Kielipolitiikkaa

Huippuyliopisto tekee kielipolitiikkaa. Sen kauppakorkeakoulussa päätettiin taannoin, että tästä syksystä eteenpäin tarjolla on vain englanninkielisiä maisteriohjelmia. Vastoin käytännön opetuskokemustamme yliopiston johdon edustajat kilvan vakuuttelivat mediassa, kuinka ”99 prosenttia opiskelijoista haluaa laatia gradunsa englanniksi”.

Vaikka uusi kielilinjaus oli yliopiston näkökulmasta välttämätön edellytys kansainvälistymiselle, suinkaan kaikki eivät siitä riemastuneet. Eräs suomen kielen syrjäyttämisestä maisteriohjelmien opetuskielenä suivaantunut oli yliopistomme tuntiopettaja Riku Oksman, joka laati tammikuussa asiasta kantelun oikeuskanslerille. Kantelun mukaan tehdyt kielipäätökset loukkaavat suomenkielisen väestön perustuslain 17 §:n 2 momentissa taattua oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Tutkintosääntö myös muuttaa yliopistolain 11 §:n vastaisesti tutkintokielen käytännössä englanniksi, vaikka se virallisesti on edelleen suomi. 

Huippuyliopiston mielestä kanditutkintoon lukeutuvat suomenkieliset opinnot riittävät turvaamaan suomen kielen aseman opetus- ja tutkintokielenä. Lisäksi se huomautti, että Suomen muissa yliopistoissa kauppatieteiden maisterikoulutusta on tarjolla suomen kielellä ja kielellisten oikeuksien toteutumisessa tämä koulutustarjonta on huomioitava kokonaisuutena. Muutama päivä sitten julkistetussa ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen toteaa kuitenkin seuraavaa:

”Yliopistojen kauppatieteellisen alan tämänhetkisen suomenkielisen koulutustarjonnan huomioiminen kokonaisuutena sivistyksellisten ja kielellisten oikeuksien toteutumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista sen vuoksi, että jos myös muut yliopistot päätyisivät aikanaan siirtymään yksinomaan englanninkielisiin maisteriohjelmiin, ei nykyisenkaltaista mahdollisuutta opiskella kauppatiedettä jossain päin Suomea myös suomen kielellä enää ole. Ei voida myöskään ajatella, että niillä yliopistoilla, jotka ensimmäiseksi ovat siirtyneet englanninkieliseen opetukseen, olisi siihen etuoikeus. Tällöin muut yliopistot eivät voisi enää tehdä samankaltaisia muutoksia opetussuunnitelmiinsa suomenkielisen kauppatieteellisen koulutuksen tarjonnan säilyttämisvelvoitteen vuoksi.

Perustuslain 16 ja 17 §:n säännökset huomioon ottaen on selvää, ettei lakisääteisiä opetus- ja tutkintokieliä voida kokonaan syrjäyttää. Suomen kielen tulee edelleen säilyä yhtenä opetus- ja tutkintokielenä. Selvityksen perusteella englanninkielisen opetuksen osuus on huomattava. Katson, että Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun päätös tarjota ainoastaan englanninkielisiä maisteriohjelmia syksystä 2013 alkaen ei ole perustuslain 16 ja 17 §:n edellyttämien velvoitteiden eikä yliopistolain 11 §:n mukainen.

Siinä, missä laajuudessa lakisääteisten opetus- ja tutkintokielten sijasta tai ohella voidaan käyttää muita kieliä, on yliopistolla harkintavaltaa. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun tulisi esimerkiksi tutkintosäännössään määritellä se, missä määrin suomen kielen sijasta tai ohella käytetään englannin kieltä sekä se, missä määrin opiskelija saa käyttää suomen kieltä tenttivastauksissaan, kirjallisissa töissä taikka luennoilla. Muiden kielten käyttö ei kuitenkaan saa olla niin laajaa, että suomen asema opetus- ja tutkintokielenä syrjäytyy.”

