Millainen on menestyvä ja oikeanlainen yliopistolainen? Tätä kysymystä Louise Archer (2008) lähti tutkimaan haastattelemalla kahdeksaa nuorehkoa eri alojen tutkija-opettajaa brittiläisissä yliopistoissa. Häntä kiinnosti erityisesti, kuinka nämä 30-35 –vuotiaat tutkijat asemoivat itseään suhteessa käsityksiin oikeanlaisesta akateemisesta työstä ja menestymisestä siinä.
Kaikilla tutkimuksen osallistujilla oli kokemusta riittämättömyyden ja ‘vääränlaisuuden’ tunteista, joita vahva suorituskeskeisyys aiheutti. Osa tutkittavista ei vielä ollut ehtinyt rakentaa kattavaa julkaisuportfoliota ja he kokivat tämän kyseenalaistavan heidän akateemisen arvonsa. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, kuinka hänen pedagogisilla taidoillaan ja hiljattain valmistuneella, huolellisesti tehdyllä väitöskirjallaan ei ollut mitään merkitystä, koska hän ei voinut listata ansioluetteloonsa riittävästi artikkelijulkaisuja. Toinen haastateltava kertoi paineesta hankkia ulkopuolista tutkimusrahaa ja kuvaili omaksuneensa hyvin teollisen asenteen rahan jahtaamiseen. Yhteistä tutkittaville oli kokemus siitä, ettei tilaa kasvaa ammattilaiseksi ollut, kun jokaisen piti jo starttiviivalla olla valmis sprintteri (tai joskus paremminkin maratoonari). Haastateltavat myös kritisoivat ammatillisen kasvun mahdollistavien tukiranteiden puutetta: tuloksia odotettiin syntyvän, vaikkei mahdollisuuksia menestykseen lyhyissä ja epävarmoissa työsuhteissa tarjottu.
Lyhytaikaisilla määräaikaisilla sopimuksilla työskentelevät tutkija-opettajat pohtivat epävarmuuden vaikutuksia elämäänsä ja ammatilliseen identiteettiinsä. Osa projektitutkijoina työskennelleistä haastateltavista oli sivuutettu työyhteisön täysivaltaisina jäseninä. Välillä hienovaraisetkin arjen käytännöt saivat heidät tuntemaan itsensä akateemisen hierarkian alimmaksi kastiksi. Erityisesti naistutkijat kokivat myös ulkoisen olemuksensa vaikuttavan siihen, kuinka vakavasti heihin suhtauduttiin. Moni tuli kohdelluksi ennemmin opiskelijana kuin tutkijana ja joutui pohtimaan hieman hullunkurisiakin pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyviä asioita.
Omaa ammatillista identiteettiään rakentaessaan tutkimukseen osallistuneet tutkija-opettajat korostivat - ehkä vastareaktiona ulkoisiin paineisiin - tutkimustyötä periaatteellisena ja henkilökohtaisena projektina, jossa korostuivat älylliset haasteet, kriittisyys ja etiikka. Kukaan heistä ei määritellyt menestystä ja se ehtoja välineellisesti ja urakeskeisesti, vaan mielekästä työtä, onnellisuutta ja itsenäisyyttä painottaen. Samanaikaisesti he olivat kipeän tietoisia, etteivät nämä eväät kanna pitkälle akateemisessa urapelissä. Toisaalta myös kilpailussa pärjääminen vaati strategioita, jotka rapauttivat ammatillisuuden kokemusta. Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, ettei hän koskaan hukannut aikaa kokonaisten artikkelin lukemiseen, vaan lähinnä silmäili otsikot ja abstraktit, vaikka juuri tämäntyyppinen tehokkuuteen tähtäävä toiminta heikensi hänen omaa käsitystään itsestään 'oikeana tutkijana'.
Manageralistisessa kilpailuyliopistossa tutkijuuden tila käy yhä kapeammaksi. Yhä harvempi meistä mahtuu tai haluaa kuristaa itseään tähän muottiin. Samalla menestyksestä tulee sekä himoittu että vastustettu identiteetin ulottuvuus, kun se toisaalta tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa tehdä työtä, mutta toisaalta edellyttää toimintatapoja, jotka syövät mielekkyyttä.
Archer, Louise (2008). Younger academics’ constructions of ‘authenticity’, ‘success’ and professional identity. Studies in Higher Education, 33(4), 385-403.
Olemme tienneet, että asiat ovat noin 'maailmalla'. Suomalainen yliopistojärjestelmä mahdollisti aiemmin mielekkään tutkimustyön joka hyödytti käytännön toimijoita. Nyt huippuyliopiston ja sen välillisten vaikutusten myötä tutkijat joutuvat pohtimaan haluavatko he kolumnissa kuvattua elämää jossa maailman parantaminen ei ole enää mahdollista. Kannattaako tt -paikkaa tavoitella? Mitä joudut uhraamaan parhaista inhimillisistä ominaisuuksistasi saadaksesi paikan? Mihin aiot käyttää parhaat työvuotesi?
VastaaPoistaOlisi kiva tietää, minkälaisia vaatimuksia tt-professoreille on asetettu; pitääkö saada tietty määrä julkaisuja tietyissä lehdissä, ja tietty määrä grantteja, jotta paikka vakinaistetaan? Aikaa näytöille on viisi vuotta; tähän kun laskee vielä vuodet jatko-opiskelijana ja postdoc:ina, tarkoittaa se sitä että noin 15 vuotta saat tehdä 60 tuntisia viikkoja ja kilpailla kollegoitasi vastaaan ennen kuin voit saada vakitusen viran. (Useimmat tutkijat tekevät mielellään noita 60 tuntisia viikkoja jos vain on perhesyistä mahdollista, kunhan suurimman osan tuosta ajasta voi käyttää johonkin mielekkääseen, eikä impact factorien tuijottamiseen).
PoistaTuntuu ettei menestyksen käsite oikein sovi tieteeseen, ainakaan minään toiminnan ohjenuorana. Itse ajattelisin niin, että oleellista on uuden tiedon hankkiminen mielekkäistä aiheista ja tasapainoinen elämä.
VastaaPoistaMiksei tuota 15 vuoden rehkimistä voi ajatella myös siltä kannalta, että roikotetaan porkkanaa (vakituista työpaikkaa) nenän edessä ja tyypit tekee halvalla töitä sen saavuttaakseen. Mutta onko tämä reilua? Tai edes järkevää? Kuinka kovaa kilpailua halutaan?
Sitten on nelikenttä määrä vs laatu, paljosta vähään. Voiko nyt käydä niin, että kaiken maailman mittareilla tuotetaan huonolaatuista tutkimusta aina vain enemmän? Tulisiko ennemmin miettiä, että mitkä on niitä oleellisia tutkimuskysymyksiä joihin kannattaisi panostaa? Tutkitaanko oikeita asioita? Otetaanko hallittuja riskejä (vaikka uusia aluevaltauksia jotka voivat epäonnistua)?
Ettei vaan elämä pusertuisi ulos tiedemaailmasta.
Ongelmahan on juuri tämä "hyvän tieteenteon määritelmä". Sitä yritetään nyt pukea numeeriseen muotoon keinolla millä hyvänsä, vaikkakin asiana se on luonteeltaan sellainen, että sen numeeriseen muotoon saattaminen on todella kinkkinen juttu.
VastaaPoistaPätevä esimerkiksi vaikkapa tekniikan alan tutkija voi saada esimerkiksi vaikkapa teollisuudesta "ihan hyväpalkkaisen" ja erityisesti vakinaisen työpaikan heti väitöksen jälkeen. Miksei aiemminkin. :) OK, joku sanoo että siellä on YT-riskiä ja muuta suhdanneturvattomuutta... no niin on. Mutta miten huippuyliopisto tästä enää poikkeaa? Teet pätkää, pätkää, pitkää pätkää, lyhyttä pätkää jne. Ja lopuksi sitten "tuomio" onnistumisesta tulee kuitenkin aina varsin kyseenalaisia kriteereitä käyttämällä...
Hei hei, huippuyliopisto. Yrittäkäähän pärjäillä.... :)
Useat tieteelliset saavutukset osoittautuvat sellaiksi vasta vuosien päästä, esim mentelmäkehitys vie usein kymmenen vuotta. Jos tällaista työtä arvioidaan jollain numeroilla parin vuoden välein, niin kyseinen tutkija ei kauan selviä kilpailussa. Pitkäjänteisyyttä ei enää arvosteta, koskea tuloksia halutaan heti. Tämä taas kannustaa ihmisiä suuntautumaan "kuumille" aloille, joilla voi olla ehkä helpompi saada muutama korkean impactin julkaisu, mutta ei mitään mullistavaa. Jos miettii aloja missä suomalaiset ovat pärjänneet, niin useat ovat vaatineet vuosikymmenen puurtamisen ennen kuin hienot tulokset on saavutettu.
