torstai 29. elokuuta 2013

Kehossa, mielessä, sydämessä

Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö käynnistelee yliopistonjälkeistä elämäänsä. Huippuyliopistoa ei kuitenkaan ole aivan helppoa karistaa kannoiltaan ja kehostaan. Aktiivityttö joutuu erikseen muistuttamaan itseään, ettei hänen tarvitse enää uusintaa lukuisia vuosien varrella rutinoituneita käytänteitä uudessa arjessaan. 

Kun sähköpostin merkkiääni piippaa puhelimessa, Aktiivitytön olemus muuttuu levottomaksi ja keskittyminen katkeaa - voihan postilaatikkoon olla kilahtanut jokin tärkeä, äkillistä huomiota vaativa ja lisää työtä teettävä viesti johdolta, kollegalta tai opiskelijalta. Innostusta, jännitystä ja stressiä tihkuva aalto on juuri pyyhkäisemässä hänen lävitseen, kun hän oivaltaa että itseasiassa kukaan ei enää voi vaatia häneltä yhtään ideaa, ajatusta, arviointia, lomakkeen täyttämistä, ohjetta, neuvoa, raporttia, kuuliaisuutta, mitään muutakaan. Hänellä ei itseasiassa edes ole velvollisuutta käyttää koko sähköpostia, ellei häntä satu huvittamaan. Ensitöikseen hän poistaa puhelimestaan sähköpostin merkkiäänen. 

Kun Aktiivityttö eksyy vielä kerran selaamaan Huippuyliopiston tietokantoja, hän tekee mielessään vertailua kollegoidensa “huippujulkaisujen” määrästä (ai, ei tuollakaan ollut tuota enempää artikkeleita… No tuolla on kyllä paljon enemmän kuin minulla…) ja vertailukohteesta riippuen tuntee kehossaan joko ahdistavaa riittämättömyyttä tai piilevää ylemmyydentuntoa. Vaikka hän tietää, ettei hänen arvoansa enää mitata huippuartikkelien määrässä, hänen on vaikea päästää irti asetelmasta, joka häneen on vuosien varrella iskostettu, ja mielihyvästä, jonka tässä asetelmassa pärjääminen väistämättä tuottaa. 

Kun Aktiivityttö käy illalla nukkumaan, hän vilkaisee herätyskelloa ja laskee automaattisesti montako tuntia ehtii tänä yönä nukkua, jotta ehtii ajoissa töihin, jotta ylitöistä pullisteleva tehtävälista lyhenisi edes piirun verran, jotta lapset eivät joutuisi olemaan liian pitkiä päiviä hoidossa, jotta hän olisi hyvä ja tehokas ihminen. Kunnes hän muistaa, että hänhän voi aivan itse päättää mihin aikaan hän seuraavana aamuna herää. Hänellä ei ole kiire bussiin, vaan hän ehtii kammata koululaisensa hiukset, lukea päivän lehden, valmistaa uunipuuron. Hän voi katsoa ikkunasta ulos ja päättää auringon asennosta, aloittaako töiden parissa heti aamusta vai ryhtyäkö ensin puutarhatöihin. Ja vaikka hän työskentelisikin lopulta vain muutaman tunnin, hän tuntee saaneensa enemmän aikaan kuin kokonaisessa työpäivässä Huippuyliopistossa.

Aktiivityttö ei ole toimeton. Hän tekee edelleen työtään mutta ei enää alista itseään hallintakäytännöille joissa häntä mitataan, pisteytetään, arvioidaan, luokitellaan, vertaillaan ja pelkistetään. Tai niin hän luulee, huomatakseen että yli vuosikymmenen yliopistotyön jälkeen erilaiset hallintakäytännöt ovat yllättävän lujassa – asentoina, reaktioina ja tunteina kehossa, mielessä ja sydämessä. Vapautumisen tiellä hän on vasta alussa.



sunnuntai 25. elokuuta 2013

Indikaattorionni

Huippuyliopistoblogin lukijoiden suureksi helpotukseksi voimme paljastaa, että yliopistoomme pesiytynyt arviointi- ja mittauskulttuuri ei suinkaan ole mielivaltaista. Yhä useampaan asiaan alkaa nimittäin löytyä liuta yksityiskohtaisen tarkkoja kriteereitä, mittareita ja indikaattoreita. 

