tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vaadi mahdotonta

Kerroimme aiemmin maltillista radikaaleista, jotka pyrkivät muuttamaan omia organisaatioitaan sisältäkäsin arjen vastarinnan keinoin. Jos maltillisuus tuntuu pliisulta, tarjolla on muitakin keinoja: 

"Life’s too short. Push the boundaries, kick up a fuss, organise with friends. Don’t let management push you around! Challenge lazy, overpaid professors, connect with inspiring movements for change, and turn your work places into spaces of joy, hope and rebellion!"

Näillä sanoilla meitä kannustaa kapinaan aktivisti-tutkija Paul Chatterton (Antipode 40, 3, 2008). Hän uskoo vallitsevien normien julkiseen haastamiseen ja radikaaliin koulutukseen. Esimerkkeinä tällaisesta toiminnasta Chatterton kuvaa, kuinka hän kollegoidensa kanssa haastoi oman alansa merkittävän kustantajan Reed Elsevierin julkiseen keskusteluun sen yhteyksistä asekauppaan. Hän kuvailee artikkelissaan myös Leedsin yliopistoon rakentamaansa aktivismin ja sosiaalisen muutoksen maisteriohjelmaa, jonka tavoitteena on kestävyys, reiluus ja tasa-arvo. 

Meitä muita Chatterton kehottaa vaatimaan mahdotonta ('Demand the Impossible') seuraavin keinoin: 

· Haastamme nykyiset suoritusmittarit ja -arvioinnit ja tuemme kaikille avointa open source –julkaisemista (ks. You treasure what you measure ja Tiedon tulosjohtamista). 

· Kehitämme uusia keinoja saattaa tuottamaamme tietoa avoimesti kaikkien saataville ja yhteiskunnan käyttöön (ks. Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä). 

· Käytämme opetuksessa materiaaleja ja menetelmiä, jotka haastavat toisinajatteluun ja -tekemiseen, sekä purkavat yliopiston ja muun yhteiskunnan välisiä raja-aitoja (ks. Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta). 

· Kehitämme opetusta, joka edistää osallisuutta ja aktivismia (ks. Tällaisiakin tavoitteita ja Aktiivityttö kohtaa opiskelijan). 

Vapun kunniaksi vaatikaamme kaikki mahdotonta!


sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Mielekkyyden kehkeyttäjät

Managerialismin koneisto ja sen suoltama latistava sanasto uhkaa viedä akateemisesta työstä mielekkyyden. Miten sitä voisi vaalia?

Yliopistotyöntekijöillä (tai muunkaan alan ammattilaisilla) työn mielekkyydessä ei ole kysymys vain siitä, että ”töissä olisi kivaa”. Tunnetta työn merkityksellisyydestä ohjaavat oman alan ammatilliseen käytäntöön liittyvät käsitykset hyvästä työstä. Alasdair MacIntyre'n (1981) mukaan vain tietyn (ammatillisen) käytännön harjoittajat tunnistavat nämä käytännön sisäiset hyvät. Toimintaa tukeva insituutio (yliopisto) puolestaan keskittyy työllä saavutettavien ulkoisten hyvien, kuten maineen ja aseman, vaalimiseen. Ammattikäytännön sisäiset hyveet tekevät kuitenkin työstä tekemisen arvoista ja oikeuttavat sen olemassaolon. Siksi sisäisten hyveiden edistäminen nousee keskeiseksi oman työn mielekkyyden varjelemisessa.

Yliopistolaiset eivät ole yksin huolissaan hyvän työn tekemisen mahdollisuuksista. Monet muutkin ammattiryhmät ovat ryhtyneet luomaan uudenlaisia tapoja ja tiloja tehdä työtään sen sisäisten laatustandardien mukaan, vastaiskuna tehokkuutta ja tuottavuutta ihannoiville organisaatioilleen. Samasta ilmiöstä on kyse sellaisessa yliopisto-opiskelussa, jossa opiskelijat alkavat omaehtoisesti sivistää itseään välittämättä yliopistojen tehokkuusvaateista ja ajattelua kapeuttavista, työelämäkeskeisistä oppimistavoitteista. Tällaista yhteisöllistä toimintaa voisi kuvata jatkuvasti kehkeytyväksi (ammatti)käytännöksi (tai praksikseksi; Räsänen, 2008), jossa yhdessä luodaan tapoja tehdä hyvää työtä. Näiden kehkeytyvien hankkeiden voima piilee juuri siinä, että ne tarjoavat osallistujilleen vahvan tarkoituksen, jota kohti pyrkiä sekä käytänteitä, joilla pitää tarkoitus elävänä arjen työssä. Kehkeytyvien ammattikäytäntöjen voima nousee myös yhteisöllisyydestä - yksinään niitä ei kukaan jaksa kannatella organisaatioissa, joiden käsitys moraalista on lista arvoja paperilla.


Lähteet: 
MacIntyre. A. (1981/2004) Hyveiden jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus.
Räsänen, K. (2008) Meaningful Academic Work as Praxis in Emergence. Journal of Research Practice 4:1.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Näennäisavoimuutta

Moni huippuyliopistolainen on turhautunut siihen, ettei talon sisällä käydä avointa ja kriittistä keskustelua käynnissä olevista muutoksista. Jotkut ovat jopa niin turhautuneita, että ryhtyvät käymään tätä keskustelua ihan muilla foorumeilla (kuten tässä blogissa). Huippuyliopiston huolella - ja isolla rahalla - vaalitulle maineelle nämä julkisilla foorumeilla käydyt keskustelut saattavat osoittautua paljon ongelmallisemmiksi kuin se, että samoja ongelmia pystyttäisiin avoimesti ja läpinäkyvästi käsittelemään talon sisällä. Näennäisavoimuuden kulttuurissa tästä ei kuitenkaan ole toivoa. 

Näennäisavoimuus tarkoittaa, että meillä on johdon järjestämiä keskustelutilaisuuksia, mutta siellä lähinnä esitellään jo tehtyjä tai seuraavaksi tehtäviä päätöksiä. Meillä on runsaasti sekä sisäistä että ulkoista tiedotusta, mutta niiden päätehtävä näyttää olevan maineen rakentaminen ja ongelmien piilottelu. Meillä on henkilöstökyselyitä, joiden huonot tulokset kuitataan ”myönteisenä kehityksenä”. Meillä on työntekijöitä, jotka pelkäävät toisinajatella omalla nimellään. Onneksi voimme sentään aina turvautua kirjavaan yksikkökohtaiseen tiedonvälitykseen, joka koostuu lähinnä huhupuheesta ja jossa informaation paikkansapitävyys riippuu siitä, kuka sattuu kysymään ja keneltä. 

