lauantai 20. heinäkuuta 2013

Erään huippujulkaisun tarina

Minulla on mielessäni loistava tutkimusidea. Luen aihetta käsittelevää kirjallisuutta ja hahmottelen omaa näkökulmaani ilmiööni. Kerään rikasta aineistoa, jota pyörittelemällä eri näkökulmista huomaan aiheesta hahmottuvan varsin kiinnostavan tarinan. Ryhdyn jäsentämään oppimaani entistä tarkemmin ja sanoittamaan sitä lukijoilleni. Mietin tarkkaan, mistä lähden liikkelle, kuinka rakennan kokonaisuudelle juonen, mitä uutta osaan ilmiöstäni kertoa, kuinka voin tehdä sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, mitä merkitystä havainnoillani on, ketä tutkimukseni palvelee ja kuinka voin kirjoittaa mahdollisimman eleganttia kieltä... 




No ei se tietenkään noin mene. Sillä sehän menee näin: 

Tutkimus on julkaistava artikkelina. 

Artikkeli pitää kirjoittaa englanniksi. 

Artikkelissa pitää olla tietty määrä sanoja. 

Artikkeli pitää rakentaa tietyn vakiintuneen kaavan mukaan. 

Artikkelissa pitää noudattaa tiettyjä retorisia käytäntöjä.

Artikkeli on julkaistava huippulehdessä (ks. Huippujulkaisun anatomiaa). 

Artikkelin on istuttava lehden viimeaikaiseen linjaan. 

Artikkelissa pitää viitata samassa lehdessä jo ilmeistyneisiin, aihetta käsitteleviin juttuihin. 

Artikkelissa pitää viitata lehden editorin omaan, aihetta etäisesti sivuavaan juttuun. 

Artikkelin on edustettava linjaa, jonka mukaan haluan kansainvälisesti brändätä itseni. 

En siis etene aineiston, tarinan ja niiden tieteellisen merkityksen ehdoilla, vaan taktikoin sopivankokoisen palan, joka saattaisi miellyttää lehden editoria ja arvioijia, joka on helppo pelkistää artikkelin perusformaattiin ja joka brändää minut oikealla tavalla. Tunnen kuitenkin, Carl Cederströmin ja Casper Hoedemaekersin (2012, 231) sanoin: “Something in this process comes up against an unspoken assumption that this is somehow not what we signed up for. We seem to be doing something that is closer to tactical planning than putting thought on paper.” 

Tällaiseen taktiseen suunnitteluun eivät kuulu sellaiset toisarvoiset tehtävät kuten oppikirjojen laatiminen tai merkittävien kulttuuriteosten kääntäminen. Esimerkin tarjoaa Juhani Karilan lauantaiessee viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa (13.7.2013). Jutussa kerrotaan kahden professorin monivuotisesta urakasta kääntää Kalevala portugaliksi. Vaiherikkaan ja epäonnisenkin prosessin loppumetreillä toinen professoreista toteaa: "Minulla on huono CV, koska vietin vuosia Kalevala-käännöksen parissa sen sijaan, että olisin julkaissut artikkeleita (...) Saatan menettää professuurini, sillä olen julkaissut niin vähän." 

Huippuyliopistohenkiset uratykit toteavat tähän, että niin kauan kun kirjoitat riittävästi  rankingeissa menestyviä artikkeleita, voit siinä sivussa tehdä ihan mitä lystäät. Vaikkapa kirjoittaa niitä suomenkielisiä, yleistajuisia kirjoja tai jopa runoja. Vaikka minut tunnetaan varsin tuotteliaana tutkijana, tällainen tuplastrategia ei kohdallani toimi. "Siinä sivussa" eli kesälomilla, öisin, viikonloppuiltaisin, äitiyslomilla ja joulupäivinä minä keskityn kyllä ihan muihin asioihin. Mutta taidankin olla aivan liian heikosti sitoutunut työhöni... 

Cederström, Carl & Hoedemaekers, Casper (2012). Commentary: On dead dogs and unwritten jokes: Life in the university today. Scandinavian Journal of Management, 28, 229-233.

4 kommenttia:

  1. Yksi Aallon erikoisuuksista on työaikaan liittyvä ristiriita: Toisaalta työntekijöitä patistetaan noudattamaan 1600 vuosityötunnin järjestelmää, joka siis vastaa suurinpiirtein tyypillistä 8h työpäivää. Toisaalta taas post-docin, opettavan tutkijan tai professorin työn vaatimukset ovat sellaisia, ettei niistä voi lahjakkaimmatkaan selvitä kahdeksan tunnin arkityöpäivillä ja vielä jotenkin pysyä mukana urakilpailussa (ts. säilyttää työpaikkansa).

    Hallinto käytännössä pesee kätensä ylitöiden teettämisestä ja ihmisten loppuunajamisesta lähettämällä tiedotteita joissa kehoitetaan noudattamaan annettuja työaikoja riippumatta siitä mitä se käytännön tulosten kannalta merkitsee. Nykyisellä HR-politiikalla kyseessä on ilmeinen win-win-tilanne hallinnolle: joko työntekijöille löytyy irtisanomisperusteet puutteellisen suoriutumisen takia, tai jos työntekijät palavat loppuun, kyseessä on heidän oma mokansa josta työnantajan ei tarvitse kantaa vastuuta. Ei muuta kun työterveyden kautta pitkälle sairaslomalle ja sitä kautta lopullisesti ulos kilpailusta. Sinänsä "ylityöt" ovat aina kuuluneet akateemiseen työkulttuuriin (aidosti motivoitunutta työntekijää on vaikea pidätellä pysymään "vain" 8h työpäivissä), mutta niiden olemassaolon täydellinen kieltäminen hallinnon toimesta kuvastaa vähintäänkin erikoista suhtautumista työn realiteetteihin. Minkäänlaista selvitystä työnteon todellisesta tilanteesta ei ole kertaakaan edes tehty.

