Viime viikkoina on käyty paljon julkista keskustelua yliopistotyön ehdoista, edellytyksistä ja epävarmuudesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa käydyssä keskustelussa yliopistojen hallintoa on kritisoitu lyhytnäköiseksi ja mielivaltaiseksi, uutta uraputkijärjestelmää silmänlumeeksi, väitöskirjatyöskentelyn olosuhteita mahdottomiksi ja työntekijöiden mahdollisuuksia riitauttaa kummallisia työsopimuksiaan olemattomiksi.
Yhden kiinnostavan näkökulman akateemiseen maailmaan pesiytyneeseen epävarmuuteen tuovat David Knights ja Caroline A. Clarke (2013), jotka kuvaavat yliopistotyöntekijöiden hauraita ja turvattomia identiteettejä. Brittiläisissä kauppakorkeakouluissa tehtyihin 52 tutkijaopettajan haastatteluihin nojautuen he kuvaavat kolmentyyppistä epävarmuutta:
Petkuttajat (imposters) pelkäävät jonain päivänä paljastuvan, etteivät he olekaan niin fiksuja ja kyvykkäitä, kuin muut luulevat. Kyse ei ole huonosta itsetunnosta, vaan kohtuuttomien odotusten ja mielikuvien tuottamasta ajatusharhasta. Kukapa meistä ei olisi joskus kokenut, ettei täytä urajärjestelmämme ja huippuhypetyksemme edellyttämää supermenestyjän roolia. Kohtuuttomat odotukset saavat meidät tuntemaan itsemme haavoittuviksi ja haavoittuvuuden tunne puolestaan ruokkii pelkoa “paljastumisesta”. Huippuyliopistossa pelkoa lisäävät käytävillä liikkuvat huhut siitä, että urajärjestelmään halutaan leipoa myös varoittavia esimerkkejä.
Pyrkijät (aspirants) tavoittelevat asemiensa kohenemista akateemisessa urapelissä. He työskentelevät lujasti tullakseen paljon julkaiseviksi ja näkyviksi supertähdiksi. Kuitenkin myös pyrkijät taistelevat jatkuvaa epävarmuutta vastaan, sillä tunnustusta saa vain hetkittäin ja maali siirtyy sitä kauemmaksi, mitä paremmin pärjäät.
Eksistentialistit pohtivat akateemisen työn merkitystä ja mieltä. Managerialismin tiukentaessa otetta työstämme moni yliopistolainen kokee menettäneensä työn suolan: luovan autonomian. Kaikille artikkelien tehtailu pienten piirien “huippulehtiin” ei edusta merkityksellistä ja vaikuttavaa työtä. Mielekkyyden rakentaminen työn muiden osa-alueiden ympärille on kuitenkin vaikeaa, koska huippuartikkelit huippulehdissä ovat ainut keino järjestää työhön materiaalista jatkuvuutta.
Knightsin ja Clarken havainnollistama paradoksi on kiteytettynä seuraava: akateemisen mailman ja työsuhteiden epävarmuus saa meidät tavoittelemaan jotain vakaata (esimerkiksi pysyvää työsuhdetta ja tunnustusta työstämme), mutta vakauden saavuttamattomuus todellisuudessa vain vahvistaa epävarmuuttamme, josta niin kovasti yritämme eroon. Useimmat meistä kokevat epävarmuutta monella rintamalla: täytänkö minuun kohdistetut odotukset, menestynkö, saanko työstäni tunnustusta, jatketaanko työsuhdettani? Entä mitä työlläni tavoittelen, voisinko saada aikaan jotain vielä merkityksellisempää?
Akateeminen työ lupaa makeaa, vaikka epävarmuuden seuraukset voivat olla happamia - niin yksilölle kuin yliopistolle.
Knights, D. & Clarke, C. (2013) It's a Bittersweet Symphony, this Life: Fragile Academic Selves and Insecure Identities at Work. Organization, published online.
Hyvin osuva kirjoitus. Kiitos tästä.
VastaaPoistaEn voi sanoa, että se piristi, sen verran omakohtaisesti olen itsekin asian kokenut. :)
Mutta asian ytimessä ollaan... epävarmuus on aika kauniin kuuloinen sana sille helvetille, jota tämä jatkuva "taisteluvalmiudessa" olo saa psyykkisesti aikaan.
Kuinkahan paljon ihmiset ovat työuupumuksen tai siihen verrattavien oireiden takia sairaslomilla (tai lähtevät kokonaan muihin hommiin)? Varmasti melko paljon.
Älytöntä.
Aika paljon. Mutta hys hys, tästä(kään) ei saa puhua, ettei maineeseen tule kolhuja. Laitetaan mielummin koko homma ihmisten itsensä syyksi, niin ei tarvitse puuttua organisaation ja sen työkulttuurin ongelmiin...
PoistaEhkä tätä henkilöstön jaksamiskysymystä olisi hyvä käsitellä laajemminkin tässä blogissa, se kuitenkin koskettaa meitä kaikkia erittäin henkilökohtaisesti. Onhan sitä jo käsiteltykin, mutta ei kai sitä voi koskaan nostaa liian keskeiseksi asiaksi...
