Teatterikorkeakoulun tuoreet näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman kertovat Helsingin Sanomien artikkelissa (1.6.) näyttelijän ammatista ja sen opettamisesta. Heidän tavoitteenaan on ”vahvistaa näyttelijäopiskelijoiden taiteilijaidentiteettiä ja kouluttaa ihmisiä, jotka uudistavat suomalaista teatteria ja aikanaan haastavat myös meidät." Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koulutus ei voi perustua ”käsityöläisen työkalupakkiajatteluun ja ammattikoulumentaliteettiin” vaan keskeistä on kehittää ammattilaisten maailmankuvaa ja ajattelua. Vahva ammatillinen identiteetti on tarpeen myllerryksessä olevalla alalla, jossa moni joutuu työllistämään itse itsensä.
Väitämme, että samat reseptit olisivat tarpeen myös Huippuyliopistossa. Moni täältäkin valmistunut joutuu miettimään, miten työelämässä luovii ja mitä siellä tavoittelee. Mutta kehittyykö tarvittava maailmankuva ja identiteetti Huippuyliopiston tehostetuilla ”tuotantolinjoilla”? Ruokkiiko opiskelu aitoa ihmettelyä, paneutumista asioihin tai kyseenalaistamisen kykyä? Jos opinnoissa korostetaan suorittamista, tehokkuutta, nopeutta ja yksilöllistä menestystä, miten valmistuneiden voidaan kuvitella kyseenalaistavan näitä arvoja jatkossakaan?
Uusien sukupolvien kaipaama merkityksellinen työ ei synny pelkästä työkalupakin soveltamisesta, ei vaikka pakki olisi kuinka huipputasoa tai niitä olisi peräti kolmelta alalta. Tarvitaan myös kykyä pohtia, mitä työtä ylipäätään pitäisi tehdä, miksi ja miten. Siksi opinnoiltakin tarvitaan resursseja moraalin, maailmankuvan ja ammatillisen identiteetin kehittämiseen. Mutta kuten Knihtilä ja Björkmankin toteavat: ”Sehän on tietenkin se vaikein."
