2/2013) opiskelijoista, jotka ovat tulleet ulkomailta Huippuyliopistoon. Vaikka kaikkien seitsemän haastateltavan päätökseen tulla Suomeen opiskelemaan oli vaikuttanut koulutuksen maksuttomuus, ei kukaan heistä suunnitellut lähtevänsä täältä heti valmistumisen jälkeen. Yksi kertoi arvostavansa suomalaista yhteiskuntaa ja haluavansa maksaa veronsa tänne. Toinen suunnitteli perustavansa ja kolmas oli jo perustanut tänne oman yrityksen. Neljäs toivoi voivansa rakentavansa työuransa täällä, mutta epäili kielimuurin vaikeuttavan työnsaantia. Viides kuvaili jopa suomenkielentaitoisten ulkomaalaisten kokevan työnsaannin haasteelliseksi. Myös ylioppilaskunnan vuonna 2011 kansainvälisille opiskelijoille suunnatun kyselyn 400 vastaajasta vain 15,5 % suunnitteli muuttavansa Suomesta valmistuttuaan. Peiliin katsomiseenkin on siis aihetta, jos haluamme lukukausimaksujen sijaan houkutella ulkomailta tulleet opiskelijamme jäämään valmistuttuaan hyödyntämään osaamistaan Suomeen.

Etuoikeutena tutkimus

Huippuyliopistoblogissa on toistaiseksi korostunut yhteiskuntatieteellinen näkökulma. Tämän vuoksi valitsimme seuraavaksi haastateltavaksemme Lasse Luonnontieteilijän. Vaikka Lasse ei työskentele Huippuyliopistossa, hän tietänee yhtä sun toista täällä peräänkuulutetusta "maailmanluokan tutkimuksesta", onhan hän julkaissut tutkimuksiaan maailman arvostetuimmissa tiedelehdissä Sciencessa, Naturessa ja PNASissa. Lasse jakaa kanssamme ajatuksiaan luonnontieteellisestä tutkimustyöstä ja sen organisoinnista. 

Mitä tutkimustyö sinulle merkitsee? 

Niin kuin vaimoni sanoo: työ ja harrastus samassa. Ei siitä juuri koskaan eroon pääse, mutta en koe sitä paineena. Hyviä ideoita tulee vaikkapa metsässä kävellessä. Joskus sitä on hieman poissaoleva, kun ajatukset muhii, mutta siihen kai on totuttu. Älyllinen tutkimustyö on ammattina etuoikeus, toimintaa veronmaksajien rahoilla, ja siksi tutkijoiden työaika voikin olla pitkä (mutta vapaa). 

Mitkä ovat mielekkään tutkimustyön edellytykset? 

Tutkimustyössä tulee olla pitkäjännitteistä turvaa. Gradu- ja väitöskirjavaiheessa määräaikaisuudet ovat eri asia, mutta sen jälkeen tarvitaan pitkäjännitteistä tukea, esimerkiksi pitkäaikaisia tutkimusapurahoja, vaikka ei vielä olisikaan kyse pysyvistä toimista. En ole kovin innostunut tenure trackeista; miten niistä henkilöistä tarpeen vaatiessa päästään eroon? Helpompi olisi, jos kaikki olisivat säännöllisesti samalla viivalla. Tutkijat kypsyvät eri vauhtia, eikä mikään takaa että nuorena putkeen laitettu on yhtä innovatiivinen parikymmentä vuotta myöhemmin kuin hitaammin kypsyvä tutkija. Hyvään tutkimukseen tarvitaan myös riskirahoitusta – ei pidä tuomita ja rankaista jos kaikki ei onnistukaan.  

Miten akateeminen maailma on muuttunut pitkän urasi aikana? 

40 vuotta sitten oli tietenkin leppoisampaa. Ei virkoja ja muita paikkoja sen enempää ollut, mutta asenne oli erilainen. Tiede Suomessa oli huomattavan sisäänlämpiävää silloin - esimerkiksi ulkomaan kongressimatka oli jotain ihmeellistä. Onneksi alkuvuosien ohjaajani oli alansa tunnetuimpia tutkijoita maailmalla, ja vaikka hän itse ei juurikaan matkustellut, sain itse kasvaa alusta lähtien kansainväliseen tieteeseen. Kun sitten aikanaan 1980-luvun lopulla, oltuani jo ulkomailla, sain viran kotimaassa, sisäänlämpiävyys kuitenkin vielä yllätti. Jos aioit valtion tutkimuslaitoksessa esimerkiksi julkaista ulkomaisissa sarjoissa, piti pyytää johdolta lupa - toisin kun nykyään, kun meitä oikein potkitaan  kansainväliseen julkaisemiseen. 

Tietotekniikan kehittyminen on suurin muutos. Kun nuorena miehenä 1970-luvulla tein tutkimuksia syrjäseuduilla, sain ehkä yhden kirjeen ja puhelinsoiton viikossa. Nyt kännykkä pirisee ja mailit pitää katsoa aamuin illoin, vaikka kuinka korvessa olisi. Olen itse vielä kokenut ne ajat, kun hienossa kirjoituskoneessa oli yksi korjausnäppäin. Ja kun kirjoitti normaalin jutun, kaikkiaan vaikkapa 50 sivua, niin eipä muuta kuin kirjoittamaan samat 50 sivua kokonaan uudelleen korjauskierroksen jälkeen. Tämä saattoi toistua useita kertoja. Eipä siis ihme että tuottavuus on parantunut! Vaikka ensimmäiset pöytätietokoneet olivat yksinkertaisia (ensimmäisessä koneessani oli 64 k muistia), niin niiden vaikutus kirjoittamisen filosofiaan räjäytti tajunnan. Mitähän nykynuoriso sanoisi, jos joutuisi kirjoittamaan kalkkeeripaperin kanssa samoja kymmeniä sivuja moneen kertaan ilman kopiokoneita tai copy pastea. 

Paljon on siis muuttunut 30 - 40 vuodessa ja pääsääntöisesti parempaan suuntaan. Ennen vanhaan koulukuntaerot kansainvälisesti olivat jyrkempiä eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Nykyään voidaan juoda kaljaa iloisesti yhdessä, vaikka oltaisiin asioista eri mieltä. Myös yksinäisten susien aika alkaa olla ohi. Toki jotkut "superstarit" keräävät ympärilleen hyviä ryhmiä, mutta luonnontieteellinen tutkimus ainakin EU-projekteissa on paljolti avointa ja luottamusta edellyttävää yhteistyötä. Känkkäränköiksi tiedetyt jäävät rannalle – koska hyvä tutkijoita on paljon, niin valitaan tasavertaisista ehdokkaista yhteistyökykyisiä ja sosiaalisen asiallisia. 

Miten akateemista työtä tulisi johtaa (tai olla johtamatta)? 

Olen itse käynyt läpi koko putken: nuoresta ”opiskelijaorjasta” väitöskirjantekijäksi, väitelleeksi nuoreksi tutkijaksi, virkatutkijaksi, professoriksi ja isojen EU-projektien johtotehtäviin. Luulen omien kokemuksieni perusteella vieläkin aika hyvin ymmärtäväni nuoria tutkijoita. Nuoret hallitsevat tietotekniikan ja aineistojen käsittelyjen paremmin kuin minä, mutta toisaalta minulla on kokemukseni, näkemys tieteenalastani ja sen historiasta, ja kansainväliset verkostot. Nämä kaikki yritän siirtää eteenpäin. Olisikin hyvä, jos nuoret tutkijat ehtisivät tehdä vanhempien kanssa yhdessä työtä - eikä niin, että vanha jää eläkkeelle ja uusi ummikko tulee ihmettelemään, mitä pitäisi tehdä. Monilla aloilla nykyinen rekrytöintipolitiikkaa estää tai ainakin haittaa hiljaisen tiedon siirtymistä eteenpäin. 

Eräs Helsingin yliopisto jo edesmennyt rehtori totesi kerran (suunnilleen näin): opettaminen on mielenkiintoista työtä – fiksut oppivat vaikka et opettaisi, ja tyhmät eivät opi vaikka tekisit mitä tahansa. Tapaan sanoa tutkijoilleni, että en vahdi tai sensuroi työtänne, mutta kertokaa minulle mitä teette ja pitäkää minut ajan tasalla, jotta minä asemassani ja verkostoillani voin auttaa teitä oikealla hetkellä. Ihmiset ovat myös hyvin erilaisia, jotkut kaipaavat enemmän ohjausta kuin toiset. Säännölliset, esimerkiksi viikottaiset tai kuukausittaiset ryhmäpalaverit ovat joka tapauksessa hyväksi. Eipä juuri kukaan kehtaa tulla säännölliseen palaveriin kertomaan, ettei ole tehnyt mitään, ja mahdolliset ongelmat havaitaan ajoissa. 

Vaikka korostan kansainvälisyyttä, niin en missään nimessä tarkoita mitään apinoimista muualta, vaan terveestä suomalaisesta itsetunnosta lähtevää suomalaisen mallin esiintuomista. Suomessa ei ole rahaa jenkkihuippuyliopistojen lailla ja tuo puute täytyy korvata suomalaisella sujuvuudella. Vaikka monet eivät sitä usko, niin Suomen suuri ja kiistaton etu tutkimuksessa on hallinnon ja byrokratian vähäisyys moneen muuhun maahan verrattuna - ainakin vielä, vaikka kehitys kulkee huonompaan suuntaan. Hallinnon sujuvuutta pitää vaalia ja muistaa aina, että tiedehallinto on vain tutkimusta varten.

Millaisia ohjeita antaisit tutkimusuraansa aloittavalle noviisille? 

Kannatan luovaa laiskuutta, koska rentoutuminen lisää älyllistä tuottavuutta. Itse saan parhaat ideani luonnossa. Aina ei siis tarvitse näyttää supertehokkaalta työhuoneessaan. Kuuluisa amerikkalainenkin suuri työaika on usein enemmän näyttäytymistä kuin tehokasta työskentelyä. 

Käy kongresseissa ja tutustu alasi nuoriin tutkijoihin ja verkostoidu. Siitä on suurta hyötyä myöhemmin, kun tuntee alansa toimijat maailmanlaajuisesti. On aivan eri fiilis olla mailiyhteydessä henkilöön, jonka on tavannut, jonka jopa tuntee, kuin yrittää selvitellä asioita umpioutojen kanssa. Tosin voi olla, että energiakysymysten vuoksi nykyisen kaltainen maailmanlaajuinen reissaaminen tulee huomattavasti vähenemään.

Kirjoittamisessa vaikeinta on aloittaminen. Kokeile erilaisia rutiineita kirjoittamisen aloittamiseksi ja jos löydät sellaisen, josta homma tuntuu helpoimmin lähtevän liikkeelle, niin kehitä sitä. Valitettavasti nykyään ei suosita monipuolisuutta opinnoissa, vaikka siitä olisi paljon hyötyä. On vain liikaa putkiajattelua ja höpinää opiskeluajoista. Minusta kannattaa miettiä myös aivan toisten alojen kursseja. Itse kuljeskelin filosofian ja tilastotieteen kursseilla, vaikka ne eivät mitenkään alaani kuuluneet. Kannattaa myös osallistua alansa kansainvälisille kursseille. 

Muista varoa byrokratiaa, joka voi antaa varsinkin nuorelle tutkijalle valheellisen vallantunnon. Tietenkin pitää hoitaa oman toimen tehtävät, mutta älä änkeä joka paikkaan. Vaikka tutkimus vie paljon aikaa, vaali myös muita asioita ja harrastuksia - niiden jättäminen kiireen vuoksi on huono tekosyy. Lapsia kannattaa tehdä ja ajoissa, sieltä se elämän motivaatio löytyy. Suomessa onneksi tasa-arvo on edistynyt ja vaikkapa Akatemian nykypolitiikka on parempaan päin. Sen puolesta kannattaa kuitenkin aina pitää ääntä. 

Terveisiä tutkimuslaitoksesta

Tutkimustyön uudet ihanteet eivät ole vallanneet ainoastaan Huippuyliopistoa, vaan saamamme palautteen perusteella samojen haasteiden parissa painiskellaan myös muissa yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa, oppilaitoksissa ja työpaikoilla yleensä. Tänään tarinansa jakaa eräässä suomalaisessa tutkimuslaitoksessa työskentelevä Timo Tieteilijä.

Timo on ollut kymmenisen vuotta töissä Huippututkimuslaitoksessa, jonka strategiaa ja laatua on kehitetty ja trimmattu kohti kansainvälisyyttä ja tutkimuksen ydinosaamisalueiden täsmentämistä. Molemmissa tavoitteissa on onnistuttu erinomaisesti. Nyt noin 50 hengen työyhteisön tutkimushenkilökunnasta puolet on kansainvälisiä tutkijoita, mikä yliopiston näkökulmasta tarkoittaa sitä, että heidän kansalaisuutensa on muu kuin suomi. Ulkomaalainen tutkijahan on automaattisesti kansainvälinen, vaikka olisi asunut, opiskellut ja työskennellyt vain yhdessä maassa. Suomessa syntynyt tutkija ei voi koskaan saavuttaa samaa (ks. Väärin kansainvälistynyt), sillä vaikka kuinka opiskelisi ja työskentelisi ympäri maailmaa, yliopistojen arvioinnissa laitos saa ulkomaalaisesta tutkijasta enemmän pisteitä kuin suomalaisesta. Kaksoiskansalaisesta saa kuulemma enemmän kuin pelkästä suomen kansalaisesta, muttei kuitenkaan yhtä paljon kuin kokonaan ulkomaalaisesta.

