Men jo, ja vihels mennessään

Tutkiskeltuaan aikansa akateemisen työn ehtoja ja käytäntöjä Huippuyliopistossa Tiina Tutkija on vetänyt omat johtopäätöksensä ja lähtenyt. Hän lähti hukattuaan huippuhypetyksen, tiukentuvan managerialismin ja kilpailullisen suorituskeskeisyyden vuoksi työnsä mielekkyyden. Se, mitä Tiina työllänsä halusi saada maailmassa aikaan, ei enää mahtunut Huippuyliopistoon. 

Hänen päätöstään on hämmästelty - eihän täältä noin vain voi lähteä, itse. 
Häntä on syytelty - esimerkiksi luovuttamisesta. 
Häntä on peloteltu – mistä nyt leipä pöytään. 
Häntä on suostuteltu ja painostettu jäämään.
Hänelle on tarjottu myönnytyksiä ja räätälöity tehtäviä.
On häntä kiiteltykin – päällimmäisenä rohkeudesta ja rehellisyydestä. 

Tiinalta jää monta työtehtävää kesken. Useampi huippuartikkelikäsikirjoitus jää keskelle review-prosesseja (who reads them anyway). Aika moni opiskelija jää ilman omistautuvaa ohjaajaansa (sinne vaan koputtelemaan kiireisten kollegoiden oville). Opetettavat kurssit siirtyvät heittopussina tuntiopettajalle jos toisellekin. Muutama toimikunta menettää asiantuntijapanoksensa ja pari kansainvälistä projektia suomalaisedustuksensa. Mutta ajattelu voittaa, koska sille on taas tilaa. 

Myös Huippuyliopistoblogi on tullut tiensä päähän. Irtauduttuaan yliopistoarjesta Tiina jättää tämän niin tutuksi tulleen maailman ja sen käytäntöjen ruotimisen muille. Kiitämme ja kumarramme – erityisesti kaikkia teitä, jotka olette kommentoimalla ja kokemuksia jakamalla osallistuneet blogiin. Blogi jää toki elämään omaa elämäänsä bittiavaruuteen ja herättää toivottavasti keskustelua akateemisesta työstä jatkossakin. 

Huippuyliopistolle toivotamme tulevana vuonna vähemmän maineenrakennusta ja enemmän itseymmärrystä, vähemmän valtapeliä ja enemmän läpinäkyvyyttä, vähemmän kilpailua ja enemmän yhteisöllisyyttä, vähemmän rankingeja ja enemmän sisältöä ja ennen kaikkea vähemmän managerialismia ja enemmän mielekkyyttä. 

Tiina Tutkija

Vuoden satoa

Huippuyliopistoblogissa on kuluvan vuoden aikana julkaistu 135 tekstiä, joissa tarkastellaan kriittisesti nykyisen yliopistotyön edellytyksiä ja käytäntöjä. Jos olet uusi lukija, etkä jaksa kahlata läpi kaikkia aiempia pohdintojamme, tässä vuoden päättymisen kunniaksi kätevä tiivistelmä tarkastelumme kohteista: 

1. Managerialismi 

Mangerialismi on ideologia, jossa johtajat päättävät toiminnan päämäärät (tulostavoitteet) ja huolehtivat resurssien (mukaanlukien ihmiset) käytön taloudellisuudesta ja tehokkuudesta. Managerialistisessa yliopistossa työmme tavoitteet sanellaan meille ylhäältä päin. Tutkijaopettajat ovat kuitenkin sitoutuneita ammattilaisia, jotka pyrkivät itse kehittämään omaa työtään. Myös tieteen vapauteen kuuluu ajatus siitä, että tutkijat ja tutkimusyhteisöt saavat määrittää työnsä tavoitteet ja sisällöt (ja yleensä myös keinot niihin pääsemiseksi). Yliopistojen autonomian lisäys ei kuitenkaan ole tarkoittanut tutkimuksen autonomiaa, vaan vallan siirtämistä tutkijoilta (strategisille) johtajille. Osana tätä työtämme arvioidaan sisällön sijaan määrällisesti ja standardoidusti. Arviointiin tarvittavat loputtomat mittarit, rankingit, akreditoinnit ja avainsuoritusindikaattorit paisuttavat hallintoa ja vaativat yhä raskaampia seuranta- ja valvontaprosesseja. 

Managerialismissa tutkijaopettajat pelkistyvät ihmisten tai ammattilaisten sijaan resursseiksi. Esimerkiksi opetusresurssien tehokkaaseen käyttöön kuuluu, että opetuksen sisältöjä valtavirtaistetaan, kurssikokoja kasvatetaan ja opiskelijoiden henkilökohtaista ohjausta vähennetään – huippuopetuksen nimissä. 

2. Julkaisufetisismi 

Nyky-yliopistossa kilpailemme kaikesta ja kaikessa, niin yksilöinä kuin yliopistona. Työmme tärkeimmäksi päämääräksi on noussut julkaisujen tehtailu johdon valitsemiin lehtiin. Tämän seurauksena tutkimusartikkeleita tehdään ennemmin mittattaviksi kuin luettaviksi. Mittauspaineet ohjaavat tutkimuksen sisältöjä, kaventavat lähestymistapoja eivätkä kannusta kriittiseen ja monitieteisteen tutkimukseen (vs. tieteen autonomia). Tutkimuksen julkaisupaikasta tulee tärkeämpi kuin sen sisältö tai relevanssi. Tämä johtaa siihen, että monet “huippujulkaisut” palvelevat lähinnä akateemista yhteisöä itseään. Kollegiaalisuuden korvautuessa yksilöiden välisellä kilpailulla tutkija muuttuu yhteiskunnallisten ongelmien ratkojasta julkaisuista koostuvan ansioluettelonsa kasvattajaksi. Kilpailun kiihdyttämä yletön julkaiseminen kuormittaa koneistoa eikä kukaan ehdi lukea kaikkea. Kansainväliset julkaisutalot sentään hykertelevät bisneksen kasvaessa. 

3. “Kansainvälisyys” 

Aidon kansainvälisyyden sijaan Huippuyliopisto alistuu kyseenalaistamatta angloamerikkalaisen kulttuurin ja käytäntöjen hegemoniaan. Kansainvälisyys, erityisesti amerikkalaisuus, merkitsee “huippua” ja “laatuharppausta” ja paikallinen, omiin yhteisöihimme ja yhteiskuntaamme sitoutunut (ja suomenkielinen) osaaminen määrittyy toisarvoiseksi. Myös kansainvälisyyttä mitataan numeroilla, ei sisällöllä: ulkomaalaisen tutkimushenkilökunnan osuudella, ulkomaalaisten opiskelijoiden osuudella, suomalaisen henkilökunnan tutkimuskuukausilla ulkomailla, kansainvälisten julkaisujen määrällä... Koska kansainvälisyys menee aina kotimaisuuden edelle, ei tutkimusta kannata enää julkaista suomen kielellä. Kansainväliset lehdet varmistavat sen, ettei etenkään yhteiskuntatieteellisiä aineistoja kannata kerätä täällä epäkiinnostavassa periferiassa. Kansainvälisyyden nimissä yritetään myös evätä suomalaisilta opiskelijoilta mahdollisuus oppia ja opiskella omalla äidinkielellä. 

4. Tenure track 

Vaikka tenure-urajärjestelmä perustuu hyvälle ajatukselle - nuorille “huippututkijoille” tarjotaan pysyvyyttä ja resursseja “huippututkimuksen” tekemiseen – se johtaa kahden kastin henkilökuntaan: tenure trackilaisiin ja prekariaattiin, huippuyliopistokelpoisiin ja –kelvottomiin, “vanhaan ainekseen” ja uusiin menestyjiin. Tenure track tuo yliopistoon entistä tiukemman, yksilökeskeisen kilpailukulttuurin ja vie pahimmillaan mennessään aidon yhteistyön. 

Uraputken ihannetoimija on tehokas, tuottelias ja kilpailuhenkinen - ja tekee sitä, mitä mitataan. Hän voi millon tahansa pakata kassinsa ja lähteä maailmalle. Tenure ei siis misään vaiheessa ole tarkoittanut nykyisen, epävarmuudessa roikkuneen pätkähenkilökunnan vakinaistamista. 20 vuotta ketjutettuja määräaikaisia työntekijöitä laitetaan kylmästi pihalle, jotta tilalle saadaan “kansainvälisiä huippuja”. Yliopistotyön ongelmakohtia pitäisi kuitenkin ratkoa paljon laajemmin kuin keskittämällä kaikki huomio tenure-professoreihin. Esimerkiksi vuonna 2012 63 prosenttia huippuyliopistolaisista oli määräaikaisissa työsuhteissa – tenure “pelastaa” heistä muutaman. Laitos- ja yliopistotasolla meininkiä kuvaa osuvasti tutkimusasiamies Veli Peltosen luonnehdinta nyky-yliopistosta "karusellina, jonka itsetarkoitus on pyöriminen – sinne on tosin vaikea päästä, mutta sieltä putoaa todella helposti ulos". Kaks.fi-verkkosivustolla hän harmittelee, kuinka “pätkätyöläisyys on pysyvä ilmiö ja kurjistuva yliopistolaitos menettää yhä enemmän hyviä tutkijoita kortistoon ja muihin töihin." 

Julkaiseminen omiin käsiin

Pohditaankohan yliopistojen johdossa koskaan, millaisen liiketoimintalogiikan osaksi joudumme nykyisessä julkaisukulttuurissamme? 

Markkinoita hallitsevien suurten kustannustalojen liiketoimintalogiikka perustuu julkisesti rahoitettuun tutkijoiden tekemään työhön, jonka ne myyvät takaisin yliopistoille kovalla hinnalla. Armin Beverungenin, Steffen Böhmin ja Christopher Landin (2012) mukaan kyseessä on todella hyvä bisnes, suuret kustannustalot nimittäin tahkoavat jopa (muilla talouden alueilla ennenkuulumattomia) 30-40 prosentin voittomarginaaleja. Mutta helppohan se on voitot kääriä, kun arvon prosessiin tuovat ihan ilmaiseksi tutkijat ja yliopistot. 

Beverungen, Böhm ja Land ihmettelevät, kuinka kustannustalot voivat vaatia omistusoikeudet tuotettuun tietoon, vaikka ne eivät hyvitä tämän tiedon tuottajia millään tavalla (s. 932). Vielä hämmentävämpää on, että yliopistot ovat valmiita ostamaan itse tuottamansa tiedon isolla rahalla takaisin. Kirjoittajat tosin huomauttavat, että yliopistot eivät suinkaan ole tilanteen suurin häviäjä. Tähän rooliin joutuvat nimittäin yliopiston sidosryhmät: touhun rahoittavat veronmaksajat ja valtio, opiskelijat, tutkijat ja etenkin kansalaisyhteiskunta, jolla ei ole pääsyä kalliilla lisenssimaksuilla suojattuun tietoon (s. 932). Meillä on siis yhä enemmän lehtiä, mutta juuri kenelläkään yliopistolisenssien ulkopuolella ei ole niihin pääsyä. 

Hyötyykö tilanteesta kukaan muu kuin kustannustalot itse, ja miksi yliopistot eivät kyseenalaista tilannetta? Ehkä siksi, että julkaisufetissiin hurahtaneet yliopistomanagerit keskittyvät vain rummuttamaan lisää ja lisää julkaisemista miettimättä asiaa sen pidemmälle? 

Beverungen, Böhm ja Land esittävät neljä vaihtoehtoista mallia, joilla tutkijat voivat ottaa julkaisemisen (takaisin) omiin käsiinsä: 

Open access – tietokantojen laajentaminen ja kehittäminen 

Kirjoittajien mukaan luonnontieteet ovat huomattavasti yhteiskuntatieteitä edellä avoimessa julkaisemisessa. Myös kaupalliset kustantajat ovat heränneet avoimen julkaisemisen suosioon, mutta niiden ratkaisu on yleensä periä jopa tuhansien eurojen/dollarien palkkioita juttujen julkaisemisesta. Logiikka on siis se, että jos lukijat eivät maksa julkaisuista, niin kirjoittajat maksavat. (s. 932-933) Ja silloin voi käydä myös näin.  

Reilun kaupan malli 

Reilun kaupan mallissa tutkijat ja yliopistot saisivat taloudellisen kompensaation tekemästään työstä. Toisin sanoen ne, jotka hyötyvät akateemisesta tiedosta, maksavat myös osansa sen tuotannosta (s. 934). Jotta tutkijoille maksetut palkkiot eivät siirtyisi suoraan journaalilisenssien hintoihin vaatisi reilun kaupan toteutuminen kollektiivista painetta ja jopa tiettyjen kustannustalojen boikotointia (s. 933). 

Yliopistopainojen renessanssi 

Monilla aloilla yliopistopainot ovat tunnettuja kirjakustantajina, mutta joillakin tieteenaloilla ne ylläpitävät myös journaaleja, joiden lukeminen maksaa murto-osan kaupallisten kustantajien hinnoista. Voimmekin kysyä, kannattaisiko yliopistojen käyttää raha, jonka ne maksavat kustannustaloille lukuoikeudesta itse tekemäänsä tutkimukseen, julkaisemalla sitä suoraan itse? (934) 

Itseorganisoitu avoin julkaiseminen 

Kirjoittajien mukaan radikaalein mutta myös yksinkertaisin vaihtoehto olisi täysin avoin ja itseorganisoituva julkaisujärjestelmä, jota ylläpitäisivät esimerkiksi toimituskunnat ja akateemiset seurat. Toki tässäkin mallissa tutkijat joutuisivat tekemään paljon ”ilmaista” työtä, mutta ainakaan tämän työn hedelmiä ei jemmaisi voittoina taskuihinsa jokin ylikansallinen suuryritys. (s. 935) 

Beverungen, A. & Böhm, S. & Land, C. (2012) The poverty of journal publishing. Organization, 19(6), 929-938.

Peli hallitsee sinua

Akateemisesta työstä ja erityisesti nykyisestä julkaisukulttuurista puhutaan usein pelinä – urapelinä, julkaisupelinä, erinomaisuuspelinä. Silti harvoin törmää tutkijaan, joka myöntäisi uskovansa kyseiseen peliin, sen sääntöihin tai sen tuottamaan erinomaisuuskulttiin. Sen sijaan moni kertoo osallistuvansa peliin taktisessa mielessä: pelissä menestymisen kautta voi turvata itselleen tilaa tehdä myös niitä mielekkäämpia juttuja. 

Nick Butler ja Sverre Spoelstra (2012) kuitenkin osoittavat illuusioksi kuvitelman, jossa erinomaisuuspelissä olisi mahdollista turvata itselleen mielekkäitä mahdollisuuksia toisin tekemiseen – toisin sanoen ostaa vapautta. Yhtä suuri harha on olettaa, että systeemiä voisi jotenkin muuttaa sisältäpäin esimerkiksi julkaisemalla kriittistä tutkimusta pääkallopaikoilla. Peliä kun ei voi pelata valikoiden tai kumouksellisesti, vaan se tuppaa imaisemaan pelaajansa. Tämän seurauksena pelaaja ei enää pysty käyttämään peliä omiin tarkoitusperiinsä, vaan peli itsessään alkaa ohjata pelaajan kokemusta ja minuutta (s. 899). 

