perjantai 12. heinäkuuta 2013

Ristiriidoista hyvää työtä


Ilkka Pirttilä (2005) keskustelee akateemisen työyhteisön kehittämistä koskevassa artikkelissaan ristiriitaisista vaatimuksista, joita yliopistoihin ja yliopistoissa työskenteleviin ammattilaisiin kohdistuu.

Ensimmäinen ristiriita kohdistuu tutkimukseen, jolta odotetaan samanaikaisesti tieteellisiä totuuksia ja taloudellisia innovaatioita. Olemme keskustelleet aiheesta aiemmin esimerkiksi teksteissä Innovaatioansa ja Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kuka huolehtii perustutkimuksesta, ellei yliopisto? Toisaalta miten yliopisto voisi parhaiten palvella ympäröivää yhteiskuntaa – ja sitä paljon puhuttua elinkeinoelämää? 

Toinen ristiriita muodostuu siitä, että oletetun akateemisen vapauden sijaan työntekijöihin kohdistuvat vaatimukset määrätään nyky-yliopistossa ylhäältä päin ja toimijoiden vaikutusvalta omaan työhönsä on merkittävästi kaventunut. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yliopistoja ja yliopistotyöläisiä tulisi johtaa. Mutta olettekos kuulleet tarinoita hyvästä yliopistojohtamisesta? Onko vika johtajissa, johtamiskäytännöissä vai ylikriittisissä johdettavissa? 

Kolmas ristiriita rakentuu eri tiedetyyppeille ja –yhteisöille asetetuista liian samanlaisista vaatimuksista. Tony Becherin (1989) mukaan eri tieteenalat ja oppiaineet toimivat tiedollisesti ja kulttuurisesti erilaisten normien ja sääntöjen mukaan. Esimerkiksi luonnontieteissä ja humanistisissa tieteissä filosofiset oletukset, tutkimuskysymykset, menetelmät, kirjoittamisen käytännöt ja julkaisutavat eroavat toisistaan ja niihin on vaikea kohdistaa yhteismitallisia vaatimuksia tai arviointikriteereitä. Näin kuitenkin yhä enenevissä määrin tehdään, jopa taiteellisessa työskentelyssä (ks. Mittareita taiteelle).

Neljäs, omassa työssänikin jatkuvasti näkyväksi tuleva ristiriita koskee vaatimusten ja resurssoinnin epäsuhtaa. Vaatimuksia kyllä asetetaan vaikka millä mitalla, mutta kukaan ei varmista, että niihin on tarvittavat resurssit. Jokaisen huippuyliopistolaisen tulee esimerkiksi julkaista ja verkottua kansainvälisesti. Silti joudumme haalimaan matkarahojamme kansainvälisiin konferensseihin kuka mistäkin (säätiöistä, projektibudjeteista, omasta pussista), eikä yliopistomme tarjoa kielentarkastuspalveluja joita järjestellään miten milloinkin - ja koitetaan saada jokin taho maksamaan lasku. 

Meidän myös mainostetaan tarjoavan jatkuvasti kehittyvää huippuopetusta, vaikka opetus jos mikä on monella laitoksella pahasti aliresurssoitu: määräaikaisten opettajien työsuhteita ei jatketa, kursseja karsitaan ja ryhmäkokoja kasvatetaan (ks. Kuka välittää Olli Opiskelijasta?). Harvat ja valitut tenure-professorit ovat kaiketi kunnolla resurssoituja, mutta tämä ei pelasta kokonaisia koulutusohjelmia, joissa on monta muutakin tekijää kun laitoksen yksi tai muutama tenure-proffa. Puhumattakaan siitä, jos satut olemaan juuri se tenure-proffa, jonka tulee julkaista kuin kone, opettaa monta kurssia, ohjata graduja, diplomitöitä ja väitöskirjoja, johtaa koulutusohjelmia, vastata oman tieteenalan suunnannäyttämisestä, osallistua kansallisiin ja kansainvälisiin asiantuntijatehtäviin, matkustaa ja viettää laatuaikaa ulkomailla…