Ensimmäinen esimerkkimme ovat Huippuyliopistossa laaditut avainsuoritusindikaattorit (jep, olemme ihan tosissamme tuon sanahirviön kanssa). Avainsuoritusindikaattoreilla mitataan toiminnan laatua ja kehittymistä. Tutkimuksessa strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat muun muassa julkaisujen laatu, kilpailtu tutkimusrahoitus ja palkinnot. Kouluissa on määritelty myös omia, sisäisiä avainsuoritusindikaattoreita, joissa tarkennetaan mitkä journaalirankingit huomioidaan artikkelien laskemisessa. Koulutuksessa strategisiin avainsuoritusindikaattoreihin kuuluu opetuksen laatu, jota mitataan esimerkiksi kurssipalautteen arvosanoilla ja pedagogisen koulutuksen suorittaneiden opettajien osuudella. Koulukohtaisesti mitataan myös tutkintoja ja ulkomaisten vaihto-opiskelijoiden osuutta. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden strategisia avainsuoritusindikaattoreita ovat – kumma kyllä - lähinnä taloudelliset määreet. Koulukohtaisesti yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kertovat myös opiskelijoiden työllistyminen, palkkataso ja mediaosumien lukumäärä. (Liekö meillä puutteita ymmärryksessämme, mutta emme aivan suoralta kädeltä hahmoita, miten valmistuneiden palkkataso “indikoi” yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Myös mediaosumien laskeminen herättää kysymään, mitä mediaosumien lukumäärä lopulta kertoo yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, jos "osumien" sisältöön ei kiinnitetä huomiota.) 

Toinen esimerkkimme on käsiimme kantautunut luonnos, jossa hahmotellaan tenure track –professoreiden valinta- ja ylennyskriteereitä. Päästäksesi vaikkapa Associate Professoriksi sinua arvioidaan sekä tutkimuksellisen kokonaistuottavuutesi että tutkimuksesi laatutason perusteella. Laatutasosi tulee olla “erittäin hyvä”, joka tarkoittaa esimerkisi kauppakorkeakoulun tapauksessa artikkeleita ABS-listan neloskategoriassa, JUFO-listan kolmostasolla tai autuaaksi tekevällä FT45-listalla. Määrällisesti sinulla tulee olla vähintään kuusi riittävän korkealle rankattua julkaisua. Parhaat rankingtulokset tuplataan ja artikkeli esimerkiksi FT45-listan lehdessä lasketaan kahdeksi julkaisuksi. Jos haluat “erittäin hyvän” sijaan osoittaa “erinomaisuutta”, sinulla tulee olla “useita” julkaisuja arvostetuimmissa journaaleissa. Ehkäpä joku fiksu matemaatikko voisi jopa laatia meille kaavan julkaisupanoksen kätevään optimointiin? 

Selkeät ja läpinäkyvät kriteerit ovat luonnollisesti hieno juttu. Blogiin tulleiden kommenttien ja kertomusten perusteella ehdotamme julkikirjattavaksi myös muutamia päätöksenteon kannalta olennaisia, toistaiseksi virallisista ohjeista puuttuvia indikaattoreita:

  • Tutkimuksesi strateginen painopisteaste, eli kuinka lähellä tutkimuksesi on laitoksella vahvassa asemassa olevien professorien omia tutkimusagendoja.
  • Henkilökohtainen suhdeindikaattori, joka osoittaa kaveruutesi asteen dekaanin tai jonkin muun merkittävän henkilön kanssa, ja siten myös ansaitsemasi kulissientakaisen lobbauksen määrän.
  • Ulkomaalaisuusmuuttuja (mitataan asteikolla 0/1). Huomioithan, että muuttujan arvo 1 kääntyy eduksi tilanteessa, jossa päättävillä tahoilla on intressi saada ulkomaalaisen henkilökunnan osuutta kuvaava prosenttiluku kauniimmaksi. Toisaalta se koituu haitaksi tilanteessa, jossa laitoksella pedataan paikkoja omalle väelle, joka tenure-järjestelmän myötä uhkaa pudota pihalle koko talosta. 
  • Arvokuuliaisuusyhtälö kertoo, kuinka sitoutunut olet yliopistomme arvoihin, visioon ja strategiaan. Olethan siis jo pakannut matkalaukkusi maailmanluokkaan? Ennen lähtöä muista myös kysyä läheisiltäsi, mitä mieltä he ovat tulevista ympäripyöreistä työpäivistäsi.

P.S. Osataan sitä tehdä päätöksiä muuallakin

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Huuda (akateemisesta) vapaudesta

Huippuyliopiston jättänyt Aktiivityttö on keskustellut lukuisten kollegoidensa kanssa lähtönsä syistä (ks. Minusta tulee isona ja En luovuta). Jutellessaan osastonsa professorin kanssa tulevaisuudensuunnitelmistaan tämä koko ikänsä yliopistotyötä tehnyt professori toteaa, että vihdoin Aktiivitytöllä on mahdollisuus saavuttaa työssään vapaus.

Siis mitä? Eikö meidän tutkijoina ja opettajina nimenomaan tulisi nauttia akateemisesta vapaudesta - ja yhtälailla sen tuomasta vastuusta? Miksei uudessa, uljaassa yliopistossa kukaan huuda tai edes puhu ajattelun, tutkimuksen ja tieteen vapaudesta? Siksi, että jo hyvän aikaa paikkoja on miehitetty niillä, joiden omien etujen mukainen nykyinen järjestelmä on. Niillä, jotka jo valmiiksi tekevät tutkimusta kilpailuideologian mukaisesti valituista, strategisista aiheista, joille on olemassa kilpailuideologian mukaiset julkaisukanavat ja kansainvälinen hyväksyntä. Tutkitaan siis sitä, millä voi menestyä - ei välttämättä sitä, mikä on tärkeää.

Vapauden tukahduttaminen (eli vallankäyttö) ei toki tapahdu suoraviivaisesti siten, että sinut tutkijana pakotetaan tutkimaan tiettyä aihetta tietyllä tavalla. Sen sijaan puolestasi määritellään, mitä pidetään tärkeänä ja oikeanlaisena tutkimuksena (esimerkiksi riittävän korkealle rankatut, tietyissä lehdissä julkaistut jutut). Harjoitat näennäistä vapautta, kun saat aivan itse päättää teetkö ja pyritkö julkaisemaan tutkimuksesi Huippulehti A:n vai Huippulehti B:n normien mukaisesti. Vielä hienompaa on, että sinulle tarjotaan vain omien etujesi mukaisia valinnanmahdollisuuksia - Paskalehti C:hän (tai mikä tahansa lehtien ulkopuolinen vaihtoehto tai kontribuutio) on jo määritelmällisesti mahdollisuuksien ulkopuolella, jos aiot pysyä pallillasi. 

Vaihtoehtojen ja tutkimuskäytäntöjen kaventuessa et itseasiassa enää edes huomaa, että puolestasi on määritelty, mistä voit ylipäätään päättää ja mistä et. Nyky-yliopistossa voimme siis määritellä akateemisen vapauden mahdollisuudeksi valita ennalta määrittelyistä vaihtoehdoista taktisesti parhaat kilpailuvaltit. Vaarana on, kuten filosofi Frank Martela toteaa sunnuntain Helsingin Sanomissa (18.8.2013, C10): “Mitä enemmän johtaja alkaa kontrolloida ihmisiä, sitä enemmän ihmiset tekevät vain sen, mitä käsketään.” Niinpä - ei kummoinen visio akateemiselle tutkimustoiminnalle. 

Loppujen lopuksi vapaus on itseisarvo, jota on vaikea mitata ja määritellä. Sen kuitenkin tuntee, kun se häviää. Aktiivitytön vapaudenkaipuu kävi niin kovaksi, että siinä rytäkässä hän menetti yliopistonsa, mutta sai tilalle jotain ihan uutta.

lauantai 17. elokuuta 2013

Julmia unelmia

Pohditko joskus, että voisit vaihtaa yliopistotyön johonkin muuhun, mutta et halua heittää hukkaan kaikkia niitä taitoja, verkostoja ja saavutuksia, joiden eteen olet vuosien varrella työskennellyt? 

Kirjassaan Cruel Optimism Lauren Berlant (2011) kutsuu julmaksi optimismiksi tilannetta, jossa solmimme ja ylläpidämme tunnesiteitä hyviksi havaitsemiimme tai uskomiimme asioihin ja ihmisiin, jotka kuitenkin pettävät meidät. Ihminenhän kiinnittyy aina johonkin, Berlant ajattelee psykoanalyyttisia polkuja seuraillen. Mutta nykymaailmaa tarkkaillessaan hän joutuu toteamaan, että olemme ongelmissa kiinnikkeidemme kanssa. Hyvän elämän utopiat, kuvat ja unelmat, joiden piti toteutua liberaalin demokratian olosuhteissa, karkaavat käsistämme. Lapset ovat vanhempiaan köyhempiä, talot homehtuvat, koulutus ei tuokaan työtä, ruokakin lihottaa ja liitot päätyvät eroon. Neoliberaalia kansalaista (tai ei-kansalaista) odottaa umpikujaa muistuttava tila, jossa taloudelliset, poliittiset, ekologiset ja kulttuuriset kriisit ovat sulautuneet yhdeksi ja samaksi normaalikriisiksi: kierrämme ympyrää, poljemme vettä, sinnittelemme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me opiskelimme ja valveuduimme, hampaamme fluorattiin ja saimme opo-ohjausta, jotta meistä tulisi jotain, jotta maailma menisi eteenpäin. 

Nekin, jotka eivät ole koskaan saaneet maistaa hyvää elämää, pyrkivät epätoivoisesti sen läheisyyteen. Jos ei voi saada keskiluokkaista perheidylliä, voi asuntovaunuunsa kyhätä jäljitelmän siitä. Voi valehdella perheelleen olevansa menestyvä yrittäjä ja ollakin, laittomassa bisneksessä. Voi äänestää kauniita ja rohkeita menestyjiä siinä toivossa, että jotenkin tulee heidän kaltaisekseen. Tai voi edes lämmitellä heidän loisteessaan, vähän niin kuin ihmiset lämmittelevät mieltään sisustuslehtien hulppeita kämppiä selaillen. Voi pyrkiä henkensä kaupalla Välimeren yli laittomaksi siirtolaiseksi, koska hyvän elämän unelma asuu (Pohjois-Amerikan ohella) Euroopassa. 


Akateemisen maailman toimijat – etenkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla – ovat nyky-Suomessa väkeä, joka on hakeutunut asemiinsa vahvasti humboldtilaisia hyveitä tavoitellen. Etsimme totuutta, kyselemme syntyjä syviä, emme tyydy pintaraapaisuihin, emmekä varsinkaan kaihda kritiikkiä, kun sen paikka on. Olemme omissa sielun silmissämme tiedon sankareita, jotka rientävät pelastamaan Suomi-neidon ja maaäidin perikadon kidasta. Totta kai omakin maine siinä kirkastuu. Nimenomaan se maine, josta toiset samanmieliset meidät tunnistavat. Tuo teki oikein, hän uhmasi vallan vääristyneitä länkisääriä, hän ei kumartunut maan tavan edessä. Ja unelmassa kansalaiset laajoin joukoin tunnistaisivat oikein tekemisen, olisivat puolellamme. Että totuus voittaisi, ja me siinä mukana. Eläisimme elämää, johon mahtuisi tämä rohkea riento, paljon työtä, vaatimaton mutta riittävä elintaso, perhe, elämä. Rakkaus, oikeus ja totuus. 

Sitä tietä oletimme voivamme käydä. Mutta toisin kävi. Tässä kohtaamme oman variaatiomme julmasta optimismista. Vaikka akateemisen kapitalismin ruuvia kierretään kaiken aikaa kireämmälle, sinnittelemme Mona Mannevuon (2013) mukaan aina vain pilatuissa ja puhkisaneeratuissa yliopistoissa, koska koemme siten olevamme lähellä alkuperäistä unelmaamme. Kun joku poikkeusyksilö saa näkyvän tunnustuksen, unohdamme ongelmat. Aplodeeraamme mukana ja tunnemme optimismia, joka koukuttaa meidät edelleen sinnittelemään. Siksi emme protestoi järjettömiä "uudistuksia" – napisemme, mutta emme oikeasti pane hanttiin – koska olemme affektioistamme kiinni ajatuksessa yliopistosta. Vaikka nykyiset "uudistetut" yliopistot ovatkin yhtä lähellä unelmaamme kuin työ oikeasti oli lähellä vapautta Auschwitzissa. 

Toisinaan leikittelemme ajatuksella lähteä. Olemme kuitenkin “sijoittaneet” akateemisuuteen niin paljon, ettemme voi vain lähteä ja lopettaa. Näiden esimerkiksi uraamme ja kollegoihimme tekemiemme “sijoitusten” kautta kiinnitymme yhteisöömme ja koemme jatkuvuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Julma optimismi pitää meidät kiinni huonoissakin yhteisöissä ja ihmissuhteissa, koska lähteminen tekisi tyhjäksi kaiken siihenastisen vaivannäkömme, ja pakottaisi meidät repimään tunnesiteet irti nykyisistä kohteistaan. Mihin sitten kiinnittyisimme?

Rosalind Gillin (2009) mukaan julma optimismi ylläpitää myyttiä hyvästä akateemisesta elämästä. Huomenna vastaan kaikkiin roikkuviin meileihin. Sitten helpottaa, kun saan tämän kurssin vedettyä. Hengähdän, kun väitöskirja valmistuu. Kesälomalla ehdin kirjoittaa nämäkin artikkelit valmiiksi. Eläkkeellä ehdin hoitaa lastenlapsia. Kun saan hakemani rahoituksen, ehdin keskittyä tutkimukseen. Loman jälkeen jaksan paremmin. Tosiasiassa julma optimismi tekee asiat vain pahemmiksi, koska sen kautta osallistumme uuvuttavan järjestelmän ylläpitoon. 

Gill huomauttaa, että tyytymättömyys yliopistotyön nykyisiin ehtoihin ja puitteisiin leimataan helposti turhaksi valitukseksi. On helpompaa jakaa yksilöille vinkkejä työn tehostamiseen ja ajanhallintaan, kuin puuttua kestämättömiin työmääriin. Lue sähköpostit vain kerran päivässä. Älä vastaanota opiskelijoita ilman hyvää syytä. Delegoi hommia. Hanki siivooja. On helpompaa syyllistää yksilöitä, kuin kyseenalaistaa mahdottomia vaativa instituutio. Omapahan oma häpeäsi, jos et osaa organisoida työtäsi oikein. Samaan aikaan institutionaaliset käytännöt, kuten työajankirjausjärjestelmä, ylläpitävät omaa näennäistodellisuuttaan ja tekevät ylityöt näkymättömiksi. 

Gill kysyy, voisiko joka puolelta läpitunkevan tyytymättömyyden ymmärtää valituksen sijaan kriittiseksi analyysiksi akateemisen työn ehdoista tai jopa poliittiseksi muutosvaatimukseksi paremman työelämän puolesta. Tämä vaatisi yliopistolta kuitenkin kriittistä itseymmärrystä. Se ei valitettavasti ole yksi Huippuyliopiston vahvuuksista. Ennemminkin näyttää siltä, että julman optimismin kaksoissidosten purkaminen jää pienen ihmisen tehtäväksi. Pitäisi uskaltaa esittää poliittisia vaatimuksia. Aikamme politiikka on kuitenkin sekin kiertynyt samaan ongelmalliseen vyyhtiin. Muutoksia tuntuu olevan mahdotonta saada aikaan, kukaan ei pysty kankeamaan neoliberaalia pikajunaa pois tuhoraiteelta. Uusia utopioita on järkyttävän vaikea saada muotoiltua, ne tuntuvat jo syntyessään mahdottomilta. Lauren Berlant kysyy, voisiko vyyhtiä alkaa purkaa tässä ja nyt tunteiden kautta, niitä artikuloimalla ja tuomalla tietoiseen tarkasteluun. Miksi jotkut asiat tuntuvat hyvältä ja toiset eivät? Mihin sinä kiinnityt? Voisitko kiinnittyä toisin? Voisitko löytää yhdessä toisten kanssa uusia kohteita? Vieläkö rakastaisit tätä tyhjäksi imettyä yliopiston kuorta, jos alkaisi tuntua siltä, että unelmasi väikkyy sittenkin jossain muualla? 

