tiistai 19. maaliskuuta 2013

Tuunaajan tunnustuksia

Me tiedämme, miksi ja miten haluamme työtämme tehdä – vai tiedämmekö? Useimmiten vain tulemme tehneeksi asioita annetuissa puitteissa ja jupisemme sitten siinä sivussa. Voisimme kuitenkin tietoisemmin yrittää määritellä työtämme ja miettiä, mihin asti nämä puitteet voisivat taipua. 

Amerikkalainen Shelley Brickson (2011) kuvaa artikkelissaan, kuinka akateemista työtä voi tuunata vahvistaakseen työnsä mielekkyyttä ja merkitystä. Bricksonin lääkkeet sopivat paremmin amerikkalaisten akateemisille lihamarkkinoille, mutta muutaman vinkin niistä voi poimia tänne periferiaankin. Yksi tärkeimmistä on akateemisen työntekijän ideaalien monimuotoisuuden vaaliminen. Onko työnarkomaniaan taipuvainen, lentokentillä viihtyvä, tehopisteitä keräävä valovoimainen tähti ainoa mahdollisuus olla hyvä akateeminen työntekijä? Mitä hyvä akateeminen työ tarkoittaa sinulle ja yhteisöllesi?

Itse kukin voi miettiä, millaisia ihanteita tulee puheissaan ja toimissaan uusintaneeksi. Puhutko itsekin ihailevaan sävyyn niistä kollegoista, jotka järjestävät näyttäviä oman tutkimuksensa brändäystapahtumia ja tarvitsevat kokonaisen kopiopaperipaketin cv:nsä tulostamiseen? Entä mitä ajattelet kollegasta, joka ei koskaan tarkistanut sähköpostejaan vanhempainvapaallaan ja jätti artikkelinsa revisiotkin tekemättä?

Lopullinen vastuu akateemisten ideaalityöntekijän määrittelyssä näyttää ainakin Huippuyliopistossa jäävän johdolle. Mittarit, palkinnot ja tunnustukset kertovat omaa karua kieltään siitä, millaista työntekijää täällä arvostetaan. Niitä on vaikea vastustaa, ellei aktiivisesti vaali omia ihanteitaan ja tee niitä todeksi omassa arjessaan keskittämällä aikansa itse tärkeinä pitämiin, merkityksellisiin töihin.

Yritykset työn mielekkyyden kohottamiseksi jäävät kuitenkin auttamattomaksi tuherteluksi, jos tätä tuunausta ei viedä ruohonjuuritasoa ylemmäs. Mitä tuunattavaa on enää siinä vaiheessa, kun omat kurssisi ja erikoisalasi on ajettu alas epämuodikkaina ja globaalien työnantajien taitovaatimuksiin vastaamattomina humanistis-yhteiskunnallisina turhakkeina? Tai kun kaikki työsuhteet on rakennettu yhden tiukan ideaalin varaan?

Jos oma ideaali ei enää mitenkään taivu uusiin puitteisiin, vaaditaan jo radikaalimpaa tuunausta. Missä, miten ja kenen kanssa voit itse arvokkaana pitämääsi akateemista työtä tehdä? Yhä useammalle vastaus tähän kysymykseen löytyy yliopistoinsituution ulkopuolelta, ikävä kyllä.

Lähde: Brickson, S. (2011) Confessions of a Job Crafter: How We can Increase the Passion within and the Impact of Our Profession. Journal of Management Inquiry 20:2, 197-201.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Uusi yliopistoranking on täällä

Arto Mustajoki kirjoittaa Tieteessä Tapahtuu –lehdessä (8/2010), että ”yliopistojen rankinglistojen julkaisemiset ovat jokasyksyisiä uutisia, joita innolla ja kauhulla odotetaan – vaikkei niihin kukaan uskokaan.” Rankingeihin liittyy myös kaksinaismoralismia, kuten Mustajoki toteaa: hyvästä tuloksesta rankingissa kerrotaan innostuneesti, huonon sijoituksen sattuessa kyseenalaistetaan rankingin laatimisperusteet. 

Jotta huippuyliopistoblogista tulisi vakavasti otettava tiedepoliittinen foorumi, olemme päättäneet julkaista oman yliopistorankingimme keväisin. Uskokaa tai älkää. 

Ensimmäiselle sijalle kirii The Third University, joka sijaitsee Leicesterissa. Rankingin kärkeen tämä yliopisto nousee puhuttelevan ja kunnianhimoisen visionsa vuoksi: We aim to be the Third Best University in Leicester. 

Kakkossijalle nousee kova haastaja, The University for Strategic Optimism, jonka tavoitteena on reilumpi yhteiskunta kaikille ja keinona julkisen tilan politisointi. 

Kolmossijan valtaa University of Utopia, erityisesti korkeatasoinen epäopetusohjelmansa vuoksi. Yliopisto lienee myös työajoiltaan ja kiinteistökustannuksiltaan sangen tehokas, koska sen slogan on No time, no place. 

Avoin yliopisto voi hakea mallia neljännen sijan ottaneesta The Really Open Universitysta.

Viidennelle sijalle kipuaa University of Incidental Knowledge, jonka nostavat listalle sen epätarkoituksellisuus, sattumanvaraisuus, yllätyksellisyys ja asiaankuulumattomuus.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

You treasure what you measure

New Economics Foundationin johtaja Stewart Wallis esittää Falling Walls –konferenssissa vuonna 2011 pitämässään puheessa kiinnostavia huomioita talouden ja tuottavuuden mittaamisesta. Yksinkertaisimmillaan hänen argumenttinsa ovat kiteytettävissä lauseeseen ’You treasure what you measure’, eli arvostamme sitä, mitä mittaamme. Ja mitä mittaamme, siihen huomiomme kohdistuu ja sitä myös teemme. Jos siis todella arvostamme esimerkiksi ekologista kestävyyttä, hyvinvointia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ei tärkeimmän taloudellisen mittarimme pitäisi olla näitä arvoja tavoittamaton ja aikansa elänyt bruttokansantuote, päättelee Wallis. 

Sovellamme seuraavaksi Wallisin ajatuksia yliopistomaailmaan. Huippuyliopiston strategiassa mainitaan (kaiken menestyksen, parhauden ja kilpailukyvyn ohella) hyvinvointi, vapaus, rohkeus, vastuu ja eettisyys. Mutta mitä huippuyliopistossa mitataan? Ei suinkaan ajatuksen vapautta, yhteisöllistä vastuuta tai toisista välittämistä. Sen sijaan mittaamme opiskeluaikoja ja tutkintojen määrää, impact factoreita, sijoituksia yliopistorankingeissa ja pärjäämistä akreditoinneissa. Ajattelun vapautta ja vastuuta on toki vaikea pukea numeeriseen muotoon. Mutta ratkeaako asia sillä, että mittaamme vain niitä asioita, jotka voimme pelkistää numeroiksi (muista: you treasure what you measure)? Yhtä lailla kun bruttokansantuote mittaa ”kaikkea paitsi sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista”, yliopistomittarimme mittaavat kaikkea muuta paitsi sitä, mikä tekee tutkimuksesta ja opiskelusta tekemisen arvoista. 

Huippuyliopistoblogin ratkaisu ongelmaan ei ole yhä uusien ja hienovaraisempien mittareiden kehittäminen. Sen sijaan ehdotamme luopumista koko mittauskulttuurista. Vai luuletko, että tutkijat ja opettajat alkavat välittömästi laiskotella, jos heitä ei mitata ja he eivät itse mittaa itseään (ks. Managerialismin seurauksia)? Opiskelijat vaihtavat harjoitustöiden kirjoittamisen päämäärättömään kahvilahengailuun? Yliopistomme maine kärsii rankan kolauksen sen pudotessa Shanghain listalta? Emmepä usko. Entä leimataanko ehdotuksemme utopistiseksi idealismiksi? Kyllä kiitos. 

