Pohditko joskus, että voisit vaihtaa yliopistotyön johonkin muuhun, mutta et halua heittää hukkaan kaikkia niitä taitoja, verkostoja ja saavutuksia, joiden eteen olet vuosien varrella työskennellyt?
Kirjassaan Cruel Optimism Lauren Berlant (2011) kutsuu julmaksi optimismiksi tilannetta, jossa solmimme ja ylläpidämme tunnesiteitä hyviksi havaitsemiimme tai uskomiimme asioihin ja ihmisiin, jotka kuitenkin pettävät meidät. Ihminenhän kiinnittyy aina johonkin, Berlant ajattelee psykoanalyyttisia polkuja seuraillen. Mutta nykymaailmaa tarkkaillessaan hän joutuu toteamaan, että olemme ongelmissa kiinnikkeidemme kanssa. Hyvän elämän utopiat, kuvat ja unelmat, joiden piti toteutua liberaalin demokratian olosuhteissa, karkaavat käsistämme. Lapset ovat vanhempiaan köyhempiä, talot homehtuvat, koulutus ei tuokaan työtä, ruokakin lihottaa ja liitot päätyvät eroon. Neoliberaalia kansalaista (tai ei-kansalaista) odottaa umpikujaa muistuttava tila, jossa taloudelliset, poliittiset, ekologiset ja kulttuuriset kriisit ovat sulautuneet yhdeksi ja samaksi normaalikriisiksi: kierrämme ympyrää, poljemme vettä, sinnittelemme. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me opiskelimme ja valveuduimme, hampaamme fluorattiin ja saimme opo-ohjausta, jotta meistä tulisi jotain, jotta maailma menisi eteenpäin.
Nekin, jotka eivät ole koskaan saaneet maistaa hyvää elämää, pyrkivät epätoivoisesti sen läheisyyteen. Jos ei voi saada keskiluokkaista perheidylliä, voi asuntovaunuunsa kyhätä jäljitelmän siitä. Voi valehdella perheelleen olevansa menestyvä yrittäjä ja ollakin, laittomassa bisneksessä. Voi äänestää kauniita ja rohkeita menestyjiä siinä toivossa, että jotenkin tulee heidän kaltaisekseen. Tai voi edes lämmitellä heidän loisteessaan, vähän niin kuin ihmiset lämmittelevät mieltään sisustuslehtien hulppeita kämppiä selaillen. Voi pyrkiä henkensä kaupalla Välimeren yli laittomaksi siirtolaiseksi, koska hyvän elämän unelma asuu (Pohjois-Amerikan ohella) Euroopassa.
Akateemisen maailman toimijat – etenkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla – ovat nyky-Suomessa väkeä, joka on hakeutunut asemiinsa vahvasti humboldtilaisia hyveitä tavoitellen. Etsimme totuutta, kyselemme syntyjä syviä, emme tyydy pintaraapaisuihin, emmekä varsinkaan kaihda kritiikkiä, kun sen paikka on. Olemme omissa sielun silmissämme tiedon sankareita, jotka rientävät pelastamaan Suomi-neidon ja maaäidin perikadon kidasta. Totta kai omakin maine siinä kirkastuu. Nimenomaan se maine, josta toiset samanmieliset meidät tunnistavat. Tuo teki oikein, hän uhmasi vallan vääristyneitä länkisääriä, hän ei kumartunut maan tavan edessä. Ja unelmassa kansalaiset laajoin joukoin tunnistaisivat oikein tekemisen, olisivat puolellamme. Että totuus voittaisi, ja me siinä mukana. Eläisimme elämää, johon mahtuisi tämä rohkea riento, paljon työtä, vaatimaton mutta riittävä elintaso, perhe, elämä. Rakkaus, oikeus ja totuus.