Kaikki optimismi on julmaa, mutta jotkut ovat julmempia kuin toiset. Sellaiset unelmat ne vasta julmia ovatkin, joita syötetään toisille ihmisille tietäen, etteivät he niitä koskaan saavuta, mutta heidän sinnittelynsä voidaan käyttää hyväksi. Meidän aikamme barbariaa on se, että niin monet kiittävät saamastaan kepin opista, ja yhtyvät vaatimuksiin kovemmasta kurista ja omasta vastuusta. Seuraavaksi joudumme kenties toteamaan, että uusin affektiivinen kiinnittymiskohde ovat kepit, raipat ja (budjetti)kuri. Onhan niissä ainakin voimaa, jos ei juuri muuta.

Lähteet:
Berlant, Lauren (2011). Cruel Optimism. Duke University Press.
Gill, Rosalind (2009). Breaking the silence: The hidden injuries of the neoliberal university. In: Flood,R. & Gill,R. (eds) (2009) Secrecy and Silence in the Research Process: Feminist Reflections. Routledge.
Mannevuo, Mona (2013) Velvollisuutena mielekäs työ: Y-sukupolvi ja julma optimismi. Esitys tutkimusseminaarissa Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoululla 15.3.2013. Ks. myös Mona Mannevuo (2012) Julman optimistista onnellisuuspolitiikkaa. Teoksessa: Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen (toim.) Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa. Turku: Utukirjat. 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Johtamisesta ja päämääristä

Huippuyliopiston hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta on arvostettu ja menestynyt yritysjohtaja. Talouselämässä (26/2013) Alahuhdasta julkaistun jutun mukaan hänen  johtamansa Koneen on siivittänyt menestykseen hyvä työilmapiiri. Alahuhta näkee johtamistyössään ensiarvoisen tärkeäksi ihmisten johtamisen, suunnan näyttämisen ja hyvän yhteishengen luomisen. Olennaista on, että “jokainen organisaatiossa tietää oman työnsä merkityksen. Se valkenee, jos johto asettaa tarpeeksi selvän päämäärän ja viestii yksinkertaisesti.” (s. 27) 

Mutta istuuko suuryrityksen johtamismalli yliopiston toimintaan? Onko yliopistossa tarkoituksenmukaista, että johto asettaa toiminnan päämäärät? Voiko yliopiston toiminnan päämäärä ylipäätään olla ennalta määriteltävissä? Entä kenelle tutkijat ja opettajat ovat toiminnastaan tilivelvollisia – johdolle, tiedeyhteisölle, opiskelijoille vai yhteiskunnalle? Kuinka tieteentekijät säilyttävät riippumattomuutensa ja tieteen autonomian? Onko oikea ratkaisu kaikkeen johtoismi, eli ylivertainen usko siihen että asiat ratkeavat kun harjoitamme enemmän ja parempaa johtamista? 

Huippuyliopiston rehtori tiedostaa, että johtaminen koetaan vaikeaksi, jopa kielteiseksi asiaksi yliopistossa. Asiantuntijajulkaisuksi itseään tituleeraavassa (mainoslehteä muistuttavassa) Managing Director –lehdessä (2013) rehtori kertoo, kuinka “Pohdimme yhdessä millaista johtamista yliopiston uudistaminen tarvitsee ja sietää (…) yhteisellä keskustelulla haetaan parhaat argumentit päätöksenteon tueksi. Kollegiaalinen päätöksenteko on parhaimmillaan jatkuvaa dialogia professorikunnan, opiskelijoiden, yliopiston johdon ja henkilöstön välillä. Tällainen päätöksenteko vie aikaa mutta sopii inhimillisen tiedon ja osaamisen eturintamassa toimivalle asiantuntijayhteisölle.” (s. 39) 

Ruohonjuuritasolla ei tätä yhteistä pohdintaa ja kollegiaalista päätöksentekoa ole kuitenkaan juuri näkynyt. Päinvastoin tuntuu siltä, että yhä enemmän asioita päätetään pienellä piirillä suljettujen ovien takana – jos nyt rivitutkijaopettaja ylipäätään saa edes tietoa mistä ja miten päätöksiä tehdään. Pitäisi varmaankin kuulua dekaanin kaveriporukkaan tai johonkin tulevaisuuden johtamislupausten sparrausjengiin, että tulisi hyväksytyksi tämän "yhteisen" dialogin piiriin. 