Realismia otamme kehiin sen verran, että pahoittelemme jo etukäteen aloitteemme kerrannaisvaikutuksia yliopistojen hallinnossa uusia mittareita kehittelevän asiantuntijatyövoiman työllisyyteen.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

You'll start happening too

Tänään haluamme inspiroida lukijoitamme lastenkirjailija Dr. Seussilta lainatuilla ajatuksilla:

Horton Hears a Who (1954)

Don't give up! I believe in you all.
A person's a person, no matter how small!
And you very small persons will not have to die
If you make yourselves heard! So come on, now, and TRY!


Yertle the Turtle (1958)

And today the great Yertle, that Marvelous he,
Is King of the Mud. That is all he can see.
And the turtles, of course... all the turtles are free
As turtles and, maybe, all creatures should be.

I know up on top you are seeing great sights,
But down here on the bottom,
We too should have rights.


The Lorax (1971)

Unless someone like you cares a whole awful lot,
nothing is going to get better. It's not.


Oh, the places you’ll go! (1990)

When things start to happen, don't worry, don't stew.
Just go right along, you'll start happening too!

You have brains in your head.
You have feet in your shoes.
You can steer yourself
any direction you choose.

With your head full of brains,
And your shoes full of feet,
You're too smart to go down a not-so-good-street.

Out there things can happen, and frequently do,
To people as brainy and footsy as you.
And when things start to happen, don't worry, don't stew.
Just go right along, you'll start happening too!


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Huippujulkaisun anatomiaa

Stuart Macdonald ja Jacqueline Kam toteavat osuvasti, että tutkimusartikkeleita kirjoitetaan nykyään ennemmin laskettaviksi kuin luettaviksi (ks. Listafetisismiä). Esimerkiksi päätöksentekijöillä tai yliopistojen johdolla ei toki ole aikaa lukea jokaisen tutkijan jokaista hengentuotosta. Mittauskulttuurin hengessä he tarvitsevat numeroita ja tilastoja jotka kertovat sekä yksilöiden että yliopistojen suoritustasosta (ks. Tiedon tulosjohtamista – toisinajattelun ulosjohtamista?). Julkaisupeliin ovat kuitenkin lähteneet myös tutkijat itse. 

Kuinka määritellään, milloin pisteet ropisevat (joko omaan tai yliopiston laariin)? No tietysti huippuyliopistoblogin suosikin eli 

kansainvälisstrategisentulosydinavainsuoritushuippuindikaattorin 

eli rahvaan kielellä journaalirankingien avulla. Ennen kuin lähdet laskemaan omia, laitoksesi tai yliopistosi suorituspisteitä ja vertailemaan niitä kollegaan tai naapurilaitokseen pidä kuitenkin mielessä seuraavat Macdonaldin ja Kamin esittämät havainnot:
  • Huippujournaalit ovat huippujournaaleja, koska ne julkaisevat huippuartikkeleita. Huippuartikkeli taas on huippuartikkeli, koska se on julkaistu huippujournaalissa. Kehäpäätelmän makua? 
  • Huippujournaali on huippujournaali myös siksi, että se on huippujournaalien ranking-listalla. Kun se on yhdellä huippulistalla, se pääsee muillekin vastaaville listoille. 
  • Huippujournaaleissa julkaistut artikkelit ovat yleensä todella hyviä artikkeleita. Huippujournaalit julkaisevat kuitenkin myös vähemmän hyviä artikkeleita. Ja myös muut kuin huippujournaalit julkaisevat todella hyviä artikkeleita. 
  • Monilla aloilla huippujournaalit ovat niin sanottuja yleislehtiä, joihin tarkasti erikoistuneet tai monitieteiset artikkelit eivät istu. 
  • Uusiin journaaleihin suhtaudutaan varauksella, huolimatta siitä kuinka hyviä artikkeleita ne julkaisevat. 
  • Suuri hylkäysprosentti kertoo journaalin laadusta. Eräällä huippujournaalilla se onkin lähes täydellinen 99 %. 
  • Moneen paljon luettuun tutkimukseen ei viitata. Vastaavasti viittaamme moniin tutkimuksiin, joita emme ole lukeneet. 
  • Pisteiden ja rankingien laskeminen eliminoi laiskat ja hyödyttömät, mutta yhtä lailla fiksuimmat, kriittisimmät ja omalaatuisimmat ajattelijat. 
Lopuksi voit kysyä itseltäsi, odotatko alasi arvostetuimman huippujournaalin seuraavaa numeroa niin innoissasi, ettet malta pysyä nahoissasi? Kun saat sen käsiisi (tai ruudullesi) et millään osaa päättää, minkä houkuttelevista artikkeleista lukisit ensimmäiseksi? Kun muutkin ovat saaneet uuden numeron käsiinsä laitoksen käytävät alkavat täyttyä innostuneesta keskustelusta… 

Macdonald ja Kam ehdottavat, että nauramme kaikelle tälle hulluudelle. Vaan osaammeko enää? 

Lähde: Macdonald, Stuart & Kam, Jacqueline (2008). Quality Journals and Gamesmanship in Management Studies. Management Research News 31, 8, 595-606.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Suuri puhallus

Miksi yliopistouudistuksesta purnataan nyt, kun on auttamattoman myöhäistä? Missä kaikki purnaajat olivat silloin, kun yliopistolakia sorvattiin ja siihen olisi vielä voinut vaikuttaa? 

Tuukka Tomperi, Thomas Wallgren ja Jussi Pakkasvirta (2009) selittävät Akateeminen kysymys? –kirjan artikkeleissaan sitä, miksi yliopistojen henkilökunta pysyi yliopistouudistuksessa passiivisena, vaikka kyseessä oli heidän työhönsä merkittävästi vaikuttava muutos. Ensimmäinen selitys on Huippuyliopistostakin tuttu ilmiö: käynnissä olevasta muutoksesta oli vaikea saada tietoa, koska tarkka käsitys uudistuksen sisällöstä ja yksityiskohdista oli vain pienellä ja valikoituneella porukalta. Kun esimerkiksi Tiina Tutkija yritti ottaa selvää muutoksen yksityiskohdista omassa yliopistossaan, vastaus oli yleensä ’en tiedä’ tai vaihteli riippuen siitä, keneltä asioista milloinkin tuli kysyttyä. 

Kun tarkkaa tietoa ei ollut saatavilla, myös vaikutuskanavien löytäminen oli vaikeaa. Tähän vaikutti Tomperin mukaan myös yliopistouudistuksen laajuuteen nähden poikkeuksellisen nopea ja kapealla pohjalla tehty valmistelutyö. Osaltaan yliopistohenkilöstön passiivisuutta selitti sekin, että hiljattain oli viety läpi lukuisia raskaista muutoshankkeita (tutkinnonuudistuksia, uusia palkkausjärjestelmiä, laadunarviointeja) ja väki oli yksinkertaisesti väsynyt jatkuvaan muutokseen. Tiina Tutkijakin oli tullut yliopistoon tutkiakseen ja opettaakseen, eikä varsinaiselta leipätyöltä aikaa ja energiaa vievään, jälleen uuteen uudistukseen osallistuminen houkuttanut. Jokainen pätkätyöläinen joutui (ja joutuu) myös miettimään, millaisen riskin ottaa auktoriteetteja vastustaessaan, kuten Pakkasvirta toteaa. 