Millaista sitten olisi hyvä työ, jossa näiden ristiriitojen pohdinta tuottaisi hedelmällisiä ratkaisuja? Oili-Helena Ylijoki ja Helena Aittola (2005, 13) toteavat teoksessaan Tulosohjattua autonomiaa – Akateemisen työn muuttuvat käytännöt, että kyse ei ole (vain) siitä, miten akateeminen työ voisi olla tehokkaampaa, tuloksellisempaa tai vaikuttavampaa. Ennen muuta kyse on siitä, miten se voisi olla hyvää tai aiempaa parempaa. Ylijoki ja Aittola viittaavat Gardnerin, Csikszentmihalyin ja Damonin (2001) ajatuksiin hyvästä työstä kunkin profession ytimeen kuuluvien tehtävien laadukkaana hoitamisena yhdistettynä sosiaaliseen vastuuseen ja eettisiin näkökohtiin (s. 12). Ammattilaisten ei kuitenkaan tule jäädä odottelemaan, että mahdollisuus tehdä hyvää työtä rakentuu itsestään - etenkään hyvän työn edellytyksiä rapauttavien tuloksellisuus- ja tehokkuusvaateiden valtaamassa maailmassa (ks. Managerialismi ja oppiminen). Sen sijaan ammattilaisten tulee ottaa vastuuta ja luoda yhteisöllistä vastarintaa ja uusia tiloja hyvän työn puolustamiseksi tai luomiseksi esimerkiksi vaatimalla mahdotonta,  kehkeyttämällä mielekkyyttä ja uskaltamalla välittää.  

Mistä sinä aloittaisit tämän urakan?

P.S. Huomasin juuri, että viimeisen parin viikon aikana blogiin tulleita kommentteja oli mennyt roskapostikansioon, josta en ollut niitä huomannut. Nyt kaikki kommentit on julkaistu!

Lähteet:
Aittola, Helena & Oili-Helena, Ylijoki (toim.) (2005) Tulosjohdettua autonomiaa - Akateemisen työn muuttuvat käytännöt. Gaudeamus, Helsinki.
* Pirttilä, Ilkka (2005). Akateemisen työyhteisön kehittäminen ja sosiaalinen pääoma, s. 188-206.
* Ylijoki Oili-Helena & Aittola, Helena (2005). Johdanto: hyvää akateemista työtä etsimässä, s. 7-17. 
Becher, Tony (1989). Academic tribes and territories. Intellectual enquiry and the cultures of disciplines. Milton Keynes: Society for research into higher education & Open University Press.
Gardner, Howard & Csikszentmihalyi, Mihaly & Damon, William (2001). Good Work. New York: Basic Books. 

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Managerialismi ja tasa-arvo

Tiina Tutkijan isoäiti opiskeli Helsingin yliopistossa 1940-luvulla. Hänellä oli pakollisena sivuaineena oppiaine, jonka professori oli sitä mieltä, että tätä alaa naiset eivät voi ymmärtää. Siksi yksikään nainen ei myöskää saanut tentistä parempaa arvosanaa kuin 2-/3. Isoäidillä oli kuitenkin hieman harvinaisempi etunimi ja yllätyksenä ilmoitustaululla olikin arvosanana 2,5. Isoäidin hakiessa tentistä merkintää opintokirjaan professori kaivoi paperit esiin, katsoi sitten häntä ja totesi: ”Voi helvetti, oletteko te nainen”. Kirjoitti kuitenkin 2,5 opintokirjaan. 

Aikamatkalla nykypäivään perehdymme Christine Teelkenin ja Rosemary Deemin (tulossa) tuoreeseen tutkimukseen, jossa tarkastellaan minkälaisia vaikutuksia yliopistojen uusilla johtamis- ja hallintakäytännöillä (eli managerialismilla) on käsityksiin sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Teoriassa uusien johtamistapojen pitäisi tarjota kaikille yhtäläiset mahdollisuudet esimerkiksi urakehitykseen ja täten vähentää eriarvoisuutta - näin julistetaan myös esimerkiksi Huippuyliopiston uramateriaaleissa. Teelkenin ja Deemin tutkimus hollantilaisista, ruotsalaisista ja brittiläisistä yliopistoista kuitenkin osoittaa, että käytännössä managerialismi vahvistaa olemassa olevia valtarakenteita ja mahdollistaa piiloisia syrjinnän muotoja, joihin on näkyvää syrjintää vaikeampi puuttua. Annamme muutaman selityksen: 

Läpinäkymätön johtamiskulttuuri johtaa helposti piiloiseen syrjintään. Piiloiseen syrjintään voi olla vaikea puuttua, koska kyse ei ole tämän tekstin avausesimerkin kaltaisesta ilmeisestä syrjinnästä. Sen sijaan kyse on siitä, että tietoa jaetaan vain omille kavereille, organisaation virallisia käytäntöjä ei noudateta, vaikutusvaltaiset ihmiset puuttuvat asioihin suosimalla kavereitaan, asioita määritellään pienellä piirillä sitä samaa pientä piiriä suosivaksi, ja niin edelleen. Tämäntyyppinen piiloinen syrjintä ei ole sukupuolisidonnaista, mutta niin kauan kun valta-asemia kansoittavat enimmäkseen miehet(naiset), joiden parhaita kavereita ovat toiset miehet(naiset), niin vaikutukset lienevät ilmeisiä. 

Erinomaisuus- ja mittauskulttuuri puolestaan tappaa moninaisuuden. Moninaisuus taas on tasa-arvon elinehto. Voimmehan me kaikki hyvällä H-indeksillä varustetut samanlaisia juttuja tahkoavat huippututkijat olla keskenämme tasa-arvoisia, mutta... Mittauskulttuuri tappaa myös sisällöllistä, kielellistä ja kulttuurista moniarvoisuutta, koska se ohjaa tutkimusta yhteen, ennalta määrättyyn muottiin. Juu, voitte toki tehdä ihan sellaista tutkimusta kun haluatte, kunhan kuitenkin julkaisette sen tietyssä formaatissa, tietyllä kielellä ja tietyn rankinglistan kärkilehdissä. 

Näennäismeritokratia - näennäistasa-arvoisen erinomaisuuskulttuurin edellytys - olettaa, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella ja saavuttaa erinomaisia tuloksia. Tiina Tutkijakin kokee, että toisin kun isoäidillään, hänellä on periaatteessa samat mahdollisuudet urakehitykseen ja menestykseen, kuin esimerkiksi työtoverillaan Kalle Kilpailijalla. Käytännössä kiristyvä kilpailuideologia ja sen mukana tuleva vaatimus kohtuuttomista työmääristä ja sitoutumisesta asettaa hänet kuitenkin eriarvoiseen asemaan suhteessa Kalleen, jolla ei ole esimerkiksi hoivavelvoitteita. Ongelmallista on myös se, että jos Tiina päättää tavoitella hieman vähemmän ja nähdä lapsiaan hieman enemmän, sitä pidetään hänen omana valintanaan. Olisihan hän voinut valita toisinkin ja tavoitella huippua. Niin kauan kun kieltäydytään näkemästä, että ”yksilölliset valinnat” juontuvat organisatorisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista rakenteista, ei korjata oikeaa asiaa. Ei riitä, että kaikilla on sama mahdollisuus kilpailla, vaan pitää pohtia kriittisesti koko kilpailua ja sen sääntöjä.  

Teelken, Christine & Deem, Rosemary (forthcoming). All Are Equal, but Some Are More Equal Than Others: Managerialism and Gender Equality in Higher Education in Comparative Perspective. Comparative Education.


perjantai 5. heinäkuuta 2013

Tohtoriopiskelija pelissä

Minkälaiseen ammatilliseen käytäntöön Huippuyliopiston tohtoriopiskelijoita luotsataan? Ammatillisen osaamisen keskiössä näyttäisi olevan pelin pelaamisen taito. Seuraava pohjois-amerikkalaisesta kauppakorkeakoulusta valmistuneen Ajnesh Prasadin kertomus kuvaa, mitä tässä pelissä on panoksena.

Prasad kertoo yllättyneensä, kuinka hänelle heti opintojen alussa tehtiin selväksi julkaisemisen tärkeys ”oikeissa” pohjois-amerikkalaisissa eliittilehdissä. Tämän tekivät selväksi niin dekaani tervetuliaispuheessaan kuin professorit ohjauksessaan. Tutkimustyökin neuvottiin aloittamaan journaalin valinnasta - oman yliopiston käyttämän julkaisulistan puitteissa. Käytössä oli myös erilaisia hienovaraisempia hallintakäytäntöjä. Prasadin yliopistolla oli esimerkiksi tapana pyytää tohtoriopiskelijoilta tietoja heidän saavutuksistaan, joista koostettiin kaikille sähköpostitse lähetettävä listaus nimineen ja tuotoksineen. Näillä listoilla ja muilla käytänteillä ylläpidettiin käsitystä menestyksestä ja menestyskelpoisista tohtoriopiskelijoista ja luotiin suorituspaineita. Tohtoriopiskelijat alkoivatkin huomaamattaan toimia odotusten mukaisesti.

Näin kävi myös Prasadille. Hän halusi tuntea olevansa arvostettu ja menestynyt akateemisen yhteisön jäsen. Vaikka hän oli alkujaan kiinnostunut kriittisistä ja tulkitsevan tutkimuksen näkökulmista, hän mukautti tutkimustaan valtavirran arvostamiin teemoihin ja positivistiseen muottiin. Näin kävi myös hänen opiskelutoverilleen, joka alun perin halusi tutkia sukupuolta. Professoreiden ilmoitettua, että sukupuoli on ”kuollut” ja huippujulkaisujen hylkimä aihe, hän päätyi vaihtamaan tutkimuskohteensa johonkin ”seksikkäämpään”. 

Vaikka juuri tohtoriopiskelijoilla olisi kyky ajatella laatikon ulkopuolella, käytännössä heidät ohjataan tiukasti laatikkoon. Harva meistä on kuitenkaan ryhtynyt tohtoriopintoihin tähtäimessään ”pienen muutoksen tekeminen johonkin vaikuttavaan tekijään”. Jostain syystä alkuperäiset innostuksen aiheet, ihmettely ja tuoreet näkökulmat jäävät kuitenkin matkalle. Prasad kutsuu tätä älyllisen pysähtyneisyyden tilaksi.

Missä on luovuutta ja omaa ääntä kehittävä avoin älyllinen tila, joka ruokkii tieteen uudistumista ja uusien näkökulmien syntymistä? Prasadille sellainen tila aukeni edistyksellisten mentorien tuella. Heidän rohkaisemanaan hän pyrki taivuttamaan menestyksen ehtoja ja luomaan älyllistä tilaa merkityksellisinä pitämillensä, valtavirran ulkopuolisille aiheille ja lähestymistavoille. Hänelle uusi menestys tai pärjääminen tarkoitti julkaisemista eurooppalaisissa lehdissä, mikä samalla sulki hänen tiensä amerikkalaisten yliopistojen palkkalistoille. Hän sai kuitenkin viran muualta ja pysyi edelleen (ura)pelissä mukana.

Huippuyliopistossakin jokainen tohtoriopiskelija (ja moni väitellytkin) joutuu miettimään, missä määrin ja keiden tuella voi luoda älyllistä tilaansa ja taivuttaa pelin sääntöjä. Monia Prasadin viitoittama tie ei houkuttele, sillä se edellyttää edelleen pelin pelaamista. Pelistä voi nimittäin myös luopua ja ”menestyksen” määritellä radikaalisti uusiksi, toisissa yhteisöissä. 

Lähde: Prasad, Ajnesh (2013) Playing the game and trying not to lose myself: a doctoral student’s perspective on the institutional pressures for research output. Organization, published online.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Etuoikeutena tutkimus

Huippuyliopistoblogissa on toistaiseksi korostunut yhteiskuntatieteellinen näkökulma. Tämän vuoksi valitsimme seuraavaksi haastateltavaksemme Lasse Luonnontieteilijän. Vaikka Lasse ei työskentele Huippuyliopistossa, hän tietänee yhtä sun toista täällä peräänkuulutetusta "maailmanluokan tutkimuksesta", onhan hän julkaissut tutkimuksiaan maailman arvostetuimmissa tiedelehdissä Sciencessa, Naturessa ja PNASissa. Lasse jakaa kanssamme ajatuksiaan luonnontieteellisestä tutkimustyöstä ja sen organisoinnista. 

Mitä tutkimustyö sinulle merkitsee? 

Niin kuin vaimoni sanoo: työ ja harrastus samassa. Ei siitä juuri koskaan eroon pääse, mutta en koe sitä paineena. Hyviä ideoita tulee vaikkapa metsässä kävellessä. Joskus sitä on hieman poissaoleva, kun ajatukset muhii, mutta siihen kai on totuttu. Älyllinen tutkimustyö on ammattina etuoikeus, toimintaa veronmaksajien rahoilla, ja siksi tutkijoiden työaika voikin olla pitkä (mutta vapaa). 

Mitkä ovat mielekkään tutkimustyön edellytykset? 

Tutkimustyössä tulee olla pitkäjännitteistä turvaa. Gradu- ja väitöskirjavaiheessa määräaikaisuudet ovat eri asia, mutta sen jälkeen tarvitaan pitkäjännitteistä tukea, esimerkiksi pitkäaikaisia tutkimusapurahoja, vaikka ei vielä olisikaan kyse pysyvistä toimista. En ole kovin innostunut tenure trackeista; miten niistä henkilöistä tarpeen vaatiessa päästään eroon? Helpompi olisi, jos kaikki olisivat säännöllisesti samalla viivalla. Tutkijat kypsyvät eri vauhtia, eikä mikään takaa että nuorena putkeen laitettu on yhtä innovatiivinen parikymmentä vuotta myöhemmin kuin hitaammin kypsyvä tutkija. Hyvään tutkimukseen tarvitaan myös riskirahoitusta – ei pidä tuomita ja rankaista jos kaikki ei onnistukaan.  

Miten akateeminen maailma on muuttunut pitkän urasi aikana? 

40 vuotta sitten oli tietenkin leppoisampaa. Ei virkoja ja muita paikkoja sen enempää ollut, mutta asenne oli erilainen. Tiede Suomessa oli huomattavan sisäänlämpiävää silloin - esimerkiksi ulkomaan kongressimatka oli jotain ihmeellistä. Onneksi alkuvuosien ohjaajani oli alansa tunnetuimpia tutkijoita maailmalla, ja vaikka hän itse ei juurikaan matkustellut, sain itse kasvaa alusta lähtien kansainväliseen tieteeseen. Kun sitten aikanaan 1980-luvun lopulla, oltuani jo ulkomailla, sain viran kotimaassa, sisäänlämpiävyys kuitenkin vielä yllätti. Jos aioit valtion tutkimuslaitoksessa esimerkiksi julkaista ulkomaisissa sarjoissa, piti pyytää johdolta lupa - toisin kun nykyään, kun meitä oikein potkitaan  kansainväliseen julkaisemiseen. 

Tietotekniikan kehittyminen on suurin muutos. Kun nuorena miehenä 1970-luvulla tein tutkimuksia syrjäseuduilla, sain ehkä yhden kirjeen ja puhelinsoiton viikossa. Nyt kännykkä pirisee ja mailit pitää katsoa aamuin illoin, vaikka kuinka korvessa olisi. Olen itse vielä kokenut ne ajat, kun hienossa kirjoituskoneessa oli yksi korjausnäppäin. Ja kun kirjoitti normaalin jutun, kaikkiaan vaikkapa 50 sivua, niin eipä muuta kuin kirjoittamaan samat 50 sivua kokonaan uudelleen korjauskierroksen jälkeen. Tämä saattoi toistua useita kertoja. Eipä siis ihme että tuottavuus on parantunut! Vaikka ensimmäiset pöytätietokoneet olivat yksinkertaisia (ensimmäisessä koneessani oli 64 k muistia), niin niiden vaikutus kirjoittamisen filosofiaan räjäytti tajunnan. Mitähän nykynuoriso sanoisi, jos joutuisi kirjoittamaan kalkkeeripaperin kanssa samoja kymmeniä sivuja moneen kertaan ilman kopiokoneita tai copy pastea. 

Paljon on siis muuttunut 30 - 40 vuodessa ja pääsääntöisesti parempaan suuntaan. Ennen vanhaan koulukuntaerot kansainvälisesti olivat jyrkempiä eivätkä ihmiset tunteneet toisiaan. Nykyään voidaan juoda kaljaa iloisesti yhdessä, vaikka oltaisiin asioista eri mieltä. Myös yksinäisten susien aika alkaa olla ohi. Toki jotkut "superstarit" keräävät ympärilleen hyviä ryhmiä, mutta luonnontieteellinen tutkimus ainakin EU-projekteissa on paljolti avointa ja luottamusta edellyttävää yhteistyötä. Känkkäränköiksi tiedetyt jäävät rannalle – koska hyvä tutkijoita on paljon, niin valitaan tasavertaisista ehdokkaista yhteistyökykyisiä ja sosiaalisen asiallisia. 

Miten akateemista työtä tulisi johtaa (tai olla johtamatta)? 

Olen itse käynyt läpi koko putken: nuoresta ”opiskelijaorjasta” väitöskirjantekijäksi, väitelleeksi nuoreksi tutkijaksi, virkatutkijaksi, professoriksi ja isojen EU-projektien johtotehtäviin. Luulen omien kokemuksieni perusteella vieläkin aika hyvin ymmärtäväni nuoria tutkijoita. Nuoret hallitsevat tietotekniikan ja aineistojen käsittelyjen paremmin kuin minä, mutta toisaalta minulla on kokemukseni, näkemys tieteenalastani ja sen historiasta, ja kansainväliset verkostot. Nämä kaikki yritän siirtää eteenpäin. Olisikin hyvä, jos nuoret tutkijat ehtisivät tehdä vanhempien kanssa yhdessä työtä - eikä niin, että vanha jää eläkkeelle ja uusi ummikko tulee ihmettelemään, mitä pitäisi tehdä. Monilla aloilla nykyinen rekrytöintipolitiikkaa estää tai ainakin haittaa hiljaisen tiedon siirtymistä eteenpäin. 

Eräs Helsingin yliopisto jo edesmennyt rehtori totesi kerran (suunnilleen näin): opettaminen on mielenkiintoista työtä – fiksut oppivat vaikka et opettaisi, ja tyhmät eivät opi vaikka tekisit mitä tahansa. Tapaan sanoa tutkijoilleni, että en vahdi tai sensuroi työtänne, mutta kertokaa minulle mitä teette ja pitäkää minut ajan tasalla, jotta minä asemassani ja verkostoillani voin auttaa teitä oikealla hetkellä. Ihmiset ovat myös hyvin erilaisia, jotkut kaipaavat enemmän ohjausta kuin toiset. Säännölliset, esimerkiksi viikottaiset tai kuukausittaiset ryhmäpalaverit ovat joka tapauksessa hyväksi. Eipä juuri kukaan kehtaa tulla säännölliseen palaveriin kertomaan, ettei ole tehnyt mitään, ja mahdolliset ongelmat havaitaan ajoissa. 

Vaikka korostan kansainvälisyyttä, niin en missään nimessä tarkoita mitään apinoimista muualta, vaan terveestä suomalaisesta itsetunnosta lähtevää suomalaisen mallin esiintuomista. Suomessa ei ole rahaa jenkkihuippuyliopistojen lailla ja tuo puute täytyy korvata suomalaisella sujuvuudella. Vaikka monet eivät sitä usko, niin Suomen suuri ja kiistaton etu tutkimuksessa on hallinnon ja byrokratian vähäisyys moneen muuhun maahan verrattuna - ainakin vielä, vaikka kehitys kulkee huonompaan suuntaan. Hallinnon sujuvuutta pitää vaalia ja muistaa aina, että tiedehallinto on vain tutkimusta varten.

Millaisia ohjeita antaisit tutkimusuraansa aloittavalle noviisille? 

Kannatan luovaa laiskuutta, koska rentoutuminen lisää älyllistä tuottavuutta. Itse saan parhaat ideani luonnossa. Aina ei siis tarvitse näyttää supertehokkaalta työhuoneessaan. Kuuluisa amerikkalainenkin suuri työaika on usein enemmän näyttäytymistä kuin tehokasta työskentelyä. 

Käy kongresseissa ja tutustu alasi nuoriin tutkijoihin ja verkostoidu. Siitä on suurta hyötyä myöhemmin, kun tuntee alansa toimijat maailmanlaajuisesti. On aivan eri fiilis olla mailiyhteydessä henkilöön, jonka on tavannut, jonka jopa tuntee, kuin yrittää selvitellä asioita umpioutojen kanssa. Tosin voi olla, että energiakysymysten vuoksi nykyisen kaltainen maailmanlaajuinen reissaaminen tulee huomattavasti vähenemään.

Kirjoittamisessa vaikeinta on aloittaminen. Kokeile erilaisia rutiineita kirjoittamisen aloittamiseksi ja jos löydät sellaisen, josta homma tuntuu helpoimmin lähtevän liikkeelle, niin kehitä sitä. Valitettavasti nykyään ei suosita monipuolisuutta opinnoissa, vaikka siitä olisi paljon hyötyä. On vain liikaa putkiajattelua ja höpinää opiskeluajoista. Minusta kannattaa miettiä myös aivan toisten alojen kursseja. Itse kuljeskelin filosofian ja tilastotieteen kursseilla, vaikka ne eivät mitenkään alaani kuuluneet. Kannattaa myös osallistua alansa kansainvälisille kursseille. 

Muista varoa byrokratiaa, joka voi antaa varsinkin nuorelle tutkijalle valheellisen vallantunnon. Tietenkin pitää hoitaa oman toimen tehtävät, mutta älä änkeä joka paikkaan. Vaikka tutkimus vie paljon aikaa, vaali myös muita asioita ja harrastuksia - niiden jättäminen kiireen vuoksi on huono tekosyy. Lapsia kannattaa tehdä ja ajoissa, sieltä se elämän motivaatio löytyy. Suomessa onneksi tasa-arvo on edistynyt ja vaikkapa Akatemian nykypolitiikka on parempaan päin. Sen puolesta kannattaa kuitenkin aina pitää ääntä. 

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Pelataanko jalkapalloa?

Timo Honkela esittää Tieteessä tapahtuu –lehdessä (1/2013, 32-33) toimivan vertauksen tieteestä joukkueurheiluna. Toimiakseen ja menestyäkseen esimerkiksi jalkapallojoukkue tarvitsee muutaman tehokkaan hyökkääjän, heitä tukevia keskikenttä- ja puolustuspelaajia ja hyvän maalivahdin. Lisäämme tähän pätevän valmentajan, ahkerat huoltajat ja hyvän fiiliksen ja kas - menestyksen edellytykset alkavat olla kasassa. 

Jos Huippuyliopisto olisi jalkapallojoukkue, sen visio olisi ostaa isolla rahalla kovia kansainvälisiä maalintekijöitä. Samanaikaisesti kentän laidalla roikkuu liuta lupaavia, mutta sopimuksettomia oman seuran kasvatteja, jotka elättelevät turhia toiveita tulla nostetuksi joukkueeseen. Myös moni puolustaja ja keskikenttäpelaaja joutuu katselemaan töitä muulta, koska heidän panoksensa joukkueelle ei ole yhtä näkyvä kuin tähtihyökkääjien. 

Jalkapallojoukkueen johto ei vielä ole ymmärtänyt, että uudet supermaalintekijät eivät ole mitään ilman joukkueen tukea. Kyvyistään huolimatta edes huippupelaajat eivät pysty repeämään samanaikaisesti kärkeen, laitaan, takakentälle saati maalinsuuhun. Huippuhyökkääjillä alkaakin olla vaikeuksia hoitaa hommiaan eli keskittyä maalintekoon, kun kukaan ei enää hoida puolustusta. Huippuhyökkääjien keskinäinen kilpailu vaikuttaa negatiivisesti myös joukkuehenkeen. Jokainen haluaa tehdä maalin itse ja kohota pistetilastossa sen sijaan, että syöttäisi kaverille. Myös joukkueen nuorisotyö on ajautumassa ahdinkoon, kun kenelläkään ei enää ole aikaa panostaa nuoren polven pallotaitojen kehittämiseen. 

Oletteko nähneet minkään fudisjoukkueen nousevan näillä eväillä kansainväliseen liigaan?



tiistai 25. kesäkuuta 2013

Seksismiä ja nepotismia

Uskotko objektiiviseen ja puolueettomaan vertaisarviointiin? Jos vastaat kyllä, jatka lukemista. 

Christine Wennerås ja Agnes Wold (1997) tutkivat arvioiko Swedish Medical Research Council (MRC) - yksi biolääketieteellisen tutkimuksen tärkeimmistä rahoittajista Ruotsissa – post doc-rahoitusta hakevia nais- ja miestutkijoita tasapuolisesti. MRC:n post doc –tutkimusrahoituksen hakuprosessi on samantyyppinen kuin Suomen Akatemian tutkijatohtorihaku: hakija toimittaa ansioluettelon, julkaisulistan ja tutkimussuunnitelman. Hakemuksen arvioi jokin eri alojen arviointikomiteoista ja jokaista hakemusta arvioi viisi kyseisen komitean asiantuntijaa. Arviontikriteereinä käytetään tieteellistä pätevyyttä, tutkimussuunnitelman relevanssia ja lähestymistavan tai menetelmien laatua. Lopulliset rahoituspäätökset tekee MRC:n johtokunta. 

Wenneråsin ja Woldin tilastollinen analyysi yhdestä MRC:n hausta osoittaa, että naishakijoiden pistekeskiarvo oli mieshakijoita alempi kaikkien kolmen arviontikriteerin kohdalla. Erityisen huonoja pisteitä naishakijat saivat tieteellisestä pätevyydestään, jota mitataan julkaisujen määrällä ja laadulla. Näin ollen tutkijat olettivat, että naishakijat olivat olleet myös mieshakijoita vähemmän tuotteliaita. He päättivät tarkastaa asian määrittämällä kaikkien hakijoiden julkaisuaktiivisuuden ja vertaamalla yhtä aktiivisiksi laskemiensa nais- ja mieshakijoiden saamia pätevyysarvioita. 

Tulos oli yllättävä (tai sitten ei): yhtäläisestä tuotteliaisuudesta huolimatta naishakijoiden pätevyys määriteltiin mieshakijoita alhaisemmaksi. Itseasiassa kaikista tuotteliaimmat naishakijat arvioitiin yhtä päteviksi kuin joukon vähiten tuotteliaimmat mieshakijat! Kuilun suuruus havainnollistuu tutkioiden antamassa esimerkissä: jotta naishakija saisi mieshakijan kanssa saman pätevyysarvion, hänellä tulisi olla kolme Nature- tai Science –tasoista paperia enemmän kuin mieshakijalla. Yleisemmin tutkijat arvioivat, että naishakijan tuli olla 2,5 –kertaa keskivertomieshakijaa tuotteliaampi saadakseen hänen kanssaan samat pätevyyspisteet. 

Wennerås ja Wold löysivät sukupuolen lisäksi myös toisen muuttujan, jolla oli merkittävä vaikutus arvioon hakijan pätevyydestä: hakijan yhteys johonkin arviointikomitean jäsenistä. Tämän affiliaation merkittävyys oli samaa luokkaa kuin sukupuolen. Niinpä esimerkiksi naishakija, jolla ei ollut yhteyksiä arviointikomitean jäseniin, oli melko mahdottomassa raossa mahdollisesta tuotteliaisuudestaan huolimatta. 

Toivottavasti asiassa on tapahtunut kehitystä sitten tämän tutkimuksen julkaisemisen. Se lienee kuitenkin selvää, ettei puolueetonta arviointia ole helppo saavuttaa. Pyrkikäämme siis jokainen pohtimaan, kyseenalaistamaan ja kehittämään omia ja yhteisöjemme toimintatapoja yhdenvertaisempaan suuntaan! 

Lähde: Wennerås, C. & Wold, A. (1997) Nepotism and sexism in peer-review. Nature, Vol. 387/22, 341-343. Löytyy täältä.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Konservatiivista uudistamista

Yksi keskeisistä keskustelunaiheista Huippuyliopiston käytävillä on uusi tenure track –urajärjestelmä (ks. Sivuraiteella). Iloksemme voimme kertoa, että siitä on tehty myös tutkimusta, jopa oman yliopistomme puitteissa. Anne Herbert ja Janne Tienari (2013) tutkivat väitelleiden tutkijoiden ja yliopiston johtoportaan näkemyksiä urajärjestelmästä ja sen soveltamisesta järjestelmän käyttöönoton aikaan, eli muutama vuosi sitten. Silmiinpistävää oli, kuinka erilaisia tulkintoja järjestelmästä sen suunnittelijoilla ja toisaalta kohderyhmällä oli. Johto odotti amerikkalaisesta yliopistomaailmasta kopioidun urajärjestelmän mahdollistavan strategisen tavoitetteen nousta maailmanluokkaan. Tutkijat, joiden työhön ja uranäkymiin järjestelmä vaikuttaa, puhuivat puolestaan elitismistä ja luovuuden tukahduttamisesta.

Herbert ja Tienari kuvaavat, kuinka johdon mukaan tenure track –urajärjestelmä 1) on välttämätön edellytys maailmanluokkaan nousemiseksi, 2) tarjoaa tutkijoille selkeän ja tuetun urapolun sekä 3) lisää yliopiston houkuttelevuutta kansainvälisesti. Tutkijoiden mielestä taas 1) tenure track tuottaa tieteenalasiiloja poikkitieteellisyyden ja opetuksen kustannuksella, 2) tuottaa kahden kerroksen väkeä: tenure-eliittin ja muut sekä 3) suosii nuoria, helposti liikkuvia (mies)tutkijoita.

Herbert ja Tienari tarkastelivat myös tutkijoiden näkemyksiä akateemisesta vapaudesta tenure track -järjestelmässä. Moni epäili, voisiko tenure trackissa sen kapeiden suoritusmittareiden vuoksi työskennellä omaehtoisesti omien kiinnostuksenkohteiden ja tavoitteiden pohjalta. Ensisijaisesti alakohtaisia huippujulkaisuja mittaavan järjestelmän ei myöskään uskottu mahdollistavan Huippuyliopiston peräänkuuluttamia innovatiivisuutta, luovuutta ja rajojen rikkomista. Kaiken kaikkiaan järjestelmää pidettiin konservatiivisena ja eriarvoistavana – toisin kun johdon näkemyksissä, joiden mukaan nimenomaan urajärjestelmä nostaa työn laatutasoa ja tekee yliopistosta kansainvälisesti houkuttelevan.

Tutkimuksen haastatteluaineisto on tuotettu vuonna 2010 ja asiakirja-aineistot ovat vuosilta 2007-2010. Olisikin kiinnostavaa nähdä, miten urajärjestelmä koetaan nyt, kun sitä on muutaman vuoden ajan sovellettu käytäntöön. Olemmeko tulleet kansainvälisesti houkuttelevammaksi ja onko tutkimuksemme taso noussut (ja jos, niin kenen kriteereillä)? Ketä järjestelmään on valittu ja kokevatko he työolosuhteidensa parantuneen? Mitä kaikille muille, vähien tenure-paikkojen ulkopuolelle pakosta tai omasta tahdostaan jääneille on tapahtunut? Entä miten muutos on vaikuttanut opetukseen ja opiskelijoiden arkeen? 

Herbert, Anne & Tienari, Janne (2013) Transplanting tenure and the (re)construction of academic freedoms. Studies in Higher Education, 38(2), 157-173.

P.S. Rekrytointeihin uuden urajärjestelmän oli määrä tuoda ennakoitavuutta, avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Kokemuksiemme mukaan rekrytointiprosesseissa kuitenkin venytetään kriteereitä, suositaan kavereita ja pimitetään tietoa aivan niin kuin ennenkin. Tämä on sääli ja syö järjestelmän uskottavuutta. Vaikka ei kai kukaan kuvitellutkaan, että jokin järjestelmä sinänsä estäisi politikoinnin - ihmisethän sen puitteissa yhä huseeraavat, kukin omine intresseineen...