Antajien kulttuurissa

Susan Dominus kirjoittaa The New York Times Magazine -lehdessä (31.3.2013) henkilökuvan organisaatiopsykologi Adam Grantista. Grant, 31, työskentelee professorina arvostetussa Wharton Business Schoolissa ja väittää, että avain hänen menestykseensä (ja myös sinun menestykseesi) on väsymätön muiden auttaminen. Grantille vastaamattomia viestejä pullisteleva sähköpostilaatikko ei ole stressin tai turhautumisen aihe, vaan loistava mahdollisuus auttaa muita ja tuntea tyydytystä siitä. Ihmisten halu auttaa ja palvella muita onkin Grantin mukaan aliymmärretty työmotivaation lähde. Antautumalla muiden palvelukseen tiukan uratavoittelun sijaan lisäämme luovuuttamme ja tuottoisuuttamme, väittää Grant. 

Dominus kuvaa, kuinka Grant liimasi eräässä tutkimuksessaan sairaalahenkilökunnan käsienpesualtaille kahdenlaisia viestejä. Ensimmäisissä luki ”Käsienpesu estää sinua saamasta tarttuvia tauteja” ja toisissa puolestaan ”Käsienpesu estää tautien tarttumisen potilaisiin”. Saippuaa kului merkittävästi enemmän jälkimmäisellä altaalla. Tutkimustensa pohjalta Grant luokittelee ihmiset kolmeen ryhmään: antajiin, optimoijiin ja ottajiin. Antajat palvelevat muita ilman oletusta vastapalveluksista - tunnet toivottavasti itsekin muutaman kollegan, joilla on aina aikaa auttaa ja tukea muita sekä jakaa kiitosta. Optimoijat auttavat hyötyessään siitä tavalla tai toisella, ja palvelevat erityisesti ihmisiä, joilta on odotettavissa vastapalveluksia. Ottajat taas puolustelevat omaa asemaansa ja pyrkivät hyötymään jokaisessa vaihdossa. 

Tiedostamme Grantin luokittelujen yksinkertaistavuuden, emmekä halua niitä erityisesti uusintaa. Kunhan toteamme, että nykyinen kilpailuyliopisto näyttää synnyttävän ennemmin ottajien kuin antajien kulttuuria. Grant itsekin toteaa, etteivät erilaiset tulosmittarit millään tavoita sitä valtavaa panosta, jonka hän muita jatkuvasti tukemalla ja auttamalla antaa maailmalle. 

Grantin elämänfilosofialla on myös ilmeinen kääntöpuoli. Kun olet työssäsi aina saatavilla muiden palvelukseen, miten käy muiden ihmissuhteidesi ja esimerkiksi perheesi? Ei liene mikään yllätys, että toimittaja kertoo Grantilla olevan lasten- ja kodinhoitamiseen omistautuneen vaimon, eikä hänen koskaan tarvitse huolehtia ruokakauppaan ehtimisestä tai auton katsastamisesta. Meidän muiden keksittäväksi jää, kuinka elää tasapainoista elämää, jossa muiden palvelemisen voi yhdistää vain yksilöllisiä suorituksia mittaavaan kilpailukulttuuriin.

Konferenssiuskottavuus koetuksella

Yliopistotutkijan työn yksi tyypillisistä käytänteistä on konferensseihin osallistuminen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa olin lähdössä konferenssin esittelemään tutkimustani kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein. Oletin, että minulla olisi – jos selviäisin kokemuksesta hengissä - konferenssista kahdenlaista kotiin tuotavaa: syvällistä ja hyödyllistä palautetta työstäni sekä hurjasti uusia ideoita ja inspiraatiota.

Ihan näin siinä ei käynyt. Aikojen kuluessa olen saanut huomata, etteivät konferenssit läheskään aina ole tutkimuksen ilon ja uuden oppimisen tyyssijoja, vaan akateemisen valtapelin ja oikeanlaiseksi toimijaksi sosiaalistumisen pelikenttiä. Pelikentän haltuunottaminen tarkoittaa itsensä esille tuomista, henkseleiden paukuttelua ja agressiivista debatointia. Tavoitteena ei niinkään ole välittää ja innostua muiden tutkimuksista, saati koskettaa muiden sydäntä omilla sanomisillaan, vaan osoittaa oma etevyys ja brändätä itsensä kansainvälisesti. Usein tämä vaatii tiukkaa omien tunteiden ja kehon kontrollia ja kestävyyttä. 