Jos yliopistomme todella haluaisi luoda moniäänistä ja avointa kulttuuria (myös juhlapuheiden ulkopuolella) se järjestäisi foorumeita, joihin mahtuisi muutakin kuin johdon näkökulma. Se tekisi henkilöstölle selväksi kuka, missä ja milloin päätöksiä tekee, ja miten niihin voi osallistua ja vaikuttaa. Se käsittelisi avoimesti ongelmiaan ja hankaluuksiaan ja rakentaisi niihin yhteisöllisiä ratkaisuja. Vaimentamisen ja vähättelyn sijaan se mahdollistaisi kriittisen keskustelun ja kuuntelisi sitä tarkalla korvalla - olemmehan sentään yliopisto, jonka tehtävänä (joidenkin mielestä) on nimenomaan kriittisen ajattelun harjoittaminen ja opettaminen. 

Jos yliopistomme pystyisi kaikkeen tähän, tämäkin blogi olisi tarpeeton. 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Innovaatioansa

Yliopistoihin kohdistuu kovia odotuksia. Niiden odotetaan vastaavan sekä kansakunnan sivistyksestä että sen kilpailukyvystä ja innovatiivisuudesta. Osana tätä keskustelua Tarmo Lemola kyselee Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen Ristiriitainen tiedepolitiikkamme –kirjassa (2012, ks. Näkemystä tiedepolitiikkaan) onko yliopistoille viritetty innovaatioansa. Yliopistot nähdään yhä enemmän taloudellisen kilpailukyvyn vahvistajina ja niihin kohdistuu kasvavia odotuksia innovaatioiden lisäämisestä. Pelkät patentit ja innovaatiot eivät riitä, vaan yliopistojen tulisi tuottaa myös innovaatioita hyödyntäviä ja kaupallistavia kasvuyrityksiä. Ovatko tällaiset vaateet oikeutettuja yliopistojen perustehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen kannalta, pohtii Lemola. 

Lemola huomauttaa, että yliopistot edistävät innovaatiotoimintaa monin näkymättömin tavoin. Kun yliopistot hoitavat perustehtävänsä eli tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen hyvin, syntyy kaiken innovaatiotoiminnan perustana olevaa tietoa ja osaamista. Siksi hänen(kin) on vaikea ymmärtää, kuinka innovaatiopolitiikan kärkimaana itseään pitävä Suomi yrittää selviytyä yhdestä innovaatioyhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä, yliopisto-opetuksesta, kilpailijamaitaan niukemmin resurssein. Lisäksi on huomattava, että kaupallista innovaatiotoimintaa harjoittaa moni muukin taho, mutta tieteellistä perustutkimusta tehdään vain yliopistoissa. Jos yliopistot eksyvät tämän perustehtävän harjoittamisesta sivupoluille, sitä ei hoida kukaan. 

Lemola myös muistuttaa, etteivät kaikki innovaatiot ole kaupallisesti virittyneitä, eikä niitä tulisi arvioida vain kapeasta teknologisesta näkökulmasta. Huippuyliopistoblogi komppaa ja haluaa muistuttaa, että on olemassa sosiaalisia, yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia innovaatioita, jotka tuppaavat jäämään teknisen innovaatiokeskustelun jalkoihin. Tällaiset innovaatiot vaativat pohjakseen vahvaa kulttuurista ja yhteiskunnallista asiantuntemusta, jonka rakentaminen on yliopiston keskeisimpiä tehtäviä. 

On aika palata perusasioihin, julistaa Lemola. Innovaatioiden kehittelystä ja niiden kaupallisesta hyödyntämisestä voivat kantaa päävastuun muut tahot ja yliopistojen on annettava tehdä sitä, mitä ne parhaiten osaavat, eli tieteellistä tutkimusta ja asiantuntijoiden koulutusta. Mitä paremmin yliopistot huolehtivat tästä tehtävästä, sitä suurempi on niiden hyöty innovaatiotoiminnalle. 

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kansainvälisiä kirjaimia

Huippuyliopistossa on keksitty loistava idea: osassa yliopistoamme maisteriohjelmiin talon ulkopuolelta pyrkivien on suoritettava kansainvälinen, standardoitu GMAT (Graduate Management Admisision Test) tai GRE (Graduate Records Examinations) -testi. Testi testaa kielellisiä, analyyttisia ja matemaattisia taitoja. Se maksaa noin 250 dollaria ja hakija maksaa sen itse.

Perustuslaissamme taataan ilmainen peruskoulutus ja jatkokoulutus varallisuuden estämättä. Meitä mietityttää, toteuttaako maksullinen pääsykoetesti lain hengen eli yhdenvertaisen mahdollisuuden pyrkiä julkisesti rahoitettuun koulutukseen. Huippuyliopiston johdon edustaja tosin toteaa Acatiimi-lehdessä (3/13): ”Maksavathan ylioppilaskirjoituksetkin. Eikä 195 euroa ole minusta kovin paljoa suomalaiselle hakijalle — summa on kuitenkin sama esimerkiksi Keniasta hakeville, vaikka siellä se vie helposti kuukauden palkan.” 

Hieno homma, jos parisataa euroa ei ole iso raha yliopistojohtajalle. Monelle opiskelijalle tai sellaiseksi haluavalle se saattaa kyllä olla – tätä mieltä olivat myös kaikki ne opiskelijat, joiden mielipidettä asiasta tiedustelimme. Herää siis kysymys, ovatko huippuyliopistolaiset näin irtaantuneita todellisuudesta, vai onko tarkoituskin houkutella nimenomaan hyvin toimeentulevia tai varakkaat taustajoukot omaavia hakijoita? Kenia-esimerkki ei nähdäksemme asiaa paranna, päinvastoin. 

On GMAT/GRE -testeissä toinenkin huono puoli. Niitä käyttävien koulutusohjelmien hakijamäärät romahtivat kertaheitolla yli 60 prosentilla, mikä on ennenkuulumatonta. Luulisi Huippuyliopistonkin siitä huolestuvan, sillä tähän mennessä tavoitteena on ollut saada paikkaan kuin paikkaan mahdollisimman paljon hakijoita, joista sitten mahdollisimman kilpailullisesti "karsitaan parhaat". Tällä menolla ei pian ole, mistä karsia.

Loppukevennykseksi ehtymättömästä runsaudensarvesta eli Suomi24 -keskustelupalstalta poimittuja kommentteja ja kokemuksia GMAT-testin vaikutuksista: 

“Olen jo valmistunut tradenomi ja minulla oli samanlaisia suunnitelmia kuin sinulla, mutta nyt olen luopumassa ajatuksesta juuri tuon GMAT-testin takia (…) Muutin siis suunnitelmia jatkon suhteen, vaikka kyllä se maisterin tutkinto edelleen välillä mielessä pyörii.” 

“En ymmärrä miksi kyseinen testi pitää suorittaa, koska se ei mielestäni liity paljonkaan varsinaisiin maisteriopintoihin. Harmittaa juuri se, että GMAT-testi maksaa niin paljon.” 

“Itse päädyin muihin tulevaisuudensuunnitelmiin.” 

