Aktiivityttö kohtaa opiskelijan

Tiina Tutkijan alter ego Aktiivityttö (ks. Katastrofi Ylivetolassa) vastustaa hiljaisesti mutta päättäväisesti managerialistisia yrityksiä määritellä työtään. Yksi hänen harjoittamistaan vastarinnan muodoista on opetukseen panostaminen. Toki opetuksen laatua liputetaan niin huippuyliopiston strategiapuheessa kuin markkinointimateriaaleissa, mutta se muuntuu huonosti käytännön toimiksi kilpailtujen urajärjestelmien ja yksipuolisten mittauskäytäntöjen ristipaineessa. Uraansa ajatteleva TT-tykki pyrkiikin minimoimaan opetuksen suunnitteluun käytetyn ajan ja rajoittaa kanssakäymisen opiskelijoiden kanssa tehokkaisiin ohjausvartteihin tai viihdyttäviin kontaktiluentoihin, jotta artikkelien kirjoittamiseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen jää riittävästi aikaa.

Aktiivityttö tekee toisin. Hän haluaa kohdata opiskelijat kokonaisina ihmisinä ja antaa heille aikaansa. Siksi hän varaa paljon aikaa ohjaustapaamisiin, antaa henkilökohtaista palautetta kurssisuorituksista ja kannustaa opiskelijoita omaehtoiseen opiskeluun ja ammatillisen identiteetin rakentamiseen yli yksittäisten kurssien oppimistavoitteiden. Hän kuuntelee ja välittää.

Mitä järkeä tällaisessa toiminnassa on? Työ kun ei näy missään - sitä ei voi panna cv:hen, se ei näy opetuksen arvioinneissa, eikä siitä makseta kannustimia (toisin kuin esimerkiksi huippujulkaisuista). Urajärjestelmä edellyttää opettajan toimivan robottimaisen tehokkaasti tehtävästä toiseen saumattomasti siirtyen. Tällainen toimintapa edellyttää sitä, ettei anna opiskelijoiden tai kollegoidenkaan ilojen saati murheiden koskettaa itseään. Välittäminen ja aidot kohtaamiset vievät aikaa ja energiaa tuottavammalta työltä. Aika usein Aktiivityttö törmää kollegoidensa ihmettelyyn: “miten sä viitsitkin.”

Aktiivityttö ei ole järkevä. Välittäminen kun ei kasvata aktiivitytön mainetta, ei liiemmin horjuta järjestelmää ja pahimmillaan myös uuvuttaa. Aktiivitytölle opiskelijoiden kohtaaminen on kuitenkin moraalinen teko - ainoa mielekäs tapa tehdä akateemista työtä ja toteuttaa yliopiston sivistys- ja kasvatustehtävää. Hän uskoo, että vain kohtaamalla, antamalla aikaa ja välittämällä voimme kasvattaa kriittiseen ajatteluun ja moraaliseen toimintaan kykeneviä ammattilaisia kapea-alaisten fakki-idioottien ja teknokraattien sijaan.

(ks. Uskallatko välittää?)

P.S. Tekninen tiedote blogin lukijoille: jostain syystä Internet Explorer -selain ei avaa blogia oikein ja sekoittaa sisältöjä, suosittelen esim. Mozilla Firefoxin tai Safarin käyttöä.

Varsinainen soppa

Otetaan sopan lähtökohdaksi Jussi Pakkasvirran osuva kiteytys yliopistouudistuksen avainsanoista:

Tuottavuuden lisääntyminen: työntekijöiden määrän vähentäminen samaan aikaan, kun tulosvaatimuksia kasvatetaan.

Kannustavuus ja/tai palkitseminen: yksikköjen rahoituksen ja työntekijöiden palkkojen reaalitason säilyttäminen (tuloksellisuuden samanaikaisesti kasvaessa).

Tulosohjaus: työn tavoitteiden ja toteutustapojen määrittely epäolennaisilla ja jopa naurettavilla indikaattoreilla.

Dynaamisuus ja/tai laatutyö: uusien raskaiden seuranta- ja valvontaprosessien rakentamista.

Sekoitetaan joukkoon Leena Kosken huomio siitä, kuinka tiedollisten ihanteiden sijaan tieteellisen toiminnan päämääriksi ja moraalisiksi hyveiksi määritetään nykyään tehokkuus, kilpailu, voittaminen ja ”huipulle” pääsy.

Maustetaan keitosta Tuukka Tomperin esittämällä kritiikillä: juuri yliopiston pitäisi tarkastella tämän managerialistisen kehityksen, välineellisen tehokkuusajattelun ja tulosjohtamisen vaikutuksia yhteiskunnassa, mutta nyt yliopistokin on läpikotaisin altistettu samaan ideologiaan.

Lisätään ripaus Martina Reuterin esittämästä huolesta: näyttää siltä, että yliopistojen autonomian väitetty lisäys ei suinkaan tarkoita tutkimuksen autonomiaa, vaan autonomian siirtämistä tutkijoilta ja opettajilta keskushallintoon ja strategisille johtajille, eli yhä pienemmälle piirille.

Pöytä on katettu, tervetuloa syömään!

Ainekset Jussi Pakkasvirta: Kun Universitatis muuttui projektiksi; Leena Koski: Yliopiston sisäisen järjestyksen muutos 1980-luvulta 2010-luvulle; Tuukka Tomperi: Akateemisia kysymyksiä esipuheen muodossa ja Martina Reuter: Haave strategisesta ohjauksesta teoksessa Tuukka Tomperi (toim., 2009) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta.

Näin kasvatat julkaisulistaasi

Asiantuntijoiden vinkit TOP 10

1. Tee diili kollegojesi kanssa. Sopikaa esimerkiksi neljän hengen porukassa, että jokainen teistä merkitsee koko jengin kirjoittajaksi jokaiseen juttuunsa. Näin saat yhden sijaan neljä julkaisua, kahden sijaan kahdeksan, kolmen sijaan kaksitoista ja niin edelleen. Tätä kutsutaan vipuvoimaksi.

2. Liittoudu oikein. Jos onnistut suostuttelemaan jonkun alasi huippunimistä kirjoittajakumppaniksesi, artikkelisi läpimenon todennäköisyys kasvaa huimasti. Huolimatta siitä, kirjoittaako kumppanisi artikkeliin sanaakaan. Tätä kutsutaan anonyymiksi arvioinniksi.

3. Hyödynnä opiskelijoita. Laita kaikki ohjattavasi keräämään sinulle aineistoja ja hyödynnä heidän tekstejään ja analyysejaan artikkeleissasi. Parempi ettet mainitse opiskelijoille, että periaatteessa heillä olisi oikeus saada nimensä artikkelisi tekijälistaan. Tätä kutsutaan ohjaukseksi.

4. Tehosta työskentelytapojasi. Kaikkein tehokkainta tutkimusta teet, kun keräät helposti ja nopeasti ison kyselyaineiston. Siitä saat leivottua artikkeleita vuosiksi eteenpäin, eikä kukaan kyseenalaista menetelmäsi luotettavuutta. Älä missään tapauksessa ryhdy tekemään esimerkiksi etnografista tai toimintatutkimusta, jossa jo pelkkä aineiston tuottaminen voi kestää kuukausia tai pahimmassa tapauksessa jopa vuosia - ja menetelmä on silti valtavirran silmissä epäluotettava. Tätä kutsutaan metodologiaksi.

5. Pilko. Empiirisen tutkimuksen tulokset kannattaa pilkkoa mahdollisimman pieniksi palasiksi. Kukaan ei ole kiinnostunut laajoista kokonaisuuksista ja huolellisesti kuvatusta kontekstista vaan siitä, minkä pienen pointin voit jollakin aineiston palasellasi osoittaa. Tätä kutsutaan teoreettiseksi kontribuutioksi.

6. Monista. Tee yhdestä empiirisestä tutkimuksestasi lukuisia eri juttuja eri lehtiin viilaamalla hieman kysymyksenasettelujasi. Jos et ole tarkkana, tätä saatetaan kutsua itseplagioinniksi.

7. Fokusoi olennaiseen. Älä missään tapauksessa erehdy kirjoittamaan kirjoja, joihin menee liikaa aikaa artikkelien kustannuksella. Ethän halua tulla kutsutuksi kirjailijaksi.

8. Muista kansainvälisyys. Jos mahdollista, kerää aineistosi Briteistä tai Yhdysvalloista, tai vähintään sisällytä tutkimukseesi eri maista olevaa vertailuaineistoa tai kanssakirjoittajia. Vaikka käyttäisit suomalaista aineistoa älä missään tapauksessa erehdy julkaisemaan tutkimustasi suomen kielellä, ellet halua sinua kutsuttavan luuseriksi.

