maanantai 7. lokakuuta 2013

Pyrkyriyliopisto hämmentää


Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä ‘Striving universities’ kuvaamaan yliopistoja, jotka tavoittelevat parempia sijoituksia ja kasvavaa mainetta akateemisessa kilpailussa. Suomeksi voimme puhua pyrkyriyliopistoista (ks. myös Mainetta ja kunniaa). Esittelemme seuraavaksi kaksi tutkimusta, joissa tarkastellaan yliopistojen henkilökunnan ja opiskelijoiden kokemuksia työskentelystä pyrkyriyliopistoissa. KerryAnn O’Meara ja Alan Bloomgarden (2011) analysoivat tutkijaopettajien näkemyksiä pyrkyryyden vaikutuksista työhönsä ja työympäristöönsä. Susan Gardner (2010) puolestaan tarkastelee erityisesti tohtori-opiskelijoita ja heidän sosiaalistumistaan akateemiseen työhön pyrkyrikulttuurissa. 

Ensin mainitussa tutkimuksessa tarkastelun kohteena oli pienehkö, humanistisiin ja yleissivistäviin aineisiin keskittyvä kanditason opetusta tarjoava amerikkalainen yliopisto (liberal arts college). Tässä instituutiossa rakennettiin yhteisesti jaettua tarinaa koulutusjärjestelmän hierarkiassa ylöspäin nousevasta, yhä enemmän tutkimukseen panostavasta yliopistosta. Osana tätä tavoitetta yliopiston johto tavoitteli erinomaisuutta sekä tutkimuksessa että opetuksessa. Henkilökunta kuitenkin koki nämä päämäärät ristiriitaisiksi keskenään. Tämä ristiriita synnytti jopa voimakkaan identiteettikriisin, kun henkilökunta ei enää tiennyt tulisiko heidän vaatia enemmän tutkimusaikaa vai ylläpitää vahvaa sitoumusta opetukseen ja paikallisen yhteisön palveluun. Seurasi hämmennystä työn tarkoituksesta, epäselvyyttä työn arviointi- ja palkitsemiskriteereistä sekä kiistoja ‘opetusloadeista’. Selvempää suuntaa ja identiteettiä kaipaava henkilöstö myös koki, että yliopisto käytti liikaa aikaa vertailemalla itseään muihin yliopistoihin, vaikka hedelmällisempää olisi keskittyä omiin vahvuusalueisiin. Ylpeys omasta opinahjosta alkoi muuttua riittämättömyyden ja huonommuden tunteiksi. Tämä näkyi myös yksilötasolla, kun jo valmiiksi työhönsä intohimoisesti suhtautuvat tutkijaopettajat alkoivat vaatia itseltään yhä enemmän, myös työtunneissa mitattuna. Siitä huolimatta ulkopuolelta asetetut vaatimukset tuntuivat karkaavan käsistä. 

Gardnerin tutkimus sijoittuu amerikkalaiseen yliopistoon, joka sijoittuu kansallisissa rankingeissa niin kutsutulle kolmostasolle (eli ei sadan parhaan joukkoon). Tutkimus perustuu 60 tohtoriopiskelijan ja 38 heidän kanssaan työskentelevän tutkijaopettajan haastatteluihin kuuden eri tieteenalan piirissä. Tässä tutkimuspainotteisessa yliopistossa oli asetettu selkeä strateginen tavoite nousta rankingien kärkijoukkoon tietyssä määräajassa. Tähän tavoitteeseen viitattiin kaikissa yliopiston materiaaleissa ja se nousi myös esille tutkimushaastatteluissa, vaikka sitä ei niissä suoraan kysytty. Myös kaikkein uudistusten ja kehityshankkeiden tuli olla strategisen tavoitteen mukaisia saadakseen johdon tuen. (Kuulostanee tutulta...)

Yliopiston henkilökunta oli sisäistänyt tavoitteen tärkeyden, mutta oli huolissaan siihen vaadittujen resurssien riittävyydestä. Tohtoriopintojen osalta heitä huoletti erityisesti assistentuuri- ja tutkijakoulutyyppisten paikkojen niukkuus. Tohtoriopiskelijat itse sen sijaan kritisoivat koko tavoitetta, joka näyttäytyi heille ennemmin ulkokuoren kiillottamisena, kuin sisällöllisenä kehityksenä tai laatuna. Moni heistä olit aloittanut tohtoriopinnot löytääkseen oman paikkansa paikallisessa yhteisössä, eikä maineen tavoittelu siksi näyttäytynyt tärkeänä. Heitä kuitenkin rassasi jatkuva puhe “laadukkaampien huippuopiskelijoiden” houkuttelemisesta. Myös henkilökunnan vaihtuvuus huolestutti, koska nimenomaan tohtoriopiskelijat kokivat nahoissaan, kun uusilla strategian mukaisilla “huippuprofessoreilla” ei ollut aikaa tai halua panostaa opetukseen ja ohjaukseen. 

O’Meara ja Bloomgarden huomauttavat, että akateemisten johtajien on pohdittava kuinka pyrkyröidä (jos todella halutaan pyrkyröidä) tavalla joka ei synnytä tyytymättömyyttä, ristiriitoja ja hämmennystä. Gardner puolestaan viittaa vanhaan viisauteen, jonka mukaan kunkin instituution tai organisaation tie menestykseen käy olemassaolevien vahvuuksien tunnistamisella ja kehittämisellä. Siinäpä pohdittavaa Huippuyliopistollekin, voisivathan yllä kuvatut tarinat yhtä hyvin olla meiltä. 

Gardner, Susan (2010). Keeping Up with the Joneses: Socialization and Culture in Doctoral Education at One Striving Institution. The Journal of Higher Education 81(6), 728-749. 

O’Meara, KerryAnn & Bloomgarden, Alan (2011). The Pursuit of Prestige: The Experience of Institutional Striving from a Faculty Perspective. The Journal of the Professiorate, http://jotp.icbche.org/2011/4-1_omeara_p39.pdf

27 kommenttia:

  1. Ihan detaljiin tartun: opetusload, vaan ei tutkimusload!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä juttu, miten asiat järjestelläänkin nimenomaan näin päin arvojärjestykseen.

      Poista
  2. Näinhän se menee. Mitä lasketaan, sitä arvostetaan ja tietysti toisinpäin.

    Opiskelijat ovat tunnetusti johdolle "pelkkiä opiskelijoita", heihin panostuksena riittävät juhlapuheet "huippuopetuksesta", joka tietysti kumpuaa "huippututkimuksesta".

    VastaaPoista
  3. Itse asiassa, opetus voi olla tärkeämpää kuin tutkimustulokset. Koska.

    Tutkimus on perhanan hidasta, vaatii paljon aikaa saada vähänkin tuloksia.

    Tehokkaampaa voi olla kerätä tutkimustietoa maailmalta ja välittää sitä opiskelijoille. Parhain hyötysuhde yhteiskunnallisen vaikuttavuden kannalta voidaan saada juuri tätä kautta, opettamalla opiskelijoita mahdollisimman hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvinkin olla mahdollista. Lisäksi tulee muistaa, että tutkimukseen verrattavaa työtä tehdään paljon myös yksityisellä sektorilla. Tosin siellä tulokset vain harvoin ovat suoraan julkisia... mutta kyllä se kehittää silti maailmaa myös tätä kautta. Ja on tietysti myös totta, että yksityissektorin tutkimuksen painopiste on aina soveltavissa tutkimuksissa, ei niinkään perustutkimuksessa. Mutta toisaalta myös huippuyliopistossa (kuin myös monissa muissa suomalaisissa yliopistoissa) soveltavuutta painotetaan jatkuvasti enemmän ja enemmän.

      Tutkimusta ei Suomessa myöskään helpota lainkaan se, että käytännössä nykytrendin mukaan vain englanninkielinen tutkimus on tiedettä. On aina eri asia kirjoittaa tasokkaasti vieraalla kielellä kuin äidinkielellään. Jokainen saa olla mitä mieltä vain, mutta kyllähän tässä anglosaksit ovat aika monta askelta edellä jo lähtöviivalla...