Sitä tietä oletimme voivamme käydä. Mutta toisin kävi. Tässä kohtaamme oman variaatiomme julmasta optimismista. Vaikka akateemisen kapitalismin ruuvia kierretään kaiken aikaa kireämmälle, sinnittelemme Mona Mannevuon (2013) mukaan aina vain pilatuissa ja puhkisaneeratuissa yliopistoissa, koska koemme siten olevamme lähellä alkuperäistä unelmaamme. Kun joku poikkeusyksilö saa näkyvän tunnustuksen, unohdamme ongelmat. Aplodeeraamme mukana ja tunnemme optimismia, joka koukuttaa meidät edelleen sinnittelemään. Siksi emme protestoi järjettömiä "uudistuksia" – napisemme, mutta emme oikeasti pane hanttiin – koska olemme affektioistamme kiinni ajatuksessa yliopistosta. Vaikka nykyiset "uudistetut" yliopistot ovatkin yhtä lähellä unelmaamme kuin työ oikeasti oli lähellä vapautta Auschwitzissa.
Toisinaan leikittelemme ajatuksella lähteä. Olemme kuitenkin “sijoittaneet” akateemisuuteen niin paljon, ettemme voi vain lähteä ja lopettaa. Näiden esimerkiksi uraamme ja kollegoihimme tekemiemme “sijoitusten” kautta kiinnitymme yhteisöömme ja koemme jatkuvuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Julma optimismi pitää meidät kiinni huonoissakin yhteisöissä ja ihmissuhteissa, koska lähteminen tekisi tyhjäksi kaiken siihenastisen vaivannäkömme, ja pakottaisi meidät repimään tunnesiteet irti nykyisistä kohteistaan. Mihin sitten kiinnittyisimme?
Rosalind Gillin (2009) mukaan julma optimismi ylläpitää myyttiä hyvästä akateemisesta elämästä. Huomenna vastaan kaikkiin roikkuviin meileihin. Sitten helpottaa, kun saan tämän kurssin vedettyä. Hengähdän, kun väitöskirja valmistuu. Kesälomalla ehdin kirjoittaa nämäkin artikkelit valmiiksi. Eläkkeellä ehdin hoitaa lastenlapsia. Kun saan hakemani rahoituksen, ehdin keskittyä tutkimukseen. Loman jälkeen jaksan paremmin. Tosiasiassa julma optimismi tekee asiat vain pahemmiksi, koska sen kautta osallistumme uuvuttavan järjestelmän ylläpitoon.
Gill huomauttaa, että tyytymättömyys yliopistotyön nykyisiin ehtoihin ja puitteisiin leimataan helposti turhaksi valitukseksi. On helpompaa jakaa yksilöille vinkkejä työn tehostamiseen ja ajanhallintaan, kuin puuttua kestämättömiin työmääriin. Lue sähköpostit vain kerran päivässä. Älä vastaanota opiskelijoita ilman hyvää syytä. Delegoi hommia. Hanki siivooja. On helpompaa syyllistää yksilöitä, kuin kyseenalaistaa mahdottomia vaativa instituutio. Omapahan oma häpeäsi, jos et osaa organisoida työtäsi oikein. Samaan aikaan institutionaaliset käytännöt, kuten työajankirjausjärjestelmä, ylläpitävät omaa näennäistodellisuuttaan ja tekevät ylityöt näkymättömiksi.
Gill kysyy, voisiko joka puolelta läpitunkevan tyytymättömyyden ymmärtää valituksen sijaan kriittiseksi analyysiksi akateemisen työn ehdoista tai jopa poliittiseksi muutosvaatimukseksi paremman työelämän puolesta. Tämä vaatisi yliopistolta kuitenkin kriittistä itseymmärrystä. Se ei valitettavasti ole yksi Huippuyliopiston vahvuuksista. Ennemminkin näyttää siltä, että julman optimismin kaksoissidosten purkaminen jää pienen ihmisen tehtäväksi. Pitäisi uskaltaa esittää poliittisia vaatimuksia. Aikamme politiikka on kuitenkin sekin kiertynyt samaan ongelmalliseen vyyhtiin. Muutoksia tuntuu olevan mahdotonta saada aikaan, kukaan ei pysty kankeamaan neoliberaalia pikajunaa pois tuhoraiteelta. Uusia utopioita on järkyttävän vaikea saada muotoiltua, ne tuntuvat jo syntyessään mahdottomilta. Lauren Berlant kysyy, voisiko vyyhtiä alkaa purkaa tässä ja nyt tunteiden kautta, niitä artikuloimalla ja tuomalla tietoiseen tarkasteluun. Miksi jotkut asiat tuntuvat hyvältä ja toiset eivät? Mihin sinä kiinnityt? Voisitko kiinnittyä toisin? Voisitko löytää yhdessä toisten kanssa uusia kohteita? Vieläkö rakastaisit tätä tyhjäksi imettyä yliopiston kuorta, jos alkaisi tuntua siltä, että unelmasi väikkyy sittenkin jossain muualla?