9. Osallistu muodikkaisiin keskusteluihin. Keskustelua ylläpitävien gurujen ja muiden tutkijoiden intressissä on pitää keskustelu käynnissä, koska mitä enemmän osallistujia, sitä tärkeämmältä keskustelunaihe näyttää. Tätä kutsutaan ajan hermolla olemiseksi.

10. Luo suhteita. Hankkiudu kaveriksi journaalien editoreiden eli päätoimittajien kanssa. Hengaa heidän kanssaan konferenssi-illallisilla ynnä muissa häppeningeissä ja puffaa omia juttujasi. Tätä kutsutaan verkostoitumiseksi. 

Lumoa vai kurjuutta?

Yliopisto on lumoava paikka. Sen vetovoima perustuu akateemiseen vapauteen ajatella, tutkia, oppia ja opettaa. Akateeminen työ on kiehtovaa, älyllisesti haastavaa, oivalluksia sytyttävää, uutta luovaa, kriittistä, tuoreita näkökulmia, maailman uudistamista, jälkipolvien kasvattamista. Akateeminen työ on merkityksellistä itsessään.

Tällaista lumotarinaa yliopistoväki yrittää edelleen itselleen kertoa. Oili-Helena Ylijoen (2009) artikkelin Yliopiston lumo (teoksessa Tuukka Tomperi (toim.) Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta) mukaan tämä nostalginen, sivistysyliopiston ideaa vaalivaa lumotarina on pieni, joskin sinnikäs vastatarina yliopiston kurjistumistarinalle. Yliopistokriittisen kurjistumistarinan mukaan yliopistoista on tullut akateemisen kapitalismin suodattamia yrityksiä, jotka tuottavat tehokasta ja mukautuvaa työvoimaa talouden palvelukseen. Toimintaa eivät ohjaa akateemiset hyveet ja sivistystavoitteet, vaan taloudellinen kasvu ja kilpailukyky. Työstä on tullut pakkotahtista tehokkuus- ja tuloksellisuusvaateiden määrittämää pätkätyötä (ks. Managerialismin seurauksia ja Managerialisimi ja valta). Uusliberalistinen talouspolitiikka on vienyt mittaroimiseen keskittyneen managerialismin avulla työstä vapauden, ylevät tavoitteet ja työkyvyn.

Ylijoki kuitenkin toteaa, että ”kurjistumistarinaan sisältyvä nostalginen pohjavire – ennen kaikki oli paremmin kuin nyt – kohtaa rajansa, sillä perinteinen elitistinen, professorikeskeinen, hierarkkinen ja miesvaltainen yliopistomalli lienee vain harvojen kaipauksen kohde” (s. 85). Onko kurjistumistarinaan ripustautuminen siis nostalgiaa? Mitä itse asiassa kaipaamme, koemme menettäneemme tai haluamme puolustaa?

Toiveikkaina voimme todeta, että sekä kurjistumistarina että lumotarina toimivat kriittisinä vastatarinoina nykyiselle huippupuheelle. Kurjistumistarina tekee näkyväksi, että emme hyväksy muutoksia, jotka estävät meitä tekemään työtämme hyvällä ja mielekkäällä tavalla. Lumotarina puolestaan vaalii perinteistä yliopistoa ja - Ylijokea mukaillen - sehän se vasta radikaalia nyky-yliopistossa onkin!

Me olemme yliopisto

Lukuisten kollegojeni tavoin olen viime aikoina tuntenut itseni huippuyliopistossa kodittomaksi. Kelpaamme ”resursseiksi” opetustyötä tekemään tai numeroiksi julkaisutilastoon, mutta nähdäänkö ja kuullaanko meitä? Päätös perustaa tämä blogi syntyi tästä äänettömyyden tunteesta. Saamani rohkaiseva palaute ja blogin ympärille syntynyt yhteisöllinen pöhinä ovat vahvistaneet uskoani siihen, että näistä asioista saa ja pitää puhua ääneen.

Selvennökseksi siis epäilijöilleni: en kirjoita tätä blogia katkeruudesta tai purkaakseni pettymystä siitä, etten pärjää kovassa akateemisessa kilpailussa. Mainiosti olen tähän mennessä pärjännyt, ja jos tilanne jatkossa muuttuukin, ei minun elämäni ja identiteettini ole tästä kisasta kiinni. Koen myös yhä vahvemmin, että edes minulle niin tärkeää akateemista työtä en enää ole valmis tekemään ihan millä tahansa ehdoilla ja missä tahansa ympäristössä.

