Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin." 

Peli hallitsee sinua

Akateemisesta työstä ja erityisesti nykyisestä julkaisukulttuurista puhutaan usein pelinä – urapelinä, julkaisupelinä, erinomaisuuspelinä. Silti harvoin törmää tutkijaan, joka myöntäisi uskovansa kyseiseen peliin, sen sääntöihin tai sen tuottamaan erinomaisuuskulttiin. Sen sijaan moni kertoo osallistuvansa peliin taktisessa mielessä: pelissä menestymisen kautta voi turvata itselleen tilaa tehdä myös niitä mielekkäämpia juttuja. 

Nick Butler ja Sverre Spoelstra (2012) kuitenkin osoittavat illuusioksi kuvitelman, jossa erinomaisuuspelissä olisi mahdollista turvata itselleen mielekkäitä mahdollisuuksia toisin tekemiseen – toisin sanoen ostaa vapautta. Yhtä suuri harha on olettaa, että systeemiä voisi jotenkin muuttaa sisältäpäin esimerkiksi julkaisemalla kriittistä tutkimusta pääkallopaikoilla. Peliä kun ei voi pelata valikoiden tai kumouksellisesti, vaan se tuppaa imaisemaan pelaajansa. Tämän seurauksena pelaaja ei enää pysty käyttämään peliä omiin tarkoitusperiinsä, vaan peli itsessään alkaa ohjata pelaajan kokemusta ja minuutta (s. 899). 

Kuvittele siis ihan rauhassa hallitsevasi pelinappulasi - todellisuudessa peli hallitsee sinua. Esimerkki löytyy Butlerin ja Spoelstran haastattelemien ”huippututkijoiden” jakamista vinkeistä tehokkaaseen julkaisemiseen (s. 894-896). Verkostoidu, erityisesti pelin säännöt tuntevien senioreiden kanssa. Pyri kimppaan nimekkäiden kirjoittajien kanssa. Hoida kaksi (tai enemmän) yhden hinnalla sopimalla kollegoiden kanssa toistenne nimien monistamisesta kaikkiin papereihinne. Räätälöi sanomasi editoreiden ja arvioijien odotusten ja tutkimusintressien sekä kyseessä olevan lehden linjan mukaiseksi. Yritä toistaa kyseisen lehden muiden juttujen tyyliä ja lähestymistapoja. Ole sinnikäs ja yritä niin kauan, että onnistut. Kirjoita niin paljon kuin ehdit ja useita juttuja samanaikaisesti. Tavoittele julkaisemista vain huippulehdissä. 

Vaikka kyseiset ”huippututkijat” olivat kovin huolissaan siitä, mitä luovuutta tappava peli tekee tutkimuksen laadulle, he kertoivat osallistuvansa sen pelaamiseen (ja yhden haastateltavan sanoin työnantajan perseennuolentaan) ostaakseen sitä kautta mahdollisuuden tehdä "omia" juttujaan. On kuitenkin ilmeistä, että pelin pelaaminen on muuttanut tapaa, jolla nämä tutkijat lähestyvät ja arvioivat omaa työtään (s. 901). 

Žižekiä mukaillen Butler ja Spoelstra toteavat, että on valheellista tietoisuutta kuvitella voivansa ottaa osaa järjestelmään, johon ei itse usko, tulematta itse järjestelmän muuttamaksi. Kannattaisiko siis jo tunnustaa, että on se ja sama väitätkö uskovasi peliin vai et, jos kuitenkin uusinnat sitä osallistumalla? Kannattaako jauhaa journaalilistojen ja impact factoreiden vahingollisuudesta, jos kuitenkin käytät valtaosan ajastasi niiden tavoitteluun? Kannattaako haikailla kymmenenprosenttista toisin tekemistä, jos sen elinehtona on sielunsa myyminen yhdeksänkymmentäprosenttisesti? Ja kannattaako tämä peli todella opettaa eteenpäin seuraavalla sukupolvelle? 

Oma vastaukseni on ei, mutta minä olenkin jo muualla. 

Butler, Nick & Spoelstra, Sverre (2012). Your Excellency. Organization, 19(6), 891-903.

Epävarmuuden pauloissa

Viime viikkoina on käyty paljon julkista keskustelua yliopistotyön ehdoista, edellytyksistä ja epävarmuudesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa käydyssä keskustelussa yliopistojen hallintoa on kritisoitu lyhytnäköiseksi ja mielivaltaiseksi, uutta uraputkijärjestelmää silmänlumeeksi, väitöskirjatyöskentelyn olosuhteita mahdottomiksi ja työntekijöiden mahdollisuuksia riitauttaa kummallisia työsopimuksiaan olemattomiksi.

Yhden kiinnostavan näkökulman akateemiseen maailmaan pesiytyneeseen epävarmuuteen tuovat David Knights ja Caroline A. Clarke (2013), jotka kuvaavat yliopistotyöntekijöiden hauraita ja turvattomia identiteettejä. Brittiläisissä kauppakorkeakouluissa tehtyihin 52 tutkijaopettajan haastatteluihin nojautuen he kuvaavat kolmentyyppistä epävarmuutta: 

Petkuttajat (imposters) pelkäävät jonain päivänä paljastuvan, etteivät he olekaan niin fiksuja ja kyvykkäitä, kuin muut luulevat. Kyse ei ole huonosta itsetunnosta, vaan kohtuuttomien odotusten ja mielikuvien tuottamasta ajatusharhasta. Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut, ettei täytä urajärjestelmämme ja huippuhypetyksemme edellyttämää supermenestyjän roolia. Kohtuuttomat odotukset saavat meidät tuntemaan itsemme haavoittuviksi ja haavoittuvuuden tunne puolestaan ruokkii pelkoa “paljastumisesta”. Huippuyliopistossa pelkoa lisäävät käytävillä liikkuvat huhut siitä, että urajärjestelmään halutaan leipoa myös varoittavia esimerkkejä. 

Pyrkijät (aspirants) tavoittelevat asemiensa kohenemista akateemisessa urapelissä. He työskentelevät lujasti tullakseen paljon julkaiseviksi ja näkyviksi supertähdiksi. Kuitenkin myös pyrkijät taistelevat jatkuvaa epävarmuutta vastaan, sillä tunnustusta saa vain hetkittäin ja maali siirtyy sitä kauemmaksi, mitä paremmin pärjäät. 

Eksistentialistit pohtivat akateemisen työn merkitystä ja mieltä. Managerialismin tiukentaessa otetta työstämme moni yliopistolainen kokee menettäneensä työn suolan: luovan autonomian. Kaikille artikkelien tehtailu pienten piirien “huippulehtiin” ei edusta merkityksellistä ja vaikuttavaa työtä. Mielekkyyden rakentaminen työn muiden osa-alueiden ympärille on kuitenkin vaikeaa, koska huippuartikkelit huippulehdissä ovat ainut keino järjestää työhön materiaalista jatkuvuutta. 

Knightsin ja Clarken havainnollistama paradoksi on kiteytettynä seuraava: akateemisen mailman ja työsuhteiden epävarmuus saa meidät tavoittelemaan jotain vakaata (esimerkiksi pysyvää työsuhdetta ja tunnustusta työstämme), mutta vakauden saavuttamattomuus todellisuudessa vain vahvistaa epävarmuuttamme, josta niin kovasti yritämme eroon. Useimmat meistä kokevat epävarmuutta monella rintamalla: täytänkö minuun kohdistetut odotukset, menestynkö, saanko työstäni tunnustusta, jatketaanko työsuhdettani? Entä mitä työlläni tavoittelen, voisinko saada aikaan jotain vielä merkityksellisempää? 

Akateeminen työ lupaa makeaa, vaikka epävarmuuden seuraukset voivat olla happamia - niin yksilölle kuin yliopistolle.  

Knights, D. & Clarke, C. (2013) It's a Bittersweet Symphony, this Life: Fragile Academic Selves and Insecure Identities at Work. Organization, published online.  

Hiljainen vallankumous

Michael Nielsen (2012) kuvailee kirjassaan Reinventing Discovery uusia tapoja tehdä tiedettä erilaisissa verkkoon syntyneissä yhteisöissä ja hankkeissa. Matemaatikot ovat perustaneet verkkoon sivustoja, joissa ratkotaan yhteistoiminnallisesti kinkkisiä matemaattisia ongelmia. Ideat ja ratkaisut kehittyvät ennennäkemätöntä vauhtia, kun kymmenet tai sadat ihmiset työskentelevät yhdessä saman ongelma parissa. Verkossa myös tavalliset kansalaiset pääsevät osallistumaan tieteentekoon. Esimerkiksi Galaxy Zoo –projektissa yli 200 000 vapaaehtoista auttaa tutkijoita luokittelemaan galaksien kuvia. 

Nielsen kutsuu kansalaistieteeksi (citizen science) avoimia tiedontuotannon tapoja, jotka rakentavat uusia siltoja tutkijoiden ja kansalaisten sekä tieteen ja yhteiskunnan välille. Myös open access -julkaiseminen ja erilaiset tiedettä popularisoivat blogit ovat osa tätä kehitystä. Mutta mikä estää tiedeyhteisöä hyödyntämästä tämän kehityksen tarjoamia mahdollisuuksia? Ikävä kyllä omaa urakehitystään varjelevien tutkijoiden ei kannata ryhtyä jakamaan tutkimusideoitaan, aineistojaan ja havaintojaan julkisesti ennen niistä tuotettuja artikkelijulkaisuja tai patentteja, toteaa Nielsen. Ideoiden ja aineistojen jakaminenhan ei varsinaisesti vahvista asemiasi urapelissä, vaan lähinnä hyödyttää kilpailijoitasi - siitäkin huolimatta, että aineistojen ja löydösten panttaamisella voi olla haitallisia seuraamuksia. Suomessakin huhuttiin narkolepsiakohun aikaan, että jokin tutkijaryhmä oli löytänyt tutkimuksessaan sikainfluenssarokotteen ja narkolepsian välisen yhteyden, muttei kertonut havainnoistaan, jottei heidän tulevan artikkelinsa julkaisu arvostetussa tiedelehdessä vaarantuisi (pitikö tämä sitten paikkaansa on toinen asia). 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tutkijat olisivat ahneita tai piittaamattomia, muistuttaa Nielsen. He tekevät parhaansa työskennellessään paineen alla ja joutuessaan kilpailemaan muiden tutkijoiden kanssa. Miksi käyttää aikaa kirjoittamalla omasta tutkimusaiheesta vaikkapa Wikipediaan, kun työpaikat ja tutkimusrahat jaetaan kuitenkin artikkelien perusteella? Kaikesta huolimatta Nielsen ennustaa, että käynnissä on hiljainen vallankumous, joka tulee muuttamaan tiedon tuottamisen tapamme, ja saamme lähivuosina todistaa modernin tieteen syntyhetkien vertaista murrosta tiedontuotannossamme. 

Seuraatko sivusta vai oletko mukana? 

Michael Nielsen (2012). Reinventing Discovery: The New Era of Networked Science, Princeton, NJ: Princeton University Press. First chapter vailable here: http://press.princeton.edu/chapters/s9517.pdf

Johdon fetissi

Journaalirankingeilla on yhä suurempi valta ja voima akateemisessa elämässä. Johto rakentaa kaikki päätöksentekokriteerinsä ja johtamisjärjestelmänsä niiden ympärille – siitä huolimatta, että kriittistä tutkimusta journaalirankingeista ja niiden vaikutuksista tutkimuksentekoon tehdään (ja julkaistaan ihan kansainvälisisiä huippulehtiä myöten) yhä enemmän. Siitä huolimatta, että yhä yleisempää on törmätä konferensseissa pääpuhujiin tai kunniapalkintoja saaviin alansa konkareihin, jotka vannovat julkisesti kuinka “all rankings are from hell” (laitaksemme erästä kunniapalkinnon vastaanottanutta kollegaamme). Siitä huolimatta, että yhä useammassa journaalissa toimituskunnan jäsenet sekä uudet tai väistyvät päätoimittajat kirjoittavat nykyisen mittauskulttuurin tiedettä tuhoavista vaikutuksista. Siitä huolimatta, että käytäväpuheissakaan kukaan ei tunnu uskovan rankingien hyödyllisyyteen saati kattavuuteen (ehkä lukuunottamatta niitä, joiden koko ammatillinen identiteetti rakentuu omien rankingpisteiden pohjalta). Kaikelta tältä johto kuitenkin ummistaa silmänsä ja korvansa. Miksi? 

Monet tutkijat kutsuvat sokeaa uskoa “tieteellistä laatua” mittaavien numeroiden autuaaksi tekevään voimaan fetissiksi. Tiettyyn fetissiin vihkiytymättömien silmissä fetisoituun asiaan tai esineeseen ladattu ihailu ja kunnioitus on kummallista, jopa mielipuolista. Näin argumentoi myös Simon Hussain (2013), joka jatkaa journaalirankingeista ja niiden vallasta käytyä kriittistä keskustelua käyttämällä esimerkkinä kauppakorkeakouluissa maailmalla käytettyä “laatulistaa” (ABS-lista). Hän on huolissaan tällaisten laatulistojen vallasta tappaa uusia tutkimusaloja, monitieteisiä lähestymistapoja ja –menetelmiä ja tuhota jopa sukupolven verran tutkimusmaailmalle ominaista moniäänisyyttä ja rikkautta. 

Aika näyttää, mikä on johdon listafetisismistä maksamamme hinta. Sitä odotellessa voimme jatkaa juttujemme vääntämistä väkisin “nelostason” lehtien näköisiksi; osallistua konferensseihin ja seminaareihin, joissa ei niinkään keskustella kuinka tehdä hyvää tutkimusta, vaan kuinka julkaista se mahdollisimman korkean tähtiluokituksen lehdissä; ohjata opiskelijamme aidon ihmettelyn sijaan julkaisustrategioiden äärelle; ihailla kollegoita, joiden ansioita ovat tuoreiden ajatusten sijaan pitkät julkaisulistat; sekä antaa julkaisemisen ohjata tutkimusta, eikä tutkimuksen julkaisemista, kuten Suhaib Riaz kuvaa. Tätä tehdessämme löydämme kenties sen Hussainin kuvaaman graalin maljan, josta löytyy yksi ja yksinkertainen tieteellisen laadun ideaali – jota vielä kaiken lisäksi voidaan mitata helposti numeroilla.  

P.S. Ian Thatcher ruotii tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä (8/2013, s. 54) Britanniassa joka kuudes vuosi tehdyn kansallisen tutkimuksen arvioinnin (REF, Research Excellence Framework) vaikutuksia ja toteaa, että siinäkin käytetyt kriteerit johtavat yhdenmukaisuuteen ja varman päälle pelaamiseen. Kyseisessä arvioinnissa oppiainekohtaiset komiteat arvioivat jokaisen tutkijan tuotokset erikseen ja vain parhaille myönnetään rahoitusta jatkossakin. Thatcher kritisoi järjestelmää myös seuraavista syistä:  

• REF-arvioinnit lisäävät hierarkiaa ja kilpailua tutkimustyöhön, jonka kuuluisi perustua yhteistyöhön ja kunnioitukseen. 
• Työpaikat tapaavat mennä niille, joilla uskotaan olevan ’parhaat tuotokset’ seuraavassa arvioinnissa, riippumatta laitosten muista tarpeista. 
• Julkaisupaineet ohjaavat tutkijoita keskittymään artikkeleihin ja muu julkaisutoiminta (esimerkiksi kirjojen kirjoittaminen) tyrehtyy. 
• Arvioinnit vievät kohtuuttomasti aikaa ja rahaa, jonka voisi käyttää itse tutkimukseen. 
• Järjestelmä on altis korruptiolle - paneelin jäsenyys ja korkeat arvosanat näyttävät korreloivan keskenään. 

Simon Hussain (2013) Journal list fetishism and the ‘sign of 4’ in the ABS guide: a question of trust? Organization, online ahead of print.
Ian Thatcher (2013) Kilpailu pilaa yhteistyön. Yliopisto 8/2013, s. 54.

Korruptiota julkaisukoneistossa

Moni lukijoista muistanee tai on kuullut fyysikko Alan Sokalin tempauksesta vuodelta 1996. Sokal tarjosi Social Text –nimiseen postmodernin kulttuurintutkimuksen lehteen julkaistavaksi artikkelia, jonka hän oli tarkoituksella kirjoittanut vaikeaselkoiseksi hölynpölyksi. Journaali julkaisi artikkelin, jolloin Sokal paljasti sen postmodernia filosofiaa kritisoivaksi huijaukseksi. Tapaus käynnisti kiivaan keskustelun julkaisukäytännöistä, tutkimusetiikasta (myös Sokalin omasta etiikasta) ja humanististen ja luonnontieteiden eroista. 