Voidaan myös kysyä, kumpi on tärkeämpää: asioiden tekeminen tehokkaasti ja tuloksellisesti päämäärät saavuttaen, vai päämäärien lähtökohtainen mielekkyys. Onko tärkeämpää, että onnistumme toimimaan niin tehokkaasti ja tuloksellisesti, että todella saavutamme maailmanluokan vuonna 2020, vai että kyseinen tavoite itsessään olisi mielekäs ja arvokas? Onko tärkeämpää, että koen tutkijana saavuttaneeni rittävän korkean viittausindeksin, vai että työni on mielekästä sen vaikutuspiirissä oleville? Auttaako lisääntyvä tuloksellisuuteni mittaaminen (ks. Listafetisimiä) vai työni numeroiksi pukematon sisältö ja yhteiskunnallinen merkittävyys minua “tietämään oman työni merkityksen”? Voiko joku muu (esimerkiksi johto) määritellä tämän merkityksen puolestani? Onko työni merkityksellistä, koska se on tavoitteiden mukaisesti “maailmanluokkaa”, vai koska se puhuttelee, auttaa tai kehittää lähellämme (tai kauempana) olevia ekosysteemejä, ihmisiä tai yhteisöjä? Onko tärkeämpää pärjätä akateemisessa kilpailussa vai parantaa maailmaa? 

Moni kysymyksiin jälkimmäisen vaihtoehdon valinnut toimija löytää itsensä tätä nykyä yliopiston ulkopuolelta. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Lomaltapaluu II

Aino Aktivistikin (ks. Kolme variaatiota huippuyliopistolaisesta) on palannut lomalta töihin. Miksi? Sitä hän kyselee itseltään päivittäin. Loma on ollut ihana: hellepäiviä järven rannalla, pitkiä yöunia, lempeitä löylyjä, uusia perunoita ja mansikoita, mielikuvitusta ravitsevia romaaneja. Aino on kyllä tehnyt lomalla töitäkin – niitä toisen ja kolmannen vuoron töitä: selvitellyt kiljuvien sisarusten riitoja, pohtinut kasvatusmenetelmiään, huoltanut parisuhdettaan, laittanut ruokaa aamusta iltaan, pessyt pyykkiä ja siivonnut. (Lomalta paluussa on siis myös puolensa…)

Aino ei aluksi tiedä, mihin töihin tarttuisi. Ensimmäinen päivä käynnistyy aivan automaattisesti sähköpostin raivaamisella. Siellä on onneksi lähinnä erilaisten tutkimusverkostojen uutisia, konferenssitiedotteita ja juuri ilmestyneiden artikkeleiden listauksia. Johdon teettämiä uusimpia mittaustuloksia, ilmoituksia aivopesukahveista tai kutsuja kolmen alan yhteistyötä ruokkiviin pöhinätilaisuuksiin ei ole lomien aikana ilmaantunut tukkimaan postilaatikkoa. Johto tuskin lomailee, mutta viestintäväki kyllä.

Ensimmäisenä paneutumista vaativana tehtävänään Aino päätyy arvioimaan tutkijakollegansa artikkelikäsikirjoitusta. Tutkimuksessa on tarkasteltu hyvin mielenkiintoista työelämän ilmiötä ja tehty hyvää laadullista analyysiä. Tekstiä lukiessaan Aino kuitenkin turhautuu. Miten näin mielenkiintoisesta asiasta on saatu näin kuiva lopputulos? Artikkeli noudattaa tavanomaista kaavaa ja siksi siihen on tarvittu joku ajankohtainen keskustelu ja siinä täytettävä aukko. Koko artikkeli onkin sitten tämän aukon olemassaolon todistelua ja mielenkiintoisen tapauksen latistamista aukon täyttäväksi käsitekehitelmäksi. Mitä iloa tällaisesta työstä on kenellekään, lukuun ottamatta ehkä niitä muutamaa juuri tähän pieneen keskusteluun vihkiytynyttä ja siitä itse julkaisuja tahkoavaa tutkijaa?

Arvioituaan kollegoiden artikkelin Ainolla on vaikeuksia tarttua omiin kirjoitustöihinsä. Sitten hän lukee pari todella kiinnostavaa artikkelia (sellaisiakin on!) ja niistä innostuneena miettii tekemisiänsä uudesta näkökulmasta. Hän haluaa kirjoittaa tutkimuksensa pohjalta tekstejä, jotka käsittelevät aidosti relevantteja kysymyksiä ja puhuttelevat lukijoita, teoreettisesta kunnianhimoisuudesta tinkimättä. Siksi hän hylkää työn alla olleen, kansainväliseen huippujulkaisuun suunnatun käsikirjoituksensa ja aloittaa uuden. Hän miettii, mitä oikeastaan haluaa aiheesta sanoa, kenelle ja missä muodossa - pisteistä ja rankingeista välittämättä. Hän kirjoittaa. Suomeksi.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Lomaltapaluu I

