Moni lukijoista muistanee tai on kuullut fyysikko Alan Sokalin tempauksesta vuodelta 1996. Sokal tarjosi Social Text –nimiseen postmodernin kulttuurintutkimuksen lehteen julkaistavaksi artikkelia, jonka hän oli tarkoituksella kirjoittanut vaikeaselkoiseksi hölynpölyksi. Journaali julkaisi artikkelin, jolloin Sokal paljasti sen postmodernia filosofiaa kritisoivaksi huijaukseksi. Tapaus käynnisti kiivaan keskustelun julkaisukäytännöistä, tutkimusetiikasta (myös Sokalin omasta etiikasta) ja humanististen ja luonnontieteiden eroista.
Tämän päivän hölynpölyä tuottavat niin kutsutut saalistavat journaalit (predator journals), kuten John Bohannon raportoi tuoreessa Science-lehdessä. Niissä tutkija maksaa joko artikkelin ottamisesta arviointiprosessiin tai arviointiprosessin läpikäyneen artikkelin julkaisemisesta. Näiden lehtien arviointiprosessit ovat kuitenkin tieteellisesti kyseenalaisia, kuten Bohannonin tekemä testi osoittaa. Hän lähetti tekaistun, uutta syöpälääkettä kehittelevän paperin arvioitavaksi 304 julkaisumaksuja perivään open-access –journaaliin. Artikkeli sisälsi perustavanlaatuisia, alkeellisia virheitä, jotka mitätöivät täysin sen tulokset ja johtopäätökset. Niin käsittämättömältä kun se kuulostaakin, yli puolet näistä journaaleista hyväksyi paperin julkaistavaksi sellaisenaan.
Tarkemmin sanottuna 157 journaalia hyväksyi paperin ja 98 hylkäsi sen (49:ssa arviointiprosessi oli joko kesken tai minkäänlaista vastausta ei kuulunut). 60 prosenttia niistä 255 journaalista, joissa paperi kävi läpi koko toimitusprosessin, ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vertaisarviointia. Bohannon huomauttaa, että hylkäykseen päättyneen prosessin osalta näin kuuluikin tapahtua: päätoimittajat katsoivat paperin niin surkeaksi, ettei sitä ollut syytä edes lähettää arvioitavaksi. Niistä 106 journaalista, jotka tekivät jonkinlaisen arvioinnin, 70 prosenttia kuitenkin hyväksyi paperin. Arvioissa kiinnitettiin huomiota lähinnä teknisiin yksityiskohtiin kuten asetteluun ja kieleen, ja vain 36 lehteä kiinnitti huomiota paperin merkittäviin tieteellisiin ongelmiin. Näistäkin 16 lehteä julkaisi paperin siitä huolimatta, että arviot nostivat esille merkittäviä ongelmia.
Merkillepantavaa on, että kyseenalaiseen julkaisutoimintaan eivät osallistuneet ainoastaan epämääräisten osoitteiden ja yhteystietojen taakse piiloutuvat tuntemattomat julkaisijat. Myös esimerkiksi Elsevierin ja Sagen kustantamat lehdet, jotka nettisivuillaan vannovat tiukan ja laadukkaan vertaisarvioinnin ja alan tieteellisten suositusten nimeen, olisivat julkaisseet Bohannanin tekaistun hölynpölypaperin. Sagen julkaisema lehti ei esimerkiksi vaatinut minkäänlaisia muutoksia paperin tieteelliseen sisältöön, vaan ilmoitti hyväksynnästä 3100 dollarin julkaisumaksun kera. Poikkeuksiakin löytyi ja jotkut sellaiset suhteellisen tunnetut open access –journaalit, joita on kritisoitu niiden arviointiprosessien laadusta, osoittautuivatkin yllättävän tiukoiksi seuloiksi. Niiden joukosta löytyi myös se yksi ja ainoa journaali, joka kiinnitti huomiota paperin eettisiin ongelmiin kuten koesoluja tuottavien eläinten kohteluun (ja sittemmin hylkäsi paperin sen tieteellisen laadun vuoksi).
Bohannon ei kritisoi open access –periaatetta sinänsä, vaan sen toteuttamista journaaleissa, jotka eivät väitteistään huolimatta suorita minkäänlaista tieteellistä arviointia julkaistessaan laadultaan onnettomia ja jopa tekaistuja juttuja rahasta. Tämän seurauksena aika monen tutkijan ansioluettelosta löytynee aikamoista sekundaa. Tämä ei liene suuren mittakaavan ongelma Suomessa, mutta varamme saamme silti pitää julkaisupaineiden kasvaessa. Bohannon puhuu villin lännen meiningistä, meistä kyse on julkaisufetisismin ruokkimasta korruptiosta.
Bohannon, John (2013). Who's Afraid of Peer Review? Science, Vol. 342, 4 October 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti