tiistai 9. huhtikuuta 2013

Toimijasta koulutettavaksi

Seuraan sivusta (ja myös ohjaajan roolissa) monen työtoverini ponnistelua jatko-opintojen ja väitöskirjan parissa. Samalla huomaan, kuinka merkittäviä muutoksia Huippuyliopistossa on vaivihkaa tapahtunut myös jatko-opiskelijoiden näkökulmasta. 

Kun tein omia jatko-opintojani ja väitöskirjaani, olimme vielä ihan tavallinen yliopisto. Tässä tavallisessa yliopistossa oli suhteellisen normaalia, että jatko-opintoihin vierähti vuosi jos toinenkin. Meitä kannustettiin hankkimaan laaja-alaista sivistystä ja monipuolista kokemusta akateemisen työn eri osa-alueilta - vailla vakituista työsuhdetta (tai minkäänlaista työsuhdetta) se oli toki monelle pakonkin sanelemaa. Sain kuitenkin työskennellä tiivisti mahtavien ohjaajien kanssa, koin olevani tutkimusyhteisömme arvostettu jäsen, eikä kukaan katsonut kieroon päätöstäni kasvattaa perhettäni kesken jatko-opintojani. Meitä kutsuttiin tutkijoiksi (tai opettajiksi) ja osallistuimme yhteisömme toiminnan kehittämiseen. Saatoimme odottaa, että myös väittelyn jälkeen meillä olisi tässä yhteisössä sija. 

Sitten meistä tulee Huippuyliopisto. Jatko-opiskelijoista tulee tutkijoiden sijaan tohtorikoulutettavia, joka terminä viittaa koulutuksen kohteena oleviin passiivisiin hahmoihin (aktiivinen opiskeleminen vs. passiivinen koulutuksen kohteena oleminen). Suljettujen ovien takana tiukataan, eihän potentiaalinen tohtorikoulutettava varmasti aio perustaa perhettä väitöskirjaan budjetoitun neljän vuoden aikana. Uusien tohtorikoulutettavien orientaatioseminaarissa varoitellaan julkisesti, ettei menestyksekkääseen jatko-opiskeluun voi yhdistää hedelmällistä perhe-elämää. Opinnot tulee suorittaa tehokkaasti ja keskeytyksettä, mutta niihin on tarjolla vain epävarmaa rahoitusta - jos sitäkään. Tutkijakoulut lakkautetaan, määräaikaisia projektirahoista tehtyjä työsopimuksia ei enää allekirjoiteta, eikä kukaan tiedä millä rahalla kenenkin väitöskirja tehdään loppuun. Joskus rahan saa se, joka huutaa kaikista kovimmin. Ohjaajilla on kiire, eikä moni edes tiedä onko oma ohjaaja enää talossa ensi vuonna. Viimeistään väitöskirjan valmistuttua töitä on itsekin haettava muualta. 

Minä sain motivaatiota jatko-opintoihini siitä, että väittelyn jälkeen akateemiselle uralleni oli tiedossa mielekästä jatkoa ja uusia haasteita. En tiedä, mistä motivaationsa ammentavat ne nykyiset jatko-opiskelijat, joille annetaan suoraan ymmärtää, ettei Huippuyliopistossa ole heille väittelyn jälkeen mitään sijaa. Toki he tietävät, että silloin lähdetään ulkomaille cv:tään kasvattamaan. Mutta miten käy Marille, joka on juuri ostanut unelmiensa asunnon? Entä Mikalle, joka elää uusperheessä ja saa ulkomaille mukaan vain puolet lapsistaan? Timolle, jonka iäkkäät vanhemmat tarvitsevat lähes päivittäin poikansa apua? Minnalle, jonka oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle on vihdoin löytynyt kotikaupungista hyvä ja tuettu koulupaikka? Voi tietysti olla, ettei näillä ihmisillä ole riittävää "potentiaalia" akateemiselle uralle. On kuitenkin aikamoista tuhlausta, että ”vain parhaat pääsevät jatkoon” ja muut saavat rauhassa pudota mustaan aukkoon.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Näkemystä tiedepolitiikkaan

Kirjassaan Ristiriitainen tiedepolitiikkamme – Suuntana innovaatiot vai sivistys? (2012) Antti Hautamäki ja Pirjo Ståhle visioivat Suomen tieteelle merkittävää roolia ihmiskunnan ongelmien ratkomisessa uushumboldtlaisen yliopistomallin kautta. 

Hautamäen ja Ståhlen peräänkuuluttamassa uushumboldtlaisessa yliopistossa painotetaan tieteenalakohtaisten siilojen rinnalla avoimuutta, monitieteistä ja tieteidenvälistä työskentelyä, ongelmanratkaisuun tähtäävää tutkimustoimintaa ja kollegiaalista johtamista. He toteavat, että tällainen ajattelumalli solahtaa luontevasti tutkimusyhteisön arvomaailmaan. Huonommin se istuu yliopistojen nykyisiin ohjaus-, rahoitus- ja johtamismalleihin, joissa palkitaan vain kapea-alaisten julkaisujen tehtailusta. 

Yliopistojemme määrärahat ovat murto-osa amerikkalaisten huippuyliopistojen budjeteista. On absurdia pyrkiä kilpailemaan samoilla keinoilla niiden kanssa vain siksi, koska kaikki muutkin tekevät niin. Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaisten yliopistojen ja tieteen kehittyminen edellyttää, ettemme ’jatka kilpajuoksua samalla radalla ja samalla tavoin kuin kaikki muutkin’. Sen sijaan akateemisen yhteisön tulisi kyseenalaistaa tulosjohtamisen tuomien epäolennaisten mittareiden mielivalta ja osallistua itse tieteen strategiseen ohjaukseen ja tiedettä edistävien menettelyjen kehittämiseen. Yksi tällainen menettely olisi suuntautua strategisesti kilpailun sijaan ’yhteistyön vyöhykkeille’ ja kehittää niille kestäviä rakenteita ja kannustinjärjestelmiä. (Huhuu, Huippuyliopiston johto, otatteko vinkistä vaarin myös juhlapuheiden ulkopuolella?) 

Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaista tiedekenttää ohjaavat tällä hetkellä kaksi vastakkaista logiikkaa: markkinalogiikka ja tiedelogiikka. Tieteen kansallinen strategiaohjaus painottuu tutkimus- ja innovaationeuvoston linjausten kautta innovaatiotoiminnan edistämiseen. Kapea innovaationäkökulma, jossa yliopiston rooli pelkistyy talouden ja kilpailukyvyn tukijaksi, vaarantaa kuitenkin tieteen kehityksen. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön laatima yliopistojen uusi rahoitusmalli, joka pakottaa yliopistot priorisoimaan yksisilmäistä huippujulkaisujen tuottamista, tuottaa ongelmia (ks. Listafetisismiä). Ristiriitainen tilanne ’kuluttaa resursseja, luo hämmennystä ja heikentää tuloksia’.

Suo siellä, vetelä täällä, toteaa ruohonjuuritason tutkija, joka huomaa elävänsä keskellä ristiriitaisia linjauksia. Viimeistään pudotuspelin alkaessa hän löytää itsensä poispotkittavien listan kärjestä, koska ulkopuolisella rahoituksella tehtävän soveltavan tutkimuksen parissa työskentely ei ole meritoinut häntä huippuyliopiston uuden urajärjestelmän vaatimuksiin (ks. Sivuraiteella). Ristiriitaisilla logiikoilla on siis myös materiaalisia seurauksia, jotka yksilöt tuntevat nahoissaan. 

Huippuyliopistoblogi suosittelee Hautamäen ja Ståhlen teoksen lukemista kaikille yliopistoja johtaville ja niiden toimintaa ja tiedepolitiikkaa ohjaaville tahoille – tarjolla olisi näet näkemystä.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Suuri illuusioni

Eräänä päivänä pysähdyimme työtoverini kanssa pohtimaan, mitä työstämme jäisi jäljelle, jos hylkäisimme kaikki ne asiat, joita teemme välineellisistä syistä. Mitä artikkelikäsikirjoituksistani jatkaisin, jos valitsisin ne tutkimisen mielekkyyden enkä julkaisulistan kasvattamisen näkökulmasta - vai kirjoittaisinko artikkeleita lainkaan? Kenen kanssa tekisin yhteistyötä, jos en joutuisi taktikoimaan kumppanien valinnassa? Miten ja millaisia asioita oppisin ja opettaisin, missä ja kenen kanssa? Missä ja kuinka paljon olisin töissä - vai olisinko töissä lainkaan? 

