Akateemisesta työstä ja erityisesti nykyisestä julkaisukulttuurista puhutaan usein pelinä – urapelinä, julkaisupelinä, erinomaisuuspelinä. Silti harvoin törmää tutkijaan, joka myöntäisi uskovansa kyseiseen peliin, sen sääntöihin tai sen tuottamaan erinomaisuuskulttiin. Sen sijaan moni kertoo osallistuvansa peliin taktisessa mielessä: pelissä menestymisen kautta voi turvata itselleen tilaa tehdä myös niitä mielekkäämpia juttuja.
Nick Butler ja Sverre Spoelstra (2012) kuitenkin osoittavat illuusioksi kuvitelman, jossa erinomaisuuspelissä olisi mahdollista turvata itselleen mielekkäitä mahdollisuuksia toisin tekemiseen – toisin sanoen ostaa vapautta. Yhtä suuri harha on olettaa, että systeemiä voisi jotenkin muuttaa sisältäpäin esimerkiksi julkaisemalla kriittistä tutkimusta pääkallopaikoilla. Peliä kun ei voi pelata valikoiden tai kumouksellisesti, vaan se tuppaa imaisemaan pelaajansa. Tämän seurauksena pelaaja ei enää pysty käyttämään peliä omiin tarkoitusperiinsä, vaan peli itsessään alkaa ohjata pelaajan kokemusta ja minuutta (s. 899).
Kuvittele siis ihan rauhassa hallitsevasi pelinappulasi - todellisuudessa peli hallitsee sinua. Esimerkki löytyy Butlerin ja Spoelstran haastattelemien ”huippututkijoiden” jakamista vinkeistä tehokkaaseen julkaisemiseen (s. 894-896). Verkostoidu, erityisesti pelin säännöt tuntevien senioreiden kanssa. Pyri kimppaan nimekkäiden kirjoittajien kanssa. Hoida kaksi (tai enemmän) yhden hinnalla sopimalla kollegoiden kanssa toistenne nimien monistamisesta kaikkiin papereihinne. Räätälöi sanomasi editoreiden ja arvioijien odotusten ja tutkimusintressien sekä kyseessä olevan lehden linjan mukaiseksi. Yritä toistaa kyseisen lehden muiden juttujen tyyliä ja lähestymistapoja. Ole sinnikäs ja yritä niin kauan, että onnistut. Kirjoita niin paljon kuin ehdit ja useita juttuja samanaikaisesti. Tavoittele julkaisemista vain huippulehdissä.
Vaikka kyseiset ”huippututkijat” olivat kovin huolissaan siitä, mitä luovuutta tappava peli tekee tutkimuksen laadulle, he kertoivat osallistuvansa sen pelaamiseen (ja yhden haastateltavan sanoin työnantajan perseennuolentaan) ostaakseen sitä kautta mahdollisuuden tehdä "omia" juttujaan. On kuitenkin ilmeistä, että pelin pelaaminen on muuttanut tapaa, jolla nämä tutkijat lähestyvät ja arvioivat omaa työtään (s. 901).
Žižekiä mukaillen Butler ja Spoelstra toteavat, että on valheellista tietoisuutta kuvitella voivansa ottaa osaa järjestelmään, johon ei itse usko, tulematta itse järjestelmän muuttamaksi. Kannattaisiko siis jo tunnustaa, että on se ja sama väitätkö uskovasi peliin vai et, jos kuitenkin uusinnat sitä osallistumalla? Kannattaako jauhaa journaalilistojen ja impact factoreiden vahingollisuudesta, jos kuitenkin käytät valtaosan ajastasi niiden tavoitteluun? Kannattaako haikailla kymmenenprosenttista toisin tekemistä, jos sen elinehtona on sielunsa myyminen yhdeksänkymmentäprosenttisesti? Ja kannattaako tämä peli todella opettaa eteenpäin seuraavalla sukupolvelle?
Oma vastaukseni on ei, mutta minä olenkin jo muualla.
Butler, Nick & Spoelstra, Sverre (2012). Your Excellency. Organization, 19(6), 891-903.
Peleillä on "aina ennen vanhaan" tarkoitettu eräänlaista viihdykettä, ajanvietettä, ajantappoa jne. Siis vapaa-ajan aktiviteettia. Työuran kutsuminen "peliksi" omalla tavallaan kertoo koko homman älyttömyydestä. Ja sitähän se onkin - pelataan sääntöjen mukaan ja sitten joku voittaa. Jotta joku jaksaa peliä katsoa, sitä pitää tietysti dramatisoida erilaisin areenavalinnoin, joista turnaustyyppi on varsin tehokas. Sitten voidaan voidella rahoittajiakin...
VastaaPoistaPitäisi kuitenkin muistaa, että nyt puhutaan ihmisten elämistä ja tieteen merkityksestä kaikelle ja kaikille. Se on mielestäni vähän eri asia, kuin jääkiekon maailmanmestaruus...