Tämän päivän hölynpölyä tuottavat niin kutsutut saalistavat journaalit (predator journals), kuten John Bohannon raportoi tuoreessa Science-lehdessä. Niissä tutkija maksaa joko artikkelin ottamisesta arviointiprosessiin tai arviointiprosessin läpikäyneen artikkelin julkaisemisesta. Näiden lehtien arviointiprosessit ovat kuitenkin tieteellisesti kyseenalaisia, kuten Bohannonin tekemä testi osoittaa. Hän lähetti tekaistun, uutta syöpälääkettä kehittelevän paperin arvioitavaksi 304 julkaisumaksuja perivään open-access –journaaliin. Artikkeli sisälsi perustavanlaatuisia, alkeellisia virheitä, jotka  mitätöivät täysin sen tulokset ja johtopäätökset. Niin käsittämättömältä kun se kuulostaakin, yli puolet näistä journaaleista hyväksyi paperin julkaistavaksi sellaisenaan.

Tarkemmin sanottuna 157 journaalia hyväksyi paperin ja 98 hylkäsi sen (49:ssa arviointiprosessi oli joko kesken tai minkäänlaista vastausta ei kuulunut). 60 prosenttia niistä 255 journaalista, joissa paperi kävi läpi koko toimitusprosessin, ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vertaisarviointia. Bohannon huomauttaa, että hylkäykseen päättyneen prosessin osalta näin kuuluikin tapahtua: päätoimittajat katsoivat paperin niin surkeaksi, ettei sitä ollut syytä edes lähettää arvioitavaksi. Niistä 106 journaalista, jotka tekivät jonkinlaisen arvioinnin, 70 prosenttia kuitenkin hyväksyi paperin. Arvioissa kiinnitettiin huomiota lähinnä teknisiin yksityiskohtiin kuten asetteluun ja kieleen, ja vain 36 lehteä kiinnitti huomiota paperin merkittäviin tieteellisiin ongelmiin. Näistäkin 16 lehteä julkaisi paperin siitä huolimatta, että arviot nostivat esille merkittäviä ongelmia. 

Merkillepantavaa on, että kyseenalaiseen julkaisutoimintaan eivät osallistuneet ainoastaan epämääräisten osoitteiden ja yhteystietojen taakse piiloutuvat tuntemattomat julkaisijat. Myös esimerkiksi Elsevierin ja Sagen kustantamat lehdet, jotka nettisivuillaan vannovat tiukan ja laadukkaan vertaisarvioinnin ja alan tieteellisten suositusten nimeen, olisivat julkaisseet Bohannanin tekaistun hölynpölypaperin. Sagen julkaisema lehti ei esimerkiksi vaatinut minkäänlaisia muutoksia paperin tieteelliseen sisältöön, vaan ilmoitti hyväksynnästä 3100 dollarin julkaisumaksun kera. Poikkeuksiakin löytyi ja jotkut sellaiset suhteellisen tunnetut open access –journaalit, joita on kritisoitu niiden arviointiprosessien laadusta, osoittautuivatkin yllättävän tiukoiksi seuloiksi. Niiden joukosta löytyi myös se yksi ja ainoa journaali, joka kiinnitti huomiota paperin eettisiin ongelmiin kuten koesoluja tuottavien eläinten kohteluun (ja sittemmin hylkäsi paperin sen tieteellisen laadun vuoksi). 

Bohannon ei kritisoi open access –periaatetta sinänsä, vaan sen toteuttamista journaaleissa, jotka eivät väitteistään huolimatta suorita minkäänlaista tieteellistä arviointia julkaistessaan laadultaan onnettomia ja jopa tekaistuja juttuja rahasta. Tämän seurauksena aika monen tutkijan ansioluettelosta löytynee aikamoista sekundaa. Tämä ei liene suuren mittakaavan ongelma Suomessa, mutta varamme saamme silti pitää julkaisupaineiden kasvaessa. Bohannon puhuu villin lännen meiningistä, meistä kyse on julkaisufetisismin ruokkimasta korruptiosta. 

Ks. myös Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä.

Bohannon, John (2013). Who's Afraid of Peer Review? Science, Vol. 342, 4 October 2013. 

Pyrkyriyliopisto hämmentää

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä ‘Striving universities’ kuvaamaan yliopistoja, jotka tavoittelevat parempia sijoituksia ja kasvavaa mainetta akateemisessa kilpailussa. Suomeksi voimme puhua pyrkyriyliopistoista (ks. myös Mainetta ja kunniaa). Esittelemme seuraavaksi kaksi tutkimusta, joissa tarkastellaan yliopistojen henkilökunnan ja opiskelijoiden kokemuksia työskentelystä pyrkyriyliopistoissa. KerryAnn O’Meara ja Alan Bloomgarden (2011) analysoivat tutkijaopettajien näkemyksiä pyrkyryyden vaikutuksista työhönsä ja työympäristöönsä. Susan Gardner (2010) puolestaan tarkastelee erityisesti tohtori-opiskelijoita ja heidän sosiaalistumistaan akateemiseen työhön pyrkyrikulttuurissa. 

Ensin mainitussa tutkimuksessa tarkastelun kohteena oli pienehkö, humanistisiin ja yleissivistäviin aineisiin keskittyvä kanditason opetusta tarjoava amerikkalainen yliopisto (liberal arts college). Tässä instituutiossa rakennettiin yhteisesti jaettua tarinaa koulutusjärjestelmän hierarkiassa ylöspäin nousevasta, yhä enemmän tutkimukseen panostavasta yliopistosta. Osana tätä tavoitetta yliopiston johto tavoitteli erinomaisuutta sekä tutkimuksessa että opetuksessa. Henkilökunta kuitenkin koki nämä päämäärät ristiriitaisiksi keskenään. Tämä ristiriita synnytti jopa voimakkaan identiteettikriisin, kun henkilökunta ei enää tiennyt tulisiko heidän vaatia enemmän tutkimusaikaa vai ylläpitää vahvaa sitoumusta opetukseen ja paikallisen yhteisön palveluun. Seurasi hämmennystä työn tarkoituksesta, epäselvyyttä työn arviointi- ja palkitsemiskriteereistä sekä kiistoja ‘opetusloadeista’. Selvempää suuntaa ja identiteettiä kaipaava henkilöstö myös koki, että yliopisto käytti liikaa aikaa vertailemalla itseään muihin yliopistoihin, vaikka hedelmällisempää olisi keskittyä omiin vahvuusalueisiin. Ylpeys omasta opinahjosta alkoi muuttua riittämättömyyden ja huonommuden tunteiksi. Tämä näkyi myös yksilötasolla, kun jo valmiiksi työhönsä intohimoisesti suhtautuvat tutkijaopettajat alkoivat vaatia itseltään yhä enemmän, myös työtunneissa mitattuna. Siitä huolimatta ulkopuolelta asetetut vaatimukset tuntuivat karkaavan käsistä. 

Gardnerin tutkimus sijoittuu amerikkalaiseen yliopistoon, joka sijoittuu kansallisissa rankingeissa niin kutsutulle kolmostasolle (eli ei sadan parhaan joukkoon). Tutkimus perustuu 60 tohtoriopiskelijan ja 38 heidän kanssaan työskentelevän tutkijaopettajan haastatteluihin kuuden eri tieteenalan piirissä. Tässä tutkimuspainotteisessa yliopistossa oli asetettu selkeä strateginen tavoite nousta rankingien kärkijoukkoon tietyssä määräajassa. Tähän tavoitteeseen viitattiin kaikissa yliopiston materiaaleissa ja se nousi myös esille tutkimushaastatteluissa, vaikka sitä ei niissä suoraan kysytty. Myös kaikkein uudistusten ja kehityshankkeiden tuli olla strategisen tavoitteen mukaisia saadakseen johdon tuen. (Kuulostanee tutulta...)

Yliopiston henkilökunta oli sisäistänyt tavoitteen tärkeyden, mutta oli huolissaan siihen vaadittujen resurssien riittävyydestä. Tohtoriopintojen osalta heitä huoletti erityisesti assistentuuri- ja tutkijakoulutyyppisten paikkojen niukkuus. Tohtoriopiskelijat itse sen sijaan kritisoivat koko tavoitetta, joka näyttäytyi heille ennemmin ulkokuoren kiillottamisena, kuin sisällöllisenä kehityksenä tai laatuna. Moni heistä olit aloittanut tohtoriopinnot löytääkseen oman paikkansa paikallisessa yhteisössä, eikä maineen tavoittelu siksi näyttäytynyt tärkeänä. Heitä kuitenkin rassasi jatkuva puhe “laadukkaampien huippuopiskelijoiden” houkuttelemisesta. Myös henkilökunnan vaihtuvuus huolestutti, koska nimenomaan tohtoriopiskelijat kokivat nahoissaan, kun uusilla strategian mukaisilla “huippuprofessoreilla” ei ollut aikaa tai halua panostaa opetukseen ja ohjaukseen. 

O’Meara ja Bloomgarden huomauttavat, että akateemisten johtajien on pohdittava kuinka pyrkyröidä (jos todella halutaan pyrkyröidä) tavalla joka ei synnytä tyytymättömyyttä, ristiriitoja ja hämmennystä. Gardner puolestaan viittaa vanhaan viisauteen, jonka mukaan kunkin instituution tai organisaation tie menestykseen käy olemassaolevien vahvuuksien tunnistamisella ja kehittämisellä. Siinäpä pohdittavaa Huippuyliopistollekin, voisivathan yllä kuvatut tarinat yhtä hyvin olla meiltä. 

Gardner, Susan (2010). Keeping Up with the Joneses: Socialization and Culture in Doctoral Education at One Striving Institution. The Journal of Higher Education 81(6), 728-749. 

O’Meara, KerryAnn & Bloomgarden, Alan (2011). The Pursuit of Prestige: The Experience of Institutional Striving from a Faculty Perspective. The Journal of the Professiorate, http://jotp.icbche.org/2011/4-1_omeara_p39.pdf

Nokialta Sherwoodiin

Paavo Rautio kuvaa kolumnissaan Nokia, johtajiensa tärvelemä yhtiö (HS 14.9.2013, A5), kuinka Nokian entiset työntekijät arvioivat kriittisesti puhelinten valmistukseen ja myyntiin liittyvää alamäkeä. Aiemmin työntekijät toimivat vapaasti hyvin resurssoidussa ja tiiviissä tiimissä, joka suunnitteli ja rakenteli tuotteita alusta loppuun. Nokiassa päätettiin kuitenkin, että ”kiritetään osaajia pilkkomalla suunnittelu pienille hajallaan oleville tiimeille, jotka voivat kilpailla keskenään”. Tästä seurasi paljon turhaa työtä, eivätkä osaajat saaneet toisistaan tukea. Myös tuoteperheiden yhteensopivuus erilaisiin palveluihin kärsi, joka johti ulkopuoliset palvelukehittäjät etsimään yhteistyökumppaneita muualta. Johdon päätöksillä myös torpattiin monia uusia ideoita, kuten tuolloin aikaansa edellä olleet kosketusnäytölliset puhelimet. Ylhäältä-alas käskytys voimistui, innovatiivisuus hupeni, epäluottamus kasvoi ja tunnelma muuttui. 

En ole työskennellyt koskaan Nokiassa, mutta tarina kuulostaa pelottavan tutulta. Eräässä minulle hyvin tutussa organisaatiossa nimittäin kiritetään osaajia kuin kilparadalla, rakennetaan yhteisöllisyyden sijaan kilpailukulttuuria, fokusoidutaan siten että yhteensopivuus mihinkään muuhun kuin tiettyihin huippujournaaleihin kärsii, lakkautetaan innovatiivisia ja uutta luovia aloitteita (ks. esimerkiksi Robin Hood) ja lisätään kontrollia. Siksi yhdymmekin koulutussosiologi Hannu Simolan huoleen hänen kysellessään mielipidekirjoituksessaan (HS 31.8.2013) kannattaisiko yliopistoilla kokeilla vallitsevan managerialistisen johtamistavan sijaan luottamusta. Simolan mukaan luottamus ei johda tehottomuuteen tai laiskotteluun, vaan siihen että samat asiat tehdään luovemmin, paremmin ja iloisemmin. Tietoperustaisessa ja uutta luovassa organisaatiossa verkostot, luottamus ja vapaus joutaisivat jo korvata ylhäältä-alas johtamisen, kontrollin ja hierarkiat.

Riittämättömyydestä ja menestyksestä

Millainen on menestyvä ja oikeanlainen yliopistolainen? Tätä kysymystä Louise Archer (2008) lähti tutkimaan haastattelemalla kahdeksaa nuorehkoa eri alojen tutkija-opettajaa brittiläisissä yliopistoissa. Häntä kiinnosti erityisesti, kuinka nämä 30-35 –vuotiaat tutkijat asemoivat itseään suhteessa käsityksiin oikeanlaisesta akateemisesta työstä ja menestymisestä siinä.

Kaikilla tutkimuksen osallistujilla oli kokemusta riittämättömyyden ja ‘vääränlaisuuden’ tunteista, joita vahva suorituskeskeisyys aiheutti. Osa tutkittavista ei vielä ollut ehtinyt rakentaa kattavaa julkaisuportfoliota ja he kokivat tämän kyseenalaistavan heidän akateemisen arvonsa. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, kuinka hänen pedagogisilla taidoillaan ja hiljattain valmistuneella, huolellisesti tehdyllä väitöskirjallaan ei ollut mitään merkitystä, koska hän ei voinut listata ansioluetteloonsa riittävästi artikkelijulkaisuja. Toinen haastateltava kertoi paineesta hankkia ulkopuolista tutkimusrahaa ja kuvaili omaksuneensa hyvin teollisen asenteen rahan jahtaamiseen. Yhteistä tutkittaville oli kokemus siitä, ettei tilaa kasvaa ammattilaiseksi ollut, kun jokaisen piti jo starttiviivalla olla valmis sprintteri (tai joskus paremminkin maratoonari). Haastateltavat myös kritisoivat ammatillisen kasvun mahdollistavien tukiranteiden puutetta: tuloksia odotettiin syntyvän, vaikkei mahdollisuuksia menestykseen lyhyissä ja epävarmoissa työsuhteissa tarjottu.

Lyhytaikaisilla määräaikaisilla sopimuksilla työskentelevät tutkija-opettajat pohtivat epävarmuuden vaikutuksia elämäänsä ja ammatilliseen identiteettiinsä. Osa projektitutkijoina työskennelleistä haastateltavista oli sivuutettu työyhteisön täysivaltaisina jäseninä. Välillä hienovaraisetkin arjen käytännöt saivat heidät tuntemaan itsensä akateemisen hierarkian alimmaksi kastiksi. Erityisesti naistutkijat kokivat myös ulkoisen olemuksensa vaikuttavan siihen, kuinka vakavasti heihin suhtauduttiin. Moni tuli kohdelluksi ennemmin opiskelijana kuin tutkijana ja joutui pohtimaan hieman hullunkurisiakin pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyviä asioita. 

Omaa ammatillista identiteettiään rakentaessaan tutkimukseen osallistuneet tutkija-opettajat korostivat - ehkä vastareaktiona ulkoisiin paineisiin - tutkimustyötä periaatteellisena ja henkilökohtaisena projektina, jossa korostuivat älylliset haasteet, kriittisyys ja etiikka. Kukaan heistä ei määritellyt menestystä ja se ehtoja välineellisesti ja urakeskeisesti, vaan mielekästä työtä, onnellisuutta ja itsenäisyyttä painottaen. Samanaikaisesti he olivat kipeän tietoisia, etteivät nämä eväät kanna pitkälle akateemisessa urapelissä. Toisaalta myös kilpailussa pärjääminen vaati strategioita, jotka rapauttivat ammatillisuuden kokemusta. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, ettei hän koskaan hukannut aikaa kokonaisten artikkelin lukemiseen, vaan lähinnä silmäili otsikot ja abstraktit, vaikka juuri tämäntyyppinen tehokkuuteen tähtäävä toiminta heikensi hänen omaa käsitystään itsestään 'oikeana tutkijana'.

Manageralistisessa kilpailuyliopistossa tutkijuuden tila käy yhä kapeammaksi. Yhä harvempi meistä mahtuu tai haluaa kuristaa itseään tähän muottiin. Samalla menestyksestä tulee sekä himoittu että vastustettu identiteetin ulottuvuus, kun se toisaalta tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa tehdä työtä, mutta toisaalta edellyttää toimintatapoja, jotka syövät mielekkyyttä.

Archer, Louise (2008). Younger academics’ constructions of ‘authenticity’, ‘success’ and professional identity. Studies in Higher Education, 33(4), 385-403.

Huuda (akateemisesta) vapaudesta

Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö on keskustellut lukuisten kollegoidensa kanssa lähtönsä syistä (ks. Minusta tulee isona ja En luovuta). Jutellessaan osastonsa professorin kanssa tulevaisuudensuunnitelmistaan tämä koko ikänsä yliopistotyötä tehnyt professori toteaa, että vihdoin Aktiivitytöllä on mahdollisuus saavuttaa työssään vapaus.

Siis mitä? Eikö meidän tutkijoina ja opettajina nimenomaan tulisi nauttia akateemisesta vapaudesta - ja yhtälailla sen tuomasta vastuusta? Miksei uudessa, uljaassa yliopistossa kukaan huuda tai edes puhu ajattelun, tutkimuksen ja tieteen vapaudesta? Siksi, että jo hyvän aikaa paikkoja on miehitetty niillä, joiden omien etujen mukainen nykyinen järjestelmä on. Niillä, jotka jo valmiiksi tekevät tutkimusta kilpailuideologian mukaisesti valituista, strategisista aiheista, joille on olemassa kilpailuideologian mukaiset julkaisukanavat ja kansainvälinen hyväksyntä. Tutkitaan siis sitä, millä voi menestyä - ei välttämättä sitä, mikä on tärkeää.

Vapauden tukahduttaminen (eli vallankäyttö) ei toki tapahdu suoraviivaisesti siten, että sinut tutkijana pakotetaan tutkimaan tiettyä aihetta tietyllä tavalla. Sen sijaan puolestasi määritellään, mitä pidetään tärkeänä ja oikeanlaisena tutkimuksena (esimerkiksi riittävän korkealle rankatut, tietyissä lehdissä julkaistut jutut). Harjoitat näennäistä vapautta, kun saat aivan itse päättää teetkö ja pyritkö julkaisemaan tutkimuksesi Huippulehti A:n vai Huippulehti B:n normien mukaisesti. Vielä hienompaa on, että sinulle tarjotaan vain omien etujesi mukaisia valinnanmahdollisuuksia - Paskalehti C:hän (tai mikä tahansa lehtien ulkopuolinen vaihtoehto tai kontribuutio) on jo määritelmällisesti mahdollisuuksien ulkopuolella, jos aiot pysyä pallillasi. 

Vaihtoehtojen ja tutkimuskäytäntöjen kaventuessa et itseasiassa enää edes huomaa, että puolestasi on määritelty, mistä voit ylipäätään päättää ja mistä et. Nyky-yliopistossa voimme siis määritellä akateemisen vapauden mahdollisuudeksi valita ennalta määrittelyistä vaihtoehdoista taktisesti parhaat kilpailuvaltit. Vaarana on, kuten filosofi Frank Martela toteaa sunnuntain Helsingin Sanomissa (18.8.2013, C10): “Mitä enemmän johtaja alkaa kontrolloida ihmisiä, sitä enemmän ihmiset tekevät vain sen, mitä käsketään.” Niinpä - ei kummoinen visio akateemiselle tutkimustoiminnalle. 

Loppujen lopuksi vapaus on itseisarvo, jota on vaikea mitata ja määritellä. Sen kuitenkin tuntee, kun se häviää. Aktiivitytön vapaudenkaipuu kävi niin kovaksi, että siinä rytäkässä hän menetti yliopistonsa, mutta sai tilalle jotain ihan uutta.

Julmia unelmia

Pohditko joskus, että voisit vaihtaa yliopistotyön johonkin muuhun, mutta et halua heittää hukkaan kaikkia niitä taitoja, verkostoja ja saavutuksia, joiden eteen olet vuosien varrella työskennellyt? 

Kirjassaan Cruel Optimism Lauren Berlant (2011) kutsuu julmaksi optimismiksi tilannetta, jossa solmimme ja ylläpidämme tunnesiteitä hyviksi havaitsemiimme tai uskomiimme asioihin ja ihmisiin, jotka kuitenkin pettävät meidät. Ihminenhän kiinnittyy aina johonkin, Berlant ajattelee psykoanalyyttisia polkuja seuraillen. Mutta nykymaailmaa tarkkaillessaan hän joutuu toteamaan, että olemme ongelmissa kiinnikkeidemme kanssa. Hyvän elämän utopiat, kuvat ja unelmat, joiden piti toteutua liberaalin demokratian olosuhteissa, karkaavat käsistämme. Lapset ovat vanhempiaan köyhempiä, talot homehtuvat, koulutus ei tuokaan työtä, ruokakin lihottaa ja liitot päätyvät eroon. Neoliberaalia kansalaista (tai ei-kansalaista) odottaa umpikujaa muistuttava tila, jossa taloudelliset, poliittiset, ekologiset ja kulttuuriset kriisit ovat sulautuneet yhdeksi ja samaksi normaalikriisiksi: kierrämme ympyrää, poljemme vettä, sinnittelemme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me opiskelimme ja valveuduimme, hampaamme fluorattiin ja saimme opo-ohjausta, jotta meistä tulisi jotain, jotta maailma menisi eteenpäin. 

Nekin, jotka eivät ole koskaan saaneet maistaa hyvää elämää, pyrkivät epätoivoisesti sen läheisyyteen. Jos ei voi saada keskiluokkaista perheidylliä, voi asuntovaunuunsa kyhätä jäljitelmän siitä. Voi valehdella perheelleen olevansa menestyvä yrittäjä ja ollakin, laittomassa bisneksessä. Voi äänestää kauniita ja rohkeita menestyjiä siinä toivossa, että jotenkin tulee heidän kaltaisekseen. Tai voi edes lämmitellä heidän loisteessaan, vähän niin kuin ihmiset lämmittelevät mieltään sisustuslehtien hulppeita kämppiä selaillen. Voi pyrkiä henkensä kaupalla Välimeren yli laittomaksi siirtolaiseksi, koska hyvän elämän unelma asuu (Pohjois-Amerikan ohella) Euroopassa. 

Akateemisen maailman toimijat – etenkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla – ovat nyky-Suomessa väkeä, joka on hakeutunut asemiinsa vahvasti humboldtilaisia hyveitä tavoitellen. Etsimme totuutta, kyselemme syntyjä syviä, emme tyydy pintaraapaisuihin, emmekä varsinkaan kaihda kritiikkiä, kun sen paikka on. Olemme omissa sielun silmissämme tiedon sankareita, jotka rientävät pelastamaan Suomi-neidon ja maaäidin perikadon kidasta. Totta kai omakin maine siinä kirkastuu. Nimenomaan se maine, josta toiset samanmieliset meidät tunnistavat. Tuo teki oikein, hän uhmasi vallan vääristyneitä länkisääriä, hän ei kumartunut maan tavan edessä. Ja unelmassa kansalaiset laajoin joukoin tunnistaisivat oikein tekemisen, olisivat puolellamme. Että totuus voittaisi, ja me siinä mukana. Eläisimme elämää, johon mahtuisi tämä rohkea riento, paljon työtä, vaatimaton mutta riittävä elintaso, perhe, elämä. Rakkaus, oikeus ja totuus. 

Sitä tietä oletimme voivamme käydä. Mutta toisin kävi. Tässä kohtaamme oman variaatiomme julmasta optimismista. Vaikka akateemisen kapitalismin ruuvia kierretään kaiken aikaa kireämmälle, sinnittelemme Mona Mannevuon (2013) mukaan aina vain pilatuissa ja puhkisaneeratuissa yliopistoissa, koska koemme siten olevamme lähellä alkuperäistä unelmaamme. Kun joku poikkeusyksilö saa näkyvän tunnustuksen, unohdamme ongelmat. Aplodeeraamme mukana ja tunnemme optimismia, joka koukuttaa meidät edelleen sinnittelemään. Siksi emme protestoi järjettömiä "uudistuksia" – napisemme, mutta emme oikeasti pane hanttiin – koska olemme affektioistamme kiinni ajatuksessa yliopistosta. Vaikka nykyiset "uudistetut" yliopistot ovatkin yhtä lähellä unelmaamme kuin työ oikeasti oli lähellä vapautta Auschwitzissa. 

Toisinaan leikittelemme ajatuksella lähteä. Olemme kuitenkin “sijoittaneet” akateemisuuteen niin paljon, ettemme voi vain lähteä ja lopettaa. Näiden esimerkiksi uraamme ja kollegoihimme tekemiemme “sijoitusten” kautta kiinnitymme yhteisöömme ja koemme jatkuvuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Julma optimismi pitää meidät kiinni huonoissakin yhteisöissä ja ihmissuhteissa, koska lähteminen tekisi tyhjäksi kaiken siihenastisen vaivannäkömme, ja pakottaisi meidät repimään tunnesiteet irti nykyisistä kohteistaan. Mihin sitten kiinnittyisimme?

Rosalind Gillin (2009) mukaan julma optimismi ylläpitää myyttiä hyvästä akateemisesta elämästä. Huomenna vastaan kaikkiin roikkuviin meileihin. Sitten helpottaa, kun saan tämän kurssin vedettyä. Hengähdän, kun väitöskirja valmistuu. Kesälomalla ehdin kirjoittaa nämäkin artikkelit valmiiksi. Eläkkeellä ehdin hoitaa lastenlapsia. Kun saan hakemani rahoituksen, ehdin keskittyä tutkimukseen. Loman jälkeen jaksan paremmin. Tosiasiassa julma optimismi tekee asiat vain pahemmiksi, koska sen kautta osallistumme uuvuttavan järjestelmän ylläpitoon. 

Gill huomauttaa, että tyytymättömyys yliopistotyön nykyisiin ehtoihin ja puitteisiin leimataan helposti turhaksi valitukseksi. On helpompaa jakaa yksilöille vinkkejä työn tehostamiseen ja ajanhallintaan, kuin puuttua kestämättömiin työmääriin. Lue sähköpostit vain kerran päivässä. Älä vastaanota opiskelijoita ilman hyvää syytä. Delegoi hommia. Hanki siivooja. On helpompaa syyllistää yksilöitä, kuin kyseenalaistaa mahdottomia vaativa instituutio. Omapahan oma häpeäsi, jos et osaa organisoida työtäsi oikein. Samaan aikaan institutionaaliset käytännöt, kuten työajankirjausjärjestelmä, ylläpitävät omaa näennäistodellisuuttaan ja tekevät ylityöt näkymättömiksi. 

Gill kysyy, voisiko joka puolelta läpitunkevan tyytymättömyyden ymmärtää valituksen sijaan kriittiseksi analyysiksi akateemisen työn ehdoista tai jopa poliittiseksi muutosvaatimukseksi paremman työelämän puolesta. Tämä vaatisi yliopistolta kuitenkin kriittistä itseymmärrystä. Se ei valitettavasti ole yksi Huippuyliopiston vahvuuksista. Ennemminkin näyttää siltä, että julman optimismin kaksoissidosten purkaminen jää pienen ihmisen tehtäväksi. Pitäisi uskaltaa esittää poliittisia vaatimuksia. Aikamme politiikka on kuitenkin sekin kiertynyt samaan ongelmalliseen vyyhtiin. Muutoksia tuntuu olevan mahdotonta saada aikaan, kukaan ei pysty kankeamaan neoliberaalia pikajunaa pois tuhoraiteelta. Uusia utopioita on järkyttävän vaikea saada muotoiltua, ne tuntuvat jo syntyessään mahdottomilta. Lauren Berlant kysyy, voisiko vyyhtiä alkaa purkaa tässä ja nyt tunteiden kautta, niitä artikuloimalla ja tuomalla tietoiseen tarkasteluun. Miksi jotkut asiat tuntuvat hyvältä ja toiset eivät? Mihin sinä kiinnityt? Voisitko kiinnittyä toisin? Voisitko löytää yhdessä toisten kanssa uusia kohteita? Vieläkö rakastaisit tätä tyhjäksi imettyä yliopiston kuorta, jos alkaisi tuntua siltä, että unelmasi väikkyy sittenkin jossain muualla? 

Kaikki optimismi on julmaa, mutta jotkut ovat julmempia kuin toiset. Sellaiset unelmat ne vasta julmia ovatkin, joita syötetään toisille ihmisille tietäen, etteivät he niitä koskaan saavuta, mutta heidän sinnittelynsä voidaan käyttää hyväksi. Meidän aikamme barbariaa on se, että niin monet kiittävät saamastaan kepin opista, ja yhtyvät vaatimuksiin kovemmasta kurista ja omasta vastuusta. Seuraavaksi joudumme kenties toteamaan, että uusin affektiivinen kiinnittymiskohde ovat kepit, raipat ja (budjetti)kuri. Onhan niissä ainakin voimaa, jos ei juuri muuta.

Lähteet:

Berlant, Lauren (2011). Cruel Optimism. Duke University Press.

Gill, Rosalind (2009). Breaking the silence: The hidden injuries of the neoliberal university. In: Flood,R. & Gill,R. (eds) (2009) Secrecy and Silence in the Research Process: Feminist Reflections. Routledge.

Mannevuo, Mona (2013) Velvollisuutena mielekäs työ: Y-sukupolvi ja julma optimismi. Esitys tutkimusseminaarissa Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoululla 15.3.2013. Ks. myös Mona Mannevuo (2012) Julman optimistista onnellisuuspolitiikkaa. Teoksessa: Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen (toim.) Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa. Turku: Utukirjat. 

Johtamisesta ja päämääristä

Huippuyliopiston hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta on arvostettu ja menestynyt yritysjohtaja. Talouselämässä (26/2013) Alahuhdasta julkaistun jutun mukaan hänen  johtamansa Koneen on siivittänyt menestykseen hyvä työilmapiiri. Alahuhta näkee johtamistyössään ensiarvoisen tärkeäksi ihmisten johtamisen, suunnan näyttämisen ja hyvän yhteishengen luomisen. Olennaista on, että “jokainen organisaatiossa tietää oman työnsä merkityksen. Se valkenee, jos johto asettaa tarpeeksi selvän päämäärän ja viestii yksinkertaisesti.” (s. 27) 

Mutta istuuko suuryrityksen johtamismalli yliopiston toimintaan? Onko yliopistossa tarkoituksenmukaista, että johto asettaa toiminnan päämäärät? Voiko yliopiston toiminnan päämäärä ylipäätään olla ennalta määriteltävissä? Entä kenelle tutkijat ja opettajat ovat toiminnastaan tilivelvollisia – johdolle, tiedeyhteisölle, opiskelijoille vai yhteiskunnalle? Kuinka tieteentekijät säilyttävät riippumattomuutensa ja tieteen autonomian? Onko oikea ratkaisu kaikkeen johtoismi, eli ylivertainen usko siihen että asiat ratkeavat kun harjoitamme enemmän ja parempaa johtamista? 

Huippuyliopiston rehtori tiedostaa, että johtaminen koetaan vaikeaksi, jopa kielteiseksi asiaksi yliopistossa. Asiantuntijajulkaisuksi itseään tituleeraavassa (mainoslehteä muistuttavassa) Managing Director –lehdessä (2013) rehtori kertoo, kuinka “Pohdimme yhdessä millaista johtamista yliopiston uudistaminen tarvitsee ja sietää (…) yhteisellä keskustelulla haetaan parhaat argumentit päätöksenteon tueksi. Kollegiaalinen päätöksenteko on parhaimmillaan jatkuvaa dialogia professorikunnan, opiskelijoiden, yliopiston johdon ja henkilöstön välillä. Tällainen päätöksenteko vie aikaa mutta sopii inhimillisen tiedon ja osaamisen eturintamassa toimivalle asiantuntijayhteisölle.” (s. 39) 

Ruohonjuuritasolla ei tätä yhteistä pohdintaa ja kollegiaalista päätöksentekoa ole kuitenkaan juuri näkynyt. Päinvastoin tuntuu siltä, että yhä enemmän asioita päätetään pienellä piirillä suljettujen ovien takana – jos nyt rivitutkijaopettaja ylipäätään saa edes tietoa mistä ja miten päätöksiä tehdään. Pitäisi varmaankin kuulua dekaanin kaveriporukkaan tai johonkin tulevaisuuden johtamislupausten sparrausjengiin, että tulisi hyväksytyksi tämän "yhteisen" dialogin piiriin. 

Voidaan myös kysyä, kumpi on tärkeämpää: asioiden tekeminen tehokkaasti ja tuloksellisesti päämäärät saavuttaen, vai päämäärien lähtökohtainen mielekkyys. Onko tärkeämpää, että onnistumme toimimaan niin tehokkaasti ja tuloksellisesti, että todella saavutamme maailmanluokan vuonna 2020, vai että kyseinen tavoite itsessään olisi mielekäs ja arvokas? Onko tärkeämpää, että koen tutkijana saavuttaneeni rittävän korkean viittausindeksin, vai että työni on mielekästä sen vaikutuspiirissä oleville? Auttaako lisääntyvä tuloksellisuuteni mittaaminen (ks. Listafetisimiä) vai työni numeroiksi pukematon sisältö ja yhteiskunnallinen merkittävyys minua “tietämään oman työni merkityksen”? Voiko joku muu (esimerkiksi johto) määritellä tämän merkityksen puolestani? Onko työni merkityksellistä, koska se on tavoitteiden mukaisesti “maailmanluokkaa”, vai koska se puhuttelee, auttaa tai kehittää lähellämme (tai kauempana) olevia ekosysteemejä, ihmisiä tai yhteisöjä? Onko tärkeämpää pärjätä akateemisessa kilpailussa vai parantaa maailmaa? 