“Mulla hakusuunnitelmat tyssäs kans tuohon Gmat testiin.” 

Ilmeisesti meillä on varaa menettää kaikki nämä potentiaaliset hakijat?

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Imagonrakennusta

"Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti uusista kauniista vaatteista niin hirveästi, että kulutti kaikki rahansa koreuksiin. Ei hän välittänyt sotilaistaan eikä teatterista eikä viitsinyt ajella puistossa muuten kuin näytelläkseen uusia vaatteitansa. 

Siinä suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää, ja sinne tuli joka päivä paljon vieraita. Kerran kaupunkiin ilmestyi kaksi petkuttajaa. He olivat olevinaan kankureita ja kehuivat kutovansa maailman ihaninta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka tästä kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai mahdottoman typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä. 

Siinäpä vasta vaatteet, ajatteli keisari. Kun puen ne ylleni, saan heti paikalla selville, ketkä valtakunnassa eivät kykene hoitamaan virkaansa; voin heti erottaa kuka on viisas ja kuka typerä. Kudottakoon minulle siitä kankaasta kiireen kaupalla! Ja hän antoi petkuttajille hyvät rahat, jotta he ryhtyisivät työhönsä.

Olisipa hauska tietää, kuinka pitkällä kangas on! tuumi keisari, mutta hänestä tuntui hiukan ilkeältä tietää, ettei kangasta saattanut lainkaan nähdä semmoinen, joka oli typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa. Ei silti, että hänen toki olisi tarvinnut pelätä itsensä puolesta, mutta kuitenkin hän päätti lähettää ensin jonkun toisen ottamaan asiasta selkoa. 

Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo! - päätti keisari. Hän osaa parhaiten arvostella kangasta, sillä hän on järkevä mies eikä kukaan hoida virkaansa paremmin kuin hän! Vanha kelpo ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuittensa ääressä. Taivas varjelkoon! - ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen. Minähän en näe mitään! Mutta sitä hän ei sanonut ääneen. 

Jo teki keisarinkin mieli katso kangasta, kun se vielä oli kuteilla. Keisari ei nähnyt kangasta. - Olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi! - Oi se on erittäin sievää! sanoi keisari. Koko seurue tirkisteli muttei nähnyt mitään. Kaikki kuitenkin vakuuttelivat keisarin mukana: -oi se on erittäin sievää! Ja kehottivat keisaria esiintymään uudet vaatteet yllään siinä suuressa juhlakulkuessa, joka paikkoin pantaisiin toimeen. 

Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniakatoksen alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: - Herranen aika, kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kylläpä tuo laahus on ihana... Ei kukaan tahtonut ilmaista ettei nähnyt mitään, sillä silloinhan olisi huomattu hänen olevan typerä ja kelvoton kuninkaaksi. 

- Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään! sanoi pieni lapsi. Herranen aika, kuulkaa nyt, mitä tuo viaton lapsi sanoo! virkkoi lapsen isä, ja sanoja kuiskattiin suusta suuhun. - Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! huusi vihdoin koko kansa. Keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli:- Kyllä minun täytyy kestää tämä loppuun asti. Ja hän ojentui entistä ylpeämmäksi ja kamariherrat kantoivat laahusta, jota ei ollut ensinkään." 

 

H.C. Andersen: Keisarin uudet vaatteet (lyhennelmä)

torstai 18. huhtikuuta 2013

Arkinen työpäivä Huippuyliopistossa

Miltä arki huippuyliopistossa tuntuu? Seuraava tarina on kuvaus yhdestä työpäivästäni viime viikolla.

Saavun työpaikalle hieman kahdeksan jälkeen. Kohtaan laitoksen käytävällä työtoverini Jennin ja kysyn hieman rutiininomaisesti hänen kuulumisiaan. Jenni vastaa rehellisesti: nyt ei kuulu kovin hyvää. Hän on ollut uupunut ja kokee olevansa tuuliajolla, koska hän ei saa työhönsä kaipaamaansa tukea. Jenniä itkettää, yritän lohduttaa.

Seuraavaksi juttelen muutaman muun aamuvarhaisen kollegan kanssa. Puheenaiheena on eräs käynnissä oleva rekrytointiprosessi ja itse kunkin tulevaisuudensuunnitelmat. Epävarmuus on käsinkosketeltavaa. Vetäydyn kuitenkin (tai ehkä juuri siksi) työhuoneeseeni ja yritän keskittyä keskeneräisiin hommiini. Saan monia tärkeitä sähköposteja lähetettyä ja vähän kirjoitettuakin. 

On lounaan aika. Viiden hengen lounasseurueessamme on yksi henkilö, jolla on pysyvä työsuhde Huippuyliopistoon. Meillä neljällä muulla työsuhteet ovat katkolla ennemmin tai myöhemmin. Petri on silmin nähden hermostunut kaikesta. Leilan pari vuosikymmentä kestänyt, määräaikaisuuksista ketjutettu työsuhde on päättymässä, eikä jatkoa ole luvassa. Timolla on vielä viisi kuukautta armonaikaa, jonka hän käyttää muun muassa apuraha-anomusten kirjoittamiseen. Aina ei jaksaisi valittaa, mutta toisaalta myönteiset työhön liittyvät puheenaiheet ovat nykyään vähissä. Hyviäkin ideoita varjostaa karu todellisuus – kuka meistä on täällä niitä toteuttamassa?

Kaikesta huolimatta olen lounaan jälkeen yhä hyvässä työvireessä ja ryhdyn heti perehtymään opiskelijoiden harjoitustöihin, joista olen luvannut antaa palautetta. Kuten niin kovin usein muulloinkin, eräs kansainvälinen opiskelijamme on kirjoitellut mitä sattuu ja tekstistä puuttuvat alkeellisimmatkin lähdeviitteet. Jo aiemmin pyysin häntä hyödyntämään tiettyjä tutkimuslähteitä, mutta lähdelistassa on vain epämääräisiä verkkosivuja. Yritän keksiä, miten muotoilisin palautteen rakentavasti. Ihmettelen ovelleni sattuvalle kollegalle, missä on se ”laatuharppaus”, jonka kansainvälistyminen huippuyliopistoon kuulemma tuo. Toistaiseksi huolestuttavan monilla tänne muualta hakeutuvilla maisteritason opiskelijoilla on kovin puutteelliset valmiudet perustaviin akateemiseen käytänteisiin kuten kirjoittamiseen, lähteiden hyödyntämiseen ja argumentointiin. 

Seuraavaksi minulla on tapaaminen opiskelijan kanssa, jota ohjaan eräässä toisessa harjoitustyössä. Hänellä on työhön kiinnostava, mutta turhan laaja idea, jota keskustelussa rajaamme toteuttamiskelpoiseksi. Löydämme ratkaisun ja keskustelemme hieman asian sivusta. Opiskelija kertoo harkitsevansa jatko-opintoja, mutta pohtii vielä missä. Kannustan häntä jatko-opintoihin hakeutumisessa, mutta kehotan häntä etsimään historiallis-yhteiskunnalliselle tutkimusaiheelleen jonkin toisen paikan, jossa sitä osataan arvostaa.