Kaikki optimismi on julmaa, mutta jotkut ovat julmempia kuin toiset. Sellaiset unelmat ne vasta julmia ovatkin, joita syötetään toisille ihmisille tietäen, etteivät he niitä koskaan saavuta, mutta heidän sinnittelynsä voidaan käyttää hyväksi. Meidän aikamme barbariaa on se, että niin monet kiittävät saamastaan kepin opista, ja yhtyvät vaatimuksiin kovemmasta kurista ja omasta vastuusta. Seuraavaksi joudumme kenties toteamaan, että uusin affektiivinen kiinnittymiskohde ovat kepit, raipat ja (budjetti)kuri. Onhan niissä ainakin voimaa, jos ei juuri muuta.
Lähteet:
Berlant, Lauren (2011). Cruel Optimism. Duke University Press.
Gill, Rosalind (2009). Breaking the silence: The hidden injuries of the neoliberal university. In: Flood,R. & Gill,R. (eds) (2009) Secrecy and Silence in the Research Process: Feminist Reflections. Routledge.
Mannevuo, Mona (2013) Velvollisuutena mielekäs työ: Y-sukupolvi ja julma optimismi. Esitys tutkimusseminaarissa Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoululla 15.3.2013. Ks. myös Mona Mannevuo (2012) Julman optimistista onnellisuuspolitiikkaa. Teoksessa: Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen (toim.) Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa. Turku: Utukirjat.
Todella oivallista analyysiä maailmasta jossa elämme. Huippuyliopisto virallinen akateeminen retoriikka on niin kökköä, että yhä useampi alkaa pohtia niiden taustalla olevia kurinalaistavia käytäntöjä. Eihän tässä näin pitänyt käydä, mutta niin vain kävi. Surullisinta on, että Huippuyliopisto haluttiin vapaaehtoisesti ajaa nykyiseen muottiin.
VastaaPoistaTässä kuussa lähti taas pari entistä kollegaa epäteknillisestä korkeakoulusta ns. oikeisiin töihin. Sitkeimmät vielä sinnittelevät mutta kovin ihmeellistä kristallipalloa ei tarvita että näkee loppujenkin lähtevän seuraavan puolen vuoden kuluessa --- muutamaa kantapeikkoa lukuunottamatta.
VastaaPoistaPelkästään luokattoman huonolla henkilöstöpolitiikalla (laittomat pätkätöiden ketjuttamiset, kerättyjen vuosilomien pidetyksi katsominen, eropaketit joista ei saa puhua, jne.) on erään arvion mukaan saatu aikaa ainakin 12 vuoden vahinko, kun osaaminen on kävellyt ovesta ulos. Noudatettu strategia luottaa siihen että valmista kansainvälistä huippututkijaa on jonossa ihan riesaksi asti ja näitä sitten palkataan lähtijöiden tilalle.
Monessa tapauksessa ongelmana on vain se, että myös toimivat verkostot ja suhteet kotimaiseen teollisuuteen ovat myös kävelleet ovesta ulos. Onneksi Aalto-säätiöllä on hulppea omaisuus (mikä on kiinni seinissä) ja se on sijoitettu tuottavasti (maksavat omista tiloistaan itselleen vuokraa, ikiliikkuja!).
P.S. ajatus totuuden etsimisestä etenkin humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tunnuspiirteenä on aika hilpeä --- eiköhän totuutta olla etsimässä myös esimerkiksi TKK:n kovassa ytimessä, teknillisessä fysiikassa, ja "hieman" tiukemmilla kriteereillä.