VastaaPoistaTämä johtaa siihen, että tutkijoiden pitää keskittyä hengissä säilymiseen, ei uusien ideoiden kehittämiseen.
"Yksi haastateltavista esimerkiksi kertoi, kuinka hänen pedagogisilla taidoillaan ja hiljattain valmistuneella, huolellisesti tehdyllä väitöskirjallaan ei ollut mitään merkitystä, koska hän ei voinut listata ansioluetteloonsa riittävästi artikkelijulkaisuja."
VastaaPoistaTähän liittyen:
Tunnen henkilön, joka teki noin vuoden verran töitä yhden suuren yhteisen asian hyväksi joka hyödyttää nykyään kymmeniä tutkijoita. Hän oli huippuyliopistolle ilmainen, sillä hänen rahoitus oli ulkopuolista (ja myönnetty tutkimustyöhön; tämä projekti oli ekstraa). Tätä suurta kontribuutiota ei otettu huomioon, kun hän haki tenure paikkaa, sillä julkaisut painavat enemmän.
Jälkikäteen oli selvää, että olisi ollut parempi käyttää tuo aikaa itsekkäästi oman julkaisuluettelon kasvattamiseen, jolloin mahkut tenure-paikkaan olisivat olleet huomattavasti paremmat. Nyt huippuyliopisto on saanut hyödyn, ja kyseinen henkilö on nyt lähdössä muualle, sillä paikkaa hänellä ei ole rahoituksen loputtua.
Tutkijoita pyydetään tekemään kaikenlaista, vaikka ovat esim Akatemian rahoituksella, jolloin tarkoitus olisi keskittyä tutkimukseen. Ja tutkijat mielellään kontribuoivat yhteisen hyvän eduksi, ei tässä sinänsä ole mitään vikaa. Mutta että siitä sitten rangaistaan; tämä johtaa siihen, että vain itsekkäällä ajattelulla selviää. Sillä millään muulla kuin julkaisulistalla ei ole väliä.
Yliopistot ovat siitä erikoisia työyhteisöjä, että DI:t ovat niiden pohjasakkaa. Ehkä paras esimerkki arjen (ei niin) hienovaraisista käytännöistä on tutkijoiden työajan käyttäminen tenttivalvontaa.
VastaaPoistaSamalla kun osa vanhoista kurssikavereista laskuttaa konsulttifirmansa piikkiin kolminumeroista tuntitaksaa, jakaa tohtorikoulutettava tenttipapereita, valvoo vessassa käyntejä sekä kerää tenttipaperi ja samalla tarkistaa henkkarit, koska laitoksella ei ole varaa maksaa ko. työstä minimipalkkaa jollekin opiskelijalle, jolle kaikki lisätulo olisi tarpeeseen.
Laitoksen onniksi ylitöistä ei makseta mitään eikä tenttivalvontaa käytettyä työaikaa saa kohdentaa mihinkään...
Vika on tosin ainakin osittain myös tohtorikoulutettavissa itsessään. En nimittäin usko että palkattomiin "talkoohommiin" alistuminen johtuisi työpaikan menettämisen pelosta vaan yksinkertaisesti liiallisesta kiltteydestä ja lähes loputtomasta hyväntahtoisuudesta (goodwillistä) työnantajaa kohti.
Suurin osa tohtoriksi koulutettavista on myös ulkoiselta olemukseltaa varsinaisia paskamagneettaja: t-paidassa pitkin koulun käytäviä rennosti hiihtävä pörröpäinen ituhippi suorastaan kerjää lisänakkia. Hyvä selviytymisstrategia olisi vaihtaa t-paita mittatilauspukuun, vetää tukka geelillä taakse, ja luoda ympärilleen läpitunkematon kiireellisyyden vaikutelma.
Jos Kuovi Keskushallinto saa kaikesta huolimatta käytävällä napattua hihasta kiinni on oikea vastaus "en ehdi" tai "moi, mun pitää nyt mennä", ja jos lisänakkia yritetään kaupata sähköpostitse voi siihen vastata viikon myöhässä ja todeta "sori että mä ehdin lukea tän vasta nyt".