Kaikista tärkeintä on kuitenkin verkostoitua. Verkostojen kautta saatat päästä jonkun kulloinkin muodissa olevan teeman ydinjoukkoon, saada kutsuja kansainvälisiin hankkeisiin ja luoda elintärkeitä kontakteja yhteisjulkaisujen kirjoittamiseen. Näistä toimista myös kotiyliopisto palkitsee. Joissakin konferensseissa on jopa katsottu aiheelliseksi valmentaa etenkin ensikertalaisia oikeanlaiseen välineelliseen otteeseen. Seuraavat ohjeet sain erääseen isoon amerikkalaiseen konferenssiin osallistuessani: 

• Verkostoituminen kuuluu asiaan, joten älä ole ujo, vaan esittäydy muille. 
• Tutustu ohjelmaan, suunnittele aikataulusi tarkkaan ja mieti etukäteen, kehen sinun kannattaa konferenssissa tutustua. 
• Vaihda mahdollisimman paljon käyntikortteja ja kirjoita jokaisen saamasi kortin taakse, mistä olet kyseisen henkilön kanssa keskustellut. 
• Jos et onnistu tapaamaan haluamiasi henkilöitä, ota osallistujalistasta heidän yhteystietonsa ja lähetä sähköpostia jälkeenpäin. 
• Osallistu mahdollisimman moneen kokoontumiseen ja tutustu mahdollisimman moneen ihmiseen.
• Hyviä keskustelualoitteita on kysyä mitä henkilö piti sessiosta, mistä he ovat kotoisin ja ovatko he olleet konferenssikaupungissa aiemmin. 

Kuka ties joku näistä sadoista uusista tutuistasi todella haluaa kirjoittaa kanssasi paperin jostakin aiheesta ja sattuu vielä kaupan päälle olemaan joku nimekäs huippu. Urasi sen kuin etenee ja pian oletkin jo konferenssiuskottava akateeminen, joka rutinoituneesti ja paksunahkaisesti luovii kontaktista ja konferenssista toiseen.

Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä

Perusmuodossa tieteellisen artikkelin julkaisuprosessi etenee seuraavasti: tutkija tai tutkimusryhmä kirjoittaa artikkelikäsikirjoituksen, jossa analysoidaan ajankohtaista tieteellistä keskustelua ja/tai oman empiirisen tutkimuksen tuloksia. Tämä käsikirjoitus lähetetään arvioitavaksi tieteelliseen lehteen. Kyseisen lehden päätoimittaja tai toimituskunta arvioi, onko teksti riittävän laadukas ja kyseisen lehden linjaan sopiva. Jos vastaus on myöntävä, lehti valitsee asiantuntijat, jotka arvioivat anonyymin käsikirjoituksen. Näiden arvioiden ja oman harkintansa pohjalta lehden päätoimittaja tai muu edustaja ilmoittaa tutkimuksen tekijöille, hyväksytäänkö juttu sellaisenaan vai tuleeko siihen tehdä muutoksia. On myös mahdollista, että käsikirjoitus hylätään.

Tutuin tarina lienee, että tutkijalle tulee tehtäväksi pienempi (minor) tai suurempi (major) revisio. Tämä tarkoittaa, että tutkija parantelee artikkelikäsikirjoitustaan anonyymien arvioijien lausuntojen pohjalta - joskus jopa kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Sitten juttu lähetetään jälleen arvioitavaksi ja tutkija saa uudet lausunnot siitä, voidaanko juttu julkaista kyseisessä lehdessä. Tämä sykli toistuu niin monta kertaa, että lehden päätoimittaja on arvioiden pohjalta valmis joko hyväksymään tai hylkäämään jutun. Jos juttu hyväksytään, tutkija on luonnollisesti iloinen. Jos juttu hylätään, tutkija saattaa tarjota sitä johonkin toiseen lehteen, miettiä sen kokonaan uudelleen, tai joskus myös unohtaa epäonnistuneen käsikirjoituksen pöytälaatikkoon. 

On selvää, että anonyymiin arviointiprosessiin kuluu paljon aikaa, työtä ja resursseja. Etenkin, kun tieteen julkaisuähky (ks. Päästökiintiö) kasvattaa koko ajan sekä lehtien että niihin tarjottujen käsikirjoitusten määrää. Työtä tekee ensinnäkin tutkija tai tutkimusryhmä tutkimusta valmistellessaan ja sitä raportoidessaan. Myös arviointiprosesseissa käytetyt asiantuntijat käyttävät valtavasti aikaa käsikirjoitusten lukemiseen, analysoimiseen ja palautteen muotoilemiseen. Työtä tekee myös kunkin lehden päätoimittaja, apulaispäätoimittajat ja toimituskunta. Päätoimittajia lukuun ottamatta tästä työstä ei kuitenkaan yleensä makseta palkkioita, eivätkä ne oikein tieteen riippumattomuuden henkeen istuisikaan. 

Julkaisemiseen liittyvässä keskustelussa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että suurinta osaa tieteellisistä lehdistä kustantavat kansainväliset kustannustalot, joita ohjaavat kaupalliset intressit. Ne siis pyrkivät tekemään voittoa hyödyntämällä ilmaista työtämme, joka myydään meille kalliilla hinnalla takaisin painettujen lehtien tai lukuoikeuksien muodossa. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo kysyy Acatiimi-lehdessä (3/13, s. 2): ’…miksi yliopistot tukevat kaupallisia ulkomaisia kustantajia? Julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Meidän sietäisi kritisoida suomalaisten tutkimusorganisaatioiden ja ulkomaisten suurkustantajien symbioosia. Me yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuotamme tiedon, kirjoitamme siitä, vertaisarvioimme sen ja lopuksi ostamme sen takaisin käyttöömme kalliilla hinnalla.’ 

Valo kertoo, että brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa yliopistoissa on jo noussut vahvaa vastarintaa tätä mekanismia kohtaan. Jopa niin kutsutut huippuyliopistot, kuten Harvard, rohkaisevat tutkijoitaan julkaisemaan avoimissa lehdissä. Huippuyliopistoblogi yhtyy Valon esittämään huoleen siitä, että julkaisupeli pakottaa tiedeyhteisön takaisin norsunluutorniinsa, kun ‘tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa lehdissä, joita muut kansalaiset eivät saa käsiinsä’. Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kapenee merkittävästi, kun tutkijoilla ei ole enää kannusteita kirjoittaa suurelle yleisölle saati kotimaisilla kielillä. Valokin toteaa, että ‘vain todelliset vastarannan kiisket keskuudessamme suunnittelevat kotimaisiin ammatillisiin tai yleistajuisiin lehtiin kirjoittamista saati oppikirjan laatimista’. 

Vastarannan kiiskeksi ilmoittautuva Huippuyliopistoblogi kannustaa yliopistomanagereita ja tiedepolitiikkaa ohjaavia tahoja pohtimaan kustannustalojen ansaintalogiikkaa ja kehittämään sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Vai käykö tässä niin, että viittaus yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen poistatetaan kätevästi yliopistolaista, aivan kuten kotimaisten kielten asemalle opetus- ja tutkintokielenä ollaan tekemässä? Silloinhan mikään ei enää velvottaisi yliopistoja laskeutumaan norsunluutornistaan ja ne saisivat panostaa täysillä kansainväliseen julkaisutoimintaan - ja kantaa kortensa kekoon  kustannusyritysten liiketoimintaan.

Toimijasta koulutettavaksi

Seuraan sivusta (ja myös ohjaajan roolissa) monen työtoverini ponnistelua jatko-opintojen ja väitöskirjan parissa. Samalla huomaan, kuinka merkittäviä muutoksia Huippuyliopistossa on vaivihkaa tapahtunut myös jatko-opiskelijoiden näkökulmasta. 

Kun tein omia jatko-opintojani ja väitöskirjaani, olimme vielä ihan tavallinen yliopisto. Tässä tavallisessa yliopistossa oli suhteellisen normaalia, että jatko-opintoihin vierähti vuosi jos toinenkin. Meitä kannustettiin hankkimaan laaja-alaista sivistystä ja monipuolista kokemusta akateemisen työn eri osa-alueilta - vailla vakituista työsuhdetta (tai minkäänlaista työsuhdetta) se oli toki monelle pakonkin sanelemaa. Sain kuitenkin työskennellä tiivisti mahtavien ohjaajien kanssa, koin olevani tutkimusyhteisömme arvostettu jäsen, eikä kukaan katsonut kieroon päätöstäni kasvattaa perhettäni kesken jatko-opintojani. Meitä kutsuttiin tutkijoiksi (tai opettajiksi) ja osallistuimme yhteisömme toiminnan kehittämiseen. Saatoimme odottaa, että myös väittelyn jälkeen meillä olisi tässä yhteisössä sija. 

Sitten meistä tulee Huippuyliopisto. Jatko-opiskelijoista tulee tutkijoiden sijaan tohtorikoulutettavia, joka terminä viittaa koulutuksen kohteena oleviin passiivisiin hahmoihin (aktiivinen opiskeleminen vs. passiivinen koulutuksen kohteena oleminen). Suljettujen ovien takana tiukataan, eihän potentiaalinen tohtorikoulutettava varmasti aio perustaa perhettä väitöskirjaan budjetoitun neljän vuoden aikana. Uusien tohtorikoulutettavien orientaatioseminaarissa varoitellaan julkisesti, ettei menestyksekkääseen jatko-opiskeluun voi yhdistää hedelmällistä perhe-elämää. Opinnot tulee suorittaa tehokkaasti ja keskeytyksettä, mutta niihin on tarjolla vain epävarmaa rahoitusta - jos sitäkään. Tutkijakoulut lakkautetaan, määräaikaisia projektirahoista tehtyjä työsopimuksia ei enää allekirjoiteta, eikä kukaan tiedä millä rahalla kenenkin väitöskirja tehdään loppuun. Joskus rahan saa se, joka huutaa kaikista kovimmin. Ohjaajilla on kiire, eikä moni edes tiedä onko oma ohjaaja enää talossa ensi vuonna. Viimeistään väitöskirjan valmistuttua töitä on itsekin haettava muualta. 

Minä sain motivaatiota jatko-opintoihini siitä, että väittelyn jälkeen akateemiselle uralleni oli tiedossa mielekästä jatkoa ja uusia haasteita. En tiedä, mistä motivaationsa ammentavat ne nykyiset jatko-opiskelijat, joille annetaan suoraan ymmärtää, ettei Huippuyliopistossa ole heille väittelyn jälkeen mitään sijaa. Toki he tietävät, että silloin lähdetään ulkomaille cv:tään kasvattamaan. Mutta miten käy Marille, joka on juuri ostanut unelmiensa asunnon? Entä Mikalle, joka elää uusperheessä ja saa ulkomaille mukaan vain puolet lapsistaan? Timolle, jonka iäkkäät vanhemmat tarvitsevat lähes päivittäin poikansa apua? Minnalle, jonka oppimisvaikeuksista kärsivälle lapselle on vihdoin löytynyt kotikaupungista hyvä ja tuettu koulupaikka? Voi tietysti olla, ettei näillä ihmisillä ole riittävää "potentiaalia" akateemiselle uralle. On kuitenkin aikamoista tuhlausta, että ”vain parhaat pääsevät jatkoon” ja muut saavat rauhassa pudota mustaan aukkoon.

Näkemystä tiedepolitiikkaan

Kirjassaan Ristiriitainen tiedepolitiikkamme – Suuntana innovaatiot vai sivistys? (2012) Antti Hautamäki ja Pirjo Ståhle visioivat Suomen tieteelle merkittävää roolia ihmiskunnan ongelmien ratkomisessa uushumboldtlaisen yliopistomallin kautta. 

Hautamäen ja Ståhlen peräänkuuluttamassa uushumboldtlaisessa yliopistossa painotetaan tieteenalakohtaisten siilojen rinnalla avoimuutta, monitieteistä ja tieteidenvälistä työskentelyä, ongelmanratkaisuun tähtäävää tutkimustoimintaa ja kollegiaalista johtamista. He toteavat, että tällainen ajattelumalli solahtaa luontevasti tutkimusyhteisön arvomaailmaan. Huonommin se istuu yliopistojen nykyisiin ohjaus-, rahoitus- ja johtamismalleihin, joissa palkitaan vain kapea-alaisten julkaisujen tehtailusta. 