      Tasokas opetus kuitenkin tuottaa ainakin toivottavasti tasokkaita osaajia, jotka sitten voivat rakentaa sekä henkilökohtaista että yhteiskunnallista menestystä niillä foorumeilla, jotka heille parhaiten sopivat. Ja vaikka YT-uutisia onkin viimeaikoina kuulunut paljon ja on ollut Nokia-kriisiä ja muuta, on suomalainen talouselämä kuitenkin monilta osin hyvällä mallillaan, erityisesti jos vertaa sitä maamme kokoon. Ja tähän kaikkeen on siis päästy ja osaajat koulutettu ilman huippuyliopistoja. :)

      Poista
  4. Edellisen kirjoittajan pointti opetuksen hyötysuhteesta yhteiskunnan kannalta on erittäin hyvä. Harmi vaan ettei huippuylipistolla tunnu olevan minkäänlaista näkemystä siihen mikä oikeastaan on ko. yliopiston tehtävä. Onko se huippututkimus yleisesti, suomalaisten tekemä huippututukimus, huippututkimustulosten siirto suomalaisen elinkeinoelämän palvelukseen, osaamisen kerryttäminen suomeen vai maailmalle, suomalaisten sivistäminen vai maailman kansalaisten sivistäminen yleisesti jne... näihin ei ole otettu missään vaiheessa selkeää kantaa, vaikka merkityksetöntä tavoitehuttua ja sen mittareita kyllä asetetaan senkin edestä ("kansainvälisyys" "menestys" "vaikuttavuus" jne...).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä aihepiiristä voisi esimerkiksi Tiina Tutkija kirjoittaa blogiin artikkelin "Huippuyliopiston arvot". Nyt en tarkoita tällä tietenkään näitä virallisen jargonin arvoja, vaan nimenomaan todellisia arvoja, jotka tulevat esille toiminnan kautta. Se on tietysti hyvin moninainen aihekokonaisuus käsiteltäväksi, mutta edellisen kommentoijan hyvien pointtien perusteella voisi jotain hahmotella:

      - Tutkimustyön arvo: Tuottaa brändättävää tutkimusta. Tämä vaatii ainakin yhtä aidosti kovatasoista labraa, jonka menestyksen varjoa voidaan sitten sosialisoida koko huippuyliopiston ylle. Tai vaihtoehtoisesti hirveää määrää skeida-artikkeleita, jotta voidaan sanoa, että ainakin jotain on tehty. Ainakin enemmän kuin naapuri. :)
      - Opetuksen arvo: Tuottaa massojen kautta riittävän suuri määrä "osaajia" Excel-intoilijoiden tiedostoihin. Parasta olisi, jos suomalaiset voitaisiin heittää kokonaan maakuntayliopistoihin, ulkomaalaiset sitä paitsi ovat valmiita maksamaan tutkinnoista. Mutta jos suomalaisista ei eroon päästä, ainakin saavat opiskella sitten englanniksi, niin kuin kaikki todelliset kyvyt.
      - Yliopiston arvo: Olla olemassa itseään varten. Erityisesti hallintokoneistoaan varten. Ryhmädynaamiset teoriat tuntevat mm. ryhmän, jonka olemassa olon tarkoitus ja ryhmän tavoite on olemassaolonsa säilyttäminen.

      Poista
  5. Vielä tuosta yliopiston tehtävästä. Jos sitä ei ole missään auki kirjoitettu, niin se tarkoittaa että painopisteitä ei ole kunnolla valittu.

    Kyllähän siitä myllystä aina jotain priorisoituu sen perusteella, mistä käytännössä yksittäinen yliopistolainen saa keppiä tai porkkanaa. Prioriteetit määrittyvät vähitellen arjessa. En sitten tiedä, onko tämä hirveän huono tie, jos kerran ei ole sitä viisautta valita painokkaasti painopisteitä.