Tämä ratkaisu ei liene ollut Huippuyliopistolle mieleinen, joutuuhan se nyt pohtimaan, kuinka suomen kieli ujutetaan takaisin englanninkieliseksi muutettuun kauppatieteiden maisterikoulutukseen. Vaan eiköhän siihen (retoriset) keinot keksitä, onnistuihan Huippuyliopisto sisäisessä viestinnässäänkin jälleen kääntämään mustan valkoiseksi toteamalla:

"Apulaisoikeuskanslerin päätös mahdollistaa suomen ja englannin kielen käyttämisen opetuksessa jatkossakin. Kansainvälistymisen näkökulmasta tämä on tärkeää, sillä Kauppakorkeakoulussa on sekä henkilökuntaa että opiskelijoita, jotka eivät puhu suomea."

Siis hetkinen…? Ensin suomen kieli on tietoisesti syrjäytetty maisterikoulutuksen opetuskielenä, mutta tämän toteaminen perustuslain ja yliopistolain vastaiseksi yhtäkkiä “mahdollistaakin” molempien kielten käyttämisen. No, voihan sen näinkin ilmaista…

Huippuyliopistoblogi kannattaa kotimaisten ja englannin kielen rinnakkaiseloa jatkossakin – muitakaan kieliä unohtamatta.

Kaunosielut

Yliopistoissa on käynnissä melkoinen murros, joka aiheuttaa monille osallisille epävarmuuden tunteita. Kaunokirjallisista akateemisen maailman kuvauksista kirjan julkaissut Joel Kuortti (2013) kuitenkin muistuttaa, että historiallisessa valossa emme elä niin erityislaatuisessa tilanteessa, kun ehkä kuvittelemme. Vuosisatojen aikana yliopistoja on lakkautettu, yhdistetty, perustettu ja siirretty; ne ovat käyneet läpi aatevirtauksia, lamoja, sotaa ja rauhaa; ja niiden suhteet yhteiskuntaan ja kansaan ovat eläneet siinä mukana (s. 224). 

Kuortti esittelee 55 teosta, jotka käsittelevät yliopistomaailmaa 1400-luvulta tähän päivään. Yrjö Koskisen teoksessa Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-aialla (1862) kuvataan 1400-luvulla Pariisissa opintonsa aloittanutta Olavia. Oppia ammennettiin karuissa olosuhteissa lattialla istuen, koska penkillä istuminen saattaisi synnyttää turhaa ylpeyttä. Sekä opettajat että oppilaat viihtyvät kapakoissa, joissa syntyy myös kahakoita. Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoittuvassa teoksessa Ylioppilaita (1944) ilmenee puolestaan kielikahinoita, niin rahvaan ja sivistyneistön välillä latinan kielestä kuin suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Ruotsinkieliset härnäävät suomenkielisiä: ”Kun nyt olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se (Suomen kieli) on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä itsellenne?" (s. 223/41 JK). (Nykyään olemmekin sitten valinneet englannin...)

Naisten asema puhuttaa myös kaunokirjallisuudessa. L. Onervan satiirisessa novellikokoelmassa Nousukkaita: Luonnekuvia (1911) Suoma Sutela päätyy yliopistoon opiskelemaan kielitieteitä, mutta ottaakin uuden päämäärän: ”Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa”, mikä olisi lisäksi ”laillinen ja kaunis syys luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista" (s. 149/125 JK). 1930-40 -luvuille sijoittuvassa Paula Havasteen Kaksi rakkautta -teoksessa (2010) nuoren sielutiedettä (sittemmin psykologiaa) opiskelleen Annan ”tiedon jano muuttui rakkaudeksi tietoon, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärsi, miten hienoa tiedemiehen työ voisi olla. Se ei kuitenkaan olisi hänen osansa, sillä perheenäitinä sellainen ura oli liki mahdoton.” (s. 48/172 JK)