Yliopistojemme määrärahat ovat murto-osa amerikkalaisten huippuyliopistojen budjeteista. On absurdia pyrkiä kilpailemaan samoilla keinoilla niiden kanssa vain siksi, koska kaikki muutkin tekevät niin. Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaisten yliopistojen ja tieteen kehittyminen edellyttää, ettemme ’jatka kilpajuoksua samalla radalla ja samalla tavoin kuin kaikki muutkin’. Sen sijaan akateemisen yhteisön tulisi kyseenalaistaa tulosjohtamisen tuomien epäolennaisten mittareiden mielivalta ja osallistua itse tieteen strategiseen ohjaukseen ja tiedettä edistävien menettelyjen kehittämiseen. Yksi tällainen menettely olisi suuntautua strategisesti kilpailun sijaan ’yhteistyön vyöhykkeille’ ja kehittää niille kestäviä rakenteita ja kannustinjärjestelmiä. (Huhuu, Huippuyliopiston johto, otatteko vinkistä vaarin myös juhlapuheiden ulkopuolella?) 

Hautamäen ja Ståhlen mukaan suomalaista tiedekenttää ohjaavat tällä hetkellä kaksi vastakkaista logiikkaa: markkinalogiikka ja tiedelogiikka. Tieteen kansallinen strategiaohjaus painottuu tutkimus- ja innovaationeuvoston linjausten kautta innovaatiotoiminnan edistämiseen. Kapea innovaationäkökulma, jossa yliopiston rooli pelkistyy talouden ja kilpailukyvyn tukijaksi, vaarantaa kuitenkin tieteen kehityksen. Myös opetus- ja kulttuuriministeriön laatima yliopistojen uusi rahoitusmalli, joka pakottaa yliopistot priorisoimaan yksisilmäistä huippujulkaisujen tuottamista, tuottaa ongelmia (ks. Listafetisismiä). Ristiriitainen tilanne ’kuluttaa resursseja, luo hämmennystä ja heikentää tuloksia’.

Suo siellä, vetelä täällä, toteaa ruohonjuuritason tutkija, joka huomaa elävänsä keskellä ristiriitaisia linjauksia. Viimeistään pudotuspelin alkaessa hän löytää itsensä poispotkittavien listan kärjestä, koska ulkopuolisella rahoituksella tehtävän soveltavan tutkimuksen parissa työskentely ei ole meritoinut häntä huippuyliopiston uuden urajärjestelmän vaatimuksiin (ks. Sivuraiteella). Ristiriitaisilla logiikoilla on siis myös materiaalisia seurauksia, jotka yksilöt tuntevat nahoissaan. 

Huippuyliopistoblogi suosittelee Hautamäen ja Ståhlen teoksen lukemista kaikille yliopistoja johtaville ja niiden toimintaa ja tiedepolitiikkaa ohjaaville tahoille – tarjolla olisi näet näkemystä.

Suuri illuusioni

Eräänä päivänä pysähdyimme työtoverini kanssa pohtimaan, mitä työstämme jäisi jäljelle, jos hylkäisimme kaikki ne asiat, joita teemme välineellisistä syistä. Mitä artikkelikäsikirjoituksistani jatkaisin, jos valitsisin ne tutkimisen mielekkyyden enkä julkaisulistan kasvattamisen näkökulmasta - vai kirjoittaisinko artikkeleita lainkaan? Kenen kanssa tekisin yhteistyötä, jos en joutuisi taktikoimaan kumppanien valinnassa? Miten ja millaisia asioita oppisin ja opettaisin, missä ja kenen kanssa? Missä ja kuinka paljon olisin töissä - vai olisinko töissä lainkaan? 

On hämmentävää huomata, että kun muutaman kerran tulet kyseenalaistaneeksi oman työsi mielekkyyden, et koskaan oikein pääse takaisin raiteille. Kun katsot itseäsi peilistä ja riisut kaiken sen mielihyvän, joka seuraa akateemisen urapelin pelaamisesta, huippuyliopistokelpoisuudesta, titteleistä, short-listoille pääsystä ja julkaisupalkinnoista, huomaat olevansa tyhjä - tai entistä vahvempi. Ehkä sinulle käy niin kuin minulle: työn (ja elämän) ydinasiat alkavat hahmottua aiempaa kirkkaammin. 