On hämmentävää huomata, että kun muutaman kerran tulet kyseenalaistaneeksi oman työsi mielekkyyden, et koskaan oikein pääse takaisin raiteille. Kun katsot itseäsi peilistä ja riisut kaiken sen mielihyvän, joka seuraa akateemisen urapelin pelaamisesta, huippuyliopistokelpoisuudesta, titteleistä, short-listoille pääsystä ja julkaisupalkinnoista, huomaat olevansa tyhjä - tai entistä vahvempi. Ehkä sinulle käy niin kuin minulle: työn (ja elämän) ydinasiat alkavat hahmottua aiempaa kirkkaammin. 

Tällaisten kokemusten jälkeen on vaikea jatkaa aivan entisellään. Monet asiat ja projektit, joista olen ollut innostunut, koska ne auttavat minua urallani eteenpäin, alkavat tuntua keinotekoisilta. Alan epäillä, uskovatko muutkaan niissä mukana olevat siihen, mitä olemme tekemässä. Monet akateemisen työn käytännöt näyttäytyvät uudessa valossa ja yhä useamman asian tekemisestä puuttuu mieli ja tunne. Jokaisen nurkan takana lymyää kysymys siitä, miksi teen tämän(kin) asian, ja voisinko sen sijaan tehdä jotain muuta, jolla olisi enemmän merkitystä. 

Olen lopulta kiitollinen Huippuyliopistolle siitä, että se on kiristämässä pelisääntöjä niin koviksi, etten pääse karkuun. En voi enää väistellä kysymyksiä työni ja työyhteisöni arvoista ja mielekkyydestä. Minut on pakotettu ottamaan kantaa ja valitsemaan. Sen seurauksena en suinkaan ole ahdistunut tai kyynistynyt, vaan ennen kaikkea vapautunut. Paljon taakkaa karisee harteiltani ja rohkaistun rakentamaan uusia, omaehtoisia toiminnan tiloja. 

Sen kunniaksi - ja erityisesti sen kunniaksi että Huippuyliopistoblogia on luettu sen kahden ensimmäisen elinkuukauden aikana yli viisituhatta kertaa - fiilistelen Haloo Helsingin kappaleella Huuda. 

torstai 4. huhtikuuta 2013

Huippurubriikki

Huippuyliopistossa suositaan standardoituja rubriikkeja (eli arviointimatriiseja) toiminnan laadun arvioinnissa. Pitkäjänteisen tutkimus- ja kehitystyön tuloksena Huippuyliopistoblogi on laatinut oman objektiivisen, kattavan ja helposti sovellettavan rubriikkinsa nykyisten ja tulevien työntekijöiden huippuyliopistokelpoisuuden arviointiin. Oman persoonan ja ammatti-identiteetin pelkistäminen rubriikkiin on äärimmäisen hyödyllistä. Tarjoamme rubriikkiamme myös Huippuyliopiston uusien urajärjestelmien ja tenure track –komiteoiden vapaaseen käyttöön.


Huippuyliopistokelvoton
Huippuyliopistokelpoinen
Maailmanluokkaa
Kansainvälisyys
Ei ole ollut eikä ole menossa ulkomaille;
Tekosyitä jämähtäneisyydelle (esim. pienet lapset)
Tutkimusjaksoja ulkomailla
Useita tutkimusjaksoja amerikkalaisissa huippuyliopistoissa;
Syntyperältään yleensä muu kuin suomalainen

Julkaisut
Suomenkielisiä julkaisuja ja kirjoja;
Vain muutamia matalan impact factorin artikkeleita
Artikkeleita hyvän impact factorin lehdissä; Potentiaalia maailmanluokan lehtiin
Kymmeniä tai satoja julkaisuja maailmanluokan huippulehdissä


Opetus
Suomenkielisiä kursseja;
Tehotonta pienryhmäopetusta
Tehokasta ja tuottavaa opetusta;
Opetusinnovaatioiden kehittämistä