Kuvittele siis ihan rauhassa hallitsevasi pelinappulasi - todellisuudessa peli hallitsee sinua. Esimerkki löytyy Butlerin ja Spoelstran haastattelemien ”huippututkijoiden” jakamista vinkeistä tehokkaaseen julkaisemiseen (s. 894-896). Verkostoidu, erityisesti pelin säännöt tuntevien senioreiden kanssa. Pyri kimppaan nimekkäiden kirjoittajien kanssa. Hoida kaksi (tai enemmän) yhden hinnalla sopimalla kollegoiden kanssa toistenne nimien monistamisesta kaikkiin papereihinne. Räätälöi sanomasi editoreiden ja arvioijien odotusten ja tutkimusintressien sekä kyseessä olevan lehden linjan mukaiseksi. Yritä toistaa kyseisen lehden muiden juttujen tyyliä ja lähestymistapoja. Ole sinnikäs ja yritä niin kauan, että onnistut. Kirjoita niin paljon kuin ehdit ja useita juttuja samanaikaisesti. Tavoittele julkaisemista vain huippulehdissä. 

Vaikka kyseiset ”huippututkijat” olivat kovin huolissaan siitä, mitä luovuutta tappava peli tekee tutkimuksen laadulle, he kertoivat osallistuvansa sen pelaamiseen (ja yhden haastateltavan sanoin työnantajan perseennuolentaan) ostaakseen sitä kautta mahdollisuuden tehdä "omia" juttujaan. On kuitenkin ilmeistä, että pelin pelaaminen on muuttanut tapaa, jolla nämä tutkijat lähestyvät ja arvioivat omaa työtään (s. 901). 

Žižekiä mukaillen Butler ja Spoelstra toteavat, että on valheellista tietoisuutta kuvitella voivansa ottaa osaa järjestelmään, johon ei itse usko, tulematta itse järjestelmän muuttamaksi. Kannattaisiko siis jo tunnustaa, että on se ja sama väitätkö uskovasi peliin vai et, jos kuitenkin uusinnat sitä osallistumalla? Kannattaako jauhaa journaalilistojen ja impact factoreiden vahingollisuudesta, jos kuitenkin käytät valtaosan ajastasi niiden tavoitteluun? Kannattaako haikailla kymmenenprosenttista toisin tekemistä, jos sen elinehtona on sielunsa myyminen yhdeksänkymmentäprosenttisesti? Ja kannattaako tämä peli todella opettaa eteenpäin seuraavalla sukupolvelle? 

Oma vastaukseni on ei, mutta minä olenkin jo muualla. 

Butler, Nick & Spoelstra, Sverre (2012). Your Excellency. Organization, 19(6), 891-903.

Avoimia kysymyksiä Huippuyliopiston johdolle (ja miksei muillekin)

Miksi yliopistossa on päädytty matkimaan yritysmaailman johtamiskäytäntöjä? 

Miksei yliopisto voisi itse rohkeasti rakentaa toisenlaista maailmaa - ja työelämää?

Syntyykö huippuorganisaatio ja huippuasiantuntijuus huippuyksilöitä kilpailuttamalla?

Kohdellaanko ihmisiä yliopistossamme kunnioittavasti, arvostavasti ja tasa-arvoisesti?

*

Uskotteko siihen, mitä olette tekemässä?

Ketä tai mitä varten työtänne teette? 

Onko yliopiston tehtävä palvella taloutta vai yhteiskuntaa - vai ovatko nämä sama asia?

Miksi maailmanluokkaan pääseminen on suomalaiselle yliopistolle tärkeää?

Mitkä ovat työnne moraalisia päämääriä? (Edellä mainittu maailmanluokka ei kelpaa vastaukseksi)

*

Miksi huippuyliopistossa opetetaan joissakin ohjelmissa lähes pelkästään ulkomaisia opiskelijoita (ilmaiseksi) ja ulkomaisin opetusvoimin (kalliisti)?

Onko mielestänne oikein, että käytätte tutkimuksen ja tutkijoiden arviointiin mittareita, jotka kaventavat tutkimuksen moninaisuutta, kriittisyyttä sekä käytännön relevanssia?

Hyväksyttekö yliopistomme arvojen mukaisen vapauden ajatella ja rohkeuden toimia - silläkin ehdolla ettei se ole teidän linjanne mukaista vapautta ja rohkeutta?

Epävarmuuden pauloissa

Viime viikkoina on käyty paljon julkista keskustelua yliopistotyön ehdoista, edellytyksistä ja epävarmuudesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa käydyssä keskustelussa yliopistojen hallintoa on kritisoitu lyhytnäköiseksi ja mielivaltaiseksi, uutta uraputkijärjestelmää silmänlumeeksi, väitöskirjatyöskentelyn olosuhteita mahdottomiksi ja työntekijöiden mahdollisuuksia riitauttaa kummallisia työsopimuksiaan olemattomiksi.

Yhden kiinnostavan näkökulman akateemiseen maailmaan pesiytyneeseen epävarmuuteen tuovat David Knights ja Caroline A. Clarke (2013), jotka kuvaavat yliopistotyöntekijöiden hauraita ja turvattomia identiteettejä. Brittiläisissä kauppakorkeakouluissa tehtyihin 52 tutkijaopettajan haastatteluihin nojautuen he kuvaavat kolmentyyppistä epävarmuutta: 

Petkuttajat (imposters) pelkäävät jonain päivänä paljastuvan, etteivät he olekaan niin fiksuja ja kyvykkäitä, kuin muut luulevat. Kyse ei ole huonosta itsetunnosta, vaan kohtuuttomien odotusten ja mielikuvien tuottamasta ajatusharhasta. Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut, ettei täytä urajärjestelmämme ja huippuhypetyksemme edellyttämää supermenestyjän roolia. Kohtuuttomat odotukset saavat meidät tuntemaan itsemme haavoittuviksi ja haavoittuvuuden tunne puolestaan ruokkii pelkoa “paljastumisesta”. Huippuyliopistossa pelkoa lisäävät käytävillä liikkuvat huhut siitä, että urajärjestelmään halutaan leipoa myös varoittavia esimerkkejä. 

Pyrkijät (aspirants) tavoittelevat asemiensa kohenemista akateemisessa urapelissä. He työskentelevät lujasti tullakseen paljon julkaiseviksi ja näkyviksi supertähdiksi. Kuitenkin myös pyrkijät taistelevat jatkuvaa epävarmuutta vastaan, sillä tunnustusta saa vain hetkittäin ja maali siirtyy sitä kauemmaksi, mitä paremmin pärjäät. 

Eksistentialistit pohtivat akateemisen työn merkitystä ja mieltä. Managerialismin tiukentaessa otetta työstämme moni yliopistolainen kokee menettäneensä työn suolan: luovan autonomian. Kaikille artikkelien tehtailu pienten piirien “huippulehtiin” ei edusta merkityksellistä ja vaikuttavaa työtä. Mielekkyyden rakentaminen työn muiden osa-alueiden ympärille on kuitenkin vaikeaa, koska huippuartikkelit huippulehdissä ovat ainut keino järjestää työhön materiaalista jatkuvuutta. 

Knightsin ja Clarken havainnollistama paradoksi on kiteytettynä seuraava: akateemisen mailman ja työsuhteiden epävarmuus saa meidät tavoittelemaan jotain vakaata (esimerkiksi pysyvää työsuhdetta ja tunnustusta työstämme), mutta vakauden saavuttamattomuus todellisuudessa vain vahvistaa epävarmuuttamme, josta niin kovasti yritämme eroon. Useimmat meistä kokevat epävarmuutta monella rintamalla: täytänkö minuun kohdistetut odotukset, menestynkö, saanko työstäni tunnustusta, jatketaanko työsuhdettani? Entä mitä työlläni tavoittelen, voisinko saada aikaan jotain vielä merkityksellisempää? 

Akateeminen työ lupaa makeaa, vaikka epävarmuuden seuraukset voivat olla happamia - niin yksilölle kuin yliopistolle.  

Knights, D. & Clarke, C. (2013) It's a Bittersweet Symphony, this Life: Fragile Academic Selves and Insecure Identities at Work. Organization, published online.  

Paikalliset kosmopoliitit

Kansainvälisestä liikkuvuudesta on tullut akateemisen työn keskeinen normi. Näköalat nimittäin kapenevat ja tiedeyhteisö muuttuu sisäsiittoiseksi, jos liian moni jämähtää tuttuihin ympyröihin. Liikkuvuuden mahdollistamiseksi tutkijan on asetettava ammatilliset velvoitteet etusijalle, muut sitoumukset saattavat näet estää sen tehokasta toteutumista. 

