Perusmuodossa tieteellisen artikkelin julkaisuprosessi etenee seuraavasti: tutkija tai tutkimusryhmä kirjoittaa artikkelikäsikirjoituksen, jossa analysoidaan ajankohtaista tieteellistä keskustelua ja/tai oman empiirisen tutkimuksen tuloksia. Tämä käsikirjoitus lähetetään arvioitavaksi tieteelliseen lehteen. Kyseisen lehden päätoimittaja tai toimituskunta arvioi, onko teksti riittävän laadukas ja kyseisen lehden linjaan sopiva. Jos vastaus on myöntävä, lehti valitsee asiantuntijat, jotka arvioivat anonyymin käsikirjoituksen. Näiden arvioiden ja oman harkintansa pohjalta lehden päätoimittaja tai muu edustaja ilmoittaa tutkimuksen tekijöille, hyväksytäänkö juttu sellaisenaan vai tuleeko siihen tehdä muutoksia. On myös mahdollista, että käsikirjoitus hylätään.
Tutuin tarina lienee, että tutkijalle tulee tehtäväksi pienempi (minor) tai suurempi (major) revisio. Tämä tarkoittaa, että tutkija parantelee artikkelikäsikirjoitustaan anonyymien arvioijien lausuntojen pohjalta - joskus jopa kirjoittaa sen kokonaan uudelleen. Sitten juttu lähetetään jälleen arvioitavaksi ja tutkija saa uudet lausunnot siitä, voidaanko juttu julkaista kyseisessä lehdessä. Tämä sykli toistuu niin monta kertaa, että lehden päätoimittaja on arvioiden pohjalta valmis joko hyväksymään tai hylkäämään jutun. Jos juttu hyväksytään, tutkija on luonnollisesti iloinen. Jos juttu hylätään, tutkija saattaa tarjota sitä johonkin toiseen lehteen, miettiä sen kokonaan uudelleen, tai joskus myös unohtaa epäonnistuneen käsikirjoituksen pöytälaatikkoon.
On selvää, että anonyymiin arviointiprosessiin kuluu paljon aikaa, työtä ja resursseja. Etenkin, kun tieteen julkaisuähky (ks. Päästökiintiö) kasvattaa koko ajan sekä lehtien että niihin tarjottujen käsikirjoitusten määrää. Työtä tekee ensinnäkin tutkija tai tutkimusryhmä tutkimusta valmistellessaan ja sitä raportoidessaan. Myös arviointiprosesseissa käytetyt asiantuntijat käyttävät valtavasti aikaa käsikirjoitusten lukemiseen, analysoimiseen ja palautteen muotoilemiseen. Työtä tekee myös kunkin lehden päätoimittaja, apulaispäätoimittajat ja toimituskunta. Päätoimittajia lukuun ottamatta tästä työstä ei kuitenkaan yleensä makseta palkkioita, eivätkä ne oikein tieteen riippumattomuuden henkeen istuisikaan.
Julkaisemiseen liittyvässä keskustelussa tuppaa kuitenkin unohtumaan, että suurinta osaa tieteellisistä lehdistä kustantavat kansainväliset kustannustalot, joita ohjaavat kaupalliset intressit. Ne siis pyrkivät tekemään voittoa hyödyntämällä ilmaista työtämme, joka myydään meille kalliilla hinnalla takaisin painettujen lehtien tai lukuoikeuksien muodossa. Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo kysyy Acatiimi-lehdessä (3/13, s. 2): ’…miksi yliopistot tukevat kaupallisia ulkomaisia kustantajia? Julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tulosten tulisi olla vapaasti saatavilla. Meidän sietäisi kritisoida suomalaisten tutkimusorganisaatioiden ja ulkomaisten suurkustantajien symbioosia. Me yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuotamme tiedon, kirjoitamme siitä, vertaisarvioimme sen ja lopuksi ostamme sen takaisin käyttöömme kalliilla hinnalla.’
Valo kertoo, että brittiläisissä ja yhdysvaltalaisissa yliopistoissa on jo noussut vahvaa vastarintaa tätä mekanismia kohtaan. Jopa niin kutsutut huippuyliopistot, kuten Harvard, rohkaisevat tutkijoitaan julkaisemaan avoimissa lehdissä. Huippuyliopistoblogi yhtyy Valon esittämään huoleen siitä, että julkaisupeli pakottaa tiedeyhteisön takaisin norsunluutorniinsa, kun ‘tiedeyhteisön jäsenet kirjoittavat toisilleen ulkomaisissa lehdissä, joita muut kansalaiset eivät saa käsiinsä’. Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus kapenee merkittävästi, kun tutkijoilla ei ole enää kannusteita kirjoittaa suurelle yleisölle saati kotimaisilla kielillä. Valokin toteaa, että ‘vain todelliset vastarannan kiisket keskuudessamme suunnittelevat kotimaisiin ammatillisiin tai yleistajuisiin lehtiin kirjoittamista saati oppikirjan laatimista’.
Vastarannan kiiskeksi ilmoittautuva Huippuyliopistoblogi kannustaa yliopistomanagereita ja tiedepolitiikkaa ohjaavia tahoja pohtimaan kustannustalojen ansaintalogiikkaa ja kehittämään sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Vai käykö tässä niin, että viittaus yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen poistatetaan kätevästi yliopistolaista, aivan kuten kotimaisten kielten asemalle opetus- ja tutkintokielenä ollaan tekemässä? Silloinhan mikään ei enää velvottaisi yliopistoja laskeutumaan norsunluutornistaan ja ne saisivat panostaa täysillä kansainväliseen julkaisutoimintaan - ja kantaa kortensa kekoon kustannusyritysten liiketoimintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti