En luovuta

Aktiivityttö on päättänyt jättää Huippuyliopiston. Moni ymmärtää, toiset ovat ymmällään. Jotkut syyttävät luovuttamisesta.

Aktiivityttökö luovuttaisi? Juuri hän on uskonut yliopiston tärkeään tehtävään kriittisen ajattelun ja sivistyksen edistäjänä. Juuri hän on antanut tukensa ja aikansa opiskelijoille, panostanut opetuksen kehittämiseen ja tutkimuksellaan tehnyt näkyväksi maailman epäkohtia ja edistänyt muutosta.

On tietenkin surullista, ettei tällaiselle toiminnalle ole maailmanvalloitukseen ryhtyneessä Huippuyliopistossa tilaa. Yliopiston johdon ja muiden kilpailuideologian ostaneiden vakiovastauksena tosin yleensä on, että tilaa saa, kun sitä ottaa. Akateeminen vapaus säilyy vastaisuudessakin ja sisältöihin ei puututa. Tämä vaan ei pidä paikkansa. Johtajat nimittäin puuttuvat myös sisältöihin asettamalla srategisia mittareita, joihin mikä tahansa työ ei taivu, sekä valitsemalla ihmisiä, jotka jo valmiiksi näyttävät halunsa ja taitonsa tehdä vain sitä, mitä mitataan. Tila uudelle ja vaihtoehtoiselle otetaan (jos otetaan) omasta ajasta, kenellä sellaista on.

Aktiivityttö ei luovuta. Hän uskoo edelleen tutkimuksen ja opetuksen voimaan. Hän haluaa edelleen kyseenalaistaa ja edistää oikeudenmukaista ja kestävää maailmaa. Tätä työtä ei kuitenkaan voi tehdä pelkkää menestymistä ja mittaamista korostavassa kulttuurissa. Miten voimme parantaa maailman, jos itse omaksumme itsestäänselvänä tehokkuutta ja tuloksellisuutta painottavan toimintatavan, josta monet ongelmistamme itse asiassa  johtuvat?

Voidaan tietenkin ihmetellä miten käy, jos kaikki kriittiset maailmanparantajat jättävät yliopiston. Aktiivityttö jättää Huippuyliopiston, mutta ei työtään. Sille hän luo tilansa muualla.

Puppuanalyysi

Huippuyliopiston viimeisimmässä, syksyllä 2012 tehdyssä henkilöstökyselyssä “tärkeimmiksi kehittämisalueiksi nousivat” (lue: murska-arviot sai) “päätöksenteko: johtamisjärjestelmän selkeyttäminen, päätöksenteon läpinäkyvyyden lisääminen ja yhteisön systemaattisempi osallistuminen päätösten valmisteluun”. Nyt hallitus ja johtorymä on käsitellyt palautetta ja “suunnitellut ja lähtenyt toteuttamaan kehittämistoimenpiteitä”. 

Yhtenä tärkeimpänä ratkaisuna “johtoryhmä päätti lisätä professorien ja yliopiston johdon välistä vuorovaikutusta ja kuuntelua”. Olemmeko ainoat, joista tuntuu ironiselta, että top-down johtamiskulttuurista johtuvat ongelmat pyritään ratkaisemaan vahvistamalla top-down johtamiskulttuuria? Johtoryhmä päättää (tässä tapauksessa lisätä vuorovaikutusta) ja muiden rooli on olla päätöksenteon (tässä tapauksessa lisääntyneen vuorovaikutuksen) kohteina. Toinen mielenkiintoinen huomio on se, että kaikki “kehittämistoimenpiteet” kerrotaan suunnatun professoreiden ja johdon väliseen vuorovaikutukseen. Professorit ovat toki yliopistomme keskeinen henkilöstöryhmä, mutta (ilmeisesti vastoin johdon toiveita) täällä on silti yhä töissä liuta lehtoreita, tuntiopettajia, tohtoriopiskelijoita, koordinaattoreita, tutkimusjohtajia, sihteereitä, asiantuntijoita ja monia muita. Ilmeisesti näiden henkilöstöryhmien vuorovaikutusta johdon kanssa (tai miksei vaikka keskenään) ei ole aihetta kehittää? 

Onneksi “johtoryhmä on myös päättänyt tiedottaa enemmän omasta toiminnastaan” ja “johtoryhmässä käsitellyistä asioista kerrotaan jatkossa säännöllisillä uutisilla Insidessa”. Yliopistomme henkilöstön kokeman demokraattisen keskustelun ja vaikutusmahdollisuuksien kaventumisen aiheuttama tyytymättömyys top-down päätöksentekoon ratkaistaan siis paremmalla tiedotuksella tästä samaisesta top-down päätöksenteosta. Saamme siis enemmän tietoa, mutta emme pääse vaikuttamaan yhtään sen enempää kuin ennenkään. Hurraa! 

“Henkilöstörakenteen toteuttamisessa” (lue: vanhasta henkilöstöstä eroonpääsemisessä) johtoryhmä aikoo panostaa “selkeään viestintään henkilöstörakenteen tahtotilasta” ja “henkilöstörakenteen muutoksen reunaehdoista”. Edes puppugeneraattori ei olisi osannut näin elegantisti pukea sanoiksi inhimillisiä tragedioita sisältävää huippuyliopistokelvottomien työntekijöiden ulosajoa. Onneksi Huippuyliopisto kuitenkin tukee “muutostilanteessa yksittäisten henkilöiden siirtymistä avoimille työmarkkinoille, yrittäjiksi tai eläkkeelle”. 

Lopuksi muistutetaan, että “palautetta voi antaa ja keskustelua käydä myös kyselyjen ulkopuolella”. No tässä sitä nyt olisi, koko blogin mitalta! 

(Lainaukset aihetta käsittelevästä sisäisestä uutisesta)

Lasten suusta kuulee totuuden, osa 2

Luotettava tietolähteemme Neea, 8, jakaa jälleen viisauttaan. Tällä kertaa käsittelyssä ovat yliopistomaailman avaintoimijat täydennettynä osuvilla huomioilla johtajuudesta: 

Professori: Se on vähän niinku sellainen johtajan tyyppinen ja tietää erittäin paljon asioista 

Yliopistonlehtori: Joka päättää yliopiston asioista, (ai lehtori), joku lehti päättää 

Tutkijatohtori: Tohtori joka tutkii, hän on tehnyt paljon töitä 

Tohtoriopiskelija: Joku tohtori, joka haluaa oppia lisää 

Koordinaattori: Joku kone 

Dekaani: Delfiinin kaari 

Vararehtori: Rehtori joka on varalla, jos toinen rehtori on poissa 

Hallituksen puheenjohtaja: No että puhuu hallituksessa 

*** 

Hyvä työpaikka: Jossa johtajat ovat hyviä ja siellä ollaan tasa-arvoisia kaikille 

Huono työpaikka: Johtajat ovat huonoja, antaa potkuja syyttömille 

Hyvä johtaja: Joka arvostaa kaikkia, eikä jätä ketään ulkopuolelle 

Huono johtaja: Ei arvosta kaikkia, vain täydellisiä 

Valta: Jonkun ihmisen oma valta, esimerkiksi valtakunta 

Vastarinta: Että on jotain rintoja, jotka on vastakkain 

Hyvä blogi: Jossa kerrotaan tärkeistä asioista 

Huono blogi: Siellä pälätellään turhia

Lasten suusta kuulee totuuden, osa 1

Hidasta tiedettä ja pikaruokaa

Tiina Tutkija on aloittanut nuorena tyttönä työuransa MacDonadlsissa. Työuransa myöhemmissä vaiheissa hänelle oli melkoinen yllätys, että pikaruokakulttuuria löytyy myös yliopistosta - eikä suinkaan sen ruokalasta, vaan johtamistavoista. Yliopistojen macdonaldisoituminen on itseasiassa suhteellisen tunnettu käsite, jolla kriittiset korkeakoulututkijat kuvaavat yliopistotyön tehostamista, nopeuttamista ja standardointia. 

Vastavoimana kaiken nopeuttamiselle ja tehostamiselle yhteiskunnalliseen keskusteluun on viime aikoina noussut hitaus. Puhutaan downshiftaamisesta ja nautiskellaan slow foodista (ja huolestutaan niiden taloudellisista seurauksista). Mutta mitä olisi slow science, hidas tiede? Petri Salon ja Hannu L.T. Heikkisen mukaan (Tieteessä tapahtuu 6/2010) hitaan tieteen lähtökohtana on perinteinen tieteen tekemisen ihanne. Hitaassa tieteessä on viittausindeksien maksimoinnin sijaan tilaa asioiden rauhalliselle tarkastelulle ja sitkeälle arkityölle. Laatukäsikirjan ulkopuolella tapahtuvan epämuodollisen vuorovaikutuksen, vapaamuotoisen ideoilla leikittelyn ja vaihtoehtoisten tulkintojen kautta hidas tiede saattaa tuottaa tuloksia yllättävän nopeastikin, uskovat Salo ja Heikkinen. 

Tärkeimmät hitaan tieteen edellytykset ovat aika ja vapaus. Mutta kuinka niitä saadaan aikaiseksi? Lähtökohtaisesti ei olisi pahitteeksi, jos yliopistojen perusrahoitus riittäisi niiden perustehtäviin. Yliopistojen sisällä taas mittarointikulttuurin kyseenalaistaminen vapauttaisi aikaa ja henkistä tilaa älylliseen kilvoitteluun jatkuvan kilpailun sijasta. Yksilöiden vertailun ja palkitsemisen sijaan tulisi panostaa yhteisöllisyyteen ja toisten tukemiseen - tulokset saattaisivat yllättää. 

Palataksemme slow food –ajatukseen, kysymme lopuksi syötkö (tai syötätkö lapsillesi) mielummin 

a) standardoidun, maailmalta tuoduista aineksista koostetun ja aina samalta maistuvan hampurilaisen nopeasti Mäkkärin tiskiltä? 

b) huolella valituista ja lähellä tuotetuista aineksista valmistetun aterian, joka maistuu joka kerta hieman erilaiselta kokista ja asiakkaiden tarpeista riippuen?

Osallistu äänestykseen!

Koska yliopistossamme on selkeä demokratiavaje, paikkaamme sitä pienellä äänestyksellä. Tarjoamme lukijoillemme vertailtavaksi kahden erilaisen "huippuyliopiston"  esittelyvideot:

VIDEO 1

VIDEO 2

Kumpi vetoaa sinuun enemmän? Osallistu äänestykseen sivun oikeassa reunassa!

Valitettavasti jouduimme keskeyttämään äänestyksen, koska sitä varten luotu kysely nollasi annetut äänet säännöllisin väliajoin (pienen kartoituksen mukaan ongelma on yleinen muissakin tämän blogialustan blogeissa). Nollausten välillä äänet näyttivät jakautuvan seuraavasti: video 1 ei ehtinyt saada yhtään ääntä, video 2 sai joitakin kymmeniä ääniä, vaihtoehtoa 'ei kumpikaan' kannatti yksi osallistuja. Voittaja lienee siis kaikesta huolimatta selvinnyt.

P.S. Meiltä on aiemmin jäänyt huomaamatta, että Huippuyliopisto on sittenkin yltänyt kansainvälisen rankinglistan kärkisijoille jo muutama vuosi sitten, lue lisää täältä. 

P. P. S. Perusteltua näkemystä kansainvälistymisestä löydät täältä. 

Minusta tulee isona...

Vuosikausia olen pitänyt kyseenalaistamattomana päämääränäni akateemista uraa yliopistossa. Olen aina halunnut tutkia, olen nauttinut teoreettisista oivalluksista ja empiirisen aineiston jäsentämisestä, olen kukoistanut opettajana ja olen tuntenut suurta kiitollisuutta älykkäistä kollegoistani. Vaikken ole koskaan tietoisesti suunnitellut uraani, olen lähes tiedostamatta kuvitellut sen etenevän tiettyjen etappien kautta. Aloittelevana jatko-opiskelijana kuvittelin olevani jonain päivän tohtori, jossain vaiheessa huomasin jo olevani varsin pätevä opettaja, väittelyn kynnyksellä suunnittelin post-doc tutkimuksia, yhtäkkiä olin alani asiantuntija keskellä kansainvälisiä verkostoja, hetken jo näin itseni professorina… SEIS!

Tässä kohtaa tapahtui jotain. Jotain, mitä minun on yhä vaikea selittää itselleni, saati muille. Aivan vaivihkaa, aluksi vain ajoittain, mieleeni hiipi epäilys. Vähitellen tuo epäilys alkoi kasvaa. Artikkelikäsikirjoituksiini saamat (sinänsä hyvät ja asiantuntevat) review-kommentit alkoivat tuntua turhalta ja todellisuudesta etäiseltä käsitteenväännöltä. Pohdin kenen maailman tekee paremmaksi, että käytän aikaani ja työpanostani artikkelien, joita tulee loppukädessä lukemaan suhteellisen pieni ja jo valmiiksi asiaan vihkiytynyt joukko, viilaamiseen. Samaan aikaan opetusohjelmaa, jossa olin mukana, muokattiin suuntaan, jonka takana minulla alkoi olla vaikeuksia seistä. Kollegat - työni suola - saivat joko lähtöpassit tai lähtivät itse, muuttuivat niin kiireiseksi ettei heitä tavoittanut, uupuivat tai valittivat. Itsekin muutuin yhä kiireisemmäksi. Yritin samaan aikaa kirjoittaa kirjoja, artikkeleita, arvioida muiden artikkeleita, opettaa, ohjata ja arvioida, tehdä hallinnollisia töitä, matkustaa, olla hyvä kollega, auttaa muita, verkottua, olla näkyvä…

Turhan usein löysin itseni työhuoneelta iltamyöhällä, turhan usein avasin tietokoneen ja hoidin sähköposteja lasten käytyä nukkumaan, turhan usein jätin hyvän romaanin odottamaan seuraavaa päivää, koska oli pakko käydä läpi työpapereita. Turhan usein tunsin velvollisuutta asioista, jotka eivät tuottaneet minulle työniloa. Enkä ikinä oppinut uuden akateemisen urapelin tärkeintä logiikkaa: asioita tehdään, jotta ne voidaan laittaa muiden näkyville cv:hen. 

Epäilykseni olisi ehkä pysynyt kurissa, jos olisin toiminut akateemisessa yhteisössä, jossa olisi ruokittu sisällöllistä innostusta, kannustettu monimuotoisiin toimintatapoihin ja monipuoliseen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, ja jossa olisi tuntenut itsensä riittäväksi vähän pienemmälläkin ”brändillä”. Silloin saattaisin olla nyt tai tulevaisuudessa professori, ja epäilemättä ihan helvetin hyvä sellainen. Kävi kuitenkin niin, että akateeminen yhteisöni välineellistyi, johdon päätökset tuntuivat mielivaltaisilta, kaikkien huulilla pyörivät vain urapelin kikat ja rankingeista tuli tärkeämpää kuin sisällöstä. Ehkä pelottavinta oli huomata, että olin vähitellen kadottanut minua vahvasti luonnehtineen intohimon tutkimukseen. En enää ollut minä, ammatillisesti. 

Jouduin vakavan pohdinnan eteen. Mietin ja mietin, mitä työltäni haluan, mitä sillä tavoittelen ja missä ja kenen kanssa haluan sitä tehdä. Alan huomata, että minulle ennen niin tärkeä Huippuyliopisto ei enää ole se paikka, jossa voin kasvaa täyteen mittaani. Yllätyksekseni huomaan, että en ole ajatuksineni yksin: yhä useampi kollega on saman äärellä.

Urapelin sisältä katsottuna tämä voi näyttää luovuttamiselta. Jos asiaa haluaa välttämättä siinä kehyksessä tarkastella, niin luovun mieluummin asemastani kuin unelmistani. Minulle tässä on kuitenkin kyse jostain ihan muusta: rohkeudesta, kasvusta, alistumattomuudesta, älyllisestä rehellisyydestä, mahdollisuudesta uuteen. En koskaan tule olemaan professori, vaan jotain paljon enemmän.

Viisijalkainen lammas

Akateeminen erinomaisuus (eli nykytermein excellence) on työmme ja sen laadun arvioinnin mittapuu. Virallisen retoriikan mukaan arviointijärjestelmää pidetään neutraalina ja objektiivisena välineenä ja vain meriitit ratkaisevat. Käytännössä erinomaisuuden määrittely rakentuu aina tietyssä paikassa ja ajassa neuvotellen. 

Hollantilaiset tutkijat Marieke van den Brink ja Yvonne Benschop tutkivat tätä määrittelyä haastattelemalla professorien valintakomiteoiden jäseniä (64 henkilöä) ja analysoimalla valintaraportteja (971 kpl) seitsemässä hollantilaisessa yliopistossa. Tutkimuksen tulosten mukaan haastateltavien oli vaikea määritellä erinomaisuutta selkeästi. Useimmat kuitenkin listasivat erinomaisen akateemisen työntekijän seuraavasti: menestyvä tutkija, jolla on vahva maine; inspiroiva ja innovatiivinen opettaja; vahva mutta neuvottelukykyinen johtaja, jolla on mittava ja monipuolinen kansainvälinen verkosto; sympaattinen, kunnianhimoinen ja valmis pitkiin työpäiviin sekä kykenevä hankkimaan tutkimusrahoitusta. Monet haastateltavat totesivatkin, että professoreiden pitää olla ”viisijalkaisia lampaita” – hollantilainen ilmaisu, joka kuvaa ihanteellista mutta käytännössä mahdotonta yhdistelmää taitoja, kokemuksia ja ominaisuuksia (ks. Extreme Makeover).

Harva meistä on viisijalkainen lammas. Tällaisia viisijalkaisia ei juuri löytynyt van den Brinkin ja Benschopin tutkimuksessakaan. Käytännössä valinnat perustuivatkin useimmiten sopivuuteen kuin erinomaisuuteen. Sopivaksi katsotuilla kandidaateilla oli pidemmät julkaisulistat nuoremmalla iällä (eli ei keskeytyksiä uralla), he käyttivät vähemmän aikaa opetukseen ja heillä oli oikeanlaiset verkostot viittausindeksien kasvattamiseksi (”jos minä en tunne henkilöä, hän ei voi olla erinomainen”). Valintakomiteoiden jäsenet käyttivät myös epävirallisia kriteereitä kuten fyysisiä ominaisuuksia, persoonallisuuden piirteitä ja johtajuuspotentiaalia arvioinneissaan. Kandidaattien pitää olla mukavia (eli samanlaisia kuin itse) mutta ei liian kilttejä. Johtajuuspotentiaalia taas osoittaa vahva, karismaattinen ja maskuliininen tyyli. Ei liene yllätys, että useimmat valituista olivat myös miehiä. Hekään eivät ole viisijalkaisia, mutta muuten "sopivia".

Tutkimuksen johtopäätös ei ole se, että naiset ja muut vähempijalkaiset tulisi opettaa pelaamaan erinomaisuuspeliä oikein. Sen sijaan keskeisin johtopäätös on se, että viisijalkaisen lampaan ideaali on mahdoton ja sen soveltaminen eriarvoistavaa. Neutraalia ja täysin objektiivista valintaprosesseista ei tietenkään saa, mutta niiden läpinäkyvyyttä voi aina parantaa. Vielä tärkeämpää on epärealististen ideaalien purkaminen sekä todellisten valintakriteerien tasa-arvoistaminen.

Lähde: van den Brink, Marieke & Benschop, Yvonne (2012) Gender practices in the construction of academic excellence: Sheep with five legs, Organization 19:4, 507-524.

Luovuuden elinehdot

Huippuyliopiston omassa sidosryhmälehdessä luovuusprofessorina tunnettu Kari Uusikylä toteaa: ”Luovuus voidaan tappaa tehokkaimmin ilmapiirissä, joka on täynnä ahdistavaa arviointia, aikapaineita, palkitsemissysteemejä, kilpailua, valinnanvapauden rajoittamista tai mitä tahansa, mikä vie ajatukset pois itse työstä.” (s. 41)

Hmmm... kuulostaako tutulta? Tunnet kenties työssäsi kiirettä ja suoritumispainetta? Ehkä sinuakin arvioidaan jatkuvasti ja koet siitä ajoittaista ahdistusta? Kollegasi ovat kilpailijoitasi? Sinua ohjataan julkaisemaan tietyllä tavalla ja tietyissä lehdissä? Saatat olla joskus jopa saanut huippujulkaisupalkinnon?

Tuore Acatiimi-lehti (4/13) puolestaan kiteyttää Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa esille nousseita yliopistomaailman trendejä seuraavasti: nopeammin, enemmän, halvemmalla, tiiviimmin, johdetummin, strategisemmin, kurinalaisemmin, kätevämmin, pintapuolisemmin ja liukuhihnamaisemmin (s. 38). Huippuyliopistossa jos missä ollaankin aivan trendin harjalla, puhuuhan johtokin nykyään opiskelusta tuotantolinjana (ennen sentään puhuttiin jos ei kasvatuksesta niin sentään koulutuksesta). Tähän tuotantolinjaan mahtuvat huonosti Uusikylän peräänkuuluttamat luovuuden elinehdot: luottamus, vapaus, leikinomaisuus ja riittävä aika ideoiden kypsyttelyyn.

Sitä niittää mitä kylvää. Onko yliopisto enää tulevaisuudessa se taho, joka pitää huolta yhteiskuntamme luovuudesta ja uusiutumiskyvystä?

Lisää feministejä

Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä peräänkuuluttaa Suomeen lisää feministejä vappupäivän kolumnissaan. Tykkäämme - ja suosittelemme samaa Huippuyliopistoon.

Lasikatto on terminä kuitenkin harhaanjohtava. Se antaa ymmärtää, että meillä on vain joku kiinteä, nimenomaan hierarkkisiin organisaatioihin paikantuva ongelma. Se ei myöskään anna osviittaa siitä, miten tämän lasikaton voi murtaa. Yleensä vastuu sälytetäänkin yksilöille (tyyliin naiset - yrittäkää enemmän tai miehet - tukekaa naisia). Lasikattometaforaa tuoreempien tulkintojen mukaan sukupuolten eriarvoisuus työelämässä johtuu kuitenkin ensisijaisesti sukupuolten eroa tuottavista ja eriarvoistavista käytännöistä. Harva meistä syrjii ketään tietoisesti, vaan toimimme vakiintuneiden ja pääosin tiedostamattomien käytäntöjen ja oletusten mukaisesti.

Nämä käytännöt, joilla on eriarvoistavia seurauksia, eivät koske vain johtoportaaseen pyrkiviä naisia vaan jokaista meistä syntymästä lähtien. Siksi meillä ei ole vain "lasikattoa" vaan muun muassa epätasa-arvoisesti jakaantuvat vanhempainvapaat ja yksi Euroopan segregoituneimmista työmarkkinoista (eli: miehet tekevät "miesten töitä" ja naiset naisten). 

Huippuyliopistossakin feministejä tarvitaan. Nykypäivän feministi ei kuitenkaan keskity penäämään vain lasikaton murtamista ja naispuolisten johtajien ja professorien lisäämistä. Hän suuntaa katseensa kaikkiin niihin arkisiin, neutraaleina ja objektiivisina esitettyihin käytäntöihin, joilla eriarvoisuutta tuotetaan ja moninaisuutta tukahdutetaan. Hän kyseenalaistaa hierakkisen, yksilökeskeisen ja kilpailullisen uraideologian (vrt. tenure track-urajärjestelmä) ja luo uusia dialogisuuteen ja välittämiseen pohjautuvia tapoja tehdä työtä. Hän peräänkuuluttaa käytäntöjä, jotka mahdollistavat tasapainoisen elämän ja luovan työn - niin naisille kuin kaikenlaisille miehillekin. 

Lisää feministejä Huippuyliopistoon!