    Ehdottaisinkin, että joku tutkija jalkautuisi Aallossa laitosten tasolle ja selvittäisi mitä tutkijan arkeen kuuluu, miten hän asettaa omat tavoitteensa, miten hän käyttää aikaa ja resursseja tavoitteidensa saavuttamiseen, ja miten tämä vertautuu yliopiston tasolla asetettuihin tavoitteisiin. Faktojen ja dokumentoitujen kokemusten pohjalta olisi sitten mahdollista käydä keskustelua työn mielekkyydestä, realistisista tavoitteista ja ajankäytöstä. Tämä prosessi pitäisi tosin nykyjärjestelmässä toteuttaa hallinnosta riippumattomasti ja läpinäkyvästi, sillä hallinnon tähän asti käyttämissä konsulttiselvityksissä on selvästi maksettu halutunlaisista johtopäätöksistä riippumattomien tulosten sijaan.

    VastaaPoista
  2. "Huippuyliopistohenkiset uratykit toteavat tähän, että niin kauan kun kirjoitat riittävästi rankingeissa menestyviä artikkeleita, voit siinä sivussa tehdä ihan mitä lystäät."

    Tämä on sellainen lause, että jos (siis jos) se pitää paikkansa tänään, se ei sitä tee enää huomenna. Tehostaminen on sanana kuitenkin senverran tehokas ja paljon käytetty, että kun arvon generalissimukset havaitsevat uratykeillä olevan liikaa joutoaikaa yliopiston strategian näkökulmasta, alkavat vaatimukset kiristyä välittömästi.

    Sen takia tämän paljon kuullun teesin varaan en ainakaan itse uskaltaisi rakentaa huippuyliopistomme tulevaisuutta. Se on vähän kuin hirttosilmukka, kiristyy kyllä mitä enemmän köyden jatkeena sätkii. :)

    VastaaPoista
  3. Ylitöiden olemassaolon täydellinen kieltäminen alkoi "hallinnon käsienpesujärjestelmän" Hallin käyttöönotolla: järjestelmään pitää "kohdentaa" virkatyöaikaa tasan 7,25 tuntia päivässä riippumatta todellisista työtunneista, jotka eivät tunnu kiinnostavan ketään.

    Jos Halliin olisi kirjattu todelliset työtunnit, olisi kokonaistyöaikaan siirtyminen ollut täysin mahdotonta, koska yli 60 tuntisiksi venevät työviikot olisivat merkinneet että koko vuoden työt olisi voinut tehdä noin 6 kuukaudessa.

    Käytännössä siis "työajan tohtorointijärjestelmä"-Hallista saadut hyvät kokemukset tekivät kokonaistyöaikaan siirtymisen mahdolliseksi. Kokonaistyöaika saattoi tuntua monesta houkuttelevalta mutta käytännössä kokonaistyöaika tarkoittaa ettei lomaa ja ylitöitä ole - vapaalla ollaan silloin kun töitä ei ole.

    Aallokossa on myös tapana palkita hyvin tehdystä työstä antamalla lisää työtä ja tekemällä liian hyvää saa liikaa töitä. Ajatus "osapäiväisestä" tutkijan työstä on myös lähtökohtaisesti täysin absurdi: palkka puolittuu mutta työtehtävät eivät (vaikka ehkä hetkellisesti vähenevät).

    Hallinnon ajamaa (s)tragediaa ja sitä toteuttavaa HR-politiikkaa on vaikea ymmärtää, koska tavoitteena näyttää olevan henkilöstön vaihtuvuuden maksimointi. Ilmeisesti kansainvälisiä huippututkijoita on oven takana jonottamassa aivan riesaksi asti ja sitouttamista kaipaavia "huipputyyppejä" löytyy vain hallinnosta?

    VastaaPoista
  4. Tieteessä, erityisesti perustieteissä, tulee usein vastaan tilanteita, missä työtä on tehty jonkin aiheen parissa paljonkin ja sitten kyseinen tutkimusongelma osoittautuu jostain syystä umpikujaksi. Se ei kuitenkaan tieteen kannalta välttämättä ole mikään huono asia, myös se on tiedettä, että tiedetään, että joku asia ei vain ole mahdollista toteuttaa. :) Lisäksi, myös tuo prosessi on voinut olla tutkijalle tai tutkijaryhmälle arvokas, lisäten paljon heidän osaamistaan kyseisestä aiheesta.

    Managerialistinen mittauskulttuuri ei tätä kuitenkaan sulata. Johdon silmissä tämä näyttää lähinnä siltä, että on joko tehty turhaa työtä tai sitten vain laiskoteltu yliopiston laskuun. Tehdään siis ennemmin McTutkimusta, siitä sentään jää jotain "mitattavaa" käteen.

    Ketä muuta tämä turhauttaa?

    VastaaPoista