Eräänä päivänä pysähdyimme työtoverini kanssa pohtimaan, mitä työstämme jäisi jäljelle, jos hylkäisimme kaikki ne asiat, joita teemme välineellisistä syistä. Mitä artikkelikäsikirjoituksistani jatkaisin, jos valitsisin ne tutkimisen mielekkyyden enkä julkaisulistan kasvattamisen näkökulmasta - vai kirjoittaisinko artikkeleita lainkaan? Kenen kanssa tekisin yhteistyötä, jos en joutuisi taktikoimaan kumppanien valinnassa? Miten ja millaisia asioita oppisin ja opettaisin, missä ja kenen kanssa? Missä ja kuinka paljon olisin töissä - vai olisinko töissä lainkaan?
On hämmentävää huomata, että kun muutaman kerran tulet kyseenalaistaneeksi oman työsi mielekkyyden, et koskaan oikein pääse takaisin raiteille. Kun katsot itseäsi peilistä ja riisut kaiken sen mielihyvän, joka seuraa akateemisen urapelin pelaamisesta, huippuyliopistokelpoisuudesta, titteleistä, short-listoille pääsystä ja julkaisupalkinnoista, huomaat olevansa tyhjä - tai entistä vahvempi. Ehkä sinulle käy niin kuin minulle: työn (ja elämän) ydinasiat alkavat hahmottua aiempaa kirkkaammin.
Tällaisten kokemusten jälkeen on vaikea jatkaa aivan entisellään. Monet asiat ja projektit, joista olen ollut innostunut, koska ne auttavat minua urallani eteenpäin, alkavat tuntua keinotekoisilta. Alan epäillä, uskovatko muutkaan niissä mukana olevat siihen, mitä olemme tekemässä. Monet akateemisen työn käytännöt näyttäytyvät uudessa valossa ja yhä useamman asian tekemisestä puuttuu mieli ja tunne. Jokaisen nurkan takana lymyää kysymys siitä, miksi teen tämän(kin) asian, ja voisinko sen sijaan tehdä jotain muuta, jolla olisi enemmän merkitystä.
Olen lopulta kiitollinen Huippuyliopistolle siitä, että se on kiristämässä pelisääntöjä niin koviksi, etten pääse karkuun. En voi enää väistellä kysymyksiä työni ja työyhteisöni arvoista ja mielekkyydestä. Minut on pakotettu ottamaan kantaa ja valitsemaan. Sen seurauksena en suinkaan ole ahdistunut tai kyynistynyt, vaan ennen kaikkea vapautunut. Paljon taakkaa karisee harteiltani ja rohkaistun rakentamaan uusia, omaehtoisia toiminnan tiloja.
Sen kunniaksi - ja erityisesti sen kunniaksi että Huippuyliopistoblogia on luettu sen kahden ensimmäisen elinkuukauden aikana yli viisituhatta kertaa - fiilistelen Haloo Helsingin kappaleella Huuda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti