Istuin eräänä päivänä lähijunassa. Vieressäni käytävän toisella puolella istui mies, joka silmäili uteliaan näköisenä artikkelia, joita ajankulukseni luin. ’Mitä luet?’ hän ryhtyi kyselemään suhteellisen sujuvalla englanninkielellä. ’Työpapereita’ vastasin lyhyesti, koska en ollut innokas aloittamaan keskustelua. ’Mitä teet työksesi?’ mies kuitenkin sinnikkäästi tenttasi. ’Olen tutkija’ ehdin juuri sanoa, kun miehen silmät laajenivat. ’Tutkija! Olet tutkija!’ Hänen äänensä muuttui kireäksi ja eleensä vihaisiksi: ’Tutkija! Te ette muusta piittaa kuin kirjoista ja muistiinpanoistanne! Aina vaan kirjoja ja muistiinpanoja! Kirjoja ja muistiinpanoja! Katso nyt ikkunasta ulos, aurinko paistaa ja sinä vaan tuijotat kirjojasi ja muistiinpanojasi! Vaivihkaa sormeilin kädessäni olevaa paperinivaskaa, kun mies jatkoi tykitystään: 'Minä tunnen tutkijoita ja kolmelta yölläkin he vain puuhaavat tutkimustensa parissa! He eivät ehdi edes puhua puhelimessa, kun aina vain on tehtävä tutkimusta!’
Aikani kuunneltuani yritin saada suunvuoroa kertoakseni, että meitä tutkijoita on moneen lähtöön ja ainakin omasta mielestäni tutkimustyö on hyvin monipuolista ja ihmisläheistäkin. Ripitys kuitenkin jatkui: ’Te ette voi mennä naimisiin, te ette voi tehdä lapsia, te ette käy kirkossa sunnuntaisin! Te ette ymmärrä mitään siitä mikä elämässä on tärkeätä!’ Tässä vaiheessa jo varsin ärsyyntyneenä sain sentään sivallettua, että tutkijuuteni ohella olen onnellinen perheenäiti, mutta se vain kiihdytti seuralaistani: ’Te tutkijat ette ehdi olla lastenne kanssa! Keskitytte vain niihin iänikuisiin tutkimuksiinne! Ette lainkaan ymmärrä, mitä tapahtuu vanhempiensa laiminlyömille lapsille!’
Päästyäni junasta ulos puhkuin vihastusta miehen tökeröstä käytöksestä, mutta jossakin mieleni laidalla jouduin tunnustamaan, ettei hän sentään aivan sataprosenttisen väärässä ollut. Nykypäivän yliopistotyö vaatii tekijältään välillä kohtuuttoman paljon. Näin toteaa myös The Nation -lehden blogisti Rick Perlstein. En uskaltaisi treffailla tohtoriopiskelijaa, tohtoria jolla ei vielä ole tenure-paikkaa, enkä edes apulaisprofessoria, Perlstein kirjoittaa. Akateemista uraa tavoittelevista ystävistään hänelle tulee lähinnä mieleen äärirajoillaan olevia ja siksi terveisiin ihmissuhteisiin kykenemättömiä, mielivaltaisten päätösten kohteina olevia ja taloudellisesta toimeentulostaan kamppailevia hahmoja. Ehkä niitä samoja tyyppejä, joihin junaseuralaiseni oli törmännyt?
Pitäkäämme siis porukalla huolta siitä, että junamiehen ennakkoluulot osoittautuvat vääriksi ja Rick Perlstein uskaltaisi vielä joskus treffeille tutkijan kanssa. Että tutkijuutemme herättäisi myönteisiä mielikuvia ja intohimoja myös akateemisen maailmamme ulkopuolella. Että voisimme itse hyvin ja tukisimme myös toistemme hyvinvointia.
Olen yleensä samoilla linjoilla blogin kirjoittajan kanssa, mutta tämä ampuu nyt yli. Lähijunan tapahtumat kuulostavat uskomattomilta mutta niinhän se usein on että totuus on tarua ihmeellisempää.
VastaaPoistaNiin, ja miksi olen eri mieltä? Tutkimustyö on luovaa työtä, ihmiset tekevät sitä koska haluavat panostaa siihen enemmän kuin 8-16 -töissä. Saimassa veneessä ovat esim. taiteilijat ja urheilijat. Ja maanviljelijät ja yrittäjät ja huppujohtajat. Lähipiiriltä vaaditaan ymmärrystä siihen että työ on enemmän kuin työ. Ja viimeksi mainittua ryhmää lukuunottamatta kyseessä ei välttämättä ole huippupalkkainen sakki.
On totta, että kaikkia töitä ei voi hoitaa kahdeksan tunnin työajan puitteissa, eikä pidäkään. Monet meistä ovat niin innostuneita työstään, että keinotekoisia rajoja sille on tarpeetonta asettaa. Jotkut tekevät ylitöitä, vaikkeivät haluaisikaan (toisille taas ei riitä työtä alkuunkaan).
VastaaPoistaOlen itsekin elänyt aikaa, jolloin naureskelin työaikapuheille. Tutkimus vei mennessään, kirjoittaa piti kun inspiraatio iski, ja kenttätyössä tehtiin ympäripyöreitä päiviä. Vapaa-ajalla hengattiin kollegoiden kanssa milloin baarissa, milloin mökillä, milloin konferenssireissuilla ja keskusteltiin kaiken aikaa mistäpä muusta kuin tutkimuksesta. Nautin elämästä ja opin valtavasti.
Sittemmin elämä rytmittyi hieman uudella tavalla, kun oma työ ei aina asettunutkaan elämässä etusijalle, arki piti järjestää myös muiden ihmisten tarpeiden ja toiveiden mukaan, ja työtä piti olosuhteiden pakosta tehdä juuri niinä tunteita kun esimerkiksi päiväkoti on auki. Samaan aikaan elämään alkoi mahtua myös enemmän tutkimusmaailman ulkopuolisia asioita – joka yllättävää kyllä tuntui vain vahvistavan tutkimustyöni ”tuottavuutta” ja ”laatua”.
Nyt olen taas tilanteessa, jossa pelivaraa ajankäytöllisesti on hieman enemmän. Jostain syystä kohdistan tämän uuden oman aikani kuitenkin johonkin ihan muuhun kun tutkimukseen. Se ei tarkoita, että olisin yhtään sen vähemmän intohimoinen tutkijana tai että saisin lopulta jotenkin merkittävän paljon vähemmän aikaan. Elämässäni on vaan niin paljon muutakin – ja se vahvistaa minua myös tutkijana.
Olen kanssasi samaa mieltä, että monille työ on niin paljon enemmän kuin työ – myös minulle. Tutkijuus on identiteettini, se on näkökulmani maailmaan, se on tapani vaikuttaa ja osallistua. Puolisoni tai kenen tahansa aikuisen ihmisen voin toki vaatia ymmärtämään sekä tämän että sen, että ”työ enempänä kuin työnä” merkitsee ajoittain ympäripyöreitä työpäiviä tai henkistä poissaoloa arjesta. Pieniltä tai vähän isommilta lapsilta – tai muilta hoivastasi ja läsnäolostasi riippuvaisilta - tällaista on paha mennä vaatimaan. Joku tähän toteaa, että itsepähän olet ne lapset tehnyt – niin olen, ja sen mukaan myös elän.
Aika moni taiteilija ja kirjailija kertoo nykyään lehtihaastatteluissa työskentelevänsä kurinalaisesti normaalin työajan ja –kalenterin puitteissa, perhe- tai muista syistä. Aika monella huippujohtajalla on palkattua apua kodinhoitoon. Aika moni muu meistä tasapainoilee – kukin tavallaan.