Seuraavaksi soittaa kollega, joka pyytää pientä palvelusta. Sen tehtyäni jäämme hetkeksi juttelemaan puhelimessa ja keskustelu kääntyy taas työyhteisömme huonontuneeseen henkeen ja käsittämättömään johtamiseen. Puhelun jälkeen kuulen, kuinka eräs työtoverini kertoo viereisessä huoneessa toiselle, kuinka ihmiset voivat huonosti ja itkevät.

Päivän päätteeksi lähden kuuntelemaan kollegani seminaariesitystä. Hän aloittaa esityksensä kertomalla olevansa epävarma, kannattaako hänen esitellä tutkimusideoitaan lainkaan, koska hänen työsuhteensa on päättymässä ja tutkimuksen toteutus on siksi hyvin epävarmaa. Mumisemme kannustavasti - antaa mennä vain, samassa veneessähän tässä ollaan. Seminaari on antoisa ja tutkimusideat synnyttävät vilkasta ajatustenvaihtoa, mutta keskustelu palaa väkisin kollegani huonoihin mahdollisuuksiin toteuttaa kyseistä tutkimusta.

Palaan vielä hetkeksi työhuoneelleni ja törmään työtoveriin, jonka kanssa heitämme rankkaa huumoria Huippuyliopistosta – selviytymiskeino sekin. Tarkistan sähköpostit, pakkaan työpapereita laukkuun ja lähden kotimatkalle.

***

Kotimatkalla mieleeni tulee, kuinka absurdi työpäiväni kaikessa normaaliudessaan on. Se koostuu ihmisistä, joita hallitsee epävarmuus ja pelko. Kohtaamisista, joissa haurautemme paljastuu. Yhteisöstä, jota ei enää ole. Ideoista, jotka valuvat hukkaan. 

Siellä me kuitenkin päivästä toiseen opetamme opiskelijat, kirjoitamme tutkimukset, osallistumme ja vaikutamme. Välillä iloitsemmekin. Näin me elämme Huippuyliopistossa, kukin vielä hetken. 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

Onko Huippuyliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus vaarassa kaventua? 

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee, perustehtäviensä tutkimuksen ja opetuksen ohella, harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Juhlapuheiden tasolla Huippuyliopistolla pyyhkii tältä osin hyvin. Käytännössä tilanne on toinen, koska rivitutkijaa tai –opettajaa arvioidaan yksinomaan hänen kansainvälisten huippujulkaisujensa perusteella. Näin ollen hänellä ei opetusta lukuunottamatta ole minkäänlaista kannustetta käydä keskusteluja akateemisen norsunluutornin (ks. Yliopiston tehtävistä) ulkopuolella. 

Omakohtainen kokemuksemme huippujulkaisemisesta (sitäkin siis löytyy, jos joku ehti asiaa epäillä) osoittaa, etteivät tutkimuksiemme kannalta olennaiset tahot tai edes niihin osallistuneet ihmiset tai organisaatiot innostu lukemaan tieteellisessä journaalissa julkaistua, pitkälle erikoistunutta tekstiä (jos nyt ylipäätään saavat sen käsiinsä jollain kohtuullisella hinnalla). Huippujulkaisut, joita Huippuyliopistossa palvotaan (ks. ListafetisimiäHuippujulkaisun anatomiaa ja Tiedon tulosjohtamista), palvelevat siis akateemista yhteisöä ja sen sisäistä kilpailua, mutta eivät suoranaisesti kansalaisia tai paikallista yhteiskuntaa. Jälkimmäinen vaatisi tutkimusten ja niiden tulosten aktiivista popularisointia ja yhteiskunnallista tulkitsemista. Tähän – tai suurelle yleisölle, ammattilehtiin, oppikirjoihin tai kotimaisilla kielillä kirjoittamiseen - meillä huippuyliopistolaisilla ei ole minkäänlaisia kannusteita. Päinvastoin: meidän tulee laittaa kaikki paukkumme kansainväliseen huippujulkaisemiseen ja siitä meitä myös rahallisesti palkitaan. Myös sellaiset hankkeemme, joilla on jokin suora yhteiskunnallinen kytkös (esim. parantaa suomalaisen työelämän laatua) leimataan huonoiksi, koska niissä ei ole välitöntä tai ilmeistä linkkiä kansainväliseen huippututkimukseen. 

Paikallisesta yhteiskunnasta Huippuyliopistoa etäännyttää entisestään se, että osassa yliopistoamme suomen kieli ei enää kelpaa (edes englannin rinnalla) opetuksen ja tutkimuksen kieleksi (ks. Oma kieli, oma mieli). Mielenkiintoista vertailukohtaa tarjoavat muiden yliopistojen kielilinjaukset, joissa suomen kieltä painotetaan nimenomaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi (esim. Tampereen yliopiston tuore kielilinjaus, jonka mukaan ’Yliopistojen tiivis yhteiskunnallinen kytkentä merkitsee kielellistä vastuuta ymmärrettävyydestä ja vuorovaikutuksesta erityisesti suomen kielellä.’

Vai onko niin, että kaikkea ei vaan voi saada? Jos yliopisto valitsee strategiakseen olla maailmanluokan tutkimusyliopisto, pitääkö sen tinkiä paikallisen yhteiskunnan palvelemisesta? Jos yliopisto taas palvelee aktiivisesti paikallista yhteisöä tai yhteiskuntaa, ontuuko sen kansainvälistyminen? Voisivatko nämä toisiaan täydentävät tavoitteet elää rinta rinnan - ja ennen kaikkea myös retoriikan ulkopuolella eli työtämme määrittävissä käytännöissä? Jos mielestäsi näin todella tapahtuu, niin millaisia konkreettisia esimerkkejä voit antaa tällaista monimuotoisuutta tukevista käytännöistä? Miten ja milloin yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta palkitaan? Miten se huomioidaan yksittäisen tutkijan akateemisen pätevyyden tai yliopiston maineen arvioinnissa? Saako professuurin korkealla impact factorilla varustettu julkaisija vai aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja? Onko tärkeämpää sijoittua Shanghain listalla vai kehittää paikallista yhteiskuntaa?

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Muotti vai moninaisuus?

Valmistuttuani tohtoriksi tunsin olevani varsin kelpoinen akateemiselle uralle. Tohtorinhattu ei ollut minulle ajokortti, vaan olin jo varsin luotettava kuski. Rakastin tutkimusta ja opetusta, mutta nyt niitä piti alkaa vakavammin miettiä uramielessä. Katselin vierestä työtään professoriputkessa robottimaisesti suorittavia, uupuneita seniorikollegoitani; luin sähköpostiini ilmestyviä huippuyliopistoretoriikkaa suoltavia strategianjalkautusviestejä; ja ihmettelin seminaareja, joissa ei viehätytty uusista tutkimusideoista vaan siitä, kuinka ne saisi julkaistua. 

Näen edessäni uuden uljaan huippuyliopistolaisen kuvan, mutten tunnista siitä itseäni. Joistakin kohdin olen riittämätön, toisista pursuan yli. Tunnen muitakin fiksuja, taitavia ja aikaansaavia yliopistolaisia, joiden sielu ei ole tuon kuvan painoa sietänyt. Tässä kohdin “oikeat” huippuyliopistolaiset älähtävät ja esittävät tyypillisen vasta-argumenttinsa: kaikkihan on kiinni meriiteistä ja itseluottamuksesta. Aivan kuten naisten urakehitykseen liittyvissä populaarikeskusteluissa todetaan: kyse on omista valinnoista, itseluottamuksesta ja pätevyydestä. Eikö kuitenkin ole ihmeellistä, että valintakykyisimpiä ja pätevimpiä ovat nimenomaan tietyn ikäiset, kilpailulliset, uraorientoituneet, perheettömät/vaimolliset ja mobiilit toimijat? 

Nykyinen yliopistotyöläisen ideaali ei suinkaan ole syvällisesti ajatteleva, asioihin paneutuva ja kriittinen kyseenalaistaja, vaan kaikkien kanssa ja kaikkialla yhteistyötä tekevä dynaaminen ja globaali oman uransa yrittäjä. Samalla akateemista urakeskustelua vaivaa samanlainen ongelmien yksilöllistäminen ja medikalisointi kuin työelämäkeskustelua yleisemminkin. Syytämme yksilöitä, joilla sattuu olemaan jokin ongelma tai sairaus - masennus, heikko itseluottamus tai yritteliäisyyden puute – mutta unohdamme kyseenalaistaa kapeita ihanteita tuottavat organisatoriset käytännöt ja yhteiskunnalliset rakenteet. 

Minulla ei ole ongelmaa. Huippuyliopistolla on. Kun tenure track –muotista ylipursuava moninaisuus katoaa, siitä tulee samanlainen kapea-alaisesta ajattelusta ja lyhytjännitteisyydestä kärsivä tuloksentekokone kuin monista yrityksistäkin. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Näinkö niitä tuoreita ratkaisuja ihmiskunnan ongelmiin keksitään ja maailmaa parannetaan?


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Antajien kulttuurissa

Susan Dominus kirjoittaa The New York Times Magazine -lehdessä (31.3.2013) henkilökuvan organisaatiopsykologi Adam Grantista. Grant, 31, työskentelee professorina arvostetussa Wharton Business Schoolissa ja väittää, että avain hänen menestykseensä (ja myös sinun menestykseesi) on väsymätön muiden auttaminen. Grantille vastaamattomia viestejä pullisteleva sähköpostilaatikko ei ole stressin tai turhautumisen aihe, vaan loistava mahdollisuus auttaa muita ja tuntea tyydytystä siitä. Ihmisten halu auttaa ja palvella muita onkin Grantin mukaan aliymmärretty työmotivaation lähde. Antautumalla muiden palvelukseen tiukan uratavoittelun sijaan lisäämme luovuuttamme ja tuottoisuuttamme, väittää Grant. 

Dominus kuvaa, kuinka Grant liimasi eräässä tutkimuksessaan sairaalahenkilökunnan käsienpesualtaille kahdenlaisia viestejä. Ensimmäisissä luki ”Käsienpesu estää sinua saamasta tarttuvia tauteja” ja toisissa puolestaan ”Käsienpesu estää tautien tarttumisen potilaisiin”. Saippuaa kului merkittävästi enemmän jälkimmäisellä altaalla. Tutkimustensa pohjalta Grant luokittelee ihmiset kolmeen ryhmään: antajiin, optimoijiin ja ottajiin. Antajat palvelevat muita ilman oletusta vastapalveluksista - tunnet toivottavasti itsekin muutaman kollegan, joilla on aina aikaa auttaa ja tukea muita sekä jakaa kiitosta. Optimoijat auttavat hyötyessään siitä tavalla tai toisella, ja palvelevat erityisesti ihmisiä, joilta on odotettavissa vastapalveluksia. Ottajat taas puolustelevat omaa asemaansa ja pyrkivät hyötymään jokaisessa vaihdossa. 

Tiedostamme Grantin luokittelujen yksinkertaistavuuden, emmekä halua niitä erityisesti uusintaa. Kunhan toteamme, että nykyinen kilpailuyliopisto näyttää synnyttävän ennemmin ottajien kuin antajien kulttuuria. Grant itsekin toteaa, etteivät erilaiset tulosmittarit millään tavoita sitä valtavaa panosta, jonka hän muita jatkuvasti tukemalla ja auttamalla antaa maailmalle. 

Grantin elämänfilosofialla on myös ilmeinen kääntöpuoli. Kun olet työssäsi aina saatavilla muiden palvelukseen, miten käy muiden ihmissuhteidesi ja esimerkiksi perheesi? Ei liene mikään yllätys, että toimittaja kertoo Grantilla olevan lasten- ja kodinhoitamiseen omistautuneen vaimon, eikä hänen koskaan tarvitse huolehtia ruokakauppaan ehtimisestä tai auton katsastamisesta. Meidän muiden keksittäväksi jää, kuinka elää tasapainoista elämää, jossa muiden palvelemisen voi yhdistää vain yksilöllisiä suorituksia mittaavaan kilpailukulttuuriin.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Konferenssiuskottavuus koetuksella

Yliopistotutkijan työn yksi tyypillisistä käytänteistä on konferensseihin osallistuminen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa olin lähdössä konferenssin esittelemään tutkimustani kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein. Oletin, että minulla olisi – jos selviäisin kokemuksesta hengissä - konferenssista kahdenlaista kotiin tuotavaa: syvällistä ja hyödyllistä palautetta työstäni sekä hurjasti uusia ideoita ja inspiraatiota.

Ihan näin siinä ei käynyt. Aikojen kuluessa olen saanut huomata, etteivät konferenssit läheskään aina ole tutkimuksen ilon ja uuden oppimisen tyyssijoja, vaan akateemisen valtapelin ja oikeanlaiseksi toimijaksi sosiaalistumisen pelikenttiä. Pelikentän haltuunottaminen tarkoittaa itsensä esille tuomista, henkseleiden paukuttelua ja agressiivista debatointia. Tavoitteena ei niinkään ole välittää ja innostua muiden tutkimuksista, saati koskettaa muiden sydäntä omilla sanomisillaan, vaan osoittaa oma etevyys ja brändätä itsensä kansainvälisesti. Usein tämä vaatii tiukkaa omien tunteiden ja kehon kontrollia ja kestävyyttä. 