Tutkimuksen ydinosaamisalueet on puolestaan puristettu niin tiukaksi, ettei näihin painopisteisiin sopimattomalle tutkimukselle ole jäänyt tilaa ja turhat rönsyt on siivottu pois. Rönsyillä on tarkoitettu paitsi strategiavalintoihin sopimattomia tutkimusaiheita myös niitä tutkijoita, joiden osaaminen ja julkaisuprofiili on vääränlaista (ks. Huippurubriikki). Nämä turhat rönsyt olivat tehneet vuosikymmenet tutkimusta, jolla oli kansallista vaikuttavuutta ja he olivat myös aktiivisia yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujia. Tutkimusaiheet vain olivat nykystrategian mukaan vääriä eikä niitä julkaistu kansainvälisissä lehdissä.

Tällä hetkellä laitoksella siis uurastaa kansainvälisten huippututkijoiden joukko. Laitoksen työkieli on vaihtunut englanniksi, laitoksen kansainvälinen maine on kasvanut ja laitos on pärjännyt tutkimusrahoituskilpailussa erinomaisesti. Kansainväliset tutkijat ovat työnantajan näkökulmasta suorastaan huipputyyppejä. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna tilanne voi näyttä hieman toiselta. Yksi post doc -tutkija valitteli juuri, kuinka hänellä ei ole ollut vapaata viikonloppua kuukauteen – parikymmentä maata kattavan tutkimuskonsortion kokoukset kun ovat aina viikonloppuisin ja lisäksi kenttätyöjaksot ajoittuvat viikonlopuille. Toinen post doc -tutkija kertoi, kuinka hänet oli sairaanakin käsketty työpaikalle – yliopiston taholta oli epävirallisesti ilmoitettu, ettei projektitutkija saa sairausloma-ajaltaan palkkaa. Esimerkkejä olisi tarjolla runsaasti. Herää kysymys, onko suomalaisissa yliopistoissa kahdet työmarkkinat? Työehtosopimuksia suurin piirtein noudattavat (koko ajan kutistuvat) työmarkkinat suomalaisille työntekijöille sekä kasvavat riistotyömarkkinat niille ulkomaalaisille tutkijoille, jotka eivät tiedä oikeuksiaan tai jotka ovat niin innoissaan päästessään ulkomaille työskentelemään oman alansa johtavassa tutkimuslaitoksessa, etteivät he viitsi valittaa pikkuseikoista. Yliopiston kannaltahan ongelmaa ei ole: kansainväliset tutkijat voi huoletta kuluttaa loppuun ja kun heidän työtehonsa hiipuu määräaikaisia työsopimuksia ei enää jatketa. Uusia kansainvälisiä tutkijoita on aina saatavilla ja Huippututkimuslaitos pysyy strategiansa mukaisesti uusiutuvana ja innovatiivisena.

Osallistu äänestykseen!

Koska yliopistossamme on selkeä demokratiavaje, paikkaamme sitä pienellä äänestyksellä. Tarjoamme lukijoillemme vertailtavaksi kahden erilaisen "huippuyliopiston"  esittelyvideot:

VIDEO 1

VIDEO 2

Kumpi vetoaa sinuun enemmän? Osallistu äänestykseen sivun oikeassa reunassa!

Valitettavasti jouduimme keskeyttämään äänestyksen, koska sitä varten luotu kysely nollasi annetut äänet säännöllisin väliajoin (pienen kartoituksen mukaan ongelma on yleinen muissakin tämän blogialustan blogeissa). Nollausten välillä äänet näyttivät jakautuvan seuraavasti: video 1 ei ehtinyt saada yhtään ääntä, video 2 sai joitakin kymmeniä ääniä, vaihtoehtoa 'ei kumpikaan' kannatti yksi osallistuja. Voittaja lienee siis kaikesta huolimatta selvinnyt.

P.S. Meiltä on aiemmin jäänyt huomaamatta, että Huippuyliopisto on sittenkin yltänyt kansainvälisen rankinglistan kärkisijoille jo muutama vuosi sitten, lue lisää täältä. 

P. P. S. Perusteltua näkemystä kansainvälistymisestä löydät täältä. 

Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

Onko Huippuyliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaarassa kaventua? 

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee, perustehtäviensä tutkimuksen ja opetuksen ohella, harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Juhlapuheiden tasolla Huippuyliopistolla pyyhkii tältä osin hyvin. Käytännössä tilanne on toinen, koska rivitutkijaa tai –opettajaa arvioidaan yksinomaan hänen kansainvälisten huippujulkaisujensa perusteella. Näin ollen hänellä ei opetusta lukuunottamatta ole minkäänlaista kannustetta käydä keskusteluja akateemisen norsunluutornin (ks. Yliopiston tehtävistä) ulkopuolella. 

Omakohtainen kokemuksemme huippujulkaisemisesta (sitäkin siis löytyy, jos joku ehti asiaa epäillä) osoittaa, etteivät tutkimuksiemme kannalta olennaiset tahot tai edes niihin osallistuneet ihmiset tai organisaatiot innostu lukemaan tieteellisessä journaalissa julkaistua, pitkälle erikoistunutta tekstiä (jos nyt ylipäätään saavat sen käsiinsä jollain kohtuullisella hinnalla). Huippujulkaisut, joita Huippuyliopistossa palvotaan (ks. Listafetisimiä, Huippujulkaisun anatomiaa ja Tiedon tulosjohtamista), palvelevat siis akateemista yhteisöä ja sen sisäistä kilpailua, mutta eivät suoranaisesti kansalaisia tai paikallista yhteiskuntaa. Jälkimmäinen vaatisi tutkimusten ja niiden tulosten aktiivista popularisointia ja yhteiskunnallista tulkitsemista. Tähän – tai suurelle yleisölle, ammattilehtiin, oppikirjoihin tai kotimaisilla kielillä kirjoittamiseen - meillä huippuyliopistolaisilla ei ole minkäänlaisia kannusteita. Päinvastoin: meidän tulee laittaa kaikki paukkumme kansainväliseen huippujulkaisemiseen ja siitä meitä myös rahallisesti palkitaan. Myös sellaiset hankkeemme, joilla on jokin suora yhteiskunnallinen kytkös (esim. parantaa suomalaisen työelämän laatua) leimataan huonoiksi, koska niissä ei ole välitöntä tai ilmeistä linkkiä kansainväliseen huippututkimukseen. 