Ilmari Turjan romaanissa Johannes Renko, ylioppilas (1938) Johannes pohtii ”Tällaistako siis oli akateeminen opetus? Ja tällainenko oli opettaja? Oliko hän päässyt kosketukseen tieteen suuren hengen kanssa?” (s. 14/165 JK)  Enemmän nykypäivään resonoivan havainnon tekee agronomi Riipinen Maila Talvion romaanissa Kultainen Lyyra (1954): ”Kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei.” (s. 135 JK) Myös Vuokko Tolosen tieteisromaania ja yhteiskunnallista dekkaria yhdistävässä teoksessa Tampereen ilmasto (1997) kaikuvat tutut äänet: ”Aina sama laulu jonka nimi on tulosvastuu ja kilpailukyky, kertosäkeenä tutkimusten ostopalvelu, aivojen ja arvojen prostituutio.” (s. 101/213 JK) Myös Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuodessa (2003) ”kilpailu paikasta auringossa käy kiihkeänä. Ihmiset julkaisevat kuin niillä olisi painokone kotona” (s. 73/211 JK). 

Kuortti, Joel (2013). Yliopistoon! Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta. Gaudeamus, Helsinki.

Opetukselle hintalappu?

Yliopistojen rahoitus on näinä päivinä tiukoilla. Vaikka Huippuyliopiston budjetti on komealta kuullostava 400 miljoonaa euroa, sitä tulee arvioida suhteessa tulosodotuksiin, kuten rehtorimme Talouselämän (29/2013, s. 13) haastattelussa muistuttaa. Sillä on siis päästävä maailmanluokkaan – ja pian. Koska laadusta ei haluta tinkiä jää jäljelle määrästä leikkaaminen, eli esimerkiksi tutkimus- ja opetusalojen lakkauttaminen. 

Resurssien niukkuuden yhteydessä nousee nykyään poikkeuksetta esille poliittisesti kuuma peruna lukukausimaksuista (tai ”koulutusviennistä”, niin kuin sitä on ryhdytty hienosti kutsumaan). Mainitussa haastattelussa rehtorimme kertoo, että noin 6000 suomalaista opiskelee ulkomailla, maksaen opinnoistaan lukukausimaksuja. Samassa ajassa Eta-alueen ulkopuolelta tulee Suomeen 4000 opiskelijaa, joilta ei peritä lukukausimaksuja. Lukukausimaksujen puoltajien (ja vähän muidenkin) onkin helppo ihmetellä, miksi yliopistojen tiukentuvassa rahoitustilanteessa olemme valmiita käyttämään verorahojamme tuhansien ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutukseen, vaikka meillä ei ole takeita heidän työllistymisestään Suomeen. Toiset menevät ihmettelyä pidemmälle ja visioivat korkeatasoisesta koulutuksestamme kunnon vientituotetta. Opetukselle hintalappua vaativat myös jotkut opettajat, jotka haluaisivat tehdä työnsä paremmilla resursseilla. 

Yleisemmin lukukausimaksukeskustelua luonnehtii epämääräisyys ja muotitermeillä naamioidut ideologiset kytkökset - puolin ja toisin. Pääsääntöisesti keskustelusta puuttuvat asianosaisten, eli esimerkiksi tänne ulkomailta tulevien opiskelijoiden, tänne työllistyvien valmistuneiden, täältä syystä tai toisesta pois muuttavien osaajien ja heidän opettajiensa äänet, vaikka niin ”koulutusviennin” kuin maksuttoman yliopistokoulutuksenkin puolestapuhujat hyötyisivät kunnon dialogista. 