AI käyttöön

Peräänkuuluttamalla AI:ta Huippuyliopistoon emme nyt tarkoita tekoälyä (artificial intelligence) vaan Appreciative Inquiry- kehittämisotteen henkeä. Sen keskeisenä periaatteena on kehittää toimintaa dialogisesti tulevaisuuteen suuntautuvien, positiivisten kysymysten kautta. Yleensä kehittäminen on ongelmakeskeistä: joku mättää ja siihen yritetään hakea ratkaisua. AI:ssa taas keskitytään tunnistamaan, arvostamaan ja vahvistamaan elinvoimaa, luovuutta ja iloa tuovia visioita ja toimintatapoja jo olemassa olevasta.

Isoja visioita ei Huippuyliopistolta puutu, mutta ovatko ne AI:n hengen mukaisia? Analyysimme mukaan huippuyliopistohanke on epäonnistunut kehittämisessään kolmessa suhteessa. Ensinnäkin, Huippuyliopisto lähti liikkeelle ongelmakeskeisesti. Me emme ole riittävän hyviä, isoja, globaaleja emmekä tarpeeksi korkeilla listasijoilla. Jo tässä vaiheessa ongelma määriteltiin ulkokohtaisesti ja samalla rajattiin tavoitteet, ajattelutavat ja mahdolliset ratkaisut sen mukaisiksi.

Toiseksi, hankkeessa ohitettiin kokonaan omaehtoinen, olemassaolevan potentiaalin tunnistaminen - appreciating 'the best of what is'. Toki Huippuyliopistossa ulkopuolisin arviointivoimin kartoitettiin strategisia ydinosaamisia teknisillä mittareilla. Tämä ei kuitenkaan ole ihan sama asia kuin se, että työntekijät yhdessä pohtivat niitä tekijöitä, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia ja saavat heidät kukoistamaan. Arvostaminen jäi siis tekemättä. 

Kolmanneksi, visiointi ja suunnittelu ei syntynyt demokraattisen ja dialogisen prosessin kautta. Näennäisosallistamista Huippuyliopistossa kyllä riittää: erilaisilla johdon tarjoamilla 'osallistavilla ja dialogisilla' kahvitilaisuuksilla saisi kalenterinsa täyteen. Kun AI:n mukaan positiivisilla kysymyksillä ja moniäänisella luovalla dialogilla voidaan rakentaa uutta todellisuutta luovasti ja elinvoimaisin sanoin, Huippuyliopistossa visio ja strategia vain ilmestyivät eräänä päivänä värikkäänä esitteenä kunkin työntekijän postilaatikkoon. Niiden todellisuutta rakentavat, yrityselämästä kopioidut avainsanat voi tarkistaa hevosenpaskabingosta. 

Muutoksia toki saadaan aikaan pyyhkäisemällä pöydältä kaikki vanha, kilpailuttamalla ja arvioimalla. Omaleimaista ja uutta luovaa kulttuuria näillä keinoin ei synny, eikä myöskään radikaaleja, transformatiivisia muutoksia. Maailman muuttamisen missio tosin lieneekin vain viestintätoimiston keksimä iskulause.

Kodinhoitoa laboratoriossa

Lisa Garforth ja Anne Kerr (2010) ovat tehneet havainnollistavan tutkimuksen  kahdesta brittiläisessä yliopistossa toimivasta biologian laboratoriosta. Tutkijoiden työtä ja heidän välisiä suhteitaan havainnoimalla ja tutkijoita haastattelemalla Garforth ja Kerr analysoivat tutkimusyhteisön hierarkioita ja valtasuhteita. 

Garforth ja Kerr kutsuvat kotitöiksi (housekeeping) kaikkea sellaista rutinoitunutta, toistuvaa, näkymätöntä ja usein aliarvostettua työtä, jolla laboratorioita ja tutkimustyön edellytyksiä ylläpidetään. Kotityöt pitävät sisällään työtilojen järjestelyä, koeaineistoista huolehtimista ja laitteiden huoltoa mutta myös yhteisöllisiä tehtäviä kuten nuorempien kollegoiden tukemista, taitojen ja tekniikoiden opettamista ja projektien koordinointia. Silmiinpistävää tässä tutkimuskontekstissa oli, että miehet eivät juuri osallistuneet tällaisiin uusintaviin ja ylläpitäviin tehtäviin. Yhtä lailla merkille pantavaa oli, että näistä tehtävistä huolehtivat tutkijat (tässä tapauksessa siis useimmiten naiset) olivat kaikkein epävarmimmissa ja lyhyimmissä työsuhteissa. 

Tutkimus osoittaa karusti, kuinka aktiivinen, tulos- ja tavoitesuuntautunut ja tuottava (tai sellaiseksi tulkittu) työ arvostetaan uusintavaa, ylläpitävää ja huolehtivaa työtä korkeammalle myös yliopistossa. Vaikka toisista huolenpito ja muut kotityöt ovat välttämätön edellytys esimerkiksi kokeiden ja analyysien suorittamiselle, ne eivät taivu mitattaviksi tuotoksiksi eivätkä rakenna yksilön mainetta ja brändiä. Ja arviointi- ja urajärjestelmämmehän rakentuvat nimenomaan yksilöllisen erinomaisuuden, brändin ja mitattavien tuotosten varaan. Hierarkiaa korostaa entisestään, että yksilöllisen erinomaisuuden osoittaminen vaatii itsensä etäännyttämistä sen mahdollistaneesta yhteisöstä. Garforthin ja Kerrin sanoin: 

”In the context of a career structure that recognises only findings and outputs, and of academic institutions which undervalue necessary epistemic and practical workers by allowing them to continue to be contractually insecure and non-progressing, housekeeping can be seen as a liability in relation to the production of visibly individual excellence.” 

Entä miten tämä kaikki liittyy Huippuyliopistoon? Pelottavan paljon. Omassa lähipiirissämme lähtöpassit ovat saaneet juuri "kotitöitä" huippujulkaisemisen kustannuksella tehneet henkilöt. Henkilöt, jotka ovat huolehtineet opiskelijoista ja opinto-ohjelmista, järjestäneet yhteisöllistä toimintaa ja kehittämisaloitteita, tukeneet nuorempiaan ja ylläpitäneet yhteisön suhteita käytännön työelämään. Tällä työllä ei kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta ole enää arvoa, koska se ei taivu korkeiksi impact factoreiksi julkaisurankingeissa. 

Vaan onkohan Huippuyliopistossa pohdittu, miten kaikki välittämiseen, huolenpitoon, yhteisön ja tutkimusinfrastruktuurin ylläpitoon ja kollegoiden ohjaamiseen ja auttamiseen liittyvät tehtävät tästä eteenpäin hoidetaan? Kun kaikilla on niin kovin kiire pitää huolta omasta erinomaisuudestaan, kuka enää ehtii pyyteettömästi tukea ja auttaa muita? Eihän siitä saa edes merkintää cv:hen...

Garforth, L. & Kerr, A. (2010) Let's Get Organised: Practicing and Valuing Scientific Work Inside and Outside the Laboratory. Sociological Research Online, 15 (2) 11.

Managerialismi ja oppiminen

Tänään on vuorossa neljäs osa managerialismi-sarjaamme: managerialismi ja oppiminen (lue tästä sarjan aiemmat osat Lyhyt johdatus managerialismiin, Managerialismin seurauksia ja Managerialismi ja valta). 

Oppimista pidetään nykyään elinikäisenä ja sitä oletetaan ja toivotaan tapahtuvan työssä kuin työssä. Yliopistolla on aivan erityinen rooli oppivana organisaationa, perustuuhan sen toiminta korketasoiseen osaamiseen ja opetukseen. Muutostilanteiden ajatellaan edesauttavan oppimista, koska ne vaativat uusiin tilanteisiin mukautumisen kautta sekä nykyisen osaamisen soveltamista ja uudelleenarviointia että uuden tiedon aktiivista rakentamista. 

Mutta voiko muutos myös rapauttaa ja estää oppimista? Helen Colley (2012) on tehnyt koskettavan tutkimuksen julkisen sektorin tiukentamispoliitikan vaikutuksista brittiläisten nuorisotyön ammattilaisten oppimiseen, työetiikkaan ja työkykyyn. Tutkitut nuoriso/sosiaalityöntekijät kokivat, että heitä painostettiin asiakaskeskeisyyden sijaan taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseen. Samalla he joutuivat toimimaan tavoilla, jotka ovat ristiriidassa heidän oman ammattikäytäntönsä ja –etiikkansa kanssa. Joutuessaan luopumaan illusiostaan asiakaskeskeisestä, vastuuseen ja hoivaetiikkaan perustuvasta työkäytännöstä he myös kärsivät tunnetasolla ja kokivat ammattitaitonsa rapautuvan. Taloudellisten arvojen törmätessä ammatilliseen autonomiaan ja etiikkaan erityisesti oppiminen kärsi ja syntyi Colleyn ”ei-oppimiseksi” kutsuma tila. 

Taloudellisen kilpailukyvyn mantra on läpäissyt omankin yhteiskuntamme. Eri alojen ammattilaisten pyrkimykset vastustaa organisaatioidensa leikkauksia ja tiukentamisia leimataan tosiasioiden kieltämiseksi: kun rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Ollaan kuitenkin pelottavalla vyöhykkeellä, kun taloudellisen kilpailukyvyn ensisijaisuus alkaa, Colleyn sanoin, hämärtää (ammatti)etiikkaan liittyviä kysymyksiä ja rapauttamaan oppimista. Linkki yliopistomaailmaan on melko ilmeinen. Monet tutkimuksen ja opetuksen ammattilaiset kärsivät suunnattomasti siitä, että uusien suoritusmittareiden puitteissa he eivät voi tehdä työtään uskollisena omalle ammattikäytännölleen ja –etiikalleen (ks. Aktiivityttö kohtaa opiskelijan). Suorituspaineet ohjaavat ajankäyttöä pois välittämisestä eli esimerkiksi opiskelijoihin paneutumisesta ja henkilökohtaisesta kohtaamisesta. Kapeat tulosmittarit ohjaavat tekemään työtä sisällöllisesti tietyllä (eli kunkin alan ”huippujulkaisuihin” istuvalla) tavalla, joka saattaa olla kaukana tutkijan omista mielekkyyden kokemuksista. Tiedeyhteisössä voidaan myös kysyä, vaarantaako tällainen tilanne tutkimuksen autonomian, jos tutkijat joutuvat taktikoimaan tutkimuskysymyksensä ja menetelmänsä ”huippujulkaisukelpoisiksi” (eli suhteellisen yhtenäistä tutkimuskulttuuria edustavien rankingien kärkilehtien kaltaisiksi). Ja mitä tapahtuu näissä oloissa oppimiselle? 

Colley nostaa artikkelissaan esille Alan Cribbin (2005) ihastuttavan termin principled infidelity. Tällaista periaatteellista uskottomuutta harjoittaa yhä useampi ammattilainen, joka yrittää tehdä työtä omien ammatillisten ja eettisten arvojensa mukaisesti. Sosiaalityössä periaatteellinen uskottomuus saattaa tarkoittaa seurantajärjestelmien näkökulmasta liikaa aikaa vievää paneutumista asiakkaaseen (ihmiseen); tutkimustyössä se voi merkitä oman tutkimuksellisen intohimon seuraamista ohi yliopiston strategisten painopistealueiden ja huippujulkaisuiden. Mutta jos yhä useampi joutuu harjoittamaan periaatteellista uskottomuutta, niin kyllä jossain on vikaa – työn tekijöissä, työorganisaatioissa ja niiden johtamiskäytännöissä vai koko yhteiskunnassa? 

Colley, H. (2012) Not learning in the workplace: austerity and the shattering of illusio in public service work. Journal of Workplace Learning 24 (5), 317-337.

Cribb, A. (2005) Education and health: professional roles and the division of ethical labour. Paper presented at C-TRIP Seminar Number 5, Kings College, London, 19 October.

Mainetta ja kunniaa

Catherine Paradeise ja Jean-Claude Thoenig kuvaavat artikkelissaan Academic Institutions in Search of Quality: Local Orders and Global Standards (Organization Studies, 34(2), 189-218) neljä tyyppiä yliopistojen institutionaalisessa asemoitumisessa. 