Paikallisesta yhteiskunnasta Huippuyliopistoa etäännyttää entisestään se, että osassa yliopistoamme suomen kieli ei enää kelpaa (edes englannin rinnalla) opetuksen ja tutkimuksen kieleksi (ks. Oma kieli, oma mieli). Mielenkiintoista vertailukohtaa tarjoavat muiden yliopistojen kielilinjaukset, joissa suomen kieltä painotetaan nimenomaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi (esim. Tampereen yliopiston tuore kielilinjaus, jonka mukaan ’Yliopistojen tiivis yhteiskunnallinen kytkentä merkitsee kielellistä vastuuta ymmärrettävyydestä ja vuorovaikutuksesta erityisesti suomen kielellä.’) 

Vai onko niin, että kaikkea ei vaan voi saada? Jos yliopisto valitsee strategiakseen olla maailmanluokan tutkimusyliopisto, pitääkö sen tinkiä paikallisen yhteiskunnan palvelemisesta? Jos yliopisto taas palvelee aktiivisesti paikallista yhteisöä tai yhteiskuntaa, ontuuko sen kansainvälistyminen? Voisivatko nämä toisiaan täydentävät tavoitteet elää rinta rinnan - ja ennen kaikkea myös retoriikan ulkopuolella eli työtämme määrittävissä käytännöissä? Jos mielestäsi näin todella tapahtuu, niin millaisia konkreettisia esimerkkejä voit antaa tällaista monimuotoisuutta tukevista käytännöistä? Miten ja milloin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkitaan? Miten se huomioidaan yksittäisen tutkijan akateemisen pätevyyden tai yliopiston maineen arvioinnissa? Saako professuurin korkealla impact factorilla varustettu julkaisija vai aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko tärkeämpää sijoittua Shanghain listalla vai kehittää paikallista yhteiskuntaa?

Konferenssiuskottavuus koetuksella

Yliopistotutkijan työn yksi tyypillisistä käytänteistä on konferensseihin osallistuminen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa olin lähdössä konferenssin esittelemään tutkimustani kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein. Oletin, että minulla olisi – jos selviäisin kokemuksesta hengissä - konferenssista kahdenlaista kotiin tuotavaa: syvällistä ja hyödyllistä palautetta työstäni sekä hurjasti uusia ideoita ja inspiraatiota.

Ihan näin siinä ei käynyt. Aikojen kuluessa olen saanut huomata, etteivät konferenssit läheskään aina ole tutkimuksen ilon ja uuden oppimisen tyyssijoja, vaan akateemisen valtapelin ja oikeanlaiseksi toimijaksi sosiaalistumisen pelikenttiä. Pelikentän haltuunottaminen tarkoittaa itsensä esille tuomista, henkseleiden paukuttelua ja agressiivista debatointia. Tavoitteena ei niinkään ole välittää ja innostua muiden tutkimuksista, saati koskettaa muiden sydäntä omilla sanomisillaan, vaan osoittaa oma etevyys ja brändätä itsensä kansainvälisesti. Usein tämä vaatii tiukkaa omien tunteiden ja kehon kontrollia ja kestävyyttä. 

Kaikista tärkeintä on kuitenkin verkostoitua. Verkostojen kautta saatat päästä jonkun kulloinkin muodissa olevan teeman ydinjoukkoon, saada kutsuja kansainvälisiin hankkeisiin ja luoda elintärkeitä kontakteja yhteisjulkaisujen kirjoittamiseen. Näistä toimista myös kotiyliopisto palkitsee. Joissakin konferensseissa on jopa katsottu aiheelliseksi valmentaa etenkin ensikertalaisia oikeanlaiseen välineelliseen otteeseen. Seuraavat ohjeet sain erääseen isoon amerikkalaiseen konferenssiin osallistuessani: 

• Verkostoituminen kuuluu asiaan, joten älä ole ujo, vaan esittäydy muille. 
• Tutustu ohjelmaan, suunnittele aikataulusi tarkkaan ja mieti etukäteen, kehen sinun kannattaa konferenssissa tutustua. 
• Vaihda mahdollisimman paljon käyntikortteja ja kirjoita jokaisen saamasi kortin taakse, mistä olet kyseisen henkilön kanssa keskustellut. 
• Jos et onnistu tapaamaan haluamiasi henkilöitä, ota osallistujalistasta heidän yhteystietonsa ja lähetä sähköpostia jälkeenpäin. 
• Osallistu mahdollisimman moneen kokoontumiseen ja tutustu mahdollisimman moneen ihmiseen.
• Hyviä keskustelualoitteita on kysyä mitä henkilö piti sessiosta, mistä he ovat kotoisin ja ovatko he olleet konferenssikaupungissa aiemmin. 

Kuka ties joku näistä sadoista uusista tutuistasi todella haluaa kirjoittaa kanssasi paperin jostakin aiheesta ja sattuu vielä kaupan päälle olemaan joku nimekäs huippu. Urasi sen kuin etenee ja pian oletkin jo konferenssiuskottava akateeminen, joka rutinoituneesti ja paksunahkaisesti luovii kontaktista ja konferenssista toiseen.

Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä

Perusmuodossa tieteellisen artikkelin julkaisuprosessi etenee seuraavasti: tutkija tai tutkimusryhmä kirjoittaa artikkelikäsikirjoituksen, jossa analysoidaan ajankohtaista tieteellistä keskustelua ja/tai oman empiirisen tutkimuksen tuloksia. Tämä käsikirjoitus lähetetään arvioitavaksi tieteelliseen lehteen. Kyseisen lehden päätoimittaja tai toimituskunta arvioi, onko teksti riittävän laadukas ja kyseisen lehden linjaan sopiva. Jos vastaus on myöntävä, lehti valitsee asiantuntijat, jotka arvioivat anonyymin käsikirjoituksen. Näiden arvioiden ja oman harkintansa pohjalta lehden päätoimittaja tai muu edustaja ilmoittaa tutkimuksen tekijöille, hyväksytäänkö juttu sellaisenaan vai tuleeko siihen tehdä muutoksia. On myös mahdollista, että käsikirjoitus hylätään.

Tutuin tarina lienee, että tutkijalle tulee tehtäväksi pienempi (minor) tai suurempi (major) revisio. Tämä tarkoittaa, että tutkija parantelee artikkelikäsikirjoitustaan anonyymien arvioijien lausuntojen pohjalta - joskus jopa kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Sitten juttu lähetetään jälleen arvioitavaksi ja tutkija saa uudet lausunnot siitä, voidaanko juttu julkaista kyseisessä lehdessä. Tämä sykli toistuu niin monta kertaa, että lehden päätoimittaja on arvioiden pohjalta valmis joko hyväksymään tai hylkäämään jutun. Jos juttu hyväksytään, tutkija on luonnollisesti iloinen. Jos juttu hylätään, tutkija saattaa tarjota sitä johonkin toiseen lehteen, miettiä sen kokonaan uudelleen, tai joskus myös unohtaa epäonnistuneen käsikirjoituksen pöytälaatikkoon. 

On selvää, että anonyymiin arviointiprosessiin kuluu paljon aikaa, työtä ja resursseja. Etenkin, kun tieteen julkaisuähky (ks. Päästökiintiö) kasvattaa koko ajan sekä lehtien että niihin tarjottujen käsikirjoitusten määrää. Työtä tekee ensinnäkin tutkija tai tutkimusryhmä tutkimusta valmistellessaan ja sitä raportoidessaan. Myös arviointiprosesseissa käytetyt asiantuntijat käyttävät valtavasti aikaa käsikirjoitusten lukemiseen, analysoimiseen ja palautteen muotoilemiseen. Työtä tekee myös kunkin lehden päätoimittaja, apulaispäätoimittajat ja toimituskunta. Päätoimittajia lukuun ottamatta tästä työstä ei kuitenkaan yleensä makseta palkkioita, eivätkä ne oikein tieteen riippumattomuuden henkeen istuisikaan. 

Julkaisemiseen liittyvässä keskustelussa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että suurinta osaa tieteellisistä lehdistä kustantavat kansainväliset kustannustalot, joita ohjaavat kaupalliset intressit. Ne siis pyrkivät tekemään voittoa hyödyntämällä ilmaista työtämme, joka myydään meille kalliilla hinnalla takaisin painettujen lehtien tai lukuoikeuksien muodossa. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo kysyy Acatiimi-lehdessä (3/13, s. 2): ’…miksi yliopistot tukevat kaupallisia ulkomaisia kustantajia? Julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Meidän sietäisi kritisoida suomalaisten tutkimusorganisaatioiden ja ulkomaisten suurkustantajien symbioosia. Me yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuotamme tiedon, kirjoitamme siitä, vertaisarvioimme sen ja lopuksi ostamme sen takaisin käyttöömme kalliilla hinnalla.’ 

Valo kertoo, että brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa yliopistoissa on jo noussut vahvaa vastarintaa tätä mekanismia kohtaan. Jopa niin kutsutut huippuyliopistot, kuten Harvard, rohkaisevat tutkijoitaan julkaisemaan avoimissa lehdissä. Huippuyliopistoblogi yhtyy Valon esittämään huoleen siitä, että julkaisupeli pakottaa tiedeyhteisön takaisin norsunluutorniinsa, kun ‘tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa lehdissä, joita muut kansalaiset eivät saa käsiinsä’. Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kapenee merkittävästi, kun tutkijoilla ei ole enää kannusteita kirjoittaa suurelle yleisölle saati kotimaisilla kielillä. Valokin toteaa, että ‘vain todelliset vastarannan kiisket keskuudessamme suunnittelevat kotimaisiin ammatillisiin tai yleistajuisiin lehtiin kirjoittamista saati oppikirjan laatimista’. 

Vastarannan kiiskeksi ilmoittautuva Huippuyliopistoblogi kannustaa yliopistomanagereita ja tiedepolitiikkaa ohjaavia tahoja pohtimaan kustannustalojen ansaintalogiikkaa ja kehittämään sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Vai käykö tässä niin, että viittaus yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen poistatetaan kätevästi yliopistolaista, aivan kuten kotimaisten kielten asemalle opetus- ja tutkintokielenä ollaan tekemässä? Silloinhan mikään ei enää velvottaisi yliopistoja laskeutumaan norsunluutornistaan ja ne saisivat panostaa täysillä kansainväliseen julkaisutoimintaan - ja kantaa kortensa kekoon  kustannusyritysten liiketoimintaan.

Toimijasta koulutettavaksi

Seuraan sivusta (ja myös ohjaajan roolissa) monen työtoverini ponnistelua jatko-opintojen ja väitöskirjan parissa. Samalla huomaan, kuinka merkittäviä muutoksia Huippuyliopistossa on vaivihkaa tapahtunut myös jatko-opiskelijoiden näkökulmasta. 

Kun tein omia jatko-opintojani ja väitöskirjaani, olimme vielä ihan tavallinen yliopisto. Tässä tavallisessa yliopistossa oli suhteellisen normaalia, että jatko-opintoihin vierähti vuosi jos toinenkin. Meitä kannustettiin hankkimaan laaja-alaista sivistystä ja monipuolista kokemusta akateemisen työn eri osa-alueilta - vailla vakituista työsuhdetta (tai minkäänlaista työsuhdetta) se oli toki monelle pakonkin sanelemaa. Sain kuitenkin työskennellä tiivisti mahtavien ohjaajien kanssa, koin olevani tutkimusyhteisömme arvostettu jäsen, eikä kukaan katsonut kieroon päätöstäni kasvattaa perhettäni kesken jatko-opintojani. Meitä kutsuttiin tutkijoiksi (tai opettajiksi) ja osallistuimme yhteisömme toiminnan kehittämiseen. Saatoimme odottaa, että myös väittelyn jälkeen meillä olisi tässä yhteisössä sija. 

Sitten meistä tulee Huippuyliopisto. Jatko-opiskelijoista tulee tutkijoiden sijaan tohtorikoulutettavia, joka terminä viittaa koulutuksen kohteena oleviin passiivisiin hahmoihin (aktiivinen opiskeleminen vs. passiivinen koulutuksen kohteena oleminen). Suljettujen ovien takana tiukataan, eihän potentiaalinen tohtorikoulutettava varmasti aio perustaa perhettä väitöskirjaan budjetoitun neljän vuoden aikana. Uusien tohtorikoulutettavien orientaatioseminaarissa varoitellaan julkisesti, ettei menestyksekkääseen jatko-opiskeluun voi yhdistää hedelmällistä perhe-elämää. Opinnot tulee suorittaa tehokkaasti ja keskeytyksettä, mutta niihin on tarjolla vain epävarmaa rahoitusta - jos sitäkään. Tutkijakoulut lakkautetaan, määräaikaisia projektirahoista tehtyjä työsopimuksia ei enää allekirjoiteta, eikä kukaan tiedä millä rahalla kenenkin väitöskirja tehdään loppuun. Joskus rahan saa se, joka huutaa kaikista kovimmin. Ohjaajilla on kiire, eikä moni edes tiedä onko oma ohjaaja enää talossa ensi vuonna. Viimeistään väitöskirjan valmistuttua töitä on itsekin haettava muualta. 