Kansainvälistä opetusta aallonharjalla olevista aiheista
Asenne strategiaan
Ei mukaudu strategiaan; Saattaa jopa kritisoida sitä
Pitää mölyt mahassaan ja myötäilee strategisia linjauksia
Mukana rakentamassa huippustrategiaa

Johtamispotentiaali
Ei ole;
Saattaa tosin lietsoa arjen vastarintaa
Osaa delegoida ja tehostaa omaa ja muiden toimintaa
Akateemisen johtajuuden edelläkävijä

Ahkeruus
Välttelee ylitöitä;
Harrastaa yliopiston ulkopuolista elämää

Yrittää loistaa joka saralla
Moneen kertaan osoitettu
Mahdolliset urakehityksen uhat
Töiden loppuminen;
Taloudellinen epävarmuus;
Joissain tapauksissa myös vapautuminen ja hyvä elämä
Työnilon katoaminen oravanpyörässä juostessa;
Burn-out ja vieraantuminen perheestä ja ystävistä

Yliopiston johtoon päätyminen



tiistai 2. huhtikuuta 2013

Leikittäiskö huippuyliopistoo?

Täs leikis ois niinku nää kaks. Se ois niinku huippututkija ja tää ois niinku huippujohtaja. Ja nää ois niinku menossa sinne maailmanluokkaan. Tietsä, sinne Kimmon pihalle. Siel on niitä isoja kiviä ja siel voi ehkä nähdä sisiliskon. Ja sit nää niinku olis tosi erinomasii. Nää keräis näitä kiviä taskuun ja heittelis niitä sit sinne lätäkköön. Mut jos Tero tulee sinne notkuun, niin sille kyl sanotaan et se ei pääse tähän leikkiin mukaan. Se ei niinku tajuu, millanen pitää olla jos haluu leikkii huippuyliopistoo. Se heittää väärin niitä kiviä. Eikä se oo koskaan käynyt risteilyllä kattomassa, miten niitä kiviä kuuluis heittää. Muistatsä kun siellä oli se pallomeri. Sellasen vois laittaa tänne meidän huippuyliopistoonkin.

Ai etsä haluukaan olla se huippututkija, ai mikä sitten? Ai johtaja kans. No niit voi kyl tässä leikissä olla monta. Emmä tiijä tarvitaaks me niitä tutkijoita ollenkaan, tää leikkihän on kuiteski niinku vaan meitä varten. 

No hei nyt nää ois niinku siellä maailmanluokassa. Mitäs tääl nyt vois sitten tehdä. Voisko nää vaikka käydä kahvilla. Tai juodaan mielummin kokista, se on parempaa. Monelt sul on muuten kotiintuloaika? Ai niin et sä tietty nyt ehdi mennä kotiin kun me ollaan siel maailmanluokassa. Siel ois aina tosi kiire. Mun pitäis kyl käydä kotona syömässä. Mut älä rupee sillä aikaa leikkiin noiden muiden kaa. 

Mul tuli tossa käydessä mieleen, et tää on vähän tylsä leikki kun tääl on vaan näit johtajii eikä täs maailmanluokas oikeen tapahdu mitään. En tiedä miksei noi muut ees haluu enää leikkii tätä leikkii meidän kaa. Niil on joku oma leikki. Sivistysyliopisto tai joku. Ihan lässyy! Ne vaan jauhaa jotain juttui mistä mä en ees ymmärrä mitään, jotain k:lla alkavaa. Oisko joku kriisi tai kreisi tai kriittisyys tai jotain muuta ihan tyhmää. Kuka sellasta jaksaa leikkiä. 

Meijänki pitäis kyllä keksii jotain särmää tähän meidän leikkiin. Mä ajattelin et me voitais vaik rakentaa joku talo, sellanen missä tää maailmanluokka sitte asuis. Ai mistä me se rakennetaan? No tehääks vaikka hiekasta. Ei se haittaa jos se sit huomenna sortuu, ei me kuitenkaan tätä enää sillon jakseta leikkii.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kiitollisuus ja ikävä

Mistä olen kiitollinen Huippuyliopistolle? 

Upeista kollegoista, ohjaajista ja mentoreista, jotka ovat tukeneet ammatillista kasvuani.
Esikuvista, teistä tinkimättömistä opettajista ja tutkijoista, joita olen saanut ihailla läheltä ja kaukaa.
Opiskelijoista, joiden kanssa olen saanut innostua.
Osallisuudesta kaikessa siinä, jota en tiennyt olevankaan.
Arvojeni kiteytymisestä ja maailmankuvasta.
Moraalisen toimijuuteni kehittymisestä.
Kyseenalaistamisen ja toisin tekemisen taidoista.
Luovuuden ja kauneuden mahdollisuudesta.
Älyllisen inspiraation ja merkityksellisyyden kokemuksista.
Mahdollisuudesta tietää ja vaikuttaa.
Rohkeudesta tietää ja vaikuttaa.
Keinoista tietää ja vaikuttaa.
Oman ääneni löytämisestä. 

Mitä en ikävöi, jos (kun) lähden? 

Kiirettä.
Kilpailua.
Huippuretoriikkaa.
Maailmanluokkaa.
Brändäystä.
Strategisia ydinosaamisia.
Pitkää CV:täni.
Impact factoreitani.
Mittaamista.
Vähättelyä.
Ohipuhumista.
Alistumista.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tuulahdus Australiasta

Tässä videossa Sydneyn yliopiston opettajat ja tutkijat ottavat kantaa akateemisen työn ehtoihin. Tapaukseen voi perehtyä tarkemmin lukemalla yliopiston henkilökunnan ja johdon välistä kirjeenvaihtoa, joka löytyy tästä avoimesta kansiosta. 

Professori Raewyn Connell kirjoittaa kirjeessään:

“I think the most difficult thing, for your generation of university administrators, is remembering that you are running a billion-dollar institution that is not a corporation. Our staff, both academic and general, are proud to work here precisely because it’s a university. It’s concerned with the making of highly sophisticated knowledge and with the most advanced and demanding forms of education. These are the public interests for which Australian society puts resources into the university system. The staff are trying to make this happen, and a good personnel policy for a university will respect and support them. The very last thing a university needs is an intimidated and conformist workforce. “

Taidehistorian ja elokuvatutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Laleen Jayamanne jatkaa:

"For example: recently we were told by senior research and management staff that what was needed NOW was “quality” not “quantity”. This comes within months of all academic members of staff being threatened with redundancy if they did not meet an arbitrary and retrospective quantity of research, with little or no consideration of quality. This kind of double talk, unaccountable capricious rhetoric to which we are ceaselessly subjected, makes me feel that I am a minor player in a very badly scripted absurdist play, perhaps Ionesco."

Hallintohenkilöstöä edustava Mark Johnston kertoo: 

"When you tell people that you work at the University of Sydney, the usual first question is what do you teach? I used to reply that I’m just general staff, but over the years I have learned to leave the “just” out of that answer. I’m proud of what the general staff at this university accomplish every day. I remember a time when the University management was proud of us too." 

Kansiosta löytyvät myös yliopiston johdon vastaukset henkilökunnan kirjeisiin ja työtaistelu-uhkaan. 

Australialainen yliopistokonteksti ja esimerkiksi työlainsäädäntö eittämättä eroavat omastamme ja jotkut tämän kiistan kohteena ovat yksityiskohdat tuntuvat meistä vierailta. Tuttua tutumpaa on kuitenkin sekä retoriikka, jolla työntekijät kritisoivat akateemisen työn olosuhteita, että johdon tapa perustella välttämättömiä ratkaisujaan. 

Mitä tarttumapintaa tällä kiistalla siis on Huippuyliopistoon? Meillähän panostetaan tutkimukseen (ks. Huippujulkaisun anatomiaa). Meillähän on tenure track, johon pääsevillä on turvattu uraputki (ks. Sivuraiteella). Meillähän on hallinnossa varsin paljon työmahdollisuuksia (ks. Hallinto paisuu). Samaan aikaan tutkimukseen panostaminen alkaa kuitenkin muistuttaa fetisismiä (ks. Listafetisimiä), suuri osa henkilökunnastamme on yhä prekaareja pätkätyöläisiä (ks. Omaehtoista työtä?), ja yhä useampi varoo sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen (ks. AA: anonyymit avautujat).