Moni kysymyksiin jälkimmäisen vaihtoehdon valinnut toimija löytää itsensä tätä nykyä yliopiston ulkopuolelta. 

Lomaltapaluu I

Näin lomakauden päättyessä lehdet tulvivat vinkkejä lomaltapaluuahdistuksen torjumiseen. Töihin palaamiseen tulisi valmistautua totuttelemalla työn vaatimaan uni- ja ruokailurytmiin mieluiten jo viikkoa ennen töiden alkua. Työhön paluuta edeltävänä iltana kannattaa syödä kevyesti ja mennä ajoissa nukkumaan. Ensimmäisenä aamuna olisi myös parasta mennä erityisen aikaisin työpaikalle, jotta ehtisi orientoitua tuleviin koitoksiin. Näinhän ei kukaan oikeasti lomaileva ihminen tee. Keskivertokansalainen pyörii tuskastuneena edellisenä iltana sängyssään unentuloa odotellen ja herää maanantaiaamuna töihin väsyneempänä kuin ennen loman alkua. Akut tuntuvat olevan tyhjempiä kuin koskaan. Osa saakin lomalta paluusta todellisia stressioireita ja loput ihmettelevät, miksi he juuri tätä työtä halusivatkaan tehdä.

Näin ei tietenkään käy huippuyliopiston Kalle Kilpailijalle (ks. Kolme variaatiota huippuyliopistolaisesta). Kalle tuhahtelee lehtien lomaneuvojille ja niitä tarvitseville taviksille. Hän ajattelee ihan itsenäisesti ja tietää, miten lomansa käyttää. Hän on ensinnäkin ajoittanut lomansa parin kansainvälisen huippukonferenssin väliin. Väliin jäävinä muutamina viikkoina hän on tehnyt yhden intensiiviulkomaanmatkan, usein konferenssimaassa, ehkä perheensä kanssa, jos hänellä sellainen (vielä) on. Lopun aikaa hän viettää wifi-mökillään, lukee ja kirjoittaa. Enimmäkseen hän lukee artikkeleita, joille ei työvuoden aikana jää koskaan aikaa. Suuri osa niistä on omiin tutkimusaiheisiin liittyvää kirjallisuutta, josta on pakko olla perillä. Joskus aikaa jää myös uutta ajattelua ruokkiville teksteille. Hän myös seuraa aktiivisesti sähköpostiaan, sillä koskaan ei voi tietää, onko sinne ilmestynyt artikkelikäsikirjoitusta koskeva revisiopyyntö tai luennointikutsu ulkomaille. Monet kansainväliset kollegat myös ovat yhteydessä, koska huippuyliopistomaissa ei tunnetusti lomilla lorvailla. Kalle myös kirjoittaa, sillä muutama lukuvuoden aikana roikkumaan jäänyt artikkeliprojekti odottaa vuoroaan. 

Kalle ei ahdistu työhön paluusta. Siirtymä ”lomalta” töihin on helppo, kun ei oikeastaan ole lomalla ollutkaan. Hänellä ei todellakaan kulu kahta viikkoa palautumiseen kuten keskivertokansalaisilla. Mutta onko hän levännyt? Miltä hänen perheestään on tuntunut hänen poissaoleva läsnäolonsa? Ovatko työlomat nautinnollista akateemista vapautta vai mittaus- ja kilpailukulttuurin tulosta?

Tohtoriopiskelija pelissä

Minkälaiseen ammatilliseen käytäntöön Huippuyliopiston tohtoriopiskelijoita luotsataan? Ammatillisen osaamisen keskiössä näyttäisi olevan pelin pelaamisen taito. Seuraava pohjois-amerikkalaisesta kauppakorkeakoulusta valmistuneen Ajnesh Prasadin kertomus kuvaa, mitä tässä pelissä on panoksena.

Prasad kertoo yllättyneensä, kuinka hänelle heti opintojen alussa tehtiin selväksi julkaisemisen tärkeys ”oikeissa” pohjois-amerikkalaisissa eliittilehdissä. Tämän tekivät selväksi niin dekaani tervetuliaispuheessaan kuin professorit ohjauksessaan. Tutkimustyökin neuvottiin aloittamaan journaalin valinnasta - oman yliopiston käyttämän julkaisulistan puitteissa. Käytössä oli myös erilaisia hienovaraisempia hallintakäytäntöjä. Prasadin yliopistolla oli esimerkiksi tapana pyytää tohtoriopiskelijoilta tietoja heidän saavutuksistaan, joista koostettiin kaikille sähköpostitse lähetettävä listaus nimineen ja tuotoksineen. Näillä listoilla ja muilla käytänteillä ylläpidettiin käsitystä menestyksestä ja menestyskelpoisista tohtoriopiskelijoista ja luotiin suorituspaineita. Tohtoriopiskelijat alkoivatkin huomaamattaan toimia odotusten mukaisesti.

Näin kävi myös Prasadille. Hän halusi tuntea olevansa arvostettu ja menestynyt akateemisen yhteisön jäsen. Vaikka hän oli alkujaan kiinnostunut kriittisistä ja tulkitsevan tutkimuksen näkökulmista, hän mukautti tutkimustaan valtavirran arvostamiin teemoihin ja positivistiseen muottiin. Näin kävi myös hänen opiskelutoverilleen, joka alun perin halusi tutkia sukupuolta. Professoreiden ilmoitettua, että sukupuoli on ”kuollut” ja huippujulkaisujen hylkimä aihe, hän päätyi vaihtamaan tutkimuskohteensa johonkin ”seksikkäämpään”. 

Vaikka juuri tohtoriopiskelijoilla olisi kyky ajatella laatikon ulkopuolella, käytännössä heidät ohjataan tiukasti laatikkoon. Harva meistä on kuitenkaan ryhtynyt tohtoriopintoihin tähtäimessään ”pienen muutoksen tekeminen johonkin vaikuttavaan tekijään”. Jostain syystä alkuperäiset innostuksen aiheet, ihmettely ja tuoreet näkökulmat jäävät kuitenkin matkalle. Prasad kutsuu tätä älyllisen pysähtyneisyyden tilaksi.

Missä on luovuutta ja omaa ääntä kehittävä avoin älyllinen tila, joka ruokkii tieteen uudistumista ja uusien näkökulmien syntymistä? Prasadille sellainen tila aukeni edistyksellisten mentorien tuella. Heidän rohkaisemanaan hän pyrki taivuttamaan menestyksen ehtoja ja luomaan älyllistä tilaa merkityksellisinä pitämillensä, valtavirran ulkopuolisille aiheille ja lähestymistavoille. Hänelle uusi menestys tai pärjääminen tarkoitti julkaisemista eurooppalaisissa lehdissä, mikä samalla sulki hänen tiensä amerikkalaisten yliopistojen palkkalistoille. Hän sai kuitenkin viran muualta ja pysyi edelleen (ura)pelissä mukana.

Huippuyliopistossakin jokainen tohtoriopiskelija (ja moni väitellytkin) joutuu miettimään, missä määrin ja keiden tuella voi luoda älyllistä tilaansa ja taivuttaa pelin sääntöjä. Monia Prasadin viitoittama tie ei houkuttele, sillä se edellyttää edelleen pelin pelaamista. Pelistä voi nimittäin myös luopua ja ”menestyksen” määritellä radikaalisti uusiksi, toisissa yhteisöissä. 

Lähde: Prasad, Ajnesh (2013) Playing the game and trying not to lose myself: a doctoral student’s perspective on the institutional pressures for research output. Organization, published online.

Pelataanko jalkapalloa?

Timo Honkela esittää Tieteessä tapahtuu –lehdessä (1/2013, 32-33) toimivan vertauksen tieteestä joukkueurheiluna. Toimiakseen ja menestyäkseen esimerkiksi jalkapallojoukkue tarvitsee muutaman tehokkaan hyökkääjän, heitä tukevia keskikenttä- ja puolustuspelaajia ja hyvän maalivahdin. Lisäämme tähän pätevän valmentajan, ahkerat huoltajat ja hyvän fiiliksen ja kas - menestyksen edellytykset alkavat olla kasassa. 