Huh huh. Surullisen tuttua kertomaa siis sielläkin. En kuitenkaan usko, että Tiina omii totuuden etsintää yksinomaan humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden sielun päämääräksi - taitaa puhua vain omasta puolestaan, jotta ei panisi sanoja suuhun muille ... ? Tästä tulee mieleen lapsuuteni, kun kinasin siskon kanssa siitä, että maksalaatikko "ei voi olla sun herkkua kun se on mun herkkua!"
VastaaPoistaJokainen voi tykönään miettiä, mihin (kaikkeen) itse haluaa kiinnittyä. Ja porukat voi keskenään sitä pohtia. Ihan haikea olo tulee kun muistelee aikoja, jolloin saatiin näitäkin kissanhäntiä vetää akateemisissa piireissä keskenämme, ilman joka paikkaan turpoavia managereja. Ne oli jälkivalossa pieniä murheita ne.
Muistan hyvin hetken, jolloin tajusin että Huippuyliopiston taustalla on on kova, kylmä ja ankea ajatusmaailma. Kyseessä oli erään professorin luento, ja ylin johto oli paikalla esittelemässä kyseisen henkilön. Hän kertoi tarinan tämän professorin nuoruudesta, jonka tarkoitus oli kai osoittaa professorin erityinen lahjakkuus ja potentiaali jo nuorena opiskelijana. Kyseinen professori sai nuorena opiskelijana erityisoikeuden viettää aikaa labrassa tekemässä tutkimassa, samaan aikaan kun muut opiskelijat joutuivat tekemään jotain "tylsempää" tutkintoon liittyvää. Nämä muut opiskelijat valittivat, että miksi tuo yksi opiskelija saa erityisoikeuksia, johon silloinen vastuuprofessori vastasi: "Koska hän on tiedemies!"
VastaaPoistaTämän tarinan ylin johto kertoi hymyissä suin, vaikka tuohan on kurja tarina! Eikö pitäisi kannustaa tasavertaiseen kohteluun tai antaa jokaiselle edes samanalaiset mahdollisuudet, vaikka joku olisikin alkuvaiheessa lahjakkaampi kuin muut! Tottakai jossain vaiheessa esim jatko-opiskelijoita valittaessa ihmisiä täytyy verrata, mutta ei asettaa eriarvoiseen asemaan näin härskisti. Jos tämä heijastaa johdon ajattelua, ja jos tällaista ajattelua sovelletaan Huippuyliopistossa, niin on selvä että hyvä kohtelu pitää ansaita tietyt tieteelliset mittarit täyttämällä (Ja näinhän se näyttää olevan). Se mitä tämä tekee ilmpiirille on sitten toinen kysymys....
Kivan naiivi kirjoitus. Olisihan se mukava olla omassa rauhassa ja pohdiskella samanmielisten seurassa omasta mielestä tosi tärkeitä juttuja. Todellisuudessa se ei vain mene niin, kuten kirjoitatkin. Eikä sen pidäkään mennä, jos toiminnasta ei saada hyötyä yhteiskunnalle eli sille muulle sakille, joka rahoittaa akateemista elämäänne.
VastaaPoistaKehitysmaiden epätoivon yhdistäminen Suomen "epäinhimilliseen" akateemiseen maailmaan kertoo siitä, että mittasuhteet ovat vinksallaan. Sen vuoksi kannattaisi tarkistaa oma ajatusmaailmaa, ja miettiä, mitkä asiat omassa elämässä on hyvin. Suhdanteista huolimatta suomalaiset ovat poikkeuksellisen hyvässä tilanteessa mitattiin hyvinvointia millä mittarilla tahansa. Tätä taustaa vasten voi jokainen miettiä, kuinka suuria omat ongelmat ovat. Ovatko omat ongelmat pahan kapitalistisen yhteiskunnan luomia vai voiko kyseessä olla enenemminkin lapsuuden/nuoruuden epärealistiset haaveet, jotka ovat vain jääneet toteuttamatta täysimääräisesti.