Tähän dialogiin antaa aineksia Annaleena Kurosen juttu Aino-ylioppilaslehdessä (2/2013) opiskelijoista, jotka ovat tulleet ulkomailta Huippuyliopistoon. Vaikka kaikkien seitsemän haastateltavan päätökseen tulla Suomeen opiskelemaan oli vaikuttanut koulutuksen maksuttomuus, ei kukaan heistä suunnitellut lähtevänsä täältä heti valmistumisen jälkeen. Yksi kertoi arvostavansa suomalaista yhteiskuntaa ja haluavansa maksaa veronsa tänne. Toinen suunnitteli perustavansa ja kolmas oli jo perustanut tänne oman yrityksen. Neljäs toivoi voivansa rakentavansa työuransa täällä, mutta epäili kielimuurin vaikeuttavan työnsaantia. Viides kuvaili jopa suomenkielentaitoisten ulkomaalaisten kokevan työnsaannin haasteelliseksi. Myös ylioppilaskunnan vuonna 2011 kansainvälisille opiskelijoille suunnatun kyselyn 400 vastaajasta vain 15,5 % suunnitteli muuttavansa Suomesta valmistuttuaan. Peiliin katsomiseenkin on siis aihetta, jos haluamme lukukausimaksujen sijaan houkutella ulkomailta tulleet opiskelijamme jäämään valmistuttuaan hyödyntämään osaamistaan Suomeen.

Rankingit pannaan!

Nancy Adler ja Anne-Wil Harzing (2009) esittävät, että yliopistorankingit asetetetaan välittömästi pannaan - kunnes on osoitettu, että niistä enemmän hyötyä kuin haittaa. Ranking-kulttuurissa yliopistot ovat näet unohtaneet, että keskinäisen kilpailun sijaan niiden tärkein tehtävä on ratkoa yhteiskuntamme monimutkaisimpia kysymyksiä. Pitkäjänteisiin yhteiskunnallisiin päämääriin sitoutumisen sijaan yksittäiset tutkijat pakotetaan kilpailemaan keskenään tavoittelemalla mahdollisimman suuria julkaisumääriä. Samalla opetus kärsii, sillä kukapa opiskelijoihin joutaisi panostaa maineen ja taloudellisten kannusteiden rakentuessa julkaisutoiminnan ympärille (ks. Huippututkimuksesta huippuopetusta?). 

Olemme aiemmin kuvanneet (ks. Hylätty gradu), kuinka rankingit ovat keinotekoisia ja niissä käytetyt kriteerit ristiriitaisia. Joissakin mitataan tuottavuutta (tyypillisesti artikkelien tai huippuartikkelien lukumäärällä mitattuna), toisissa vaikuttavuutta (tyypillisesti viitausten määrällä mitattuna), joskus myös laatua (esimerkiksi asiantuntija-arvioiden perusteella). Adler ja Harzing osoittavat, kuinka erilaiset mittausperusteet johtavat helposti ristiriitaisiin tuloksiin. Tuloksia vääristää myös muiden kuin englanninkielisten artikkelijulkaisujen sivuuttaminen. Esimerkiksi kirjoja, vaikka kuinka merkitykselliä omalla alallaan, hyväksytään harvoin tuottavuus- ja vaikuttavuuslaskelmiin. Kukapa siis enää rustaisi sellaisia yleistajuisia tai poikkitieteellisiä analyysejä, joita julkaistaan ennemmin kirjoissa kuin perinteisissä tieteenalakohtaisissa lehdissä. 

Kieliasiasta Adler ja Harzing käyttävät esimerkkinä erästä ranskalaista tutkijaa, jolla on "vain" 30 viittausta ISI-listatuissa lehdissä. Google scholar sen sijaan laskee viittauksia olevan yli 1000. Mittaustulosten eron selittää se, että suurin osa kyseisen tutkijan viitteistä löytyy ranskankielisistä journaaleista, jotka eivät ole ISI-listattuja. Olisi silti virhearvio mennä sanomaan, ettei kyseisellä tutkijalla ole ollut vaikutusta omaan tiedeyhteisöönsä, josta osoituksena mittava tuotanto omalla äidinkielellä. Yliopistojen ja rankingeja tuottavien tahojen pitäisi myös avata silmänsä sille, ettei englannin asema “tieteen yleiskielenä” ole kiveenhakattu, kun esimerkiksi kiinalaiset yliopistot alkavat suoltaa omalla kielellään yhä korkeatasoisempaa tutkimusta. Myös perinteisten journaalien vuosissa laskettava julkaisusykli on muuttumassa kestämättömäksi, onhan verkossa tarjolla lukuisia ajantasaisia kanavia julkaista uusimpia tutkimustuloksia erilaisissa muodoissa, kirjoittajat huomauttavat. 