Jos Huippuyliopisto olisi jalkapallojoukkue, sen visio olisi ostaa isolla rahalla kovia kansainvälisiä maalintekijöitä. Samanaikaisesti kentän laidalla roikkuu liuta lupaavia, mutta sopimuksettomia oman seuran kasvatteja, jotka elättelevät turhia toiveita tulla nostetuksi joukkueeseen. Myös moni puolustaja ja keskikenttäpelaaja joutuu katselemaan töitä muulta, koska heidän panoksensa joukkueelle ei ole yhtä näkyvä kuin tähtihyökkääjien. 

Jalkapallojoukkueen johto ei vielä ole ymmärtänyt, että uudet supermaalintekijät eivät ole mitään ilman joukkueen tukea. Kyvyistään huolimatta edes huippupelaajat eivät pysty repeämään samanaikaisesti kärkeen, laitaan, takakentälle saati maalinsuuhun. Huippuhyökkääjillä alkaakin olla vaikeuksia hoitaa hommiaan eli keskittyä maalintekoon, kun kukaan ei enää hoida puolustusta. Huippuhyökkääjien keskinäinen kilpailu vaikuttaa negatiivisesti myös joukkuehenkeen. Jokainen haluaa tehdä maalin itse ja kohota pistetilastossa sen sijaan, että syöttäisi kaverille. Myös joukkueen nuorisotyö on ajautumassa ahdinkoon, kun kenelläkään ei enää ole aikaa panostaa nuoren polven pallotaitojen kehittämiseen. 

Oletteko nähneet minkään fudisjoukkueen nousevan näillä eväillä kansainväliseen liigaan?

Konservatiivista uudistamista

Yksi keskeisistä keskustelunaiheista Huippuyliopiston käytävillä on uusi tenure track –urajärjestelmä (ks. Sivuraiteella). Iloksemme voimme kertoa, että siitä on tehty myös tutkimusta, jopa oman yliopistomme puitteissa. Anne Herbert ja Janne Tienari (2013) tutkivat väitelleiden tutkijoiden ja yliopiston johtoportaan näkemyksiä urajärjestelmästä ja sen soveltamisesta järjestelmän käyttöönoton aikaan, eli muutama vuosi sitten. Silmiinpistävää oli, kuinka erilaisia tulkintoja järjestelmästä sen suunnittelijoilla ja toisaalta kohderyhmällä oli. Johto odotti amerikkalaisesta yliopistomaailmasta kopioidun urajärjestelmän mahdollistavan strategisen tavoitetteen nousta maailmanluokkaan. Tutkijat, joiden työhön ja uranäkymiin järjestelmä vaikuttaa, puhuivat puolestaan elitismistä ja luovuuden tukahduttamisesta.

Herbert ja Tienari kuvaavat, kuinka johdon mukaan tenure track –urajärjestelmä 1) on välttämätön edellytys maailmanluokkaan nousemiseksi, 2) tarjoaa tutkijoille selkeän ja tuetun urapolun sekä 3) lisää yliopiston houkuttelevuutta kansainvälisesti. Tutkijoiden mielestä taas 1) tenure track tuottaa tieteenalasiiloja poikkitieteellisyyden ja opetuksen kustannuksella, 2) tuottaa kahden kerroksen väkeä: tenure-eliittin ja muut sekä 3) suosii nuoria, helposti liikkuvia (mies)tutkijoita.

Herbert ja Tienari tarkastelivat myös tutkijoiden näkemyksiä akateemisesta vapaudesta tenure track -järjestelmässä. Moni epäili, voisiko tenure trackissa sen kapeiden suoritusmittareiden vuoksi työskennellä omaehtoisesti omien kiinnostuksenkohteiden ja tavoitteiden pohjalta. Ensisijaisesti alakohtaisia huippujulkaisuja mittaavan järjestelmän ei myöskään uskottu mahdollistavan Huippuyliopiston peräänkuuluttamia innovatiivisuutta, luovuutta ja rajojen rikkomista. Kaiken kaikkiaan järjestelmää pidettiin konservatiivisena ja eriarvoistavana – toisin kun johdon näkemyksissä, joiden mukaan nimenomaan urajärjestelmä nostaa työn laatutasoa ja tekee yliopistosta kansainvälisesti houkuttelevan.

Tutkimuksen haastatteluaineisto on tuotettu vuonna 2010 ja asiakirja-aineistot ovat vuosilta 2007-2010. Olisikin kiinnostavaa nähdä, miten urajärjestelmä koetaan nyt, kun sitä on muutaman vuoden ajan sovellettu käytäntöön. Olemmeko tulleet kansainvälisesti houkuttelevammaksi ja onko tutkimuksemme taso noussut (ja jos, niin kenen kriteereillä)? Ketä järjestelmään on valittu ja kokevatko he työolosuhteidensa parantuneen? Mitä kaikille muille, vähien tenure-paikkojen ulkopuolelle pakosta tai omasta tahdostaan jääneille on tapahtunut? Entä miten muutos on vaikuttanut opetukseen ja opiskelijoiden arkeen? 

Herbert, Anne & Tienari, Janne (2013) Transplanting tenure and the (re)construction of academic freedoms. Studies in Higher Education, 38(2), 157-173.

P.S. Rekrytointeihin uuden urajärjestelmän oli määrä tuoda ennakoitavuutta, avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Kokemuksiemme mukaan rekrytointiprosesseissa kuitenkin venytetään kriteereitä, suositaan kavereita ja pimitetään tietoa aivan niin kuin ennenkin. Tämä on sääli ja syö järjestelmän uskottavuutta. Vaikka ei kai kukaan kuvitellutkaan, että jokin järjestelmä sinänsä estäisi politikoinnin - ihmisethän sen puitteissa yhä huseeraavat, kukin omine intresseineen...

Hidasta tiedettä ja pikaruokaa

Tiina Tutkija on aloittanut nuorena tyttönä työuransa MacDonadlsissa. Työuransa myöhemmissä vaiheissa hänelle oli melkoinen yllätys, että pikaruokakulttuuria löytyy myös yliopistosta - eikä suinkaan sen ruokalasta, vaan johtamistavoista. Yliopistojen macdonaldisoituminen on itseasiassa suhteellisen tunnettu käsite, jolla kriittiset korkeakoulututkijat kuvaavat yliopistotyön tehostamista, nopeuttamista ja standardointia. 

Vastavoimana kaiken nopeuttamiselle ja tehostamiselle yhteiskunnalliseen keskusteluun on viime aikoina noussut hitaus. Puhutaan downshiftaamisesta ja nautiskellaan slow foodista (ja huolestutaan niiden taloudellisista seurauksista). Mutta mitä olisi slow science, hidas tiede? Petri Salon ja Hannu L.T. Heikkisen mukaan (Tieteessä tapahtuu 6/2010) hitaan tieteen lähtökohtana on perinteinen tieteen tekemisen ihanne. Hitaassa tieteessä on viittausindeksien maksimoinnin sijaan tilaa asioiden rauhalliselle tarkastelulle ja sitkeälle arkityölle. Laatukäsikirjan ulkopuolella tapahtuvan epämuodollisen vuorovaikutuksen, vapaamuotoisen ideoilla leikittelyn ja vaihtoehtoisten tulkintojen kautta hidas tiede saattaa tuottaa tuloksia yllättävän nopeastikin, uskovat Salo ja Heikkinen. 

Tärkeimmät hitaan tieteen edellytykset ovat aika ja vapaus. Mutta kuinka niitä saadaan aikaiseksi? Lähtökohtaisesti ei olisi pahitteeksi, jos yliopistojen perusrahoitus riittäisi niiden perustehtäviin. Yliopistojen sisällä taas mittarointikulttuurin kyseenalaistaminen vapauttaisi aikaa ja henkistä tilaa älylliseen kilvoitteluun jatkuvan kilpailun sijasta. Yksilöiden vertailun ja palkitsemisen sijaan tulisi panostaa yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen - tulokset saattaisivat yllättää. 

Palataksemme slow food –ajatukseen, kysymme lopuksi syötkö (tai syötätkö lapsillesi) mielummin 

a) standardoidun, maailmalta tuoduista aineksista koostetun ja aina samalta maistuvan hampurilaisen nopeasti Mäkkärin tiskiltä? 

b) huolella valituista ja lähellä tuotetuista aineksista valmistetun aterian, joka maistuu joka kerta hieman erilaiselta kokista ja asiakkaiden tarpeista riippuen?