Sen sijaan kirjoitan tätä blogia, koska välitän (ks. Uskallatko välittää?). Lukuisten näkymättömäksi muuttuneiden kollegoideni tavoin välitän muustakin kun oman akateemisen markkina-arvoni maksimoinnista. Välitän yliopistosta, meistä jotka yliopistotyötä tekevät ja teistä, jotka yliopistossa opiskelevat. Vaikka toisin voisi nykyään luulla, yliopisto ei ole olemassa managereita, suoritusmittareita ja akreditointeja varten. Yliopisto on meitä ja ympäröivää yhteiskuntaamme varten!  

Tälle välittämiselle en huippuyliopiston virallisista käytännöistä ole enää löytänyt sijaa. Siksi rakensin sille kodiksi tämän blogin. Huippuyliopisto-blogia on sen kahden ensimmäisen elinviikon aikana luettu yli 1200 kertaa – näyttää siltä, että aika moni muukin välittää. Kiitän huomiostanne ja toivotan tervetulleeksi jatkossakin! 

Kirjoittamisen politiikkaa

Tiina Tutkijan kotikentällä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa eräs keskeisimmistä tutkimustyömme osista on kirjoittaminen. Siksi onkin tärkeää kysyä, mitä tekstimme tekevät? Mitä yritämme niillä saavuttaa?

Organization –lehdessä vuonna 2006 esittämässä puheenvuorossaan Writing Differently Christopher Grey ja Amanda Sinclair toteavat että helpointa on sanoa, että kirjoitamme koska meidän täytyy. Tunteaksemme itsemme aikaansaaviksi, näyttääksemme hyvältä kollegojemme ja arvioitsijoidemme silmissä, pitääksemme työmme. I’m cited, thefore I am! 

Kirjoittaminen on (tai voisi parhaimmillaan olla) muutakin kuin väline julkaisulistamme kasvattamiseen tai oman suunnattoman älykkyytemme osoittamiseen. Kirjoittaminen on (tai voisi olla) moraalista ja poliittista toimintaa, jolla on vaikutuksia. Ennen kaikkea vaikutuksia sen pienen akateemisen piirin ulkopuolella, joka käsitteitä, teorioita ja menetelmiä vilisevät tekstimme onnistuvat kahlaamaan läpi. Vai mitä sanotte seuraavasta fantasiatarinasta, jonka Grey ja Sinclair kertovat (s. 450-451):

Yliopistoon on valittu uusi dekaani. Hän on ollut virassaan vasta muutaman kuukauden, mutta jo nyt huhut kertovat, että isoja muutoksia on luvassa. Tänään dekaani on kutsunut koolle Epätavallisen Henkilöstökokouksen. Hän hengähtää syvään, ennen kuin aloittaa puheenvuoronsa. ’Olen päättänyt uudesta strategisesta missiosta ja uusista, yksityiskohtaisista suoritustavoitteista’, hän aloittaa. Osallistujat vääntelehtivät kiusaantuneina ja osa näyttää säikähtäneiltä. ’Olen perehtynyt tuotoksiinne ja totta puhuen suoritustasonne ei kerta kaikkiaan riitä. Moni teistä on julkaissut huippulehdissä ja osa teistä jopa monta kertaa. Mutta arvatkaa mitä? Minä olen lukenut joka ikisen juttunne. Eikä tämä peli enää yksinkertaisesti vetele!’

Jokainen kokouksen osallistujista käy läpi mielessään omaa julkaisuprofiiliaan. Joku tuntee olonsa luottavaiseksi, saihan hän juuri paperinsa läpi parhaimpaan mahdolliseen jenkkilehteen. Toinen puolestaan huolestuu entisestään pohtiessaan kuinka hän jälleen joutuu selittelemään miksi osallistuu pienemmissä ja vähemmän arvostetuissa lehdissä käytyyn keskusteluun. Kohtaloaan pohtiessaan he hädin tuskin kuulevat, kun dekaani jatkaa: ’Tästä eteenpäin kukaan tutkijoistamme ei saa julkaista enempää kuin yhden jutun viidessä vuodessa (ks. Päästökiintiö). Tämä yksi artikkeli saa sisältää enintään 10 viitettä. Artikkelin täytyy käsitellä asioita, joilla on todella merkitystä muille ihmisille, enkä näillä ihmisillä todellakaan tarkoita teitä ja surkeita kanssakirjoittajianne. Artikkelissa on oltava omaperäisiä ideoita ja jargonista rankaistaan. Tärkein arviointikriteeri on se, saako tekstinne aikaan järkyttyneitä henkäisyjä ja ilahtuneita hymyjä. Viittauksilla ja indekseillä leuhkimisesta seuraa paheksuntaa ja myös siitä voidaan rangaista.’