Wallgren toteaa, että lakiuudistuksen läpiviennissä yliopiston johdolle tarjottiin syötiksi valtionohjauksen lieventämistä ja lisääntynyttä autonomiaa. Tutkijakunnalle puolestaan uskoteltiin, että uudenlaisen johtamisen kautta tavallinen tutkija vapautuisi turhauttavista hallinnollisista tehtävistä (tämä on herättänyt blogin testilukijoissa suurta hilpeyttä). Olemmehan nähneet, mitä näille lupauksille kävi. Autonomia tarkoittaa johtajien päätösvaltaa ja byrokratia sen kun kasvaa (ks. Varsinainen soppa). Myös lain tiedepoliittisista vaikutuksista on käyty hämmentävän vähän keskustelua, vaikka Wallgren vertaa yliopistolain muuttamista sen tiedepoliittisia vaikutuksia arvioimatta siihen, että päivähoitolakia muutettaisiin arvioimatta muutoksen vaikutuksia lasten hyvinvointiin (s. 219). 

Tiina Tutkijaa lohdutetaan usein sillä, että elämme siirtymäkautta. Monet ongelmat ratkeavat, kun uudistuksen kuohut laantuvat ja uusi yliopisto vakiintuu ja lähtee toimimaan suunnitellulla tavalla. Tiina on utelias, koska viisitoistavuotisen yliopistouransa aikana hän ei ole vielä kokenut tällaista suvantovaihetta. Uusi muutos on aina lymynnyt nurkan takana odottamassa.

Lähteet Jussi Pakkasvirta: Kun Universitatis muuttui projektiksi; Tuukka Tomperi: Akateemisia kysymyksiä esipuheen muodossa ja Thomas Wallgren: Yliopiston autonomian kaventaminen teoksessa Tuukka Tomperi (toim., 2009) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. 


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Vedä kekkosella

Helsingin Sanomissa oli äskettäin artikkeli viulisti Pekka Kuusistosta ja hänen urastaan. Sen mukaan Kuusisto ei ole tehnyt suoraviivaista uraa musiikin parissa ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta. Hän rikkoo musiikin genre-rajoja ja poikkeaa valtavirrasta klassisen musiikin saralla. Kuusiston mukaan menestys ja urakehitys vaativat sellaista panostusta itsensä markkinoimiseen, johon hän ei ole valmis. Vaikka Kuusisto ei ole perinteisen urakehityksen ehdoilla suostunut toimimaan – tai pikemminkin juuri siksi – hän kuuluu asiantuntija-arvioiden mukaan "nykypäivän jännittävämpiin ja laaja-alaisimpiin muusikoihin”. On myös hehkutettu, että hän on ”parasta mitä klassiselle musiikille on tapahtunut vuosikausiin”.

Kuusiston tarina on hyvä esimerkki luovuuden elinehdoista. Kun ei sido itseään valmiisiin urapolkuihin ja niiden vaatimiin mittaamiseen ja itsensä markkinointiin, saa vapauden kokeilla, luoda ja innostua. Urasta tulee helposti kultainen häkki, josta ei voi poistua sen tuoman turvallisuuden ja siihen uhrattujen panostusten vuoksi. Häkissä on kuitenkin vaikea hengittää, soitto ei välttämättä tiukkaan viritetyssä kuviossa toimi ja oma energia voi valua tyhjiin.

Kuusisto tekeekin työtään täysillä – vetää kekkosella. Kuusisto tarkoittaa tällä teinipojilta lainatulta roisilla sanonnalla sitä, että annetaan palaa, estoitta ja varomatta. Tämä ohjenuora sopii elämään yleensäkin, mutta erityisesti luovaan työhön, johon arvelemme tutkimuksenkin lukeutuvan. Jos siis haluat, että oma ”musiikkisi” toimii, älä mieti tuotosten määrää, mukaudu valtavirran hyväksymiin ratkaisuihin tai laskelmoi oman urakehityksesi tulevaisuutta. Tee sellaisia töitä, joista voit ”henkisesti elää”. Silloin lopputuloskin on tuoretta, merkityksellistä ja toimivaa. Vedä kekkosella!