Näin lomakauden päättyessä lehdet tulvivat vinkkejä lomaltapaluuahdistuksen torjumiseen. Töihin palaamiseen tulisi valmistautua totuttelemalla työn vaatimaan uni- ja ruokailurytmiin mieluiten jo viikkoa ennen töiden alkua. Työhön paluuta edeltävänä iltana kannattaa syödä kevyesti ja mennä ajoissa nukkumaan. Ensimmäisenä aamuna olisi myös parasta mennä erityisen aikaisin työpaikalle, jotta ehtisi orientoitua tuleviin koitoksiin. Näinhän ei kukaan oikeasti lomaileva ihminen tee. Keskivertokansalainen pyörii tuskastuneena edellisenä iltana sängyssään unentuloa odotellen ja herää maanantaiaamuna töihin väsyneempänä kuin ennen loman alkua. Akut tuntuvat olevan tyhjempiä kuin koskaan. Osa saakin lomalta paluusta todellisia stressioireita ja loput ihmettelevät, miksi he juuri tätä työtä halusivatkaan tehdä.

Näin ei tietenkään käy huippuyliopiston Kalle Kilpailijalle (ks. Kolme variaatiota huippuyliopistolaisesta). Kalle tuhahtelee lehtien lomaneuvojille ja niitä tarvitseville taviksille. Hän ajattelee ihan itsenäisesti ja tietää, miten lomansa käyttää. Hän on ensinnäkin ajoittanut lomansa parin kansainvälisen huippukonferenssin väliin. Väliin jäävinä muutamina viikkoina hän on tehnyt yhden intensiiviulkomaanmatkan, usein konferenssimaassa, ehkä perheensä kanssa, jos hänellä sellainen (vielä) on. Lopun aikaa hän viettää wifi-mökillään, lukee ja kirjoittaa. Enimmäkseen hän lukee artikkeleita, joille ei työvuoden aikana jää koskaan aikaa. Suuri osa niistä on omiin tutkimusaiheisiin liittyvää kirjallisuutta, josta on pakko olla perillä. Joskus aikaa jää myös uutta ajattelua ruokkiville teksteille. Hän myös seuraa aktiivisesti sähköpostiaan, sillä koskaan ei voi tietää, onko sinne ilmestynyt artikkelikäsikirjoitusta koskeva revisiopyyntö tai luennointikutsu ulkomaille. Monet kansainväliset kollegat myös ovat yhteydessä, koska huippuyliopistomaissa ei tunnetusti lomilla lorvailla. Kalle myös kirjoittaa, sillä muutama lukuvuoden aikana roikkumaan jäänyt artikkeliprojekti odottaa vuoroaan. 

Kalle ei ahdistu työhön paluusta. Siirtymä ”lomalta” töihin on helppo, kun ei oikeastaan ole lomalla ollutkaan. Hänellä ei todellakaan kulu kahta viikkoa palautumiseen kuten keskivertokansalaisilla. Mutta onko hän levännyt? Miltä hänen perheestään on tuntunut hänen poissaoleva läsnäolonsa? Ovatko työlomat nautinnollista akateemista vapautta vai mittaus- ja kilpailukulttuurin tulosta?

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Lipsuva ote vai muutosväsymystä?

Toimittaja Seija Holtari kirjoitti kaksi vuotta sitten Talouselämä-lehdessä (13.5.2011, s. 24-25) jutun Huippuyliopiston sisäisestä kuohunnasta ja johdon lipsuvasta otteesta. Holtari kuvaa, kuinka ’yliopistosta on tullut huhujen valtakunta, jossa moni työntekijä viihtyy huonosti’. Juttu raportoi ulkoisten mielikuvien olevan ristiriidassa sisäisten kokemusten kanssa ja kertoo, kuinka henkilöstö jupisee heikosta johtamisesta, epäselvistä valta- ja vastuusuhteista sekä hyvien käytäntöjen tuhoamisesta pelkän uudistamisinnon vuoksi. Holtarin loppupäätelmä on selkeä: ’Jos kehno johtaminen jatkuu pitkään, tutkijat ja muu henkilökunta äänestävät jaloillaan. Parhailla kyvyillä on muitakin vaihtoehtoja kuin Aalto. Tämä kehityskulku olisi tuhoisa.’ 



Johto selittää henkilöstön esittämää kritiikkiä muutosväsymyksellä ja lyhyellä tarkasteluajanjaksolla - myös seuraavassa aiheesta ilmestyneessä jutussa. Nyt kun olemme paria vuotta vanhempia ja viisampia voimme kai oikeutetusti kysyä, olemmeko jo toipuneet muutosväsymyksestä? Olemmeko vihdoin tyytyväisiä? Kulkeeko tieto? Johdetaanko meitä hyvin? 