Minä sain motivaatiota jatko-opintoihini siitä, että väittelyn jälkeen akateemiselle uralleni oli tiedossa mielekästä jatkoa ja uusia haasteita. En tiedä, mistä motivaationsa ammentavat ne nykyiset jatko-opiskelijat, joille annetaan suoraan ymmärtää, ettei Huippuyliopistossa ole heille väittelyn jälkeen mitään sijaa. Toki he tietävät, että silloin lähdetään ulkomaille cv:tään kasvattamaan. Mutta miten käy Marille, joka on juuri ostanut unelmiensa asunnon? Entä Mikalle, joka elää uusperheessä ja saa ulkomaille mukaan vain puolet lapsistaan? Timolle, jonka iäkkäät vanhemmat tarvitsevat lähes päivittäin poikansa apua? Minnalle, jonka oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle on vihdoin löytynyt kotikaupungista hyvä ja tuettu koulupaikka? Voi tietysti olla, ettei näillä ihmisillä ole riittävää "potentiaalia" akateemiselle uralle. On kuitenkin aikamoista tuhlausta, että ”vain parhaat pääsevät jatkoon” ja muut saavat rauhassa pudota mustaan aukkoon.

Terveisiä periferiasta

Kirjoitimme aiemmin (äidin)kielen roolista oppimisessa ja asiantuntijuuden rakentumisessa (ks. Oma kieli, oma mieli). Tänään tarkastelemme kansainvälistymistä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. 

Kansainvälisyyttä ja kansainvälistä tiedeyhteisöä pidetään sekä tieteen perusedellytyksenä että moninaisuuden lähteenä. Siksi onkin hieman paradoksaalista, että kansainvälisyys akateemisessa maailmassa ei suinkaan tarkoita eri kansojen, kulttuurien ja kielien tasavertaista osallisuutta ja osallistumista tieteeseen, vaan anglosaksisten* maiden ja kulttuuristen käytäntöjen hegemoniaa eli ylivaltaa. Kilpailunäkökulmasta katsottuna äidinkieleltään englanninkieliset ovatkin melkoisen etuoikeutetussa asemassa nykyisessä ”globaalissa” tiedemaailmassa. 

Susan Meriläinen, Janne Tienari, Robyn Thomas ja Annette Davies (2008, lehdessä Organization) kuvaavat omien suomalais-brittiläisten yhteistyökokemustensa kautta niitä hegemonisia akateemisia käytäntöjä, joita julkaisupeli uusintaa. Meriläisen ja kumppaneiden tutkimus sisälsi sekä suomalaista että brittiläistä haastatteluaineistoa. Kommentoidessaan sitä tutkimuksen arvioijat asemoivat brittiläisen aineiston ja kontekstin normiksi ja suomalaisen kontekstin ja aineiston ”erilaiseksi”. Brittiläinen aineisto siis muodosti oletusarvon, johon marginaalisena pidettyä suomalaisaineistoa verrattiin. Myös tutkijat itse toistivat samaa käytäntöä konferenssiesitelmissään nostamalla brittiaineistoa näkyvämmin esille, koska sen oletettiin kiinnostavan laajempaa yleisöä. Näin rakennettiin aivan tietynlaista valtasuhdetta ytimen (Britit) ja periferian (Suomi) välille. 

Myös Tiina Tutkijalla on lukuisia kokemuksia suomalaisen aineiston kansainvälisestä julkaisemisesta. Julkaistessaan erästä suomalaiseen kontekstiin sidottua tapaustutkimusartikkelia häneltä vaadittiin mittavaa suomalaisen kontekstin kuvausta (ja hyvä näin, vahvistihan se esitettyjä argumentteja). Samanaikaisesti hän kuitenkin luki vastaavia ilmiöitä käsitteleviä brittiläisiä ja amerikkalaisia tutkimuksia ja ihmetteli, miksi lukijoiden oletettiin automaattisesti tuntevan nämä kontekstit, käytännöt ja jopa erilaisia paikallisia organisaatioita kuvaavat kirjainlyhenteet ilman sen kummempaa avaamista. Jälleen ytimen ja periferian suhdetta vahvistettiin aivan tietyllä tavalla. 

*Wikipedia: “Anglosaksit on nimitys, jota käytetään ensisijaisesti Englannin varhaiskeskiaikaisista asukkaista, jotka puhuivat muinaisenglannin kieltä. Melko usein nimeä käytetään myös nykyajan englantilaisista tai englantilaistaustaisista ihmisistä, jotka asuvat Britteinsaarilla sekä Pohjois-Amerikassa ja muissa Yhdistyneen kuningaskunnan entisissä siirtomaissa.”

Oma kieli, oma mieli

Yliopistomaailmassa keskustellaan tällä hetkellä vilkkaasti suomen kielen asemasta. Nykyisen yliopistolain mukaan yliopistojen opetus- ja tutkintokielet ovat suomi ja ruotsi, joiden lisäksi voidaan käyttää muita kieliä (käytännössä englantia). Tutkimuksen teossa englanti on useimmilla aloilla jo syrjäyttänyt suomen kielen ja tällä hetkellä väännettään kättä siitä, missä määrin yliopistot tulevat jatkossa säilyttämään suomenkielistä opetusta. Puhutaan jopa yliopistolain muuttamisesta, jotta englannin koko ajan vahvistuva asema opetuskielenä mahdollistuu.

Huippuyliopistoblogi suhtautuu myönteisesti kansainvälisyyden erilaisiin muotoihin (ks. Väärin kansainvälistynyt). Kansainvälisyydestä ei kuitenkaan pitäisi tulla kaiken toiminnan ylintä mittaria sisällön ja laadun kustannuksella, eikä kansainvälisyyttä tulisi pelkistää englanninkieleen. Kapeakatseinen englannin ajaminen ei ota huomioon oman (äidin)kielen roolia ajattelun, ymmärryksen ja syvällisen asiantuntijuuden kehittymisessä. Yliopistosta siis valmistuu kansainvälisiä (= englanninkielentaitoisia) maistereita, jotka osaavat kyllä toistaa ulkomailta kopioituja ajatuksia finglish-terminologiaa käyttäen, mutta kykenevätkö he näillä eväin ymmärtämään paikallisen ympäristömme vivahteikkuutta ja täyttämään yhteiskuntaamme rohkeasti uudistavien ammattilaisten ja asiantuntijoiden saappaat?

Opetuksessamme olemme moneen kertaan huomanneet, että perusenglannilla toki kyetään hoitamaan small talkit ja tekemään kauppaa, mutta sillä harvoin opitaan ajattelemaan syvällisesti. Vaikka suomalaisten opiskelijoiden englannintaidot ovatkin korkealla tasolla (etenkin moniin vaihto-opiskelijoihin verrattuna), ajattelun ja argumentoinnin taso tuppaa laskemaan heidän englanninkielisissä tuotoksissaan. Kannattaako oman ajattelun ja asiantuntijuuden kehittymistä todella rajoittaa kansainvälisyyden nimissä, jos se ei opetettavan aineksen kannalta ole välttämätöntä? Riittävän englannin kielen taidon voi saavuttaa monin tavoin ja myös käytännön työelämässä, mutta mahdollisuutta oman ajattelun laajentamiseen siellä tuskin yliopisto-opiskeluun verrattavissa määrin avautuu.