Hmmm. Aika monta kertaa täällä Otaniemessä tenttiä valvoneena en oikein ymmärrä. Valtava tyytymättömyys siitä että kolme-neljä kertaa vuodessa pitää istuskella kaikessa rauhassa tunti-pari kun opiskelijat vääntää tenttiä? Se on vaivatonta vaikka joutuisikin jakamaan/keräämään niitä papereita. Se voi olla suorastaan rentouttavaa, mukava katko keskellä työpäivää. Sen ajan voi suurelta osin käyttää vaikkapa tutkimusartikkelien pläräämiseen tai ihan vaan seinien tuijotteluun jos haluaa toimittaa tyhjää työaikana hyvällä omallatunnolla. Ja jos ei tykkää niin voi lohduttautua sillä että valvonnat kestää vain joitakin tunteja koko vuonna (itselläni neljä tuntia viime lukuvuonna)
VastaaPoistaYmmärrän että ihmiset voivat kokea asioita varsin eri tavoin. Ymmärrän senkin että joku kokee epäoikeudenmukaisena ja jopa ahdistavana sellaiset asiat jotka eivät toisia niin kovin paljon vaivaa. Ymmärrän myös että kokemus siitä, että joutuu epäsiistien ituhippikollegoiden nynnyyden takia toteuttamaan Keskushallinnon Kuovien keksimiä paskanakkeja, voi tuntua kohtuuttomalta
On totta että uudessa uljaassa aallossa epäkohtia riittää. Osa niistä on valtavia ja osa tietysti varsin pieniä. Mutta että tentinvalvonnat? Dude, you need to mellow out, man…
ps. tuosta selviytymisstategiasta vielä sen verran että se mikä toimii Dilbertissa ei toimi todellisuudessa niin usein kuin toivoisi, valitettavasti
pps. niitten konsulttifirmoissa työskentelevien työtuntimäärä saattaa muuten olla hilkun yli 1600 tuntia vuodessa
Pari tarkennusta jos joltakin meni ohi: tenttien valvonta olisi ihan mukavaa, jos sitä voisi tehdä työajalla ja siitä maksettaisiin palkkaa. Tosin tämän pitäisi olla ilmeisen kallis vaihtoehto ja siihen ei lama-Suomessa pitäisi olla varaa missään muualla kuin upporikkaassa huippuyliopistossa.
VastaaPoistaOman kokemuksen mukaan tenttivalvonta oli maksutonta ja näkymätöntä (= ei saa kohdentaa mihinkään) ylityötä, jonka ansiosta muutenkin 10 tuntinen työpäivä venyi 11,5 tuntiseksi. Tietysti tunnit voi kohdentaa jollekin projektille "hyvällä omallatunnolla" ja jättää jotain muuta tekemättä.
Kukaan vaan ei tunnu ymmärtävän että äärimmäisen kireälle vedetyssä systeemissä ei ole yhtään löysää, ja että kaikki vähäpätöiseenkin asiaan käytetty aika ja energia on aina jostain muusta pois. Se vaan on niin helppoa "säästää" kun DI:n työaika on ilmaista...
Konsulttien työtuntimääristä en tiedä mutta minusta kiinnostavampaa olisi tietää kuinka suuri osuus tehdyistä työtunneista on laskutuskelpoisia ja kuinka suuri osuus menee oman firman asioiden hoitoon, alan kehityksen seuraamiseen ja koulutukseen, sekä kuinka suuri osuus toiminnan tuotosta menee yleiskuluihin, sosiaalikuluihin, vuokriin, vakuutuksiin ja pääomakuluihin.
Omasta lähipiiristä tiedän tapauksia jossa tutkijan palkkatasoon päästään kolmasosalla tutkijan työmäärästä (todellisesta eikä siitä Halliin merkatusta!) tai kolminkertainen nettopalkka saadaan suunnilleen samalla työmäärällä. Kyse ei ole edes mistään superyksilöistä vaan yksinkertaisesti töiden tehokkaasta järjestämisestä ja kustannuskurista.
t. epäsiisti ituhippi ja ex-kuovinruokkija
Höh. Tenttien valvonta tehdään työajalla ja siitä maksetaan palkkaa. Tutkijoiden kuuluu työsopimuksensa mukaisesti osallistua myös opetukseen ja siihen liittyviin asioihin. Tentinvalvonta kuuluu tähän kategoriaan. Ja sitä ei tartte tosiaan tehdä kovin monta tuntia vuodessa.