Tällaisten kokemusten jälkeen on vaikea jatkaa aivan entisellään. Monet asiat ja projektit, joista olen ollut innostunut, koska ne auttavat minua urallani eteenpäin, alkavat tuntua keinotekoisilta. Alan epäillä, uskovatko muutkaan niissä mukana olevat siihen, mitä olemme tekemässä. Monet akateemisen työn käytännöt näyttäytyvät uudessa valossa ja yhä useamman asian tekemisestä puuttuu mieli ja tunne. Jokaisen nurkan takana lymyää kysymys siitä, miksi teen tämän(kin) asian, ja voisinko sen sijaan tehdä jotain muuta, jolla olisi enemmän merkitystä. 

Olen lopulta kiitollinen Huippuyliopistolle siitä, että se on kiristämässä pelisääntöjä niin koviksi, etten pääse karkuun. En voi enää väistellä kysymyksiä työni ja työyhteisöni arvoista ja mielekkyydestä. Minut on pakotettu ottamaan kantaa ja valitsemaan. Sen seurauksena en suinkaan ole ahdistunut tai kyynistynyt, vaan ennen kaikkea vapautunut. Paljon taakkaa karisee harteiltani ja rohkaistun rakentamaan uusia, omaehtoisia toiminnan tiloja. 

Sen kunniaksi - ja erityisesti sen kunniaksi että Huippuyliopistoblogia on luettu sen kahden ensimmäisen elinkuukauden aikana yli viisituhatta kertaa - fiilistelen Haloo Helsingin kappaleella Huuda. 

Huippurubriikki

Huippuyliopistossa suositaan standardoituja rubriikkeja (eli arviointimatriiseja) toiminnan laadun arvioinnissa. Pitkäjänteisen tutkimus- ja kehitystyön tuloksena Huippuyliopistoblogi on laatinut oman objektiivisen, kattavan ja helposti sovellettavan rubriikkinsa nykyisten ja tulevien työntekijöiden huippuyliopistokelpoisuuden arviointiin. Oman persoonan ja ammatti-identiteetin pelkistäminen rubriikkiin on äärimmäisen hyödyllistä. Tarjoamme rubriikkiamme myös Huippuyliopiston uusien urajärjestelmien ja tenure track –komiteoiden vapaaseen käyttöön.

	Huippuyliopistokelvoton	Huippuyliopistokelpoinen	Maailmanluokkaa
Kansainvälisyys	Ei ole ollut eikä ole menossa ulkomaille; Tekosyitä jämähtäneisyydelle (esim. pienet lapset)	Tutkimusjaksoja ulkomailla	Useita tutkimusjaksoja amerikkalaisissa huippuyliopistoissa; Syntyperältään yleensä muu kuin suomalainen
Julkaisut	Suomenkielisiä julkaisuja ja kirjoja; Vain muutamia matalan impact factorin artikkeleita	Artikkeleita hyvän impact factorin lehdissä; Potentiaalia maailmanluokan lehtiin	Kymmeniä tai satoja julkaisuja maailmanluokan huippulehdissä
Opetus	Suomenkielisiä kursseja; Tehotonta pienryhmäopetusta	Tehokasta ja tuottavaa opetusta; Opetusinnovaatioiden kehittämistä	Kansainvälistä opetusta aallonharjalla olevista aiheista
Asenne strategiaan	Ei mukaudu strategiaan; Saattaa jopa kritisoida sitä	Pitää mölyt mahassaan ja myötäilee strategisia linjauksia	Mukana rakentamassa huippustrategiaa
Johtamispotentiaali	Ei ole; Saattaa tosin lietsoa arjen vastarintaa	Osaa delegoida ja tehostaa omaa ja muiden toimintaa	Akateemisen johtajuuden edelläkävijä
Ahkeruus	Välttelee ylitöitä; Harrastaa yliopiston ulkopuolista elämää	Yrittää loistaa joka saralla	Moneen kertaan osoitettu
Mahdolliset urakehityksen uhat	Töiden loppuminen; Taloudellinen epävarmuus; Joissain tapauksissa myös vapautuminen ja hyvä elämä	Työnilon katoaminen oravanpyörässä juostessa; Burn-out ja vieraantuminen perheestä ja ystävistä	Yliopiston johtoon päätyminen