PoistaIndividualistisessa kulttuurissa yksilöä on aina helppo syyttää kaikesta. Jollet jaksa, se on sinun syysi. Et ole huippuainesta, et ole huippuyliopistokelpoinen. Siis toisin sanoen; olet surkea paska, mene itseesi! Tee enemmän töitä, niin kuin kaikki "oikeat" tutkijat.
Ei ihmistä ole kuitenkaan "luotu" toimimaan lähtökohtaisesti yksin ja olemaan jatkuvassa stressitilassa. Ei mikään ihme, että monilla ei psyyke kestä.
Olet oikeassa ja aihe on tärkeä. Tällä pääsee alkuun: http://huippuyliopisto.blogspot.fi/2013/10/voi-hyvin.html
PoistaJännä ajattelutapa henkilöstöpolitiikan näkökulmasta on muuten tämä, että parhaita kykyjä halutaan saada mukaan nimenomaan tarjoamalla heille epävarmuutta hyvin monella portaalla.
VastaaPoistaTuntuu, että "kaikkialla muualla" puhutaan nimenomaan "sitouttamisesta", usein mitä ihmeellisimpien keinojen kautta. Johtotasolla jopa suurilla seteleillä. :)
Niinpä. Täällä on liian pitkään eletty siinä oletuksessa, että ihmiset roikkuvat missä vaan löysässä hirressä kunhan vain saavat pitää edes puolikasta jalkaa oven välissä ja pysyä yliopiston palkkalistoilla… Mutta liika on liikaa. Osa porukasta on siivottu pois yliopiston toimesta, mutta nyt alkaa yhä useampi lähteä myös ihan itse. Työn autonomian kutistuminen, epävarmuus, kilpailu, huono työilmapiiri ja poukkoileva johtaminen ei kauaa houkuta niitä ”parhaita”, joilla on aina muitakin vaihtoehtoja…
PoistaKumma kyllä, hallinto ei kuitenkaan taida omia joukkojaan "kannustaa" samalla mentaliteetilla, kuin tutkijoita ja opettajia. Eipä taida kukaan olla ehdottanut esimerkiksi neliportaista "administration trackia", joka voisi olla vaikka seuraavanlainen:
Poista1. Junior Administrator. Tekee kaikkia ylemmän johdon tarjoamia paskahommia. Työsopimukset vuodeksi kerrallaan, jos rahaa sattuu olemaan. 4-5 vuoden jälkeen voi päästä seuraavalle tasolle, jos on osoittanut hallintokyvykkyyttä kehittämällä vähintään 5 uutta sääntöä muiden noudatettaviksi.
2. Post-junior Administrator. Myös pätkätyöläinen samoilla ehdoilla, kuin juniorikin. Sääntötulostavoitteen lisäksi hänen on toteutettava pienimuotoinen organisaatiomuutos hallinnoimassaan yksikössä.
3. Senior Administrator. Ehkä saatetaan vakinaistaa. Tämän ehtona on, että on sääntötulostavoitteiden ja organisaatiomuutoksen toteuttamisen lisäksi kyennyt verkostoitumaan tehokkaasti osoittaen kelpoisuuden ylempään hallintoon.
4. Pro-Administrator. Vakinainen, kykenee todistettavasti aiemmin mainittujen ehtojen lisäksi myös nostamaan bonuksia ja terrorisoimaan muita.
5. Aalto-Diktaattori. Tarvitseeko sanoa enempää.
Aivan loistavaa, osut juuri asian ytimeen! :D
PoistaTästähän saa hyvän brändäyssloganinkin uraputken huipuille;
Poista"Aalto-Diktaattori - heti Jumalasta seuraava - ylöspäin katsottuna."
Kyllä väki on jo hermostunut ja useita on jo lähtenyt. Joukossa sellaisia jotka ovat pärjänneet huippuyliopiston tärkeimmillä mittareilla, eli granttien hankinnassa. Näitä suitsutetaan yliopiston nettisivuilla, mutta käytännön tasolla ei tueta ollenkaan. Luulisi että johtoa häiritsisi se että miljoonat valuvat muualle. (Sen, että ammattitaitoista väkeä menetään, en oleta johtoa häiritsevän).
PoistaPaljon puhutaan että parhaita kykyjä halutaan houkutella hienoilla tutkimuspuitteilla ja resursseilla, mutta itse asiassa realiteetti on aivan muuta. Minusta tuntuu siltä että vaikka kuin kilpailisit huippuyliopiston säännöilllä, ja menestyisit sen mittareilla, tulevaisuus on silti todella epävarma; se on senioriproffien käsissä, joilla on omat intressit mielessä.
Voisitko avata vähän tarkemmin näitä huhuja "varoittavista esimerkeistä":
VastaaPoista"Huippuyliopistossa pelkoa lisäävät käytävillä liikkuvat huhut siitä, että urajärjestelmään halutaan leipoa myös varoittavia esimerkkejä."
