lauantai 4. toukokuuta 2013

Hylätty gradu

Niin kutsuttu Shanghain lista on vuodesta 2003 julkaistu yliopistoranking, jossa Jiao Tong -yliopiston tutkijat asettavat mailman yliopistoja paremmuusjärjestykseen. Vuosittain julkaistava lista on tuttu uutisaihe mediassa ja myös yliopistot itse syynäävät sijoituksiaan listalla tarkasti. Listaan ja erityisesti sen laatimisperusteisiin on kuitenkin kohdistunut merkittävää ja perusteltua kritiikkiä. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksi niin tämä lista kuin monet muutkin yliopistorankingit saavat vuosi vuodelta enemmän huomiota. 

Yksi perusteellinen kritiikki löytyy tutkijakolmikon Jean-Charles Billaut, Denis Bouyssou ja Philippe Vincke artikkelista Should you believe in the Shanghai ranking? (2009). Kolmikko perkaa listan laatimisperusteita ja päätyy tyrmäävään lopputulokseen: näin köykäisillä kriteereillä ja epäselvillä menetelmillä laadittu tutkimus saisi esimerkiksi graduna hylätyn arvosanan. Billaut'n ja kumppaneiden mukaan Shanghain listan laadintakriteerit eivät mittaa sitä mitä listalla yritetään tavoittaa; käytetyissä menetelmissä on lukuisia ongelmia eikä niiden osalta tehtyjä valintoja ole perusteltu; ja koko hanke kärsii perustavanlaatuisista vinoumista. Yliopistovertailussa käytetty aineisto ei myöskään ole julkisesti saatavilla, joten sen luotettavuutta on vaikea arvioida. 

Billaut'n ja kumppaneiden ensimmäinen esimerkki listan ongelmallisista laadintakriteeristä on vertailun kohteena olevien yliopiston saamien Nobel-palkintojen ja Fieldsin mitaleiden määrä. Ensinnäkään Nobel- ja Fields- palkinnot eivät kata kaikkia tieteenaloja. Toiseksi Nobel-palkinto jaetaan usein elämäntyöstä vuosia sen jälkeen, kun palkintoon oikeuttavat tutkimukset on todellisuudessa tehty. Kriteeri siis mittaa ennemmin kyseisten instituutioiden mennyttä loistoa kuin niiden nykyisen koulutuksen laatua. Nobelin saanut tutkija on myös saattanut muuttaa urallaan yliopistosta toiseen. 

Yhtä lailla ongelmallinen on Shanghain listan tapa laskea tutkimusartikkelien määrää ja eniten viitattuja tutkijoita. Se nimittäin tehdään yksinomaan Thomson Scientificin (joka siis on kaupallinen yritys) tietokantojen ja tieteenalaluokituksen pohjalta. Ensinnäkään kyseinen tietokanta ei kata kaikkia artikkeleja kaikilta tieteenaloilta - eikä juuri huomioi aloja, joilla kirjoitetaan artikkelien sijaan kirjoja tai muilla kielillä kuin englanniksi. Toiseksi käytetty tieteenalaluokitus, jossa tieteenalat jaetaan 21 kategoriaan, ei välttämättä palvele yliopistojen vertailua. Esimerkiksi biologia, kasvi- ja eläintiede, ekologia, mikrobiologia ja genetiikka luokitellaan kukin omaan kategoriaansa, mutta yhteiskuntatieteille kaikessa rikkaudessaan on vain yksi kategoria. Billaut'n ja kumppaneiden mukaan olisi täysin oikeutettua valita kyseiset tietokannat listan aineistoksi, jos valinnat perusteltaisiin ja niiden vaikutukset tuloksiin otettaisiin huomioon. Tätä Shanghain listan laatijat eivät kuitenkaan tee. 

Mikä siis on hyvä yliopisto? Billaut ja kumppanit toteavat, että Shanghain listan mukaan se on yliopisto, joka on erinomainen tutkimuksessa - kapealla ja osin epärelevantilla tavalla mitattuna. Ranking ei myöskään huomio yliopistojen käytössä olevia panostuksia ja resursseja suhteessa tuloksiin, saati erilaisia institutionaalisia rajoitteita, joita yliopistoilla eri maissa on. 

Billaut ja kumppanit myös rakentavat pelottavan skenaarion, jossa yliopistot lähtevät maksimoimaan sijoitustaan rankingissa. Ensin lakkautetaan oikeus-, humanistiset ja yhteiskuntatieteet, jotka eivät kohenna ranking-sijoitusta. Tästä säästyneille rahoilla ostetaan esimerkiksi lääketieteen ja biologian huippututkimusryhmiä, joilla on mahdollisuus saada Nobel-palkinto joskus tulevaisuudessa. Lopuksi yhdistetään kaikki näitä ryhmiä yhdessä maassa työllistävät pienet ja keskikokoiset yliopistot yhdeksi isoksi yksiköksi ja kas - listasijoitus kohenee! 

Billaut'n ja kumppaneiden johtopäätös, jonka voi mielestämme yleistää mihin tahansa yliopistorankingiin, on yksinkertainen: 
  • Hyväksy, ettei ole olemassa mitään absoluuttisesti parasta yliopistoa 
  • Lopeta puhe rankingeista 
  • Lobbaa rankingpuheen täyskieltoa omassa yliopistossasi 
  • Jos työskentelet listalla hyvin sijoittuneessa yliopistossa, vältä kiusausta hyödyntää rankingin tarjoamaa ilmaista julkisuutta

torstai 2. toukokuuta 2013

Kolme variaatiota huippuyliopistolaisesta

Olemme havainneet kollegoidemme parissa kolmenlaista suhtautumista Huippuyliopistoon ja sen mukaan tuomiin muutoksiin. 

Kalle Kilpailija on aito huippuyliopistolainen. Hän uskoo Huippuyliopiston strategiaan ja pitää kilpailullista ideologiaa reiluna ja välttämättömänä maailmanluokkaan pääsyn edellytyksenä. Kalle on kuin kala vedessä akateemisessa urapelissä ja julkaisukikkailussa ja nauttii niiden mukanaan tuomista maineesta ja kunniasta. Kalle tähtää korkealle ja testauttaa itseään mielellään erilaisissa rekrytointiprosesseissa. Hän vaatii paljon myös muilta ja kannustaa kollegoitaan pitämään huolta akateemisesta kilpailukyvystään ja cv:stään. Itseään hän ei kuitenkaan turhaan sido mihinkään yhteisöön, vaan ylläpitää mieluummin laajoja kansainvälisiä kontaktiverkostojaan. 

Tuula Tasapainoilija uskoo akateemiseen työhön, vaikka uusi uljas yliopisto onkin horjuttanut sen ehtoja ja mahdollisuuksia. Hän kokee yliopistonsa käytännöt absurdeiksi ja jopa vastenmielisiksi, mutta hänen on vaikea nähdä itseään yliopiston ulkopuolellakaan. Siksi hän yrittää kynsin hampain pitää kiinni työnsä hyvistä puolista ja turvata työsuhteensa, pakon vaatiessa myös kilpailemalla. Tuulan on varjeltava uramahdollisuuksiaan eli seuraavaa määräaikaista pätkäänsä. Siksi hän ei pidä melua mielipiteistään, sillä vastaan pullikoijat leimataan vanhanaikaisen yliopistokulttuurin edustajiksi ja siten huippuyliopistokelvottomiksi. 

Aino Aktivisti on menettänyt uskonsa Huippuyliopistoon. Ainolla olisi edellytykset menestyä akateemisella uralla, mutta hän ei purematta niele huippuyliopiston strategiaa, tavoitteita eikä erityisesti sen luovaa tutkimus- ja sivistystyötä rajoittavia johtamiskäytänteitä ja johtajakeskeistä näennäiskollegiaalisuutta. Kriittisten näkökulmien ohella Aino vaalii edelleen akateemisen työn ihanteita. Henkisesti hän on kuitenkin jo Huippuyliopiston ulkopuolella, etsimässä uusia tapoja ja tiloja merkitykselliselle työlle ja maailmanparantamiselle. 

Huippuyliopisto haluaa tietysti Kalleja, jotka toimivat kyseenalaistamatta kilpailullisen ja managerialistisen ideologian mukaisesti tuottaen kilokaupalla pisteitä yliopiston laariin. Heidän väsymättömällä työpanoksellaan maailmanluokka voikin olla piirun verran lähempänä. Huippuyliopiston on kuitenkin huomioitava, että moni Kalle lähtee heti, kun jossain muualla avautuu parempi paikka – ja vie pisteensä mukanaan. Kallet eivät loista ilmaan Tuulia, joita ollaankin valmiita pitämään kehissä jonkin verran. Heidän harteilleen kasataan iso osa opetus- ja hallinnollisesta työstä ja siksi heidän jaksamisena on koetuksella. Tuulat ovat kuitenkin omapäisiä, eivätkä suostu mihin tahansa, vaan harjoittavat hiljaista vastarintaa jokapäiväisessä työssään. Ainot sen sijaan joutavatkin mennä, jos eivät ymmärrä keskittyä huippujulkaisemiseen ja indekseihin. Toisinajattelua kun ei tässä yliopistossa kaivata, voisihan se tehdä särön isolla budjetilla rakennettuun maineeseen ja kiillotettuun julkisuuskuvaan.

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vaadi mahdotonta

Kerroimme aiemmin maltillista radikaaleista, jotka pyrkivät muuttamaan omia organisaatioitaan sisältäkäsin arjen vastarinnan keinoin. Jos maltillisuus tuntuu pliisulta, tarjolla on muitakin keinoja: 

"Life’s too short. Push the boundaries, kick up a fuss, organise with friends. Don’t let management push you around! Challenge lazy, overpaid professors, connect with inspiring movements for change, and turn your work places into spaces of joy, hope and rebellion!"

Näillä sanoilla meitä kannustaa kapinaan aktivisti-tutkija Paul Chatterton (Antipode 40, 3, 2008). Hän uskoo vallitsevien normien julkiseen haastamiseen ja radikaaliin koulutukseen. Esimerkkeinä tällaisesta toiminnasta Chatterton kuvaa, kuinka hän kollegoidensa kanssa haastoi oman alansa merkittävän kustantajan Reed Elsevierin julkiseen keskusteluun sen yhteyksistä asekauppaan. Hän kuvailee artikkelissaan myös Leedsin yliopistoon rakentamaansa aktivismin ja sosiaalisen muutoksen maisteriohjelmaa, jonka tavoitteena on kestävyys, reiluus ja tasa-arvo. 

Meitä muita Chatterton kehottaa vaatimaan mahdotonta ('Demand the Impossible') seuraavin keinoin: 

· Haastamme nykyiset suoritusmittarit ja -arvioinnit ja tuemme kaikille avointa open source –julkaisemista (ks. You treasure what you measure ja Tiedon tulosjohtamista). 

· Kehitämme uusia keinoja saattaa tuottamaamme tietoa avoimesti kaikkien saataville ja yhteiskunnan käyttöön (ks. Julkaisemisesta, voitontavoittelusta ja yliopiston tehtävistä). 

· Käytämme opetuksessa materiaaleja ja menetelmiä, jotka haastavat toisinajatteluun ja -tekemiseen, sekä purkavat yliopiston ja muun yhteiskunnan välisiä raja-aitoja (ks. Kiperiä kysymyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta). 

· Kehitämme opetusta, joka edistää osallisuutta ja aktivismia (ks. Tällaisiakin tavoitteita ja Aktiivityttö kohtaa opiskelijan). 

Vapun kunniaksi vaatikaamme kaikki mahdotonta!


sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Mielekkyyden kehkeyttäjät

Managerialismin koneisto ja sen suoltama latistava sanasto uhkaa viedä akateemisesta työstä mielekkyyden. Miten sitä voisi vaalia?

Yliopistotyöntekijöillä (tai muunkaan alan ammattilaisilla) työn mielekkyydessä ei ole kysymys vain siitä, että ”töissä olisi kivaa”. Tunnetta työn merkityksellisyydestä ohjaavat oman alan ammatilliseen käytäntöön liittyvät käsitykset hyvästä työstä. Alasdair MacIntyre'n (1981) mukaan vain tietyn (ammatillisen) käytännön harjoittajat tunnistavat nämä käytännön sisäiset hyvät. Toimintaa tukeva insituutio (yliopisto) puolestaan keskittyy työllä saavutettavien ulkoisten hyvien, kuten maineen ja aseman, vaalimiseen. Ammattikäytännön sisäiset hyveet tekevät kuitenkin työstä tekemisen arvoista ja oikeuttavat sen olemassaolon. Siksi sisäisten hyveiden edistäminen nousee keskeiseksi oman työn mielekkyyden varjelemisessa.

Yliopistolaiset eivät ole yksin huolissaan hyvän työn tekemisen mahdollisuuksista. Monet muutkin ammattiryhmät ovat ryhtyneet luomaan uudenlaisia tapoja ja tiloja tehdä työtään sen sisäisten laatustandardien mukaan, vastaiskuna tehokkuutta ja tuottavuutta ihannoiville organisaatioilleen. Samasta ilmiöstä on kyse sellaisessa yliopisto-opiskelussa, jossa opiskelijat alkavat omaehtoisesti sivistää itseään välittämättä yliopistojen tehokkuusvaateista ja ajattelua kapeuttavista, työelämäkeskeisistä oppimistavoitteista. Tällaista yhteisöllistä toimintaa voisi kuvata jatkuvasti kehkeytyväksi (ammatti)käytännöksi (tai praksikseksi; Räsänen, 2008), jossa yhdessä luodaan tapoja tehdä hyvää työtä. Näiden kehkeytyvien hankkeiden voima piilee juuri siinä, että ne tarjoavat osallistujilleen vahvan tarkoituksen, jota kohti pyrkiä sekä käytänteitä, joilla pitää tarkoitus elävänä arjen työssä. Kehkeytyvien ammattikäytäntöjen voima nousee myös yhteisöllisyydestä - yksinään niitä ei kukaan jaksa kannatella organisaatioissa, joiden käsitys moraalista on lista arvoja paperilla.


Lähteet: 
MacIntyre. A. (1981/2004) Hyveiden jäljillä: Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus.
Räsänen, K. (2008) Meaningful Academic Work as Praxis in Emergence. Journal of Research Practice 4:1.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Näennäisavoimuutta

Moni huippuyliopistolainen on turhautunut siihen, ettei talon sisällä käydä avointa ja kriittistä keskustelua käynnissä olevista muutoksista. Jotkut ovat jopa niin turhautuneita, että ryhtyvät käymään tätä keskustelua ihan muilla foorumeilla (kuten tässä blogissa). Huippuyliopiston huolella - ja isolla rahalla - vaalitulle maineelle nämä julkisilla foorumeilla käydyt keskustelut saattavat osoittautua paljon ongelmallisemmiksi kuin se, että samoja ongelmia pystyttäisiin avoimesti ja läpinäkyvästi käsittelemään talon sisällä. Näennäisavoimuuden kulttuurissa tästä ei kuitenkaan ole toivoa. 