Kaikista tärkeintä on kuitenkin verkostoitua. Verkostojen kautta saatat päästä jonkun kulloinkin muodissa olevan teeman ydinjoukkoon, saada kutsuja kansainvälisiin hankkeisiin ja luoda elintärkeitä kontakteja yhteisjulkaisujen kirjoittamiseen. Näistä toimista myös kotiyliopisto palkitsee. Joissakin konferensseissa on jopa katsottu aiheelliseksi valmentaa etenkin ensikertalaisia oikeanlaiseen välineelliseen otteeseen. Seuraavat ohjeet sain erääseen isoon amerikkalaiseen konferenssiin osallistuessani: 
  • Verkostoituminen kuuluu asiaan, joten älä ole ujo, vaan esittäydy muille. 
  • Tutustu ohjelmaan, suunnittele aikataulusi tarkkaan ja mieti etukäteen, kehen sinun kannattaa konferenssissa tutustua. 
  • Vaihda mahdollisimman paljon käyntikortteja ja kirjoita jokaisen saamasi kortin taakse, mistä olet kyseisen henkilön kanssa keskustellut. 
  • Jos et onnistu tapaamaan haluamiasi henkilöitä, ota osallistujalistasta heidän yhteystietonsa ja lähetä sähköpostia jälkeenpäin. 
  • Osallistu mahdollisimman moneen kokoontumiseen ja tutustu mahdollisimman moneen ihmiseen.
  • Hyviä keskustelualoitteita on kysyä mitä henkilö piti sessiosta, mistä he ovat kotoisin ja ovatko he olleet konferenssikaupungissa aiemmin. 
Kuka ties joku näistä sadoista uusista tutuistasi todella haluaa kirjoittaa kanssasi paperin jostakin aiheesta ja sattuu vielä kaupan päälle olemaan joku nimekäs huippu. Urasi sen kuin etenee ja pian oletkin jo konferenssiuskottava akateeminen, joka rutinoituneesti ja paksunahkaisesti luovii kontaktista ja konferenssista toiseen.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä

Perusmuodossa tieteellisen artikkelin julkaisuprosessi etenee seuraavasti: tutkija tai tutkimusryhmä kirjoittaa artikkelikäsikirjoituksen, jossa analysoidaan ajankohtaista tieteellistä keskustelua ja/tai oman empiirisen tutkimuksen tuloksia. Tämä käsikirjoitus lähetetään arvioitavaksi tieteelliseen lehteen. Kyseisen lehden päätoimittaja tai toimituskunta arvioi, onko teksti riittävän laadukas ja kyseisen lehden linjaan sopiva. Jos vastaus on myöntävä, lehti valitsee asiantuntijat, jotka arvioivat anonyymin käsikirjoituksen. Näiden arvioiden ja oman harkintansa pohjalta lehden päätoimittaja tai muu edustaja ilmoittaa tutkimuksen tekijöille, hyväksytäänkö juttu sellaisenaan vai tuleeko siihen tehdä muutoksia. On myös mahdollista, että käsikirjoitus hylätään.

Tutuin tarina lienee, että tutkijalle tulee tehtäväksi pienempi (minor) tai suurempi (major) revisio. Tämä tarkoittaa, että tutkija parantelee artikkelikäsikirjoitustaan anonyymien arvioijien lausuntojen pohjalta - joskus jopa kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Sitten juttu lähetetään jälleen arvioitavaksi ja tutkija saa uudet lausunnot siitä, voidaanko juttu julkaista kyseisessä lehdessä. Tämä sykli toistuu niin monta kertaa, että lehden päätoimittaja on arvioiden pohjalta valmis joko hyväksymään tai hylkäämään jutun. Jos juttu hyväksytään, tutkija on luonnollisesti iloinen. Jos juttu hylätään, tutkija saattaa tarjota sitä johonkin toiseen lehteen, miettiä sen kokonaan uudelleen, tai joskus myös unohtaa epäonnistuneen käsikirjoituksen pöytälaatikkoon. 

On selvää, että anonyymiin arviointiprosessiin kuluu paljon aikaa, työtä ja resursseja. Etenkin, kun tieteen julkaisuähky (ks. Päästökiintiö) kasvattaa koko ajan sekä lehtien että niihin tarjottujen käsikirjoitusten määrää. Työtä tekee ensinnäkin tutkija tai tutkimusryhmä tutkimusta valmistellessaan ja sitä raportoidessaan. Myös arviointiprosesseissa käytetyt asiantuntijat käyttävät valtavasti aikaa käsikirjoitusten lukemiseen, analysoimiseen ja palautteen muotoilemiseen. Työtä tekee myös kunkin lehden päätoimittaja, apulaispäätoimittajat ja toimituskunta. Päätoimittajia lukuun ottamatta tästä työstä ei kuitenkaan yleensä makseta palkkioita, eivätkä ne oikein tieteen riippumattomuuden henkeen istuisikaan. 

Julkaisemiseen liittyvässä keskustelussa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että suurinta osaa tieteellisistä lehdistä kustantavat kansainväliset kustannustalot, joita ohjaavat kaupalliset intressit. Ne siis pyrkivät tekemään voittoa hyödyntämällä ilmaista työtämme, joka myydään meille kalliilla hinnalla takaisin painettujen lehtien tai lukuoikeuksien muodossa. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo kysyy Acatiimi-lehdessä (3/13, s. 2): ’…miksi yliopistot tukevat kaupallisia ulkomaisia kustantajia? Julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Meidän sietäisi kritisoida suomalaisten tutkimusorganisaatioiden ja ulkomaisten suurkustantajien symbioosia. Me yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuotamme tiedon, kirjoitamme siitä, vertaisarvioimme sen ja lopuksi ostamme sen takaisin käyttöömme kalliilla hinnalla.’ 

Valo kertoo, että brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa yliopistoissa on jo noussut vahvaa vastarintaa tätä mekanismia kohtaan. Jopa niin kutsutut huippuyliopistot, kuten Harvard, rohkaisevat tutkijoitaan julkaisemaan avoimissa lehdissä. Huippuyliopistoblogi yhtyy Valon esittämään huoleen siitä, että julkaisupeli pakottaa tiedeyhteisön takaisin norsunluutorniinsa, kun ‘tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa lehdissä, joita muut kansalaiset eivät saa käsiinsä’. Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kapenee merkittävästi, kun tutkijoilla ei ole enää kannusteita kirjoittaa suurelle yleisölle saati kotimaisilla kielillä. Valokin toteaa, että ‘vain todelliset vastarannan kiisket keskuudessamme suunnittelevat kotimaisiin ammatillisiin tai yleistajuisiin lehtiin kirjoittamista saati oppikirjan laatimista’. 

Vastarannan kiiskeksi ilmoittautuva Huippuyliopistoblogi kannustaa yliopistomanagereita ja tiedepolitiikkaa ohjaavia tahoja pohtimaan kustannustalojen ansaintalogiikkaa ja kehittämään sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Vai käykö tässä niin, että viittaus yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen poistatetaan kätevästi yliopistolaista, aivan kuten kotimaisten kielten asemalle opetus- ja tutkintokielenä ollaan tekemässä? Silloinhan mikään ei enää velvottaisi yliopistoja laskeutumaan norsunluutornistaan ja ne saisivat panostaa täysillä kansainväliseen julkaisutoimintaan - ja kantaa kortensa kekoon  kustannusyritysten liiketoimintaan.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Toimijasta koulutettavaksi

Seuraan sivusta (ja myös ohjaajan roolissa) monen työtoverini ponnistelua jatko-opintojen ja väitöskirjan parissa. Samalla huomaan, kuinka merkittäviä muutoksia Huippuyliopistossa on vaivihkaa tapahtunut myös jatko-opiskelijoiden näkökulmasta. 

Kun tein omia jatko-opintojani ja väitöskirjaani, olimme vielä ihan tavallinen yliopisto. Tässä tavallisessa yliopistossa oli suhteellisen normaalia, että jatko-opintoihin vierähti vuosi jos toinenkin. Meitä kannustettiin hankkimaan laaja-alaista sivistystä ja monipuolista kokemusta akateemisen työn eri osa-alueilta - vailla vakituista työsuhdetta (tai minkäänlaista työsuhdetta) se oli toki monelle pakonkin sanelemaa. Sain kuitenkin työskennellä tiivisti mahtavien ohjaajien kanssa, koin olevani tutkimusyhteisömme arvostettu jäsen, eikä kukaan katsonut kieroon päätöstäni kasvattaa perhettäni kesken jatko-opintojani. Meitä kutsuttiin tutkijoiksi (tai opettajiksi) ja osallistuimme yhteisömme toiminnan kehittämiseen. Saatoimme odottaa, että myös väittelyn jälkeen meillä olisi tässä yhteisössä sija. 

Sitten meistä tulee Huippuyliopisto. Jatko-opiskelijoista tulee tutkijoiden sijaan tohtorikoulutettavia, joka terminä viittaa koulutuksen kohteena oleviin passiivisiin hahmoihin (aktiivinen opiskeleminen vs. passiivinen koulutuksen kohteena oleminen). Suljettujen ovien takana tiukataan, eihän potentiaalinen tohtorikoulutettava varmasti aio perustaa perhettä väitöskirjaan budjetoitun neljän vuoden aikana. Uusien tohtorikoulutettavien orientaatioseminaarissa varoitellaan julkisesti, ettei menestyksekkääseen jatko-opiskeluun voi yhdistää hedelmällistä perhe-elämää. Opinnot tulee suorittaa tehokkaasti ja keskeytyksettä, mutta niihin on tarjolla vain epävarmaa rahoitusta - jos sitäkään. Tutkijakoulut lakkautetaan, määräaikaisia projektirahoista tehtyjä työsopimuksia ei enää allekirjoiteta, eikä kukaan tiedä millä rahalla kenenkin väitöskirja tehdään loppuun. Joskus rahan saa se, joka huutaa kaikista kovimmin. Ohjaajilla on kiire, eikä moni edes tiedä onko oma ohjaaja enää talossa ensi vuonna. Viimeistään väitöskirjan valmistuttua töitä on itsekin haettava muualta. 

Minä sain motivaatiota jatko-opintoihini siitä, että väittelyn jälkeen akateemiselle uralleni oli tiedossa mielekästä jatkoa ja uusia haasteita. En tiedä, mistä motivaationsa ammentavat ne nykyiset jatko-opiskelijat, joille annetaan suoraan ymmärtää, ettei Huippuyliopistossa ole heille väittelyn jälkeen mitään sijaa. Toki he tietävät, että silloin lähdetään ulkomaille cv:tään kasvattamaan. Mutta miten käy Marille, joka on juuri ostanut unelmiensa asunnon? Entä Mikalle, joka elää uusperheessä ja saa ulkomaille mukaan vain puolet lapsistaan? Timolle, jonka iäkkäät vanhemmat tarvitsevat lähes päivittäin poikansa apua? Minnalle, jonka oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle on vihdoin löytynyt kotikaupungista hyvä ja tuettu koulupaikka? Voi tietysti olla, ettei näillä ihmisillä ole riittävää "potentiaalia" akateemiselle uralle. On kuitenkin aikamoista tuhlausta, että ”vain parhaat pääsevät jatkoon” ja muut saavat rauhassa pudota mustaan aukkoon.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Näkemystä tiedepolitiikkaan

Kirjassaan Ristiriitainen tiedepolitiikkamme – Suuntana innovaatiot vai sivistys? (2012) Antti Hautamäki ja Pirjo Ståhle visioivat Suomen tieteelle merkittävää roolia ihmiskunnan ongelmien ratkomisessa uushumboldtlaisen yliopistomallin kautta. 

Hautamäen ja Ståhlen peräänkuuluttamassa uushumboldtlaisessa yliopistossa painotetaan tieteenalakohtaisten siilojen rinnalla avoimuutta, monitieteistä ja tieteidenvälistä työskentelyä, ongelmanratkaisuun tähtäävää tutkimustoimintaa ja kollegiaalista johtamista. He toteavat, että tällainen ajattelumalli solahtaa luontevasti tutkimusyhteisön arvomaailmaan. Huonommin se istuu yliopistojen nykyisiin ohjaus-, rahoitus- ja johtamismalleihin, joissa palkitaan vain kapea-alaisten julkaisujen tehtailusta. 

Yliopistojemme määrärahat ovat murto-osa amerikkalaisten huippuyliopistojen budjeteista. On absurdia pyrkiä kilpailemaan samoilla keinoilla niiden kanssa vain siksi, koska kaikki muutkin tekevät niin. Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaisten yliopistojen ja tieteen kehittyminen edellyttää, ettemme ’jatka kilpajuoksua samalla radalla ja samalla tavoin kuin kaikki muutkin’Sen sijaan akateemisen yhteisön tulisi kyseenalaistaa tulosjohtamisen tuomien epäolennaisten mittareiden mielivalta ja osallistua itse tieteen strategiseen ohjaukseen ja tiedettä edistävien menettelyjen kehittämiseen. Yksi tällainen menettely olisi suuntautua strategisesti kilpailun sijaan ’yhteistyön vyöhykkeille’ ja kehittää niille kestäviä rakenteita ja kannustinjärjestelmiä. (Huhuu, Huippuyliopiston johto, otatteko vinkistä vaarin myös juhlapuheiden ulkopuolella?) 

Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaista tiedekenttää ohjaavat tällä hetkellä kaksi vastakkaista logiikkaa: markkinalogiikka ja tiedelogiikka. Tieteen kansallinen strategiaohjaus painottuu tutkimus- ja innovaationeuvoston linjausten kautta innovaatiotoiminnan edistämiseen. Kapea innovaationäkökulma, jossa yliopiston rooli pelkistyy talouden ja kilpailukyvyn tukijaksi, vaarantaa kuitenkin tieteen kehityksen. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön laatima yliopistojen uusi rahoitusmalli, joka pakottaa yliopistot priorisoimaan yksisilmäistä huippujulkaisujen tuottamista, tuottaa ongelmia (ks. Listafetisismiä). Ristiriitainen tilanne ’kuluttaa resursseja, luo hämmennystä ja heikentää tuloksia’.