P. S. Huomaa myös nämä samassa lehdessä ilmestyneet puheenvuorot: 

torstai 1. elokuuta 2013

Yliopistomuutoksia viime vuosituhannella

Kelataanpa hieman taaksepäin 1990-luvulle. Tutkijanelikko Johanna Hakala, Erkki Kaukonen, Mika Nieminen ja Oili-Helena Ylijoki ovat julkaisseet vuonna 2003 kirjan Yliopisto – Tieteen kehdosta projektimyllyksi?, jossa tarkastellaan yliopistollisen tutkimuksen muutoksia 1990-luvun aikana. Tutkijat hakevat vastauksia kysymyksiin mistä muutokset aiheutuivat, miten ne vaikuttivat tutkimuksen arvoihin ja käytäntöihin ja mitä tämä kaikki tarkoitti yliopistotutkijoiden ja –laitosten arjessa. 

Kirjoittajat kuvaavat, kuinka 1990-luvulla siirryttiin perustutkimuksesta kohti projektimuotoista, ulkopuolisella rahoituksella tehtävää soveltavaa tutkimusta. Tehokkuuden ja tulosvastuullisuuden vaateet löivät läpi, julkaisukäytännöt muuttuivat ja kansainvälinen yhteistyö tiivistyi. ‘Globaalin markkinatalouden periaatteet läpäisivät tiedepolitiikan’ (s. 39) ja yliopistoihin alkoi muodostua uusi tiedontuotannon malli. 

Kirjassa kysytään, edustavatko kuvatut muutokset yhä syvenevää yliopistotutkimuksen kriisiä vai tarpeellista muutosta, joka auttaa yliopiston ulos norsunluutornista ja vahvistaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Toisten mielestä akateeminen tieteenharjoitus on uhattuna, kun yliopistoilta odotetaan yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa muistuttavaa panosta ja kaupallisia sovelluksia ja rahoittajat päästetään vaikuttamaan tutkimusongelmien määrittelyyn ja tutkimustulosten julkisuuteen. Toiset huomauttavat, että tutkimusta arvioidaan yhä ensisijaisesti perinteisillä tieteellisillä kriteereillä, tieteenalojen väliset erot ja moninaisuus kukoistavat ja yliopistoihin syntyy myös vastatrendejä. Joskus muutokset ovat retorisia: työtä tehdään kuten ennenkin, mutta se puetaan uuteen kaapuun uusia sidosryhmiä varten. (s. 192-194) 

Empiirisessä tutkimuksessaan kirjoittajat keräsivät muutoskokemuksia ainelaitosten johtajille osoitetulla kyselyllä sekä haastattelemalla tutkijoita kolmesta erilaisesta yliopistoyksiköstä: Tampereen yliopiston historiatieteen laitokselta, Tampereen teknillisen korkeakoulun pintatieteen ja puolijohdetekniikan laboratorioista sekä Tampereen yliopistossa sijaisevasta Työelämän tutkimuskeskuksesta. Yhteistä yksiköille oli tutkijoiden kiire ja aikapula, kuormittavuuden kokemukset ja tunne ulkoaohjautuvuudesta. Erojakin löytyi, esimerkiksi taloudellinen hyöty ja markkinaorientaatio painottuivat eniten laboratorioissa, joissa kaupallinen tuotekehittely oli tärkeä osa toimintaa. Historiatieteet taas nojasivat vahvimmin perinteiseen individualistiseen tutkimuskulttuuriin. Työelämän tutkimuskeskus puolestaan pyrki vastaamaan molemmista suunnista tuleviin paineisiin ja osana tätä siellä oli havaittavissa myös lisääntyvää 'akateemistumista'. Kirjoittajat huomauttavatkin, että 'mitään yhdenmukaista akateemista tutkimusta ei ole olemassa, vaan yliopisto on heterogeenisten tieteenalakulttuurien ja organisatoristen ratkaisujen muodostama kokonaisuus. Tämä monimuotoisuus johtaa siihen, että muutoksia suodatetaan, muokataan, omaksutaan ja myös vastustetaan eri tavoin organisaation eri osissa yhdenmukaisuuteen ohjaavista paineista huolimatta.' (s. 23) 

Yhtenä 1990-luvun suurimpana ongelmana kirjoittajat nostavat esille määräaikaisen projektitutkimuksen yleistymisen. Määräaikaisuuksien ongelma ei valitettavasti ole kadonnut mihinkään tänäkään päivänä, uusista urajärjestelmistä huolimatta. Esimerkiksi omaan työ- ja virkasuhdehistoriaani viime vuodesta kymmenen vuotta taaksepäin mahtuu kymmenen määräaikaista pätkää samassa työssä (mitä se laiton ketjuttaminen olikaan?). Pätkätyöläisyyden haasteetkin pysynevät samoina: laadun turvaaminen, pitkäjänteisyys ja tieteellisen riskinoton vaikeus - puhumattakaan epävarmuuden vaikutuksista sen kohteena eläviin ihmisiin. Jo 1990-luvulla oli havaittavissa myös seuraava pulma: 'Tutkijoiden kilpailuttaminen on epäilemättä edennyt pisteeseen, jossa se häiritsee tutkimuksen pitkäjänteistä kehittämistä.' (s. 208) 



Johanna Hakala, Erkki Kaukonen, Mika Nieminen ja Oili-Helena Ylijoki (2003). Yliopisto – Tieteen kehdosta projektimyllyksi? Gaudeamus, Helsinki.