Adler ja Harzing ehdottavat, että seuraavan kerran kun kirjoitat biografiaasi tai esittelet kollegaa konferenssissa älä luettele lehtiä, joissa hän on julkaissut, vaan kerro mikä tekee hänen työstään merkityksellistä. He aloittavat ja me lopetamme ytimekkääseen lainaukseen Albert Einsteinilta: 

“Not everything that can be counted counts, 

and not everything that counts can be counted.” 

Adler, Nancy & Anne-Wil Harzing (2009). When knowledge wins: transcending the sense and nonsense of academic rankings. Academy of Management Learning & Education, 8(1), 72-95. Löytyy täältä.

Erään huippujulkaisun tarina

Minulla on mielessäni loistava tutkimusidea. Luen aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja hahmottelen omaa näkökulmaani ilmiööni. Kerään rikasta aineistoa, jota pyörittelemällä eri näkökulmista huomaan aiheesta hahmottuvan varsin kiinnostavan tarinan. Ryhdyn jäsentämään oppimaani entistä tarkemmin ja sanoittamaan sitä lukijoilleni. Mietin tarkkaan, mistä lähden liikkelle, kuinka rakennan kokonaisuudelle juonen, mitä uutta osaan ilmiöstäni kertoa, kuinka voin tehdä sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, mitä merkitystä havainnoillani on, ketä tutkimukseni palvelee ja kuinka voin kirjoittaa mahdollisimman eleganttia kieltä... 

No ei se tietenkään noin mene. Sillä sehän menee näin: 

Tutkimus on julkaistava artikkelina. 

Artikkeli pitää kirjoittaa englanniksi. 

Artikkelissa pitää olla tietty määrä sanoja. 

Artikkeli pitää rakentaa tietyn vakiintuneen kaavan mukaan. 

Artikkelissa pitää noudattaa tiettyjä retorisia käytäntöjä.

Artikkeli on julkaistava huippulehdessä (ks. Huippujulkaisun anatomiaa). 

Artikkelin on istuttava lehden viimeaikaiseen linjaan. 

Artikkelissa pitää viitata samassa lehdessä jo ilmeistyneisiin, aihetta käsitteleviin juttuihin. 

Artikkelissa pitää viitata lehden editorin omaan, aihetta etäisesti sivuavaan juttuun. 

Artikkelin on edustettava linjaa, jonka mukaan haluan kansainvälisesti brändätä itseni. 

En siis etene aineiston, tarinan ja niiden tieteellisen merkityksen ehdoilla, vaan taktikoin sopivankokoisen palan, joka saattaisi miellyttää lehden editoria ja arvioijia, joka on helppo pelkistää artikkelin perusformaattiin ja joka brändää minut oikealla tavalla. Tunnen kuitenkin, Carl Cederströmin ja Casper Hoedemaekersin (2012, 231) sanoin: “Something in this process comes up against an unspoken assumption that this is somehow not what we signed up for. We seem to be doing something that is closer to tactical planning than putting thought on paper.” 

Tällaiseen taktiseen suunnitteluun eivät kuulu sellaiset toisarvoiset tehtävät kuten oppikirjojen laatiminen tai merkittävien kulttuuriteosten kääntäminen. Esimerkin tarjoaa Juhani Karilan lauantaiessee viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa (13.7.2013). Jutussa kerrotaan kahden professorin monivuotisesta urakasta kääntää Kalevala portugaliksi. Vaiherikkaan ja epäonnisenkin prosessin loppumetreillä toinen professoreista toteaa: "Minulla on huono CV, koska vietin vuosia Kalevala-käännöksen parissa sen sijaan, että olisin julkaissut artikkeleita (...) Saatan menettää professuurini, sillä olen julkaissut niin vähän." 