Kaikki eivät voi läpäistä urajärjestelmän väliarviointeja, jotta koko homma ei näyttäisi läpihuutojutulta ja pahimmassa tapauksessa kriteerit löystyisi, vaan joskus täytyy myös jonkun pudota puh pah pelistä pois.
Poistatämä varmaan riippuu siitä, kuinka hyvää pataa olet tärkeiden professorien kanssa. Jos olet tehnyt työtä käskettyä (eli tukenut jonkun seniorin proffan tutkimuslinjaa), kyllä hän sinusta huolta pitää. Se pitää muistaa, että toimikunta valitsee refereet, ja tässä käydään TODELLA poliittista peliä. On surullista havaita että suomen "arvostetuimmat" tutkijat käyttävät tätä järjestelmää tällä tavalla: järjestävät tuttunsa maailmalta refereiksi, jotka sitten suitsuttavat hänen suosimaa hakijaa.
PoistaTämä on suuri heikkous rekrytointiprosessissa. Siitä ollaan tarkkoja, että refereet ja paneeli ovat "neutraaleja" hakijoiden suhteen (esim ei aikaisempaa yhteistyötä). MUTTA neutraalisuutta tenure-haun takapiruihin ei oteta huomioon. Ja voin kertoa asiaa hyvin läheltä seuranneena, että tämä on pelissä ratkaisevaa.
Nykyään vielä yhteyksissä voi olla niin monella tapaa, että todellinen "neutraalius" on käytännössä mahdotonta tarkistaa. Ja eiköhän tässäkin painoteta lähinnä sitä, ettei yhteisjulkaisuja ole missään "kansainvälisissä tiedelehdissä". Jos esimerkiksi julkaisisin jotain Riolaisen proffan X kanssa jossain portugalinkielisessä brasilialaisessa google scholarissa näkymättömässä lehdykässä, voisi "suhteemme" silti näyttää neutraalilta.
Poista"Silitä sinä minun päätä, niin minä silitän sinun päätä". Näin se neutraali yhteiskunta muodostuu... ja maailmanluokan huippuyliopisto.
Epävarmuudesta johtuvaa vitutusta lisää vielä esimerkiksi tässä mainittu "harmaa tiede";
VastaaPoistahttp://www.tieteentekijoidenliitto.fi/news/806
Jolloin siis pätkätyöntekijänä et välttämättä edes saa tehdä "sitä oikeaa tiedettä", jossa edes pelattaisiin suunnilleen tieteen sääntöjen mukaan. Vaan ehkä vaihtoehtoisesti jotain skeidaa, joka on lopputulemana jotain mainostamisen, propagandan ja selvityksen pyhän kolminaisuuden väliltä, mutta joka kuitenkin "myydään" eteenpäin julkisuuteen "yliopistollisena tieteellisenä" tutkimuksena. Noh, labra saa rahaa ja minä saan seuraavan pätkän...
Liittyen osin näihinkin asioihin, törmäsin tällaiseen ajatuksia herättävään kolumniin:
VastaaPoistahttp://www.hs.fi/tiede/Oleskeluyhteiskunnassa+voi+oleskella+my%C3%B6s+kabineteissa/a1305640120594
Ainakin minulle ajatuksia herätti nimenomaan tuossa aiemminkin kommentoitu tilanne, missä tutkijoita/opettajia pitää lähtökohtaisesti "kannustaa" tekemään työtä mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja kytätä, etteivät he vain ala lusmuamaan - ja samalla kuitenkin hallinto kaikkine portaineen voi melko lailla leijua koko homman yläpuolella, vähän niinkuin kirjoituksessa kuvatun mammutin päällä.
Tuossa kolumnissa mainitusta ahneudesta tuli mieleen, että meidänkin talossamme on havaittavissa, että jo valmiiksi korkeapalkkaiset (tai sanotaanko korkeampipalkkaiset, jos joku ajattelee että yliopistopalkat eivät ylipäätään niin kovin kummoisia ole) nettoavat palkkansa päälle itselleen useiden tuhansien eurojen ”laatujulkaisupalkintoja”, jotka myönnetään kriteereillä, joita he ovat olleet itse päättämässä. Tyhmempi voisi kuvitella, että niin sanottu kannustinvaikutus olisi huomattavasti suurempi, jos rahat jaettaisiin esimerkiksi pienipalkkaisille tohtoriopiskelijoille ja hieman laajemmilla kriteereillä kuin jokin yksittäinen ja yksipuolinen journaalilista. No, tietysti jos johtoportaan omiin bonuksiin vaikuttaa suoraan alaisten tehtailemien artikkelien määrä jossakin tietyssä rankingissa, niin totta kai kaikki johtamis- , rekrytointi- ja kannustinkeinot rakennetaan kyseisen (muka neutraalin) listan ympärille ja kaikkien käsketään suuntaavan tutkimus- ja julkaisutoimintansa sen mukaiseksi, sisällöstä tai muista tiedollisista arvoista riippumatta. Tämäkin toki vain täysin hypoteettisena spekulointina… ;-)
Poista