Miltä arki huippuyliopistossa tuntuu? Seuraava tarina on kuvaus yhdestä työpäivästäni viime viikolla.
Saavun työpaikalle hieman kahdeksan jälkeen. Kohtaan laitoksen käytävällä työtoverini Jennin ja kysyn hieman rutiininomaisesti hänen kuulumisiaan. Jenni vastaa rehellisesti: nyt ei kuulu kovin hyvää. Hän on ollut uupunut ja kokee olevansa tuuliajolla, koska hän ei saa työhönsä kaipaamaansa tukea. Jenniä itkettää, yritän lohduttaa.
Seuraavaksi juttelen muutaman muun aamuvarhaisen kollegan kanssa. Puheenaiheena on eräs käynnissä oleva rekrytointiprosessi ja itse kunkin tulevaisuudensuunnitelmat. Epävarmuus on käsinkosketeltavaa. Vetäydyn kuitenkin (tai ehkä juuri siksi) työhuoneeseeni ja yritän keskittyä keskeneräisiin hommiini. Saan monia tärkeitä sähköposteja lähetettyä ja vähän kirjoitettuakin.
On lounaan aika. Viiden hengen lounasseurueessamme on yksi henkilö, jolla on pysyvä työsuhde Huippuyliopistoon. Meillä neljällä muulla työsuhteet ovat katkolla ennemmin tai myöhemmin. Petri on silmin nähden hermostunut kaikesta. Leilan pari vuosikymmentä kestänyt, määräaikaisuuksista ketjutettu työsuhde on päättymässä, eikä jatkoa ole luvassa. Timolla on vielä viisi kuukautta armonaikaa, jonka hän käyttää muun muassa apuraha-anomusten kirjoittamiseen. Aina ei jaksaisi valittaa, mutta toisaalta myönteiset työhön liittyvät puheenaiheet ovat nykyään vähissä. Hyviäkin ideoita varjostaa karu todellisuus – kuka meistä on täällä niitä toteuttamassa?
Kaikesta huolimatta olen lounaan jälkeen yhä hyvässä työvireessä ja ryhdyn heti perehtymään opiskelijoiden harjoitustöihin, joista olen luvannut antaa palautetta. Kuten niin kovin usein muulloinkin, eräs kansainvälinen opiskelijamme on kirjoitellut mitä sattuu ja tekstistä puuttuvat alkeellisimmatkin lähdeviitteet. Jo aiemmin pyysin häntä hyödyntämään tiettyjä tutkimuslähteitä, mutta lähdelistassa on vain epämääräisiä verkkosivuja. Yritän keksiä, miten muotoilisin palautteen rakentavasti. Ihmettelen ovelleni sattuvalle kollegalle, missä on se ”laatuharppaus”, jonka kansainvälistyminen huippuyliopistoon kuulemma tuo. Toistaiseksi huolestuttavan monilla tänne muualta hakeutuvilla maisteritason opiskelijoilla on kovin puutteelliset valmiudet perustaviin akateemiseen käytänteisiin kuten kirjoittamiseen, lähteiden hyödyntämiseen ja argumentointiin.
Seuraavaksi minulla on tapaaminen opiskelijan kanssa, jota ohjaan eräässä toisessa harjoitustyössä. Hänellä on työhön kiinnostava, mutta turhan laaja idea, jota keskustelussa rajaamme toteuttamiskelpoiseksi. Löydämme ratkaisun ja keskustelemme hieman asian sivusta. Opiskelija kertoo harkitsevansa jatko-opintoja, mutta pohtii vielä missä. Kannustan häntä jatko-opintoihin hakeutumisessa, mutta kehotan häntä etsimään historiallis-yhteiskunnalliselle tutkimusaiheelleen jonkin toisen paikan, jossa sitä osataan arvostaa.
Seuraavaksi soittaa kollega, joka pyytää pientä palvelusta. Sen tehtyäni jäämme hetkeksi juttelemaan puhelimessa ja keskustelu kääntyy taas työyhteisömme huonontuneeseen henkeen ja käsittämättömään johtamiseen. Puhelun jälkeen kuulen, kuinka eräs työtoverini kertoo viereisessä huoneessa toiselle, kuinka ihmiset voivat huonosti ja itkevät.
Päivän päätteeksi lähden kuuntelemaan kollegani seminaariesitystä. Hän aloittaa esityksensä kertomalla olevansa epävarma, kannattaako hänen esitellä tutkimusideoitaan lainkaan, koska hänen työsuhteensa on päättymässä ja tutkimuksen toteutus on siksi hyvin epävarmaa. Mumisemme kannustavasti - antaa mennä vain, samassa veneessähän tässä ollaan. Seminaari on antoisa ja tutkimusideat synnyttävät vilkasta ajatustenvaihtoa, mutta keskustelu palaa väkisin kollegani huonoihin mahdollisuuksiin toteuttaa kyseistä tutkimusta.
Palaan vielä hetkeksi työhuoneelleni ja törmään työtoveriin, jonka kanssa heitämme rankkaa huumoria Huippuyliopistosta – selviytymiskeino sekin. Tarkistan sähköpostit, pakkaan työpapereita laukkuun ja lähden kotimatkalle.
***
Kotimatkalla mieleeni tulee, kuinka absurdi työpäiväni kaikessa normaaliudessaan on. Se koostuu ihmisistä, joita hallitsee epävarmuus ja pelko. Kohtaamisista, joissa haurautemme paljastuu. Yhteisöstä, jota ei enää ole. Ideoista, jotka valuvat hukkaan.
Siellä me kuitenkin päivästä toiseen opetamme opiskelijat, kirjoitamme tutkimukset, osallistumme ja vaikutamme. Välillä iloitsemmekin. Näin me elämme Huippuyliopistossa, kukin vielä hetken.
Hyvä kuvaus tyypillisestä työpäivästä. Huolellisesti kehitetyistä aineyhteisön käytännöistä ei jää mitään jäljelle, kun opetus ja tutkimus ajetaan amerikkalaiseen main stream höttöön. Ihmiset tietävät että heille olisi ollut paljon annettavaa tilanteen pelastamiseksi, mutta kaikki keinot viedään täsmäiskuilla ja erityissäännöillä pois.
VastaaPoista