Yliopistolaissa on erikseen pykälä siitä, että ruotsin kieltä taitavia henkilöitä tulee kouluttaa riittävä määrä maan tarpeisiin. Tarvittaisiinko sellainen myös suomen kielen osalta?

Lasten suusta kuulee totuuden

Neea, 8, jakaa Huippuyliopistoblogissa tulkintansa yliopistomaailman avainkäsitteistä:

Huippuyliopisto: ”Se on niinkun sellanen et siel on niinku tosi hyvä olla ja siel on niinku hyvät johtajat.”

Julkaisu: ”Se on niinku sellanen et kun joku kirja julkaistaan se on julkaisu tai kun joku biisi julkaistaan youtubeen niin se on julkaisemista.”

Tieteellinen artikkeli: ”Moniste, jossa on kaikkea tieteellistä josta tietää, ja joku tyyppi on tehnyt sen.”

Opiskelu: ”Esimerkiksi koulussa, päiväkodissa, yliopistossa ja töissä, joka paikassa opiskellaan.”

Opetus: ”Niinku opetetaan aikuisia tai lapsia. Kaikissa tiedäksä niinku esimerkiksi oppiaineissa tai muissa sellaisissa jutuissa.”

Strategia: ”Sano eka mikä se on? En mä tiedä mikä se on?”

Kansainvälisyys: ”Et on niinku sellanen kansallinen välisyys.”

Arviointi: ”Että arvaa jotain tosi hienoa!”

Kilpailukyky: ”Kun kilpailee niin siinä tulee sellainen kyky, et mä pystyn kyllä kilpailla tai sitten tuntuu et nyt tää menee ihan pieleen.”

Menestyjä: ”Se on mun mielestä ihminen joka on menestynyt. Et ei oo enää se oma itsensä vaan on ihan erilainen tai joku toinen. ”

Väärin kansainvälistynyt

Tiina Tutkija on saanut huippuyliopisto-blogin haastateltavaksi kokeneen tutkijan Maisa Matkaajan. Maisa on luvannut jakaa meille akateemisen kosmopoliitin salaisuuksia.

Mistä kansainvälisyytesi kumpuaa?

Pienenä tyttönä ollessani pappa esitteli minut Seurasaaren portilla työkaverilleen. Taisin vähän pelätä mustaa miestä, kun muistan, että minua oikein työnnettiin sanomaan käsipäivää sedälle, tädille ja lapsille. Afrikkalainen oli Suomessa tutustumassa sähköalan hommiin tai mitä se isi nyt tekikään töissä.

Puhutko monia kieliä?

Koulussa rupesin lukemaan kieliä. Englantia tulee telkusta niin paljon, että koulutunnit kannattaa käyttää muihin kieliin. Luin siis saksaa, ranskaa ja ruotsia. Ja koulun jälkeen espanjaa kesäyliopistossa. Interreilillä jatkettiin siitä, mihin lapsuuden lomamatkat jäivät. Ystäviä alkoi kertyä Euroopan eri kolkilta. Puolalaiselle kirjeystävälle läheteltiin äidin kanssa kahvia ja teetä Jaruzelskin hallinnon aikana. Pappa ja äiti olivat ystävystyneet kokonaisen kylän kanssa Bulgariassa. Onneksi sieltä ei päässyt helpolla länteen, muuten meillä ei olisi siskonpedit riittäneet kyläilijöille. Ensimmäisenä yliopistosyksynäni liityin Amnestyyn, ja kirjeystävien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Maailmankuva alkoi hahmottua, kun paljastui, että tiibetiläisessä lääketieteessä on puolensa, vahvimmat feministit löytyvät Egyptistä ja brasilialaiset katulapset organisoituvat etujärjestöihin, joilla on omat seminaarinsa ja kokoontumisensa. Kaikkein köyhimmissäkin maissa ja pahimman hirmuvallan alla toimii käsittämätön määrä viisaita, mielikuvituksekkaita ja rohkeita naisia ja miehiä. Tavallisten ihmisten salaliitto hallituksia vastaan – yess. Keski-ikäiset ulsterimiehet tosin huomauttivat joskus kadulla kun kerättiin nimiä adresseihin että ”älkää te tytöt sekaantuko ulkopolitiikkaan”.

Mutta me vaan sekaannuttiin. Uruguaylainen ystäväni, suomalaisen merikapteenin tytärpuoli, vei meidät kotiin lähtiessään tutustumaan eteläisen hemisfäärin asioihin. Osallistuimme väittelyihin siitä, oliko meillä oikeus tai velvollisuus ottaa kantaa sikäläiseen kansanäänestykseen, jossa päätettiin lopulta painaa diktatuurin aikaiset ihmisoikeusrikokset villaisella. Ennen 90-luvun lamaa opiskelija saattoi ansaita matkarahat oheistöillä ja lähteä vaikka Nigaraguaan tutustumaan kahvinpoimijoiden arkeen. 

Onko perheesikin kansainvälinen?

Menin naimisiin sen kirjakieltä puhuneen insinöörin kanssa, joka ilmestyi Amnesty-ryhmääni. Luulin ensin ruotsinkieliseksi, mutta mielitiettyni paljastui Ranskan kansalaiseksi. Ei haittaa, tulihan sitäkin kieltä opeteltua. Tämä kunnon helsinkiläinen veronmaksaja pelasti laman alle valmistuneen humanistin velkakierteestä maksamalla hänen perintöveronsa asunnosta, jota ei voinut myydä koska leski-isä asui siinä. Ranskalaiset appivanhempani osoittautuivat lämminhenkisiksi ihmisiksi, jotka ottivat orvon miniänsä hellään huomaansa. Sama vastaanotto odotti myös adoptiolapsiamme, joista toinen sai pitää alkuperäisen kansalaisuutensa, toisen oli luovuttava siitä muuttaessaan Suomeen. Nelihenkisellä perheellä oli nyt yhteensä yhdeksän passia, koti Helsingissä ja kesäkoti Ranskassa. Ja näkymättömät siteet yhdistivät minut kahteen aasialaiseen sisareeni, joiden ei olisi pitänyt joutua luopumaan lapsestaan. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, minulla ei olisi lapsia.

Miten kansainvälisyys näkyy työssäsi?

Yliopistossa olin oppinut psykologiaa ja kulttuuriantropologiaa. Mihis töihin niitä voisi soveltaa? Maahanmuuttajien suomen kielen kursseilla oli töitä yhteiskuntatiedon opettajana ja hetken aikaa myös oppimisvaikeuksien selvittelijänä. Tuumin, että voisin olla palkkani väärti yhteiskunnalle ehkäisemällä kokonaisten perheiden luisun marginaaliin, jos perheen pää saataisiin mahdollisimman nopeasti jaloilleen ja jalansijalle tässä yhteiskunnassa. Semmoiseen toimintaan ei Suomessa kuitenkaan riittänyt rahaa.