"Žižekiä mukaillen Butler ja Spoelstra toteavat, että on valheellista tietoisuutta kuvitella voivansa ottaa osaa järjestelmään, johon ei itse usko, tulematta itse järjestelmän muuttamaksi."
VastaaPoistaMiten yliopisto muuttaa ihmisiä? Vai muuttaako se?
Tulkitsen tämän viittaavan tietyntyyppiseen kilpailuideologiaan yliopistossa, joka muuttaa sitä miten suhtaudumme itseemme, toisiimme ja tiedon tuottamiseen. Ei siis niinkään yliopistoon instituutiona. Minua se muutti siten, että meinasin hukata käsityksen siitä miksi alun perin lähdin tutkimustyötä tekemään. En tullaksesi tähdeksi, en saadakseni nimeni mahdollisimman moneen paikkaan, en netotakseni huippujulkaisupalkintoja, vaan ihan muista syistä.
VastaaPoistaOlen sama anonyymi.
VastaaPoistaItse olin niin lyhyen aikaa koululla, että se ei kai hirveästi muuttanut minua. Lähinnä tein opinnot loppuun ja olin vaan yhdessä artikkelissa yhden lyhyen osan kirjoittajana, ja siinä se.
Se miten tutkittiin, ei ollut erityisen tieteellistä. Olisin kaivannut enemmän keskustelua. Se tutkimuksellinen aspekti olisi saanut jälkikäteen kiinnostaa ihmisiä enenmän, ei niinkään se, että kirjoitetaan artikkeleita kun täytyy ja koitetaan jostain saada rahoitusta.
Minulle jäi kipinä ja kiintymys tiedettä kohtaan. Tai en tietenkään voi olla varma, että olisiko ilman tuota kokemustakin.
"Minulla jäi kipinä ja kiintymys tiedettä kohtaan". - Jaan tämän tunteen, voisin kutsua sitä jopa intohimoksi ja siitä olen yliopistolle ja työyhteisölleni ikuisesti kiitollinen. Mitä ikinä teenkään, yliopistossa tai sen ulkopuolella, rakennan tämän tieteellisen innostuksen ja näkemyksen varaan. Huolissani olen siitä, että kaikenlainen mittaaminen ja managerointi latistaa tämän intohimon ja johtaa taktikointiin, joka on kaukana luovasta, vapaasta ja autonomisesta tieteentekemisestä.
VastaaPoista"Kenen leipää syöt, sen puheita puhut" sanoo vanha sananlasku. Tätä voi jokainen pohtia ja puntaroida myös sen kannalta katsoen, miten se liittyy huippuyliopistoon ja vaikkapa siellä tapahtuvaan tieteentekemiseen.
VastaaPoistaJos siis leivänantaja päättää aloittaa laajapohjaisen managerialistisen mittaamisen, kyllähän koko organisaatio alhaalta ylös asti siihen pikku hiljaa mukautuu. Tosin, kuten tässäkin blogissa on usein mainittu, muuntuu sitten koko työkulttuuri myös mittauskulttuurin ympärille.
Tässä muuan labramme nuorempi tutkija sai ensimmäisen artikkelinsa jokunen kuukausi sitten "johonkin kelvolliseen tiedelehteen". Hän "kuulemma tarvitsi sitä", koska "nyt on väitöskirjalle tieteellinen kontribuutio". Ja hän on oikeassa - niin on. Siis nykyisen mittauskulttuurin mukaan.
Ei sitä kukaan kysynyt, mitä tutkimusta teit; eikä myöskään, mitä saavutit. Ei sitä, mihin tuota työtä tarvitaan, tai tarkalleen ottaen edes sitä, mikä hänen oma osuutensa tuossa artikkelissa oli. Vaikka kyseessä tulee olemaan opinnäytetyö - siis väitöskirja. No mutta, eihän näitä asioita mitata. :)
Tarkalleen ottaen siis kyseinen nuorempi tutkija ei tarvinnut artikkelia lainkaan. Hänen labransahan sen tarvitsi hänen nimelleen. Jotta hän voi tehdä väittärin ja väitellä ja yliopisto saada rahaa ja respektiä hänen päänahastaan.
Sen jälkeenhän hän voi vapaasti tehdä, mitä todella haluaa... :) Niinkuin viralliset sloganit sanovat.
Lähdin enkä ole katunut hetkeäkään. Huippuyliopiston tulo vei ilon tutkimuksesta. Puhe ympärillä kääntyi kokonaan julkaisemiseen ja tt-paikoista kilpailuun. Kukaan ei puhunut enää tutkimuksen sisällöstä. Huippuyliopiston ulkopuolella avautui kokonainen maailma, jossa kunnioitetaan toisten osaamista ja pelataan joukkueen eteen. Ei ole niin väliä kuka tekee maalit.
VastaaPoista