PoistaSe, että tutkija joutuu tekemään jatkuvasti (?) 10-tuntista päivää on tietysti kohtuutonta, varsinkin kun ylityöstä ei makseta. Jos esimies silti edellyttää jatkuvasti 50h työviikkoja, on jotain aika pahasti pielessä.
Monilta yksityisiltä työnantajilta voi todellakin saada kolminkertaista palkkaa meihin nähden, korkeammistakin olen kuullut. Mutta se on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Useimmiten sen korkeamman palkan jakaminen todellisilla työtuntimäärillä tasoittaa pelia aika paljon, yllättävää kyllä tämän kieltämättä moniongelmaisen aaltomme eduksi.
"Tutkijoiden kuuluu työsopimuksensa mukaisesti osallistua myös opetukseen ja siihen liittyviin asioihin."Ymmärtääkseni ei kuulu. Riippuu tietysti siitä, mistä palkka tulee. Jos olet esim akatemian rahoituksella, niin voit käyttää muistaakseni korkeintaan 5% muuhun kuin kyseiseen tutkimukseen. Tämä ei ole mikään pakko, vaan tutkija voi halutessaan tehdä näin (jos esim haluaa vähän opettaa). Palkkahan tulee tiettyä tutkimusprojektia varten, joten kaikki ylimääräinen työ on tutkimukseen käytettävästä ajasta pois. Tämä on käytännössä ilmaista työvoimaa yliopistolle, sillä henkilön palkka tulee muualta. Monet tutkijat tekevät enemmän kuin tuo 5%, koska painostusta tulee ylhäältä päin. Jos saat vaikka kaikki ulkoisella rahalla olevat käyttämään 10% ajastaan opetukseen tai hallintoon, niin siitä yo saa ison säästön.
PoistaKoko konkurssin kannalta tenttivalvonnan järjestäminen resursseja haaskaavalla tavalla on tietysti liki merkityksetöntä. Moniin muihin opetuksen, tutkimuksen ja rahoituksen järjestämiseen tarvittaviin käytäntöihin liittyy paljon samankaltaista tehottomuutta ja suoranaista tuhlausta --- omissa maailmoissaan elävästä hallinnosta nyt puhumattakaan.
VastaaPoistaSuurten ja monisyisten ongelmien perkaaminen blogin kommenttiosastolla ei ole mahdollista (saa toki yrittää!), joten vähäisempi mutta kaikille tuttu esimerkki saa kelvata. Siihen näyttää muidenkin olevan helppo tarttua:
* ongelma voidaan ymmärtää väärin (seiniin tuijottelu on mukavaa kun siitä maksetaan --- kyse ei todellakaan ole omasta mukavuuden tavoittelusta vaan siitä että työt pitäisi pystyä tekemään työajalla)
* ongelman olemassaolo voidaan kiistää (työsopimuksen mukaisesti kiivetään vaikka perse edellä puuhun --- eihän sen näin pitänyt mennä kuin armeijassa?)
* sen merkitystä voidaan vähätellä (ei kovin montaa tuntia vuodessa --- 1600 tutkijan tuijottaessa seinää jokaista tuntia kohti menetetään yksi miestyövuosi!)
Eri laitosten käytännöt tietysti eroavat toisistaan ja aivan varmasti seassa on tyylikkäitäkin ratkaisuja.
Osassa taas tuntuu että koko opetusbudjetti käytetään muutaman todella hyvän kurssin järjestemiseen sillä seurauksella ettei muille jää mitään. Kun opetuksen järjestämiseen ei ole rahaa, niin se revitään tutkijan selkänahasta. Kaikkeen muuhun, kuten eropaketteihin, rahaa sitten näyttääkin olevan.
Esimiesten ja -naisten (= proffien) syyllistäminen työaika-asiassa on mielestäni epäreilua sillä ihan samassa ellei pahemmassakin oravanpyörässä ne juoksee. Pelkästään opetukseen, töiden ja opetuksen organisointiin, sähköposteihin, kokouksissa istumiseen sekä rahoituksen perässä juoksemiseen menee helposti tuo 50 tuntia viikossa. Siihen päälle sitten omat tutkimusjutut, jos ehtii ja jaksaa.
Eikä niillä ole edes mitään työkaluja alaistensa työtuntien seurantaan. Tai ainahan sitä voi Hallista varmistaa että hyvin pyyhkii...