Gary Rhoades, Judy Marquez Kiyama, Rudy MacCormick ja Marisol Quiroz (2008) esittävät kuitenkin myös huolensa liikkuvuuden vaikutuksista yliopiston ja sen paikallisten yhteisöjen väliseen suhteeseen. Jatkuvasti paikkaa vaihtavat ”mobiilit akateemiset” voidaan näet nähdä myös irrallisina, mihinkään sitoutumattomina matkalaukkukansalaisina, joiden on vaikea palvella niitä paikallisia yhteisöjä, joissa (ja joista) yliopisto elää. 

Monet sellaiset ammattilaiset, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai ole valmiita jättämään omia paikallisia yhteisöjään, joutuvat puolestaan katselemaan töitä yliopistojen ulkopuolelta. Eihän urakilpailussa pärjää, ellei ole kokemusta ulkomailta. Rhoadesin ja kumppaneiden tavoin voimme kuitenkin (tai juuri siksi) kysyä, kuinka yliopisto palvelee paikallista yhteisöään, jos se ei pidä kiinni myös niistä ihmisistä, jotka tämän yhteisön tuntevat ja sen eteen haluavat työskennellä omaa paikallista tietämystä ja osaamistaan hyödyntäen?  

Historiallisena esimerkkinä Tiede-lehti (Syyskuu 2013, s. 38) kertoo suomalaistaustaisesta nobelistista Ragnar Granitista, joka kieltäytyi kutsusta Harvardin yliopistoon, vaikka se tarjosi paremmat tutkimusresurssit kuin mikään muu yliopisto. Harvard kuitenkin ”sijaitsi kaukana Granitille rakkaasta Korppoon Vikminnestä, jossa hän vietti jokseenkin kaikki kesänsä varhaisesta lapsuudestaan elämänsä viimeisiin vuosiin saakka.” 

Monilla meistä on oma Vikminnemme - on kyse sitten paikasta, ihmissuhteesta tai muusta tärkeästä kytköksestä. Voisiko niille olla sijaa myös akateemisessa kulttuurissamme?

Ks. myös:
Väärin kansainvälistynyt

Gary Rhoades, Judy Marquez Kiyama, Rudy MacCormick ja Marisol Quiroz (2008). Local Cosmopolitans and Cosmopolitan Locals: New Models of Professionals in the Academy. The Review of Higher Education, 31(2), 209-235. 

Marko Hamilo: Ruotsi vei mieltä nobelistin. Tiede, syyskuu 2013, 36-39.

Amerikanterveisiä

Amerikkalaisessa yliopistossa kohtasi kerran kolme suomalaistaustaista pariskuntaa. He olivat nuoria, perheellisiä, vasta väitelleitä tai pikapuoliin väittelemässä. Kaikilla heillä oli kokemusta yliopistoista niin opiskelijan kuin tutkija-opettajankin roolista. Eipä aikaakaan kun keskustelu kääntyi akateemiseen työhön ja sen tekemisen ehtoihin.

Ensimmäinen pariskunta oli asunut kymmenen vuotta ulkomailla, viimeiset viisi vuotta Amerikassa. Nyt heillä oli herännyt halu muuttaa Suomeen. Suomessa olisi mukava asua, ystäviä, sukulaisia... Haavetta varjosti huoli työmarkkinoista suomalaissa yliopistoissa, jossa työtä ei ole tarjolla edes pätkissä. Amerikassa odottaisivat tenure trackit ja realistiset mahdollisuudet apulaisprofessuuriin.

Toinen pariskunta oli viettänyt vuoden verran Amerikassa. Hyvästellessään suomalaisen yliopiston, he hyvästelivät myös opetusvelvollisuudet, johon kuuluivat lukuisat luentokurssit, kirjatentit sekä gradujen ja kanditöiden ohjaukset. Amerikassa odotti yksi kurssi lukukaudessa, joka vedettäisiin yhdessä apuopettajan kanssa. He eivät lakanneet hämmästelemästä käytäntöä, jossa jokaisella kurssilla oli apuopettajana jatko-opiskelija 30 tunnin viikkotyöajalla. Näin tutkija-opettajille jäisi aikaa myös – tutkia. 

Kolmas pariskunta oli vierailevina tutkijoina amerikkalaisessa yliopistossa. He lähtivät tutkijavierailulle paitsi omasta halustaan edistää tutkimuksiaan ja kerätäkseen kansainvälistä kokemusta myös siksi, että pidempää työskentelyjaksoa ulkomailla pidetään arvossaan ja lähes välttämättömyytenä akateemista uraa rakentaville. Yliopisto osoitti arvostuksensa keräämällä pistepotin tutkijavierailuista. Tukea ulkomaille lähteville ei kaunopuheista huolimatta herunut: he hankkivat kaiken rahoituksen ulkopuolisena rahoituksena, hoitivat itse kaikki matkajärjestelyt vakuutuksia myöten ja maksoivat kaikki kulut mukana seuraavista lapsista.

Nykyisillä tieteenteon ehdoilla ja käytänteillä suomalainen yliopisto puskee ulkomaille (omalla kustannuksella, toki) kalleimman pääomansa – motivoituneet ja kannuksensa kansainvälisessä kilpailussa näyttäneet tutkija-opettajansa. Paluu Suomeen ei houkuttele niin pitkään kuin yliopistojen johto keskittyy strategioiden, visioiden, missioiden ja laaturaporttien viilaamiseen ranking-listoilla kipuamisen toivossa. Niin pitkään kuin puheissa helisevät ”tutkimukseen perustuva opetus”, ”kannustavat urajärjestelmät”, ”eettisyys, vastuullisuus ja tasa-arvo” tai ”yhteiskunnan ja sen jäsenten hyvinvoinnin edistäminen” ovat vailla totuuspohjaa ja saavat yliopistoyhteisön tuntemaan ennemminkin myötähäpeää kuin ylpeyttä oman yliopiston tavoitteista. 

Ennen kuin huippuyliopistoa ajavat saavat näistä terveisistä lisää vettä lukukausimaksuista jauhavaan myllyynsä, todettakoon, että kyse ei ole vain rahan määrästä vaan sen kohdentamisesta. Amerikkalaisessa yliopistossa (jota toki saa ja pitää monin tavoin myös kritisoida) näkyy sen perustehtävien – tutkimuksen ja opetuksen – arvostaminen. Toisin kuin suomalaisissa yliopistoissa tutkimus ei ole olemassa vain sitä varten, että tutkimushankkeiden mittavilla overheadeilla voidaan kattaa hallinnon kuluja (lue lisää täältä). Tutkimus ja opetus tuottavat muutakin sisältöä kuin julkisen rahoituksen mittareina käytettäviä excel-taulukoita tutkinto- ja julkaisumääristä.

Jos sitä huippuyliopiston mallia on ihan pakko hakea Amerikasta, niin tässä olisi joitakin terveisiä.

Tervetuloa verkkokurssille!

Blogin lukijat muistanevat Olli Opiskelijan, joka aloitti innokkaana opintonsa Huippuyliopiston Puutarhan- ja kukkainhoidon koulutusohjelmassa, huomatakseen myöhemmin että resurssipaineiden ja organisaatiopolitiikan vuoksi häntä eniten kiinnostavat kurssit olikin lakkautettu ja niiden opettajille annettu lähtöpassit. Koska Huippuyliopistoblogi välittää opiskelijoista, tarjoamme Ollin ongelmaan vastaukseksi ajan hengen mukaista ratkaisua: Puutarhan ja kukkainhoidon perusteet kaikille avoimena verkkokurssina. Teemme samalla tyytyväiseksi myös huippuyliopistojen verkko-opetusta peräänkuuluttaneen Matti Apusen.

Siispä lyhyt oppimäärä Puutarhan- ja kukkainhoidosta:

1. Hyvä puutarhuri istuttaa paljon erilaisia taimia ja tarkkailee niiden kasvua herkällä silmällä.

2. Jokaiselle taimelle pitää löytää sopiva paikka. Toiset nauttivat auringosta, toiset viihtyvät varjossa.

3. Jos taimen istuttaa huonoon maahan, se kasvaa kituliaasti.

4. Taimea pitää kastella riittävästi, muutoin se nuupahtaa alkuunsa.

5. Kasvuolosuhteita tulee tasapainottaa (esimerkiksi kalkitsemalla maaperää).

6. Silloin tällöin taimi saattaa tarvita erityislannoitusta.

7. Jos taimen niittää aina kun se on pääsemässä kukkaan, voi menettää kukinnan lopullisesti.

8. Toistuvasti alasniitetyistä taimista seuraa hentoa kasvua ja ne ovat alttiita kuivuudelle ja pakkasille.

9. Ääriolosuhteissa, kuten kovalla pakkasella, taimi pitää suojata hyvin.

10. Tarkkaile taimea tuholaisten varalta, mutta suosi luonnonmukaisia torjuntakeinoja myrkyn sijaan.

Taimen kasvu on kuitenkin - todellisuuden lailla - ennakoimatonta. Siksi sen hoidossa tarvitaan kirjatiedon lisäksi kykyä arvioida kulloistakin puutarhamaata ja sen muuttuvia olosuhteita sekä taitoa luoda niihin sopivia toimintatapoja. Tällaisen osaamisen kehittäminen vaatii kuitenkin aktiivista harjoittelua, palautetta ja perehtymistä puutarhan- ja kukkainhoidon ammattikäytäntöön ja sen hiljaiseen tietoon. Erityisesti tarvittaisiin henkilökohtaista ohjausta: millaisen taimen juuri minä valitsisin omaan puutarhaani ja kuinka sitä pitäisi kyseisessä mikroilmastossa hoitaa. 

Tämäntyyppinen, aikaa ja resursseja vievä ohjaustyö ei kuitenkaan kuulu lyhyen oppimäärän puitteisiin. Lyhyt oppimäärä valmentaakin pääasiassa tasaisten ja tasalaatuisten siirtonurmikoiden hoitoon. Niiden hoito on tehokasta ja helppoa: työlään kitkemisen sijaan nurmikon saa leikattua koneella toivottuun viiden senttimetrin pituuteen. Mahdollisimman monimuotoisen puutarhan perustamiseen ei kannata näillä eväillä ryhtyä, sillä tehopuutarhanhoidossa erilaisille taimille ei ole sijaa.  

Lopuksi on vuorossa tentti. Vastaa seuraavaan monivalintakysymykseen:

Yllä oleva taimi on

a) maailmanluokkaa

b) huippukukkija

c) top-notch top-tier top-plant

d) rikkaruoho, josta tulee päästä eroon

Kielipolitiikkaa

Huippuyliopisto tekee kielipolitiikkaa. Sen kauppakorkeakoulussa päätettiin taannoin, että tästä syksystä eteenpäin tarjolla on vain englanninkielisiä maisteriohjelmia. Vastoin käytännön opetuskokemustamme yliopiston johdon edustajat kilvan vakuuttelivat mediassa, kuinka ”99 prosenttia opiskelijoista haluaa laatia gradunsa englanniksi”.

Vaikka uusi kielilinjaus oli yliopiston näkökulmasta välttämätön edellytys kansainvälistymiselle, suinkaan kaikki eivät siitä riemastuneet. Eräs suomen kielen syrjäyttämisestä maisteriohjelmien opetuskielenä suivaantunut oli yliopistomme tuntiopettaja Riku Oksman, joka laati tammikuussa asiasta kantelun oikeuskanslerille. Kantelun mukaan tehdyt kielipäätökset loukkaavat suomenkielisen väestön perustuslain 17 §:n 2 momentissa taattua oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Tutkintosääntö myös muuttaa yliopistolain 11 §:n vastaisesti tutkintokielen käytännössä englanniksi, vaikka se virallisesti on edelleen suomi. 

Huippuyliopiston mielestä kanditutkintoon lukeutuvat suomenkieliset opinnot riittävät turvaamaan suomen kielen aseman opetus- ja tutkintokielenä. Lisäksi se huomautti, että Suomen muissa yliopistoissa kauppatieteiden maisterikoulutusta on tarjolla suomen kielellä ja kielellisten oikeuksien toteutumisessa tämä koulutustarjonta on huomioitava kokonaisuutena. Muutama päivä sitten julkistetussa ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen toteaa kuitenkin seuraavaa:

”Yliopistojen kauppatieteellisen alan tämänhetkisen suomenkielisen koulutustarjonnan huomioiminen kokonaisuutena sivistyksellisten ja kielellisten oikeuksien toteutumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista sen vuoksi, että jos myös muut yliopistot päätyisivät aikanaan siirtymään yksinomaan englanninkielisiin maisteriohjelmiin, ei nykyisenkaltaista mahdollisuutta opiskella kauppatiedettä jossain päin Suomea myös suomen kielellä enää ole. Ei voida myöskään ajatella, että niillä yliopistoilla, jotka ensimmäiseksi ovat siirtyneet englanninkieliseen opetukseen, olisi siihen etuoikeus. Tällöin muut yliopistot eivät voisi enää tehdä samankaltaisia muutoksia opetussuunnitelmiinsa suomenkielisen kauppatieteellisen koulutuksen tarjonnan säilyttämisvelvoitteen vuoksi.

Perustuslain 16 ja 17 §:n säännökset huomioon ottaen on selvää, ettei lakisääteisiä opetus- ja tutkintokieliä voida kokonaan syrjäyttää. Suomen kielen tulee edelleen säilyä yhtenä opetus- ja tutkintokielenä. Selvityksen perusteella englanninkielisen opetuksen osuus on huomattava. Katson, että Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun päätös tarjota ainoastaan englanninkielisiä maisteriohjelmia syksystä 2013 alkaen ei ole perustuslain 16 ja 17 §:n edellyttämien velvoitteiden eikä yliopistolain 11 §:n mukainen.

Siinä, missä laajuudessa lakisääteisten opetus- ja tutkintokielten sijasta tai ohella voidaan käyttää muita kieliä, on yliopistolla harkintavaltaa. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun tulisi esimerkiksi tutkintosäännössään määritellä se, missä määrin suomen kielen sijasta tai ohella käytetään englannin kieltä sekä se, missä määrin opiskelija saa käyttää suomen kieltä tenttivastauksissaan, kirjallisissa töissä taikka luennoilla. Muiden kielten käyttö ei kuitenkaan saa olla niin laajaa, että suomen asema opetus- ja tutkintokielenä syrjäytyy.”

Tämä ratkaisu ei liene ollut Huippuyliopistolle mieleinen, joutuuhan se nyt pohtimaan, kuinka suomen kieli ujutetaan takaisin englanninkieliseksi muutettuun kauppatieteiden maisterikoulutukseen. Vaan eiköhän siihen (retoriset) keinot keksitä, onnistuihan Huippuyliopisto sisäisessä viestinnässäänkin jälleen kääntämään mustan valkoiseksi toteamalla:

"Apulaisoikeuskanslerin päätös mahdollistaa suomen ja englannin kielen käyttämisen opetuksessa jatkossakin. Kansainvälistymisen näkökulmasta tämä on tärkeää, sillä Kauppakorkeakoulussa on sekä henkilökuntaa että opiskelijoita, jotka eivät puhu suomea."

Siis hetkinen…? Ensin suomen kieli on tietoisesti syrjäytetty maisterikoulutuksen opetuskielenä, mutta tämän toteaminen perustuslain ja yliopistolain vastaiseksi yhtäkkiä “mahdollistaakin” molempien kielten käyttämisen. No, voihan sen näinkin ilmaista…

Huippuyliopistoblogi kannattaa kotimaisten ja englannin kielen rinnakkaiseloa jatkossakin – muitakaan kieliä unohtamatta.

Hiljainen vallankumous

Michael Nielsen (2012) kuvailee kirjassaan Reinventing Discovery uusia tapoja tehdä tiedettä erilaisissa verkkoon syntyneissä yhteisöissä ja hankkeissa. Matemaatikot ovat perustaneet verkkoon sivustoja, joissa ratkotaan yhteistoiminnallisesti kinkkisiä matemaattisia ongelmia. Ideat ja ratkaisut kehittyvät ennennäkemätöntä vauhtia, kun kymmenet tai sadat ihmiset työskentelevät yhdessä saman ongelma parissa. Verkossa myös tavalliset kansalaiset pääsevät osallistumaan tieteentekoon. Esimerkiksi Galaxy Zoo –projektissa yli 200 000 vapaaehtoista auttaa tutkijoita luokittelemaan galaksien kuvia. 

Nielsen kutsuu kansalaistieteeksi (citizen science) avoimia tiedontuotannon tapoja, jotka rakentavat uusia siltoja tutkijoiden ja kansalaisten sekä tieteen ja yhteiskunnan välille. Myös open access -julkaiseminen ja erilaiset tiedettä popularisoivat blogit ovat osa tätä kehitystä. Mutta mikä estää tiedeyhteisöä hyödyntämästä tämän kehityksen tarjoamia mahdollisuuksia? Ikävä kyllä omaa urakehitystään varjelevien tutkijoiden ei kannata ryhtyä jakamaan tutkimusideoitaan, aineistojaan ja havaintojaan julkisesti ennen niistä tuotettuja artikkelijulkaisuja tai patentteja, toteaa Nielsen. Ideoiden ja aineistojen jakaminenhan ei varsinaisesti vahvista asemiasi urapelissä, vaan lähinnä hyödyttää kilpailijoitasi - siitäkin huolimatta, että aineistojen ja löydösten panttaamisella voi olla haitallisia seuraamuksia. Suomessakin huhuttiin narkolepsiakohun aikaan, että jokin tutkijaryhmä oli löytänyt tutkimuksessaan sikainfluenssarokotteen ja narkolepsian välisen yhteyden, muttei kertonut havainnoistaan, jottei heidän tulevan artikkelinsa julkaisu arvostetussa tiedelehdessä vaarantuisi (pitikö tämä sitten paikkaansa on toinen asia). 

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tutkijat olisivat ahneita tai piittaamattomia, muistuttaa Nielsen. He tekevät parhaansa työskennellessään paineen alla ja joutuessaan kilpailemaan muiden tutkijoiden kanssa. Miksi käyttää aikaa kirjoittamalla omasta tutkimusaiheesta vaikkapa Wikipediaan, kun työpaikat ja tutkimusrahat jaetaan kuitenkin artikkelien perusteella? Kaikesta huolimatta Nielsen ennustaa, että käynnissä on hiljainen vallankumous, joka tulee muuttamaan tiedon tuottamisen tapamme, ja saamme lähivuosina todistaa modernin tieteen syntyhetkien vertaista murrosta tiedontuotannossamme. 

Seuraatko sivusta vai oletko mukana? 

Michael Nielsen (2012). Reinventing Discovery: The New Era of Networked Science, Princeton, NJ: Princeton University Press. First chapter vailable here: http://press.princeton.edu/chapters/s9517.pdf

Pohjoismaista tasa-arvoa

Pohjoismaat tunnetaan tasa-arvon edelläkävijöinä. Siksi onkin kummallista, että naisten osuus professoreista (noin 20%) ei Pohjoismaissa ole sen suurempi kuin muissakaan EU-maissa. Suomessa luku on sentään 24 %, mutta kovin kummoinen ei tämäkään numero ole verrattuna siihen, että tohtorintutkinnoista naiset suorittavat jo 53 % (v. 2010). Huippuyliopistossa naisprofessoreiden osuus on vaatimattomat 18 % (v. 2012). Tämä heijastelee erityisesti naisten alhaista määrää luonnontieteiden ja tekniikan kentillä. Vastauksena niille, jotka toteavat ajan korjaavan tämän(kin) ongelman voidaan todeta, että pitkittäistarkastelussa naisten osuuden kasvu on ollut piinallisen hidasta, välillä jopa olematonta. 

Nämä faktat ja monia muita huomiota selviää raportista, jonka Solveig Bergman on laatinut tiedemaailman tasa-arvokysymyksistä Pohjoismaissa. Raportissaan hän vertailee Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin tasa-arvolainsäädäntöä, tilastoaineistoja ja tiede- ja koututuspoliitiikkaa sekä antaa esimerkkejä onnistuneista hankkeista, joilla tasa-arvoa on pyritty edistämään. Bergmanin mukaan Pohjoismaat ovat kiinnittäneet huomiota tasa-arvoasioihin koulutus- ja tutkimuspolitiikassaan jo suhteellisen aikaisin, 70-80 –luvuilla. Tänä päivänä tiedämme, että ongelma eivät ole kunnianhimottomat naiset, vaan eriarvoistavat rakenteet, toimintavat ja käytännöt. 

Yhtenä ikäviä sukupuolivaikutuksia tuottavana ajankohtaisena käytäntönä Bergman nostaa esille huippuyksikköpolitiikan. Huippuyksiköistä ja muista eliittitutkimusympäristöistä on tullut keskeinen osa tiedepolitiikkaa kaikissa Pohjoismaissa. Samanaikaisesti tämä suuntaus on toiminut miehiä suosivana tiedepolitiikan välineenä - jopa siinä määrin että Ruotsissa on todettu nykyisen huippuyksikköpolitiikan mitätöineen edellisen vuosikymmenen saavutukset tasa-arvon edistämisessä. Miksi Huippuyksiköitä sitten johtavat ja niiden rahoituksesta valtaosan nauttivat juuri miestutkijat? Tähän ei raportti juuri tarjoa vastauksia. Jotakin tekemistä asiassa lienee vinoutuneella arviointikulttuurilla (ks. Seksismiä ja nepotismia) ja työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteilla (ks. Terveisiä perheestä). 

Miksi tasa-arvo ylipäätään on tärkeä tavoite tiedemaailmassa? Bergmanin mukaan kysymys on demokratiasta: tutkimusyhteisön tulee edustaa sitä yhteiskuntaa, jonka osana se toimii. 

Bergman, Solveig (2013) The Nordic region - a step closer to gender balance in research? Joint Nordic strategies and measures to promote gender balance among researchers in academia (Nordic Council of Ministers 2013). http://www.norden.org/en/publications/publikationer/2013-544

Johdon fetissi

Journaalirankingeilla on yhä suurempi valta ja voima akateemisessa elämässä. Johto rakentaa kaikki päätöksentekokriteerinsä ja johtamisjärjestelmänsä niiden ympärille – siitä huolimatta, että kriittistä tutkimusta journaalirankingeista ja niiden vaikutuksista tutkimuksentekoon tehdään (ja julkaistaan ihan kansainvälisisiä huippulehtiä myöten) yhä enemmän. Siitä huolimatta, että yhä yleisempää on törmätä konferensseissa pääpuhujiin tai kunniapalkintoja saaviin alansa konkareihin, jotka vannovat julkisesti kuinka “all rankings are from hell” (laitaksemme erästä kunniapalkinnon vastaanottanutta kollegaamme). Siitä huolimatta, että yhä useammassa journaalissa toimituskunnan jäsenet sekä uudet tai väistyvät päätoimittajat kirjoittavat nykyisen mittauskulttuurin tiedettä tuhoavista vaikutuksista. Siitä huolimatta, että käytäväpuheissakaan kukaan ei tunnu uskovan rankingien hyödyllisyyteen saati kattavuuteen (ehkä lukuunottamatta niitä, joiden koko ammatillinen identiteetti rakentuu omien rankingpisteiden pohjalta). Kaikelta tältä johto kuitenkin ummistaa silmänsä ja korvansa. Miksi? 

Monet tutkijat kutsuvat sokeaa uskoa “tieteellistä laatua” mittaavien numeroiden autuaaksi tekevään voimaan fetissiksi. Tiettyyn fetissiin vihkiytymättömien silmissä fetisoituun asiaan tai esineeseen ladattu ihailu ja kunnioitus on kummallista, jopa mielipuolista. Näin argumentoi myös Simon Hussain (2013), joka jatkaa journaalirankingeista ja niiden vallasta käytyä kriittistä keskustelua käyttämällä esimerkkinä kauppakorkeakouluissa maailmalla käytettyä “laatulistaa” (ABS-lista). Hän on huolissaan tällaisten laatulistojen vallasta tappaa uusia tutkimusaloja, monitieteisiä lähestymistapoja ja –menetelmiä ja tuhota jopa sukupolven verran tutkimusmaailmalle ominaista moniäänisyyttä ja rikkautta. 

Aika näyttää, mikä on johdon listafetisismistä maksamamme hinta. Sitä odotellessa voimme jatkaa juttujemme vääntämistä väkisin “nelostason” lehtien näköisiksi; osallistua konferensseihin ja seminaareihin, joissa ei niinkään keskustella kuinka tehdä hyvää tutkimusta, vaan kuinka julkaista se mahdollisimman korkean tähtiluokituksen lehdissä; ohjata opiskelijamme aidon ihmettelyn sijaan julkaisustrategioiden äärelle; ihailla kollegoita, joiden ansioita ovat tuoreiden ajatusten sijaan pitkät julkaisulistat; sekä antaa julkaisemisen ohjata tutkimusta, eikä tutkimuksen julkaisemista, kuten Suhaib Riaz kuvaa. Tätä tehdessämme löydämme kenties sen Hussainin kuvaaman graalin maljan, josta löytyy yksi ja yksinkertainen tieteellisen laadun ideaali – jota vielä kaiken lisäksi voidaan mitata helposti numeroilla.  

P.S. Ian Thatcher ruotii tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä (8/2013, s. 54) Britanniassa joka kuudes vuosi tehdyn kansallisen tutkimuksen arvioinnin (REF, Research Excellence Framework) vaikutuksia ja toteaa, että siinäkin käytetyt kriteerit johtavat yhdenmukaisuuteen ja varman päälle pelaamiseen. Kyseisessä arvioinnissa oppiainekohtaiset komiteat arvioivat jokaisen tutkijan tuotokset erikseen ja vain parhaille myönnetään rahoitusta jatkossakin. Thatcher kritisoi järjestelmää myös seuraavista syistä:  

• REF-arvioinnit lisäävät hierarkiaa ja kilpailua tutkimustyöhön, jonka kuuluisi perustua yhteistyöhön ja kunnioitukseen. 
• Työpaikat tapaavat mennä niille, joilla uskotaan olevan ’parhaat tuotokset’ seuraavassa arvioinnissa, riippumatta laitosten muista tarpeista. 
• Julkaisupaineet ohjaavat tutkijoita keskittymään artikkeleihin ja muu julkaisutoiminta (esimerkiksi kirjojen kirjoittaminen) tyrehtyy. 
• Arvioinnit vievät kohtuuttomasti aikaa ja rahaa, jonka voisi käyttää itse tutkimukseen. 
• Järjestelmä on altis korruptiolle - paneelin jäsenyys ja korkeat arvosanat näyttävät korreloivan keskenään. 

Simon Hussain (2013) Journal list fetishism and the ‘sign of 4’ in the ABS guide: a question of trust? Organization, online ahead of print.
Ian Thatcher (2013) Kilpailu pilaa yhteistyön. Yliopisto 8/2013, s. 54.

Kaunosielut

Yliopistoissa on käynnissä melkoinen murros, joka aiheuttaa monille osallisille epävarmuuden tunteita. Kaunokirjallisista akateemisen maailman kuvauksista kirjan julkaissut Joel Kuortti (2013) kuitenkin muistuttaa, että historiallisessa valossa emme elä niin erityislaatuisessa tilanteessa, kun ehkä kuvittelemme. Vuosisatojen aikana yliopistoja on lakkautettu, yhdistetty, perustettu ja siirretty; ne ovat käyneet läpi aatevirtauksia, lamoja, sotaa ja rauhaa; ja niiden suhteet yhteiskuntaan ja kansaan ovat eläneet siinä mukana (s. 224). 

Kuortti esittelee 55 teosta, jotka käsittelevät yliopistomaailmaa 1400-luvulta tähän päivään. Yrjö Koskisen teoksessa Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-aialla (1862) kuvataan 1400-luvulla Pariisissa opintonsa aloittanutta Olavia. Oppia ammennettiin karuissa olosuhteissa lattialla istuen, koska penkillä istuminen saattaisi synnyttää turhaa ylpeyttä. Sekä opettajat että oppilaat viihtyvät kapakoissa, joissa syntyy myös kahakoita. Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoittuvassa teoksessa Ylioppilaita (1944) ilmenee puolestaan kielikahinoita, niin rahvaan ja sivistyneistön välillä latinan kielestä kuin suomen- ja ruotsinkielisten välillä. Ruotsinkieliset härnäävät suomenkielisiä: ”Kun nyt olette akateemisen sivistyksen saanut, niin ettekö huomaa, että se (Suomen kieli) on köyhä, taipumaton? Eikö mielenne tee valita toista kieltä itsellenne?" (s. 223/41 JK). (Nykyään olemmekin sitten valinneet englannin...)

Naisten asema puhuttaa myös kaunokirjallisuudessa. L. Onervan satiirisessa novellikokoelmassa Nousukkaita: Luonnekuvia (1911) Suoma Sutela päätyy yliopistoon opiskelemaan kielitieteitä, mutta ottaakin uuden päämäärän: ”Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa”, mikä olisi lisäksi ”laillinen ja kaunis syys luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista" (s. 149/125 JK). 1930-40 -luvuille sijoittuvassa Paula Havasteen Kaksi rakkautta -teoksessa (2010) nuoren sielutiedettä (sittemmin psykologiaa) opiskelleen Annan ”tiedon jano muuttui rakkaudeksi tietoon, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärsi, miten hienoa tiedemiehen työ voisi olla. Se ei kuitenkaan olisi hänen osansa, sillä perheenäitinä sellainen ura oli liki mahdoton.” (s. 48/172 JK)

Ilmari Turjan romaanissa Johannes Renko, ylioppilas (1938) Johannes pohtii ”Tällaistako siis oli akateeminen opetus? Ja tällainenko oli opettaja? Oliko hän päässyt kosketukseen tieteen suuren hengen kanssa?” (s. 14/165 JK)  Enemmän nykypäivään resonoivan havainnon tekee agronomi Riipinen Maila Talvion romaanissa Kultainen Lyyra (1954): ”Kilpaa pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei.” (s. 135 JK) Myös Vuokko Tolosen tieteisromaania ja yhteiskunnallista dekkaria yhdistävässä teoksessa Tampereen ilmasto (1997) kaikuvat tutut äänet: ”Aina sama laulu jonka nimi on tulosvastuu ja kilpailukyky, kertosäkeenä tutkimusten ostopalvelu, aivojen ja arvojen prostituutio.” (s. 101/213 JK) Myös Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuodessa (2003) ”kilpailu paikasta auringossa käy kiihkeänä. Ihmiset julkaisevat kuin niillä olisi painokone kotona” (s. 73/211 JK). 

Kuortti, Joel (2013). Yliopistoon! Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta. Gaudeamus, Helsinki.

Opetukselle hintalappu?

Yliopistojen rahoitus on näinä päivinä tiukoilla. Vaikka Huippuyliopiston budjetti on komealta kuullostava 400 miljoonaa euroa, sitä tulee arvioida suhteessa tulosodotuksiin, kuten rehtorimme Talouselämän (29/2013, s. 13) haastattelussa muistuttaa. Sillä on siis päästävä maailmanluokkaan – ja pian. Koska laadusta ei haluta tinkiä jää jäljelle määrästä leikkaaminen, eli esimerkiksi tutkimus- ja opetusalojen lakkauttaminen. 