Minusta kirjoitus oli pikemminkin rohkea, koska kirjoittaja asetti elämänsä ja unelmansa esille. Silloin on alttiina kaikenlaiselle kritiikille, jota on helppo ampua anonymiteetin suojasta. Suomessa on muutenkin rasitteena reaktiotapa, jota psykiatrit nimittävät arvonriistoksi: kaikki hyvä ja kaunis vedetään maahan, osoitetaan itsekkyydeksi ja pakotetaan itsemme ja toisemme ruotuun, jossa saa puhua vain faktoista ja vain kyynisessä rekisterissä. Ennen pitkää tämä johtaa siihen, että kadotamme kosketuksen niihin hyviin asioihin, joita piti yhteiskuntaan tuottaa: minkä vuoksi talouskasvua? minkälaista hyvinvointia? mitä pitäisi tuottaa? Näiden lukkojen avaamisessa ja tärkeiden asioiden nimeämisessä humanistit voisivat auttaa, jos heitä ei niin hirveästi pelättäisi.
VastaaPoistaMinä olen lukenut Berlantin kirjan, ja tunnistan siitä itseni ja tämän ajan. Minulla on tyypillinen humanistin elämäntarina: en ole koskaan saanut käyttää yhteiskunnan hyväksi kaikkea sitä, mitä olen oppinut. Koen, että minut on hyllytetty - ja vielä aikana, jolloin apuani tarvittaisiin. Minä ja tuttavani olemme yrittäneet kaikkea: palkkatyötä, ei ole - yrittämistä: ei asiakkaita, tutkimusta: ei kelpaa huippuyliopistolle jne.jne. Hetkittäin, kun olen päässyt sorvin ääreen, työni on kantanut hedelmää, mutta pian se taas on jäänyt uudistusjyrän alle.
En tiedä, miten asiasta voisi puhua päätymättä kinasteluun ja lyttäämiseen. Yritetään ottaa tunteet mukaan - näinhän Berlant, tuo humanisti - neuvoo. Niiden ihmisten näkökulmasta, jotka ovat Suomessa johtavissa asemissa, on helppo unohtaa, että kaikille ei tule synnyinlahjana tai hyväveliverkostolta asemaa, jossa omat näkemykset tulevat kuulluiksi. Kaikille ei myöskään ilmaannu luontevasti työsarkaa, jossa joku muu, yleensä yhteiskunta, tarjoaa tuotantovälineet, materiaalit ja instituution, jossa omaa työtään voi harjoittaa ja hankkia sille edelleen lisää arvostusta. Tämä on myös sukupolvikysymys. Ilman kokemusta silpuiksi hajonneesta työstä, marginaalisuudesta ja ulkopuolisuudesta ei ehkä voi ymmärtää mikä meillä nyt oikein on hätänä.
Kuitenkin meillä kaikillahan on oikeasti nykyään valtava ahdistus, joka pysyy juuri ja juuri tuntokynnyksen alla erilaisin puolustusmekanismein. Maailma on menossa huonosta pahempaan, emmekä voi kuin katsella. Juuri kun ekologinen kello tikittää ratkaisun hetkiä, jostain ilmestyy markkinafundamentalistien armeija sotkemaan vähätkin mahdollisuutemme selvitä tästä. Mitä sinä sanot lapsellesi tulevaisuudesta? Siinä on ehkä se kipein hetki. Minusta ei ole heikkouden merkki, jos minä, aikuinen ihminen sanon ääneen teille toisille aikuisille, että pelottaa. Jos voin myöntää pelon, minun ei tarvitse esittää kaikkitietävää osaajaa, joka panee maapallon kondikseen sillä välin kun pienet ja pelokkaat uikuttavat. Sen sijaan haluan sanoa, että en tiedä voimmeko selvitä tästä, mutta ajattelin yrittää. Voisimmeko löytää tavan yhdessä ryhtyä ratkomaan kaikkia näitä (helvetin) vaikeita asioita? Oikeasti, eikä niillä helpoilla neoliberaaleilla pikakonsteilla, joista olemme jo saaneet nähdä, että ne vain pahentavat tautia?