Huippuyliopistohenkiset uratykit toteavat tähän, että niin kauan kun kirjoitat riittävästi  rankingeissa menestyviä artikkeleita, voit siinä sivussa tehdä ihan mitä lystäät. Vaikkapa kirjoittaa niitä suomenkielisiä, yleistajuisia kirjoja tai jopa runoja. Vaikka minut tunnetaan varsin tuotteliaana tutkijana, tällainen tuplastrategia ei kohdallani toimi. "Siinä sivussa" eli kesälomilla, öisin, viikonloppuiltaisin, äitiyslomilla ja joulupäivinä minä keskityn kyllä ihan muihin asioihin. Mutta taidankin olla aivan liian heikosti sitoutunut työhöni... 

Cederström, Carl & Hoedemaekers, Casper (2012). Commentary: On dead dogs and unwritten jokes: Life in the university today. Scandinavian Journal of Management, 28, 229-233.

Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

Onko Huippuyliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaarassa kaventua? 

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee, perustehtäviensä tutkimuksen ja opetuksen ohella, harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Juhlapuheiden tasolla Huippuyliopistolla pyyhkii tältä osin hyvin. Käytännössä tilanne on toinen, koska rivitutkijaa tai –opettajaa arvioidaan yksinomaan hänen kansainvälisten huippujulkaisujensa perusteella. Näin ollen hänellä ei opetusta lukuunottamatta ole minkäänlaista kannustetta käydä keskusteluja akateemisen norsunluutornin (ks. Yliopiston tehtävistä) ulkopuolella. 

Omakohtainen kokemuksemme huippujulkaisemisesta (sitäkin siis löytyy, jos joku ehti asiaa epäillä) osoittaa, etteivät tutkimuksiemme kannalta olennaiset tahot tai edes niihin osallistuneet ihmiset tai organisaatiot innostu lukemaan tieteellisessä journaalissa julkaistua, pitkälle erikoistunutta tekstiä (jos nyt ylipäätään saavat sen käsiinsä jollain kohtuullisella hinnalla). Huippujulkaisut, joita Huippuyliopistossa palvotaan (ks. Listafetisimiä, Huippujulkaisun anatomiaa ja Tiedon tulosjohtamista), palvelevat siis akateemista yhteisöä ja sen sisäistä kilpailua, mutta eivät suoranaisesti kansalaisia tai paikallista yhteiskuntaa. Jälkimmäinen vaatisi tutkimusten ja niiden tulosten aktiivista popularisointia ja yhteiskunnallista tulkitsemista. Tähän – tai suurelle yleisölle, ammattilehtiin, oppikirjoihin tai kotimaisilla kielillä kirjoittamiseen - meillä huippuyliopistolaisilla ei ole minkäänlaisia kannusteita. Päinvastoin: meidän tulee laittaa kaikki paukkumme kansainväliseen huippujulkaisemiseen ja siitä meitä myös rahallisesti palkitaan. Myös sellaiset hankkeemme, joilla on jokin suora yhteiskunnallinen kytkös (esim. parantaa suomalaisen työelämän laatua) leimataan huonoiksi, koska niissä ei ole välitöntä tai ilmeistä linkkiä kansainväliseen huippututkimukseen. 

Paikallisesta yhteiskunnasta Huippuyliopistoa etäännyttää entisestään se, että osassa yliopistoamme suomen kieli ei enää kelpaa (edes englannin rinnalla) opetuksen ja tutkimuksen kieleksi (ks. Oma kieli, oma mieli). Mielenkiintoista vertailukohtaa tarjoavat muiden yliopistojen kielilinjaukset, joissa suomen kieltä painotetaan nimenomaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi (esim. Tampereen yliopiston tuore kielilinjaus, jonka mukaan ’Yliopistojen tiivis yhteiskunnallinen kytkentä merkitsee kielellistä vastuuta ymmärrettävyydestä ja vuorovaikutuksesta erityisesti suomen kielellä.’) 