Näennäisavoimuus tarkoittaa, että meillä on johdon järjestämiä keskustelutilaisuuksia, mutta siellä lähinnä esitellään jo tehtyjä tai seuraavaksi tehtäviä päätöksiä. Meillä on runsaasti sekä sisäistä että ulkoista tiedotusta, mutta niiden päätehtävä näyttää olevan maineen rakentaminen ja ongelmien piilottelu. Meillä on henkilöstökyselyitä, joiden huonot tulokset kuitataan ”myönteisenä kehityksenä”. Meillä on työntekijöitä, jotka pelkäävät toisinajatella omalla nimellään. Onneksi voimme sentään aina turvautua kirjavaan yksikkökohtaiseen tiedonvälitykseen, joka koostuu lähinnä huhupuheesta ja jossa informaation paikkansapitävyys riippuu siitä, kuka sattuu kysymään ja keneltä. 

Jos yliopistomme todella haluaisi luoda moniäänistä ja avointa kulttuuria (myös juhlapuheiden ulkopuolella) se järjestäisi foorumeita, joihin mahtuisi muutakin kuin johdon näkökulma. Se tekisi henkilöstölle selväksi kuka, missä ja milloin päätöksiä tekee, ja miten niihin voi osallistua ja vaikuttaa. Se käsittelisi avoimesti ongelmiaan ja hankaluuksiaan ja rakentaisi niihin yhteisöllisiä ratkaisuja. Vaimentamisen ja vähättelyn sijaan se mahdollistaisi kriittisen keskustelun ja kuuntelisi sitä tarkalla korvalla - olemmehan sentään yliopisto, jonka tehtävänä (joidenkin mielestä) on nimenomaan kriittisen ajattelun harjoittaminen ja opettaminen. 

Jos yliopistomme pystyisi kaikkeen tähän, tämäkin blogi olisi tarpeeton. 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Innovaatioansa

Yliopistoihin kohdistuu kovia odotuksia. Niiden odotetaan vastaavan sekä kansakunnan sivistyksestä että sen kilpailukyvystä ja innovatiivisuudesta. Osana tätä keskustelua Tarmo Lemola kyselee Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen Ristiriitainen tiedepolitiikkamme –kirjassa (2012, ks. Näkemystä tiedepolitiikkaan) onko yliopistoille viritetty innovaatioansa. Yliopistot nähdään yhä enemmän taloudellisen kilpailukyvyn vahvistajina ja niihin kohdistuu kasvavia odotuksia innovaatioiden lisäämisestä. Pelkät patentit ja innovaatiot eivät riitä, vaan yliopistojen tulisi tuottaa myös innovaatioita hyödyntäviä ja kaupallistavia kasvuyrityksiä. Ovatko tällaiset vaateet oikeutettuja yliopistojen perustehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen kannalta, pohtii Lemola. 

Lemola huomauttaa, että yliopistot edistävät innovaatiotoimintaa monin näkymättömin tavoin. Kun yliopistot hoitavat perustehtävänsä eli tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen hyvin, syntyy kaiken innovaatiotoiminnan perustana olevaa tietoa ja osaamista. Siksi hänen(kin) on vaikea ymmärtää, kuinka innovaatiopolitiikan kärkimaana itseään pitävä Suomi yrittää selviytyä yhdestä innovaatioyhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä, yliopisto-opetuksesta, kilpailijamaitaan niukemmin resurssein. Lisäksi on huomattava, että kaupallista innovaatiotoimintaa harjoittaa moni muukin taho, mutta tieteellistä perustutkimusta tehdään vain yliopistoissa. Jos yliopistot eksyvät tämän perustehtävän harjoittamisesta sivupoluille, sitä ei hoida kukaan. 

Lemola myös muistuttaa, etteivät kaikki innovaatiot ole kaupallisesti virittyneitä, eikä niitä tulisi arvioida vain kapeasta teknologisesta näkökulmasta. Huippuyliopistoblogi komppaa ja haluaa muistuttaa, että on olemassa sosiaalisia, yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia innovaatioita, jotka tuppaavat jäämään teknisen innovaatiokeskustelun jalkoihin. Tällaiset innovaatiot vaativat pohjakseen vahvaa kulttuurista ja yhteiskunnallista asiantuntemusta, jonka rakentaminen on yliopiston keskeisimpiä tehtäviä. 

On aika palata perusasioihin, julistaa Lemola. Innovaatioiden kehittelystä ja niiden kaupallisesta hyödyntämisestä voivat kantaa päävastuun muut tahot ja yliopistojen on annettava tehdä sitä, mitä ne parhaiten osaavat, eli tieteellistä tutkimusta ja asiantuntijoiden koulutusta. Mitä paremmin yliopistot huolehtivat tästä tehtävästä, sitä suurempi on niiden hyöty innovaatiotoiminnalle. 

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kansainvälisiä kirjaimia

Huippuyliopistossa on keksitty loistava idea: osassa yliopistoamme maisteriohjelmiin talon ulkopuolelta pyrkivien on suoritettava kansainvälinen, standardoitu GMAT (Graduate Management Admisision Test) tai GRE (Graduate Records Examinations) -testi. Testi testaa kielellisiä, analyyttisia ja matemaattisia taitoja. Se maksaa noin 250 dollaria ja hakija maksaa sen itse.

Perustuslaissamme taataan ilmainen peruskoulutus ja jatkokoulutus varallisuuden estämättä. Meitä mietityttää, toteuttaako maksullinen pääsykoetesti lain hengen eli yhdenvertaisen mahdollisuuden pyrkiä julkisesti rahoitettuun koulutukseen. Huippuyliopiston johdon edustaja tosin toteaa Acatiimi-lehdessä (3/13): ”Maksavathan ylioppilaskirjoituksetkin. Eikä 195 euroa ole minusta kovin paljoa suomalaiselle hakijalle — summa on kuitenkin sama esimerkiksi Keniasta hakeville, vaikka siellä se vie helposti kuukauden palkan.” 

Hieno homma, jos parisataa euroa ei ole iso raha yliopistojohtajalle. Monelle opiskelijalle tai sellaiseksi haluavalle se saattaa kyllä olla – tätä mieltä olivat myös kaikki ne opiskelijat, joiden mielipidettä asiasta tiedustelimme. Herää siis kysymys, ovatko huippuyliopistolaiset näin irtaantuneita todellisuudesta, vai onko tarkoituskin houkutella nimenomaan hyvin toimeentulevia tai varakkaat taustajoukot omaavia hakijoita? Kenia-esimerkki ei nähdäksemme asiaa paranna, päinvastoin. 

On GMAT/GRE -testeissä toinenkin huono puoli. Niitä käyttävien koulutusohjelmien hakijamäärät romahtivat kertaheitolla yli 60 prosentilla, mikä on ennenkuulumatonta. Luulisi Huippuyliopistonkin siitä huolestuvan, sillä tähän mennessä tavoitteena on ollut saada paikkaan kuin paikkaan mahdollisimman paljon hakijoita, joista sitten mahdollisimman kilpailullisesti "karsitaan parhaat". Tällä menolla ei pian ole, mistä karsia.

Loppukevennykseksi ehtymättömästä runsaudensarvesta eli Suomi24 -keskustelupalstalta poimittuja kommentteja ja kokemuksia GMAT-testin vaikutuksista: 

“Olen jo valmistunut tradenomi ja minulla oli samanlaisia suunnitelmia kuin sinulla, mutta nyt olen luopumassa ajatuksesta juuri tuon GMAT-testin takia (…) Muutin siis suunnitelmia jatkon suhteen, vaikka kyllä se maisterin tutkinto edelleen välillä mielessä pyörii.” 

“En ymmärrä miksi kyseinen testi pitää suorittaa, koska se ei mielestäni liity paljonkaan varsinaisiin maisteriopintoihin. Harmittaa juuri se, että GMAT-testi maksaa niin paljon.” 

“Itse päädyin muihin tulevaisuudensuunnitelmiin.” 

“Mulla hakusuunnitelmat tyssäs kans tuohon Gmat testiin.” 

Ilmeisesti meillä on varaa menettää kaikki nämä potentiaaliset hakijat?