    Mutta, yliopistoon rooliin voisi luontaisesti kuulua asian pohdiskelu :) Ja analysointi, tai jopa tutkiminen ;)

    VastaaPoista
  6. Asiaa kannattaisi varmasti tutkia, ja on varmastikkin jo jonkun verran tutkittukin. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää minkälaiselta taholta tulokset pitäisi saada, jotta ne otettaisiin vakavasti myös yliopiston hallinnossa. Huippuylipistoa perustettaessa kävi ilmi, että vaikka kansainvälisiin "huippuyliopistoihin" roudattiin päättäjää tutustumaan ihan bussikaupalla, käsitykset siitä mihin ko. yliopistojen menestys perustuu sivuutettiin täysin. Sen sijaan tartuttiin pelkkään glamouriin, menestyksen ihannointiin, ja urajärjestelmien kopiointiin.

    Samalla tavalla joka kerta kun henkilöstöltä kysytään mielipidettä asioihin erilaisin valmiiksi puoleellisin lomakkein, niistäkin esiin nouseva negatiivinen palaute sivuutetaan muutosvastarintana ja järkyttävän huonotkin palautteet tulkitaan positiiviseksi muutokseksi. Kaikki potentiaaliset parannuskohteet, pienetkin, torpataan koska muuten hallinnon oikeutus ajaa päätöksiään yksipuoleisesti läpi kyseenalaistuu.

    Kaiken huipuksi hallinto on täysin sokea talossa jo tapahtuvalle tutkimustyölle – riippumatta sen sisällöstä se on lähtökohtaisesti p***aa, äkillisesti ajettava alas ja nopeasti korvattava uusilla tenure trackin ympärille rakennetuilla ryhmillä. Jos tästä ilmapiiristä kaikesta huolimatta nousisi jotain talon omaa toimintaa tarkastelevia tutkimuksia, on vaikea nähdä että tuloksia otetaan missään määrin vakavasti niin kauan kuin löydökset ovat ristiriidassa hallinnon mantran kanssa.

    Hauskintahan (karmivinta?) tässä on nimenomaan se, että toiminnallaan yliopiston hallinto tekee itsestään pellen kaikkien muiden paitsi itsensä näkökulmasta: henkilöstö, opiskelijat, yhteistyökumppanit ja pikkuhiljaa myös tavalliset kaduntallaajat alkavat tiedostaa että hypetetyn kuoren alla on vain rikkinäinen valtakoneisto joka elää oma elämäänsä kaiken muun kustannuksella ilman häivääkään sivistysyliopiston toimintaperiaatteista. Ulkomaalaiset kollegat myös tunnistavat kilvenkiillotuspolitiikan ja sen, mitä se tarkoittaa käytännön substanssin osalta. Reaktiona seuraa yleensä myötätuntoiset hymähdykset ja osanotot ("ai teilläkin lähdettiin siihen").

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä erittäin räikeä arvoristiriita, joka vaikuttaa erityisesti huippuyliopistossa ja tietysti myös nykyisessä tiedemaailmassa laajemminkin, on myös varmasti osasyynä siihen, miksi henkilöstö uupuu käsiin. Jos ajatellaan kuitenkin tiedemaailman "perusarvoja ja periaatteita" ja verrataan niitä nykytilanteeseen, niin kaukana ollaan, monellakin rintamalla. Olen varmasti itsekin tässä suossa ja lueskellut osin tätä arvoristiriitaakin sivuavaa kirjaa (Pietikäinen: Joustava mieli). Suosittelen, herättää ajatuksia.

      Poista
    2. Wannabe-opistolla on vain yksi arvo: nousta ranking-listoilla, keinolla millä hyvänsä: näkeehän sen jo yliopiston nimestäkin että listaykköseksi pitää päästä. Ranking-listat ovat oivallinen työkalu opiston johdolle, jolla ei ole itsellä mitään kompetenssia arvioida ja mitata toiminnan laatua, eikä kyllä luultavasti mitään muutakaan kompetenssia.

      Ranking-listat ovat myös siitä hyviä, että niitä on paljon ja tulokset eri listoilla vaihtelevat vuosittain: joka vuosi löytyy joku lista, jolla voidaan osoittaa että taas on noustu 30 sijaa. Jos samanaikaisesti muilla listoilla on pudottu 60 sijaa, niin niistä pidetäänkin sitten suut supussa. Seuraavana vuonna sitten heilutetaan suurieleisesti jotain toista listaa oikeassa kädessä samalla kun vasen käsi tekee jotain ihan muuta.

      Wannabe-opistossa kansainvälisyydestä on tehty itsetarkoitus ja siihen liitetään täysin aiheetonta hehkutusta. Tutkijat eivät tarvitse kansainvälisyyskasvatusta tai muuta tyhjänpäiväistä liirumlaarumia vaan kansainvälisiä kontakteja --- eikä pelkästään kansainvälisiä vaan myös ihan kotimaisiakin. Aallossa kaikki ei-kansainvälinen, siis suomalainen, on automaattisesti paskaa, jopa TEKES-rahaakin pidetään jotenkin "saastaisena".

      Tuo pellevertaus muuten osui ja upposi: Tuula Tirehtööri ja pellekööri heiluttelevat palavia renkaita, joiden läpi tohtorikoulutettavien pitäisi jotenkin innostuneesti hypähdellä puolelta toiselle pelleköörin oikkujen mukaisesti samalla kun renkaita nostetaan koko ajan korkeammalle ja korkeammalle...

      Poista
    3. Siinä vaiheessa kun huippuyliopiston maine on todella muuttunut (=eli siis se tunnetaan läpi kansankerroksien ja yhteiskuntaluokkien) lähinnä pellebrändiksi, ollaankin sitten todella kusessa. Eikä ainoastaan suorien siitä seuraavien ongelmien kautta, vaan myös maineen pysyvyyden takia. Vaikka tämän jälkeen utopistisesti kaikki ongelmat korjattaisiin vaikkapa yhdessä yössä kuin taikasauvan iskusta ja huippuyliopistosta tulisikin "oikea" huippuyliopisto, huono maine kestää todella pitkään. Puhutaan helposti jopa kymmenistä vuosista. Tämä sitten näkyy monenlaisena käytännön hankaluutena, joita varmasti jokainen voi itse kuvitella.

      Taik oli saavuttanut jo kansainvälisesti varsin vahvan maineen muotoiluinstituuttina, HKKK oli varmasti Suomen paras kauppakorkeakoulu ja TKK ainakin suurin ja tietysti monilla aloilla myös kotimaan tasokkain insinöörihautomo. Noh, onneksi Suomi on tunnetusti niin rikas maa, että meillä jos kellä on varaa uhrata järjettömyyksien alttarille muutaman Kreikan tukipaketin lisäksi aina myös muutama kärkikorkeakoulumme. :)

      Poista
  7. "Asiaa kannattaisi varmasti tutkia,..."

    Olipa osuva kommenttipuheenvuoro! Hyvät sivuston vierailijat, olkaa hyvä ja lukekaa edellinen kommentti useaan kertaan. Kommentin kirjoittaja näkee kaiken olennaisen. Juuri noin huippuyliopistoa on tehty. Ohuen mainospuheen takaa paljastuu raadollinen todellisuus. Yliopistoa ei alettu rakentamaan sisältä päin. Matkittiin täysin erilaisten maiden main stream yliopistoja. Pyssyyn ajettu käärme ei vain istu tänne. Muutoksen hinta on kova. Saatte nähdä miten hallinto konstruoi menestyksen esittelemällä julkaisuluetteloja. Yliopiston palvelutehtävä saa unohtua.

    VastaaPoista
  8. Tietty tutkimusyhteisö voisi ITSE tehdä tutkimuksia omasta toiminnastaan ja keskustella asioista kysymättä lupaa keneltäkään. Tai ottaa mukaan hallinnon porukat tai opiskelijat tai mesenaatit tai ketä nyt ylipäätään kiinnostaa. Rohkeuttahan tämä vaatisi, ja idealismia ja ehkä pientä hulluuttakin.

    Todennäköisesti tämä aiheuttaisi aika kovan vastareaktion. Jos vaikka yliopistolaiset järjestäisivät mielenosoituksia aina silloin tällöin banderollien kera, marssisivat hallinnon siipeen ja päristelisivät rumpuja. Siinäpä olisi mediajuhlaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä voisi olla ideaa. Omalla tavallaan harmi, että suomalaiseen kulttuuriin ei aktiivinen mielenosoitustoiminta kuulu kiinteämminkin. Kun kaikki muu kuitenkin niin mielellään halutaan muualta kopioida... :)

      Veikkaan, että johdon reaktio olisi kuitenkin ehdottoman torjuva ja se nimenomaan kohdistuisi tapaan, millä asiat tuodaan esille. "Tämä on väärä tapa tuoda asioita esille... on todella surullista, ettei muiden työntekijäryhmien (hallinto) työtä arvosteta lainkaan" voi miltei kuulla jo rehtorin lausuvan. Näin voi johto myös kiertää mielenosoituksen tarkoituksen ja muut sen taustalla olevat epäkohdat ja kritisoida sopivasti vain sitä, että yleensäkään mielenosoitetaan ja näin aiheutetaan brändäystappioita. Mutta toisaalta, mikä on se vaihtoehtoinen tapa? Totella ja noudattaa johdon ohjeita?

      Poista
    2. Myönnetään, olihan tuossa ehdotuksessa pientä pilkkaa mukana ja karnevalistinen kärki, mitä ei täysin pysty taittamaan asia-argumenteilla.

      Ja kritiikkihän on aina mahdollista ja sen esittämiseen on oikeus. Jos itse arkkienkeli ilmoittaisi Jeesuksen toisesta tulemisesta, niin jonkun mielestä kyseinen tapahtuma sattuisi väärään kohtaan kirkkovuotta.

      Poista
  9. "Talousseiskassa" oli muuten osin tätä(kin) aihetta sivuava kolumni:

    http://www.taloussanomat.fi/kolumnit/2013/10/11/britannian-tie-tuhoaa-koulut/201314125/145?n=1

    Vaikka kyse onkin nyt perustason opetuksesta, jostain syystä tulee kieltämättä vähän mieleen myös huippuyliopistopelleily.

    VastaaPoista
  10. Vaikka huippuyliopisto suitsuttaa tenure-proffia julkisesti, realiteetti on että hekin ovat kovan paineen alla, ja suuri osa työajasta menee byrokratiaa palveleviin kokouksiin ja muuhun vastaavaan. Vaikka toitotetaan että heidän tehtävä on tehdä laadukasta tutkimusta ja opetusta, kuitenkin luvattoman suuri osa ajasta menee kaavojen täyttämisiin ja kaiken maailman raportointiin. Ja nämä ovat sentään ne johdon "suosikit"! Totuus on se että meillä on kaksi maailmaa; surrealistinen utopia josta puhutaan mediassa, ja jossa kaikkia kohdellaan reilusti, annetaan hienot puitteet yms, js sitten se todellinen maailma, jossa kaikki heitellään sinne sun tänne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Painetta vielä lisää myös se tosiseikka, että on ehdottoman tärkeää kyetä tuottamaan johdon mittareihin sopivaa tutkimustuotetta riittävästi. Muutoinhan oma määräaikaisuus päättyy tt-työkaverin hyväksi seuraavassa laajamittaisessa arvioinnissa.

      Poista
  11. "Tietty tutkimusyhteisö voisi ITSE tehdä tutkimuksia omasta toiminnastaan ja keskustella asioista kysymättä lupaa keneltäkään."

    Eräällä laitoksella oli juuri tällainen tutkimusryhmä, jonka dekaani halusi hajoittaa ja lopulta onnistuikin siinä. Yksi esimerkki kriittisen tutkimuksen tappamisesta huippuyliopistossa.

    VastaaPoista
  12. Olin liikkeellä bussilla tällä viikolla, ja kuuntelin kun kaksi teiniä keskusteli viereisellä penkillä. Puheeksi tuli liikuntaryhmä, jossa oli vähän huono henki. Toinen teineistä kiinnitti huomiota siihen, miten yksi ryhmäläinen toi jatkuvasti esille sitä huonoa henkeä, ja näin tehdessään omalta pieneltä osaltaan ruokki sitä.

    Kyseessä on jonkinlainen kriittisyysansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomiosi on tärkeä ja olemme pohtineet sitä tätä blogia kirjoittaessamme. Olemme kuitenkin sitä mieltä, että koska Huippuyliopistossa ja siitä käytävässä keskustelussa on hyvin rajallisesti tilaa minkäänlaisille kriittisille tai kyseenalaistaville huomioille (ks. Kaksi tarinaa kriittisyydestä aiemmin tässä blogissa), on blogin kriittisiin näkökohtiin painottuva tulokulma perusteltu. Haluamme tarjota arjen työstä nousevan vastakertomuksen kaikelle sille hypetykselle, jota on riittämiin tarjolla muiden kanavien kautta.

      Uskomme, että nykyisten käytäntöjen kriittinen analyysi on edellytys sille, että niitä voidaan kehittää eteenpäin ja paremmiksi. Blogissa olemme toistaiseksi keskittyneet tähän analyysiin, mutta välttääksemme mainitsemasi kriittisyysansan ja henkilökohtaisen kyynistymisen kehittelemme sen rinnalla myös uutta rakentavia vaihtoehtoja – tätä verhoa voimme kuitenkin raottaa vasta myöhemmin, asioiden edettyä hieman pidemmälle.

      Poista
    2. Varmaan kaikenlaisissa muutoksissa ja niiden edistämisessä on yhtenä näkökulmana kritiikin käyttö. Ehkä itse miellän kritiikin negatiivissävytteiseksi mielipiteenilmaukseksi. Tiede itse on omalla tavallaan neutraalia, voidaan luoda uutta tietoa, vahvistaa tai kumota vanhaa. En ajattele tiedettä itsessään tai tieteellistä metodia kriittisenä. Tiede vain on. Tiede on herrasmiesmäistä analyysiä silenterihattu päässä.

      Kun puhtaan kritiikistä, puhutaan samalla arvoista. Joku asia on niinkuin sen ei mielestämme tulisi olla, ja tällöin liikutaan tieteen ulkopuolisella alueella. Tiede ottaa kantaa vain siihen mitä on, tai paremminkin pyrkii selvittämään mitä on. Kritiikissä on tunteet mukana.

      Ehkä yllä pyrin kuvaamaan analyysin ja kritiikin välistä eroa.

      Tämä on nyt vähän hapuilevaa mitä kirjoitan, enkä nyt oikein osaa jäsentää sitä mitä yritän sanoa. Minusta tämä on hyvä ja mielenkiintoinen blogi. Ehkä kriittisyydessä on se, että tiedostaa, että se on sisäisesti jännitteinen, siinä yhtä aikaa hakee muutosta ja myös estää sitä. Ehkä kriittisyysansa on sitä, kun kritiikki blokkaa muutosta, vaikka sitä muutosta juuri ollaan hakemassa.

      Rakentava kritiikki on supervaikea laji. Ehkä parasta kritiikkiä on toimia rohkeasti positiivisella energialla jonkun asian puolesta. Suuntautuu vahvasti jonkun puolesta, ei niinkään jotain vastaan. On pystynyt muuttamaan kritiikin toiminnaksi, jolloin se kritiikki lakkaa olemasta kritiikkiä siinä mielessä, että muut ensisijaisesti näkisivät kritiikin, vaan ehkä paremminkin niin että näkevät ensisijaisesi jonkun uuden rakentamisen.

      Esimerkki kriittisestä puheesta joka on ylittänyt sillan:
      http://www.youtube.com/watch?v=Oehry1JC9Rk

      "I've Been To The Mountaintop" vs "We are doomed!!!"

      Poista
    3. Sanoit hienosti: "Ehkä kriittisyysansa on sitä, kun kritiikki blokkaa muutosta, vaikka sitä muutosta juuri ollaan hakemassa." Ja tässä on meille kaikille kannatettava haaste: "Ehkä parasta kritiikkiä on toimia rohkeasti positiivisella energialla jonkun asian puolesta. Suuntautuu vahvasti jonkun puolesta, ei niinkään jotain vastaan."

      Kiitos!

      Poista
  13. On olemassa kriittistä yhteiskuntatiedettä/tutkimusta.

    https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tutkimusstrategiat/kriittinen-tutkimus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan OJ:ta - iso osa tässä blogissakin esitellystä tutkimuksesta on ainakin jossakin mielessä kriittistä. Ja kriittistä tai ei, niin arvovapaata tutkimus tuskin koskaan on.

      Poista