Vai onko niin, että kaikkea ei vaan voi saada? Jos yliopisto valitsee strategiakseen olla maailmanluokan tutkimusyliopisto, pitääkö sen tinkiä paikallisen yhteiskunnan palvelemisesta? Jos yliopisto taas palvelee aktiivisesti paikallista yhteisöä tai yhteiskuntaa, ontuuko sen kansainvälistyminen? Voisivatko nämä toisiaan täydentävät tavoitteet elää rinta rinnan - ja ennen kaikkea myös retoriikan ulkopuolella eli työtämme määrittävissä käytännöissä? Jos mielestäsi näin todella tapahtuu, niin millaisia konkreettisia esimerkkejä voit antaa tällaista monimuotoisuutta tukevista käytännöistä? Miten ja milloin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkitaan? Miten se huomioidaan yksittäisen tutkijan akateemisen pätevyyden tai yliopiston maineen arvioinnissa? Saako professuurin korkealla impact factorilla varustettu julkaisija vai aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko tärkeämpää sijoittua Shanghain listalla vai kehittää paikallista yhteiskuntaa?

Terveisiä periferiasta

Kirjoitimme aiemmin (äidin)kielen roolista oppimisessa ja asiantuntijuuden rakentumisessa (ks. Oma kieli, oma mieli). Tänään tarkastelemme kansainvälistymistä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. 

Kansainvälisyyttä ja kansainvälistä tiedeyhteisöä pidetään sekä tieteen perusedellytyksenä että moninaisuuden lähteenä. Siksi onkin hieman paradoksaalista, että kansainvälisyys akateemisessa maailmassa ei suinkaan tarkoita eri kansojen, kulttuurien ja kielien tasavertaista osallisuutta ja osallistumista tieteeseen, vaan anglosaksisten* maiden ja kulttuuristen käytäntöjen hegemoniaa eli ylivaltaa. Kilpailunäkökulmasta katsottuna äidinkieleltään englanninkieliset ovatkin melkoisen etuoikeutetussa asemassa nykyisessä ”globaalissa” tiedemaailmassa. 

Susan Meriläinen, Janne Tienari, Robyn Thomas ja Annette Davies (2008, lehdessä Organization) kuvaavat omien suomalais-brittiläisten yhteistyökokemustensa kautta niitä hegemonisia akateemisia käytäntöjä, joita julkaisupeli uusintaa. Meriläisen ja kumppaneiden tutkimus sisälsi sekä suomalaista että brittiläistä haastatteluaineistoa. Kommentoidessaan sitä tutkimuksen arvioijat asemoivat brittiläisen aineiston ja kontekstin normiksi ja suomalaisen kontekstin ja aineiston ”erilaiseksi”. Brittiläinen aineisto siis muodosti oletusarvon, johon marginaalisena pidettyä suomalaisaineistoa verrattiin. Myös tutkijat itse toistivat samaa käytäntöä konferenssiesitelmissään nostamalla brittiaineistoa näkyvämmin esille, koska sen oletettiin kiinnostavan laajempaa yleisöä. Näin rakennettiin aivan tietynlaista valtasuhdetta ytimen (Britit) ja periferian (Suomi) välille. 

Myös Tiina Tutkijalla on lukuisia kokemuksia suomalaisen aineiston kansainvälisestä julkaisemisesta. Julkaistessaan erästä suomalaiseen kontekstiin sidottua tapaustutkimusartikkelia häneltä vaadittiin mittavaa suomalaisen kontekstin kuvausta (ja hyvä näin, vahvistihan se esitettyjä argumentteja). Samanaikaisesti hän kuitenkin luki vastaavia ilmiöitä käsitteleviä brittiläisiä ja amerikkalaisia tutkimuksia ja ihmetteli, miksi lukijoiden oletettiin automaattisesti tuntevan nämä kontekstit, käytännöt ja jopa erilaisia paikallisia organisaatioita kuvaavat kirjainlyhenteet ilman sen kummempaa avaamista. Jälleen ytimen ja periferian suhdetta vahvistettiin aivan tietyllä tavalla. 

*Wikipedia: “Anglosaksit on nimitys, jota käytetään ensisijaisesti Englannin varhaiskeskiaikaisista asukkaista, jotka puhuivat muinaisenglannin kieltä. Melko usein nimeä käytetään myös nykyajan englantilaisista tai englantilaistaustaisista ihmisistä, jotka asuvat Britteinsaarilla sekä Pohjois-Amerikassa ja muissa Yhdistyneen kuningaskunnan entisissä siirtomaissa.”

Oma kieli, oma mieli

Yliopistomaailmassa keskustellaan tällä hetkellä vilkkaasti suomen kielen asemasta. Nykyisen yliopistolain mukaan yliopistojen opetus- ja tutkintokielet ovat suomi ja ruotsi, joiden lisäksi voidaan käyttää muita kieliä (käytännössä englantia). Tutkimuksen teossa englanti on useimmilla aloilla jo syrjäyttänyt suomen kielen ja tällä hetkellä väännettään kättä siitä, missä määrin yliopistot tulevat jatkossa säilyttämään suomenkielistä opetusta. Puhutaan jopa yliopistolain muuttamisesta, jotta englannin koko ajan vahvistuva asema opetuskielenä mahdollistuu.

Huippuyliopistoblogi suhtautuu myönteisesti kansainvälisyyden erilaisiin muotoihin (ks. Väärin kansainvälistynyt). Kansainvälisyydestä ei kuitenkaan pitäisi tulla kaiken toiminnan ylintä mittaria sisällön ja laadun kustannuksella, eikä kansainvälisyyttä tulisi pelkistää englanninkieleen. Kapeakatseinen englannin ajaminen ei ota huomioon oman (äidin)kielen roolia ajattelun, ymmärryksen ja syvällisen asiantuntijuuden kehittymisessä. Yliopistosta siis valmistuu kansainvälisiä (= englanninkielentaitoisia) maistereita, jotka osaavat kyllä toistaa ulkomailta kopioituja ajatuksia finglish-terminologiaa käyttäen, mutta kykenevätkö he näillä eväin ymmärtämään paikallisen ympäristömme vivahteikkuutta ja täyttämään yhteiskuntaamme rohkeasti uudistavien ammattilaisten ja asiantuntijoiden saappaat?

Opetuksessamme olemme moneen kertaan huomanneet, että perusenglannilla toki kyetään hoitamaan small talkit ja tekemään kauppaa, mutta sillä harvoin opitaan ajattelemaan syvällisesti. Vaikka suomalaisten opiskelijoiden englannintaidot ovatkin korkealla tasolla (etenkin moniin vaihto-opiskelijoihin verrattuna), ajattelun ja argumentoinnin taso tuppaa laskemaan heidän englanninkielisissä tuotoksissaan. Kannattaako oman ajattelun ja asiantuntijuuden kehittymistä todella rajoittaa kansainvälisyyden nimissä, jos se ei opetettavan aineksen kannalta ole välttämätöntä? Riittävän englannin kielen taidon voi saavuttaa monin tavoin ja myös käytännön työelämässä, mutta mahdollisuutta oman ajattelun laajentamiseen siellä tuskin yliopisto-opiskeluun verrattavissa määrin avautuu.

Yliopistolaissa on erikseen pykälä siitä, että ruotsin kieltä taitavia henkilöitä tulee kouluttaa riittävä määrä maan tarpeisiin. Tarvittaisiinko sellainen myös suomen kielen osalta?