Pinon päällimmäiset (the top of the pile) ovat instituutioita, joilla on vahva maine ja suoritustaso. Nämä yliopistot sijoittuvat erilaisissa vertailuissa ja rankingeissa vuodesta toiseen kärkisijoille. Ne muodostavat kansainvälisen eliitin, johon muut yliopistot vertaavat jatkuvasti itseään (esimerkkeinä muun muassa Oxford ja Harvard). 

Wannabet ovat yliopistoja, jotka ovat joko ansainneet hyvän kansallisen maineen mutta ovat toistaiseksi näkymättömiä kansainvälisissä vertailuissa, tai jotka pyrkivät luomaan mainetta ja näkyvyyttä vahvistamalla suoritustasoaan mittauskulttuurin kautta. Jos wannabet ovat tähän mennessä erehtyneet keskittymään epäolennaiseen - opiskelijoiden tarpeisiin, työelämä- ja yhteiskuntasuhteisiin, oppikirjojen ja esseiden laatimiseen – niin viimeistään nyt ne etsivät kuumeisesti keinoja saada tulosta kansainvälisissä arvioinneissa: 

“Wannabes seek to build up a national reputation or to convert it into international excellence by exhibiting their worth on the scales of excellence; they try to play in the major league. Their ambition is to become visibly successful quickly despite facing tough national or global compe­tition. Unlike the establishments at the top of the pile, they deploy radical rebuilding strategies that involve clean breaks with their past. By focusing all of their attention on excellence, they show more concern with the external recognition of their offerings than with guidelines dictating content. They outsource their research policy to bodies such as international rankings, top-rated professional journals, academic professions and associations or highly influential funding insti­tutions whose thematic guidelines and selection criteria they adopt and imitate.” (s. 200) 

Kunnianarvoisat (the venerables) ovat yliopistoja, jotka nauttivat merkittävää paikallista mainetta (esimerkkeinä osa ranskalaisista Grandes Ecoles -kouluista). Ne ovat haluttomia lähtemään absurdina pitämäänsä erinomaisuuspeliin, käyttäytyvät aristokraattisesti ja pilkkaavat mainettaan tyhjästä rakentavia wannabeita. Kun wannabet kumartavat ulkoa asetettuja kriteerejä, kunnianarvoisat kokevat itse osaavansa parhaiten arvioida omaa toimintaansa. 

Lähettiläät (the missionaries) vastustavat maineenrakentamista ja perustavat toimintansa tasavertaisen julkisten palveluiden ideologiaan ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Lähettiläät jakavat kunnianarvoisien käsityksen siitä, että erinomaisuus erinomaisuuden vuoksi on silkkaa hölynpölyä. He kuitenkin vastustavat myös kilpailua, koska näkevät sen lisäävän epätasa-arvoa. 

Ei liene vaikea päätellä, mihin joukkoon Huippuyliopistomme sijoittuu.

Hylätty gradu

Niin kutsuttu Shanghain lista on vuodesta 2003 julkaistu yliopistoranking, jossa Jiao Tong -yliopiston tutkijat asettavat mailman yliopistoja paremmuusjärjestykseen. Vuosittain julkaistava lista on tuttu uutisaihe mediassa ja myös yliopistot itse syynäävät sijoituksiaan listalla tarkasti. Listaan ja erityisesti sen laatimisperusteisiin on kuitenkin kohdistunut merkittävää ja perusteltua kritiikkiä. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksi niin tämä lista kuin monet muutkin yliopistorankingit saavat vuosi vuodelta enemmän huomiota. 

Yksi perusteellinen kritiikki löytyy tutkijakolmikon Jean-Charles Billaut, Denis Bouyssou ja Philippe Vincke artikkelista Should you believe in the Shanghai ranking? (2009). Kolmikko perkaa listan laatimisperusteita ja päätyy tyrmäävään lopputulokseen: näin köykäisillä kriteereillä ja epäselvillä menetelmillä laadittu tutkimus saisi esimerkiksi graduna hylätyn arvosanan. Billaut'n ja kumppaneiden mukaan Shanghain listan laadintakriteerit eivät mittaa sitä mitä listalla yritetään tavoittaa; käytetyissä menetelmissä on lukuisia ongelmia eikä niiden osalta tehtyjä valintoja ole perusteltu; ja koko hanke kärsii perustavanlaatuisista vinoumista. Yliopistovertailussa käytetty aineisto ei myöskään ole julkisesti saatavilla, joten sen luotettavuutta on vaikea arvioida. 

Billaut'n ja kumppaneiden ensimmäinen esimerkki listan ongelmallisista laadintakriteeristä on vertailun kohteena olevien yliopiston saamien Nobel-palkintojen ja Fieldsin mitaleiden määrä. Ensinnäkään Nobel- ja Fields- palkinnot eivät kata kaikkia tieteenaloja. Toiseksi Nobel-palkinto jaetaan usein elämäntyöstä vuosia sen jälkeen, kun palkintoon oikeuttavat tutkimukset on todellisuudessa tehty. Kriteeri siis mittaa ennemmin kyseisten instituutioiden mennyttä loistoa kuin niiden nykyisen koulutuksen laatua. Nobelin saanut tutkija on myös saattanut muuttaa urallaan yliopistosta toiseen. 

Yhtä lailla ongelmallinen on Shanghain listan tapa laskea tutkimusartikkelien määrää ja eniten viitattuja tutkijoita. Se nimittäin tehdään yksinomaan Thomson Scientificin (joka siis on kaupallinen yritys) tietokantojen ja tieteenalaluokituksen pohjalta. Ensinnäkään kyseinen tietokanta ei kata kaikkia artikkeleja kaikilta tieteenaloilta - eikä juuri huomioi aloja, joilla kirjoitetaan artikkelien sijaan kirjoja tai muilla kielillä kuin englanniksi. Toiseksi käytetty tieteenalaluokitus, jossa tieteenalat jaetaan 21 kategoriaan, ei välttämättä palvele yliopistojen vertailua. Esimerkiksi biologia, kasvi- ja eläintiede, ekologia, mikrobiologia ja genetiikka luokitellaan kukin omaan kategoriaansa, mutta yhteiskuntatieteille kaikessa rikkaudessaan on vain yksi kategoria. Billaut'n ja kumppaneiden mukaan olisi täysin oikeutettua valita kyseiset tietokannat listan aineistoksi, jos valinnat perusteltaisiin ja niiden vaikutukset tuloksiin otettaisiin huomioon. Tätä Shanghain listan laatijat eivät kuitenkaan tee. 

Mikä siis on hyvä yliopisto? Billaut ja kumppanit toteavat, että Shanghain listan mukaan se on yliopisto, joka on erinomainen tutkimuksessa - kapealla ja osin epärelevantilla tavalla mitattuna. Ranking ei myöskään huomio yliopistojen käytössä olevia panostuksia ja resursseja suhteessa tuloksiin, saati erilaisia institutionaalisia rajoitteita, joita yliopistoilla eri maissa on. 

Billaut ja kumppanit myös rakentavat pelottavan skenaarion, jossa yliopistot lähtevät maksimoimaan sijoitustaan rankingissa. Ensin lakkautetaan oikeus-, humanistiset ja yhteiskuntatieteet, jotka eivät kohenna ranking-sijoitusta. Tästä säästyneille rahoilla ostetaan esimerkiksi lääketieteen ja biologian huippututkimusryhmiä, joilla on mahdollisuus saada Nobel-palkinto joskus tulevaisuudessa. Lopuksi yhdistetään kaikki näitä ryhmiä yhdessä maassa työllistävät pienet ja keskikokoiset yliopistot yhdeksi isoksi yksiköksi ja kas - listasijoitus kohenee! 

Billaut'n ja kumppaneiden johtopäätös, jonka voi mielestämme yleistää mihin tahansa yliopistorankingiin, on yksinkertainen: 

• Hyväksy, ettei ole olemassa mitään absoluuttisesti parasta yliopistoa 
• Lopeta puhe rankingeista 
• Lobbaa rankingpuheen täyskieltoa omassa yliopistossasi 
• Jos työskentelet listalla hyvin sijoittuneessa yliopistossa, vältä kiusausta hyödyntää rankingin tarjoamaa ilmaista julkisuutta

Kolme variaatiota huippuyliopistolaisesta

Olemme havainneet kollegoidemme parissa kolmenlaista suhtautumista Huippuyliopistoon ja sen mukaan tuomiin muutoksiin. 

Kalle Kilpailija on aito huippuyliopistolainen. Hän uskoo Huippuyliopiston strategiaan ja pitää kilpailullista ideologiaa reiluna ja välttämättömänä maailmanluokkaan pääsyn edellytyksenä. Kalle on kuin kala vedessä akateemisessa urapelissä ja julkaisukikkailussa ja nauttii niiden mukanaan tuomista maineesta ja kunniasta. Kalle tähtää korkealle ja testauttaa itseään mielellään erilaisissa rekrytointiprosesseissa. Hän vaatii paljon myös muilta ja kannustaa kollegoitaan pitämään huolta akateemisesta kilpailukyvystään ja cv:stään. Itseään hän ei kuitenkaan turhaan sido mihinkään yhteisöön, vaan ylläpitää mieluummin laajoja kansainvälisiä kontaktiverkostojaan. 

Tuula Tasapainoilija uskoo akateemiseen työhön, vaikka uusi uljas yliopisto onkin horjuttanut sen ehtoja ja mahdollisuuksia. Hän kokee yliopistonsa käytännöt absurdeiksi ja jopa vastenmielisiksi, mutta hänen on vaikea nähdä itseään yliopiston ulkopuolellakaan. Siksi hän yrittää kynsin hampain pitää kiinni työnsä hyvistä puolista ja turvata työsuhteensa, pakon vaatiessa myös kilpailemalla. Tuulan on varjeltava uramahdollisuuksiaan eli seuraavaa määräaikaista pätkäänsä. Siksi hän ei pidä melua mielipiteistään, sillä vastaan pullikoijat leimataan vanhanaikaisen yliopistokulttuurin edustajiksi ja siten huippuyliopistokelvottomiksi. 

Aino Aktivisti on menettänyt uskonsa Huippuyliopistoon. Ainolla olisi edellytykset menestyä akateemisella uralla, mutta hän ei purematta niele huippuyliopiston strategiaa, tavoitteita eikä erityisesti sen luovaa tutkimus- ja sivistystyötä rajoittavia johtamiskäytänteitä ja johtajakeskeistä näennäiskollegiaalisuutta. Kriittisten näkökulmien ohella Aino vaalii edelleen akateemisen työn ihanteita. Henkisesti hän on kuitenkin jo Huippuyliopiston ulkopuolella, etsimässä uusia tapoja ja tiloja merkitykselliselle työlle ja maailmanparantamiselle. 

Huippuyliopisto haluaa tietysti Kalleja, jotka toimivat kyseenalaistamatta kilpailullisen ja managerialistisen ideologian mukaisesti tuottaen kilokaupalla pisteitä yliopiston laariin. Heidän väsymättömällä työpanoksellaan maailmanluokka voikin olla piirun verran lähempänä. Huippuyliopiston on kuitenkin huomioitava, että moni Kalle lähtee heti, kun jossain muualla avautuu parempi paikka – ja vie pisteensä mukanaan. Kallet eivät loista ilmaan Tuulia, joita ollaankin valmiita pitämään kehissä jonkin verran. Heidän harteilleen kasataan iso osa opetus- ja hallinnollisesta työstä ja siksi heidän jaksamisena on koetuksella. Tuulat ovat kuitenkin omapäisiä, eivätkä suostu mihin tahansa, vaan harjoittavat hiljaista vastarintaa jokapäiväisessä työssään. Ainot sen sijaan joutavatkin mennä, jos eivät ymmärrä keskittyä huippujulkaisemiseen ja indekseihin. Toisinajattelua kun ei tässä yliopistossa kaivata, voisihan se tehdä särön isolla budjetilla rakennettuun maineeseen ja kiillotettuun julkisuuskuvaan.