Resurssien niukkuuden yhteydessä nousee nykyään poikkeuksetta esille poliittisesti kuuma peruna lukukausimaksuista (tai ”koulutusviennistä”, niin kuin sitä on ryhdytty hienosti kutsumaan). Mainitussa haastattelussa rehtorimme kertoo, että noin 6000 suomalaista opiskelee ulkomailla, maksaen opinnoistaan lukukausimaksuja. Samassa ajassa Eta-alueen ulkopuolelta tulee Suomeen 4000 opiskelijaa, joilta ei peritä lukukausimaksuja. Lukukausimaksujen puoltajien (ja vähän muidenkin) onkin helppo ihmetellä, miksi yliopistojen tiukentuvassa rahoitustilanteessa olemme valmiita käyttämään verorahojamme tuhansien ulkomaalaisten opiskelijoiden koulutukseen, vaikka meillä ei ole takeita heidän työllistymisestään Suomeen. Toiset menevät ihmettelyä pidemmälle ja visioivat korkeatasoisesta koulutuksestamme kunnon vientituotetta. Opetukselle hintalappua vaativat myös jotkut opettajat, jotka haluaisivat tehdä työnsä paremmilla resursseilla. 

Yleisemmin lukukausimaksukeskustelua luonnehtii epämääräisyys ja muotitermeillä naamioidut ideologiset kytkökset - puolin ja toisin. Pääsääntöisesti keskustelusta puuttuvat asianosaisten, eli esimerkiksi tänne ulkomailta tulevien opiskelijoiden, tänne työllistyvien valmistuneiden, täältä syystä tai toisesta pois muuttavien osaajien ja heidän opettajiensa äänet, vaikka niin ”koulutusviennin” kuin maksuttoman yliopistokoulutuksenkin puolestapuhujat hyötyisivät kunnon dialogista. 

Tähän dialogiin antaa aineksia Annaleena Kurosen juttu Aino-ylioppilaslehdessä (2/2013) opiskelijoista, jotka ovat tulleet ulkomailta Huippuyliopistoon. Vaikka kaikkien seitsemän haastateltavan päätökseen tulla Suomeen opiskelemaan oli vaikuttanut koulutuksen maksuttomuus, ei kukaan heistä suunnitellut lähtevänsä täältä heti valmistumisen jälkeen. Yksi kertoi arvostavansa suomalaista yhteiskuntaa ja haluavansa maksaa veronsa tänne. Toinen suunnitteli perustavansa ja kolmas oli jo perustanut tänne oman yrityksen. Neljäs toivoi voivansa rakentavansa työuransa täällä, mutta epäili kielimuurin vaikeuttavan työnsaantia. Viides kuvaili jopa suomenkielentaitoisten ulkomaalaisten kokevan työnsaannin haasteelliseksi. Myös ylioppilaskunnan vuonna 2011 kansainvälisille opiskelijoille suunnatun kyselyn 400 vastaajasta vain 15,5 % suunnitteli muuttavansa Suomesta valmistuttuaan. Peiliin katsomiseenkin on siis aihetta, jos haluamme lukukausimaksujen sijaan houkutella ulkomailta tulleet opiskelijamme jäämään valmistuttuaan hyödyntämään osaamistaan Suomeen.

Korruptiota julkaisukoneistossa

Moni lukijoista muistanee tai on kuullut fyysikko Alan Sokalin tempauksesta vuodelta 1996. Sokal tarjosi Social Text –nimiseen postmodernin kulttuurintutkimuksen lehteen julkaistavaksi artikkelia, jonka hän oli tarkoituksella kirjoittanut vaikeaselkoiseksi hölynpölyksi. Journaali julkaisi artikkelin, jolloin Sokal paljasti sen postmodernia filosofiaa kritisoivaksi huijaukseksi. Tapaus käynnisti kiivaan keskustelun julkaisukäytännöistä, tutkimusetiikasta (myös Sokalin omasta etiikasta) ja humanististen ja luonnontieteiden eroista. 

Tämän päivän hölynpölyä tuottavat niin kutsutut saalistavat journaalit (predator journals), kuten John Bohannon raportoi tuoreessa Science-lehdessä. Niissä tutkija maksaa joko artikkelin ottamisesta arviointiprosessiin tai arviointiprosessin läpikäyneen artikkelin julkaisemisesta. Näiden lehtien arviointiprosessit ovat kuitenkin tieteellisesti kyseenalaisia, kuten Bohannonin tekemä testi osoittaa. Hän lähetti tekaistun, uutta syöpälääkettä kehittelevän paperin arvioitavaksi 304 julkaisumaksuja perivään open-access –journaaliin. Artikkeli sisälsi perustavanlaatuisia, alkeellisia virheitä, jotka  mitätöivät täysin sen tulokset ja johtopäätökset. Niin käsittämättömältä kun se kuulostaakin, yli puolet näistä journaaleista hyväksyi paperin julkaistavaksi sellaisenaan.

Tarkemmin sanottuna 157 journaalia hyväksyi paperin ja 98 hylkäsi sen (49:ssa arviointiprosessi oli joko kesken tai minkäänlaista vastausta ei kuulunut). 60 prosenttia niistä 255 journaalista, joissa paperi kävi läpi koko toimitusprosessin, ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vertaisarviointia. Bohannon huomauttaa, että hylkäykseen päättyneen prosessin osalta näin kuuluikin tapahtua: päätoimittajat katsoivat paperin niin surkeaksi, ettei sitä ollut syytä edes lähettää arvioitavaksi. Niistä 106 journaalista, jotka tekivät jonkinlaisen arvioinnin, 70 prosenttia kuitenkin hyväksyi paperin. Arvioissa kiinnitettiin huomiota lähinnä teknisiin yksityiskohtiin kuten asetteluun ja kieleen, ja vain 36 lehteä kiinnitti huomiota paperin merkittäviin tieteellisiin ongelmiin. Näistäkin 16 lehteä julkaisi paperin siitä huolimatta, että arviot nostivat esille merkittäviä ongelmia. 

Merkillepantavaa on, että kyseenalaiseen julkaisutoimintaan eivät osallistuneet ainoastaan epämääräisten osoitteiden ja yhteystietojen taakse piiloutuvat tuntemattomat julkaisijat. Myös esimerkiksi Elsevierin ja Sagen kustantamat lehdet, jotka nettisivuillaan vannovat tiukan ja laadukkaan vertaisarvioinnin ja alan tieteellisten suositusten nimeen, olisivat julkaisseet Bohannanin tekaistun hölynpölypaperin. Sagen julkaisema lehti ei esimerkiksi vaatinut minkäänlaisia muutoksia paperin tieteelliseen sisältöön, vaan ilmoitti hyväksynnästä 3100 dollarin julkaisumaksun kera. Poikkeuksiakin löytyi ja jotkut sellaiset suhteellisen tunnetut open access –journaalit, joita on kritisoitu niiden arviointiprosessien laadusta, osoittautuivatkin yllättävän tiukoiksi seuloiksi. Niiden joukosta löytyi myös se yksi ja ainoa journaali, joka kiinnitti huomiota paperin eettisiin ongelmiin kuten koesoluja tuottavien eläinten kohteluun (ja sittemmin hylkäsi paperin sen tieteellisen laadun vuoksi). 

Bohannon ei kritisoi open access –periaatetta sinänsä, vaan sen toteuttamista journaaleissa, jotka eivät väitteistään huolimatta suorita minkäänlaista tieteellistä arviointia julkaistessaan laadultaan onnettomia ja jopa tekaistuja juttuja rahasta. Tämän seurauksena aika monen tutkijan ansioluettelosta löytynee aikamoista sekundaa. Tämä ei liene suuren mittakaavan ongelma Suomessa, mutta varamme saamme silti pitää julkaisupaineiden kasvaessa. Bohannon puhuu villin lännen meiningistä, meistä kyse on julkaisufetisismin ruokkimasta korruptiosta. 

Ks. myös Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä.

Bohannon, John (2013). Who's Afraid of Peer Review? Science, Vol. 342, 4 October 2013.