Suo siellä, vetelä täällä, toteaa ruohonjuuritason tutkija, joka huomaa elävänsä keskellä ristiriitaisia linjauksia. Viimeistään pudotuspelin alkaessa hän löytää itsensä poispotkittavien listan kärjestä, koska ulkopuolisella rahoituksella tehtävän soveltavan tutkimuksen parissa työskentely ei ole meritoinut häntä huippuyliopiston uuden urajärjestelmän vaatimuksiin (ks. Sivuraiteella). Ristiriitaisilla logiikoilla on siis myös materiaalisia seurauksia, jotka yksilöt tuntevat nahoissaan. 

Huippuyliopistoblogi suosittelee Hautamäen ja Ståhlen teoksen lukemista kaikille yliopistoja johtaville ja niiden toimintaa ja tiedepolitiikkaa ohjaaville tahoille – tarjolla olisi näet näkemystä.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Suuri illuusioni

Eräänä päivänä pysähdyimme työtoverini kanssa pohtimaan, mitä työstämme jäisi jäljelle, jos hylkäisimme kaikki ne asiat, joita teemme välineellisistä syistä. Mitä artikkelikäsikirjoituksistani jatkaisin, jos valitsisin ne tutkimisen mielekkyyden enkä julkaisulistan kasvattamisen näkökulmasta - vai kirjoittaisinko artikkeleita lainkaan? Kenen kanssa tekisin yhteistyötä, jos en joutuisi taktikoimaan kumppanien valinnassa? Miten ja millaisia asioita oppisin ja opettaisin, missä ja kenen kanssa? Missä ja kuinka paljon olisin töissä - vai olisinko töissä lainkaan? 

On hämmentävää huomata, että kun muutaman kerran tulet kyseenalaistaneeksi oman työsi mielekkyyden, et koskaan oikein pääse takaisin raiteille. Kun katsot itseäsi peilistä ja riisut kaiken sen mielihyvän, joka seuraa akateemisen urapelin pelaamisesta, huippuyliopistokelpoisuudesta, titteleistä, short-listoille pääsystä ja julkaisupalkinnoista, huomaat olevansa tyhjä - tai entistä vahvempi. Ehkä sinulle käy niin kuin minulle: työn (ja elämän) ydinasiat alkavat hahmottua aiempaa kirkkaammin. 

Tällaisten kokemusten jälkeen on vaikea jatkaa aivan entisellään. Monet asiat ja projektit, joista olen ollut innostunut, koska ne auttavat minua urallani eteenpäin, alkavat tuntua keinotekoisilta. Alan epäillä, uskovatko muutkaan niissä mukana olevat siihen, mitä olemme tekemässä. Monet akateemisen työn käytännöt näyttäytyvät uudessa valossa ja yhä useamman asian tekemisestä puuttuu mieli ja tunne. Jokaisen nurkan takana lymyää kysymys siitä, miksi teen tämän(kin) asian, ja voisinko sen sijaan tehdä jotain muuta, jolla olisi enemmän merkitystä. 

Olen lopulta kiitollinen Huippuyliopistolle siitä, että se on kiristämässä pelisääntöjä niin koviksi, etten pääse karkuun. En voi enää väistellä kysymyksiä työni ja työyhteisöni arvoista ja mielekkyydestä. Minut on pakotettu ottamaan kantaa ja valitsemaan. Sen seurauksena en suinkaan ole ahdistunut tai kyynistynyt, vaan ennen kaikkea vapautunut. Paljon taakkaa karisee harteiltani ja rohkaistun rakentamaan uusia, omaehtoisia toiminnan tiloja. 

Sen kunniaksi - ja erityisesti sen kunniaksi että Huippuyliopistoblogia on luettu sen kahden ensimmäisen elinkuukauden aikana yli viisituhatta kertaa - fiilistelen Haloo Helsingin kappaleella Huuda

torstai 4. huhtikuuta 2013

Huippurubriikki

Huippuyliopistossa suositaan standardoituja rubriikkeja (eli arviointimatriiseja) toiminnan laadun arvioinnissa. Pitkäjänteisen tutkimus- ja kehitystyön tuloksena Huippuyliopistoblogi on laatinut oman objektiivisen, kattavan ja helposti sovellettavan rubriikkinsa nykyisten ja tulevien työntekijöiden huippuyliopistokelpoisuuden arviointiin. Oman persoonan ja ammatti-identiteetin pelkistäminen rubriikkiin on äärimmäisen hyödyllistä. Tarjoamme rubriikkiamme myös Huippuyliopiston uusien urajärjestelmien ja tenure track –komiteoiden vapaaseen käyttöön.


Huippuyliopistokelvoton
Huippuyliopistokelpoinen
Maailmanluokkaa
Kansainvälisyys
Ei ole ollut eikä ole menossa ulkomaille;
Tekosyitä jämähtäneisyydelle (esim. pienet lapset)
Tutkimusjaksoja ulkomailla
Useita tutkimusjaksoja amerikkalaisissa huippuyliopistoissa;
Syntyperältään yleensä muu kuin suomalainen

Julkaisut
Suomenkielisiä julkaisuja ja kirjoja;
Vain muutamia matalan impact factorin artikkeleita
Artikkeleita hyvän impact factorin lehdissä; Potentiaalia maailmanluokan lehtiin
Kymmeniä tai satoja julkaisuja maailmanluokan huippulehdissä


Opetus
Suomenkielisiä kursseja;
Tehotonta pienryhmäopetusta
Tehokasta ja tuottavaa opetusta;
Opetusinnovaatioiden kehittämistä

Kansainvälistä opetusta aallonharjalla olevista aiheista
Asenne strategiaan
Ei mukaudu strategiaan; Saattaa jopa kritisoida sitä
Pitää mölyt mahassaan ja myötäilee strategisia linjauksia
Mukana rakentamassa huippustrategiaa

Johtamispotentiaali
Ei ole;
Saattaa tosin lietsoa arjen vastarintaa
Osaa delegoida ja tehostaa omaa ja muiden toimintaa
Akateemisen johtajuuden edelläkävijä

Ahkeruus
Välttelee ylitöitä;
Harrastaa yliopiston ulkopuolista elämää

Yrittää loistaa joka saralla
Moneen kertaan osoitettu
Mahdolliset urakehityksen uhat
Töiden loppuminen;
Taloudellinen epävarmuus;
Joissain tapauksissa myös vapautuminen ja hyvä elämä
Työnilon katoaminen oravanpyörässä juostessa;
Burn-out ja vieraantuminen perheestä ja ystävistä

Yliopiston johtoon päätyminen