Vain talouselämään sijoitettiin taloudellisia voimavaroja. Voisiko ajatella, että työelämässä olisi kohennettavaa siinä, miten yhteistyö sujuu eri väestöryhmien kesken? Todistaisin asian tutkimuksella, joka osoittaisi, mistä kenkä puristaa. Johdin tutkimushankkeen, jossa syväluodattiin vaihteeksi myös humanistien voimin Suomalaisen elinkeinoelämän ja yhteiskunnan kansainvälistymistä. Jatkoin aiheesta väitöskirjan, jossa paljastin, miten tavalliset työntekijät kyllä osaavat ystävystyä, mutta yhteiskunnassa kiertää joukko ennakkoluuloja ja ”myyttejä”. Yhden mukaan Suomi ei kuulu maailmaan. Siksi suomalaisten on matkustettava ulkomaille kansainvälistymään. Täällä kotimaassa se ei onnistu, koska Suomessa ei voi kohdata kulttuuria, ainoastaan normaalielämää. Ja ulkomaalainen joka tupsahtaa keskelle normaaliarkea on auttamatta tiellä ja väärässä paikassa. Haitta, häiriö, rasite. Päätin lopulta kirjoittaa väitöskirjani englanniksi sillä perusteella, että on reilumpaa tarjota etnografisen tutkimuksen osallistujille mahdollisuus lukea se ja kommentoida. Ajattelin myös ottaa osapuolia mukaan keskusteluun suomen taidoista riippumatta. Ja olihan niitä kollegoja ulkomailla, jotka olivat alan keskustelijoita hekin. Ihan helppo ei ollut ryhtyä kirjailijaksi englannin kielellä, kun piti yrittää tuottaa helppolukuista proosaa aika kimurantista asiasta. Olin pikkuisen ylpeä aikaansaannoksestani.

Miten kansainvälisyys näkyy uudessa, uljaassa yliopistossa?

Yliopistooni tuli tuulahdus Wall Streetilta. Nyt ei enää tehdä tiedettä, nyt tehdään bisnestä tutkinnoilla, titteleillä ja brändeillä. Hieman jälkijunassa muusta akateemisesta maailmasta Suomessakin imitoidaan bisnesmaailman organisaatiokulttuuria, johon kuuluvat työholismi tai ainakin sellaisen esittäminen, keinotekoiset suoritusmittarit, kilpailu ja karsinta, reipas elitismi, ylimmän johdon herrakerhot, salailu ja disinformaatio ynnä muut tulosjohtamisvälineet, joiden seurauksena fiksuimmat lähtevät, monet sairastuvat, perheet hajoavat  ja tulokset ovat häthätää kuorrutettuja silkkokakkuja. Mutta laitoksilla on kiire ja viralliset sloganit raikaavat. Meno on jotakin Stalinin viisivuotissuunnitelmien ja Orwellin kirjojen väliltä. Niin pelottava kuin tulevaisuus onkin, tässä pelissä on huvittavat puolensa. Yksi niistä on ideologiaan kuuluva kansainvälisyyskultti. Tämä on yksi mittari, jolla tieteentekijöiden kelpoisuutta mitataan. Kaksoiskansalaisuuteni kuulemma toi pienen lisäpinnan laitoksen laariin, sillä ulkomailla syntyneet aivot ovat viisaampia. 

 

Mutta sitten sain yliopiston johdolta hyviä neuvoja. Sillä nythän on niin, että ei me voida aina vaan ajatella että pelkällä suomen kielellä pärjätään. Kyllä pitää asennoitua niin, että englannin kieli on otettava haltuun. Muistivihkoon vaan aina ylös kun tulee hyviä sanoja ja idiomaattisia ilmaisuja vastaan. Niitä voi sitten käyttää omissa teksteissään. Niin sain minäkin hienoja yksilöllisiä neuvoja matkalle kohti uutta uljasta mikä se nyt olikaan.

Miten kansainvälisyys tukee akateemista uraasi?

Jos haluan pätevöityä opettamaan nyky-yliopistossa, minun tulee osallistua pedagogiseen koulutukseen, jossa muun muassa opetetaan konsultti-insinöörien voimin, kuinka kansainvälisiä projekteja johdetaan ja miten kulttuurierot hoidellaan. Insinöörit ja ekonomit osaavat nämä, koska he ovat pätevöityneet ylimmillä asteilla eli vientiteollisuuden palveluksessa. Muuten en voi lähestyä oikealla tavalla tulevaisuuden maksukykyisiä ulkomaalaisopiskelijoita, jotka ovat lunastaneet tutkintonsa ja tarvitsevat väliin tulevat opinnot mahdollisimman joustavasti.     

Jos haluan olla palkkalistoilla vastaisuudessa, minun tulee muuttaa asumaan ulkomaille vähintään vuodeksi. Sinä aikana minun on osallistuttava jonkin kansainvälisen eli länsimaisen, mieluiten Ivy League –yliopiston toimintaan verkottumalla mahdollisimman elitistisesti maksimaalisen face time’n avulla.  Tätä varten voin saada apurahoja. Hollantilaisen kollegani kanssa vitsailemme siitä, että voisimme vaihtaa rooleja, jolloin olisimme molemmat yliopistojemme silmin ”kansainvälisiä resursseja” sen sijaan että olemme nyt jämähtäneitä luusereita. Minun tulee siis joko jättää maahanmuuttajamieheni yksinhuoltamaan teini-ikäisiä lapsiamme ilman isovanhempien tukea tai irrottaa herkät teinit juuriltaan ja kouluistaan ja pakottaa koko perhe määräaikaisen rahoitukseni varaan ulkomaankeikalle. No eihän se näin mene.

Oikeasti se menee niin, että minä olen mies, ja vaimoni irtoaa helposti ammatillisista kiinnikkeistään. Lapset ovat vielä pieniä, sillä olen perustanut perheeni ajoissa. Olen suunnannut suoraan ylioppilaskirjoituksista kaupallis-teknokraattisille urille. Olen hyvän keskiluokkaisen kodin kasvatti, vähän lätkäjuntti, mutta siihenhän se juuri auttaa että meidän suomalaisten tosiaan täytyy nyt vähän terästäytyä ja uskaltaa kansainvälistyä ihan vaikka menemällä pois omalta mukavuusalueelta. Sitä joutuu oikeasti nöyrtymään, kun ei olekaan vain rantalomalla kääntymässä, vaan ihan töissä siellä jossain. Pilvenpiirtäjän hississä tulee vastaan erinäköisiä kehoja jakkupuvuissaan ja ihmiset lausuu niin eri tavoilla ”performance managerin”.