Järkyttyneet osallistujat pohtivat, mitä kaikella ylijäävällä ajalla sitten tehdään. Tarkoittaako se, että meidän pitää ruveta lukemaan? Ihan oikeasti lukemaan, eikä vain etsimään hyviä pätkiä, joihin viitata. Tai jopa ajattelemaan? Toinen pohtii, miksi kirjoittaa akateemisten piirien ulkopuolisille taviksille, jotka eivät kuitenkaan ymmärrä mistään mitään. Kolmas tarkentaa: ’Sinä siis ihan oikeasti haluat meidän ryhtyvän kirjoittamaan jotain sellaista, jolla merkitystä muiden ihmisten elämässä?’ 

Niin - Mitä sinä yrität teksteilläsi tehdä? Kenen elämän ne tekevät paremmaksi?

Managerialismi ja valta

Huippuyliopistoblogin suositulle managerialismi-teemalle on toivottu jatkoa (lue tästä sarjan aiemmat osat Lyhyt johdatus managerialismiin ja Managerialismin seurauksia) ja siksi pureudumme viikonlopun kunniaksi managerialismiin ja valtaan.

Yksi akateemisen (eli tutkimus- ja opetus)työn keskeisimmistä piirteistä on pyrkimys oman työn jatkuvaan paremmin tekemiseen. Toisin sanoen: uskomme olevamme oman työmme parhaita asiantuntijoita ja haluamme kehittää työtämme kollegiaalisesti, paikallisia perinteitä kunnioittaen. Samanaikaisesti meitä ja työtämme kuitenkin määritellään yhä voimakkaammin työmme ulkopuolelta. Yliopistot alkavat olla pullollaan erilaisiin (johdon) palveluyksikköihin palkattuja johdon apulaisia (asiantuntijoita, päälliköitä), jotka pyrkivät kehittämään työtämme erilaisten standardoitujen laatujärjestelmien ja arviointiprosessien avulla. Jotta yliopistomme pärjäisi mahdollisimman hyvin erilaisilla ranking-listoilla, tulee meidän osallistua tämän managerialistisen keinotodellisuuden ylläpitoon. Harva se päivä täytämmekin lomakkeita, laskelmia ja taulukoita, joilla mitataan tehokkuttamme ja tuloksellisuuttamme.

Managerialismi (ja sen tuorein versio leaderismi, kotimaisittain liiderismi) rakentuukin nimenomaan tietoisen johtamispuheen ja –uskon ympärille. Rosemary Deemin ja Kevin Brehonyn vuonna 2005 julkaiseman artikkelin Management as Ideology: the case of ‘new managerialism' in higher education (Oxford Review of Education) mukaan tämä näkyy siinä, kuinka johtamista (ja sen kautta saavutettavaa taloudellisten tai muiden mitattavien tavoitteiden täyttämistä) korostetaan yli kaiken muun toiminnan. Toisin sanoen managerialismi pyrkii oikeuttamaan ja laajentamaan johtajien oikeutta johtaa - täytyyhän jonkun hallita ja valvoa tuota itsenäisten ammattilaisten toimintaa. Johdon tehtävä ei kuitenkaan rajoitu sääntöjen luomiseen tai toiminnan ohjaamiseen, kuten Stephen J. Ball artikkelissaan Policy Sociology and Critical Social Research: A personal review of recent education policy and policy research (British Educational Research Journal, 1997) toteaa. Johdon tehtäväksi tulee määritellä myös se, mitä työntekijöiden pitää ajatella ja tuntea omista tuotoksistaan. Onnistuakseen tässä ‘joka ikinen ajateltavissa oleva mahdollisuus käytetään organisaation ydinarvojen iskostamiseen (huolella valittuihin) työntekijöihin’. Esimerkiksi julkaisujen luokittelu ja laskeminen, kansainvälisyyden mittaaminen, sekä erilaisten pätevyyksien luominen ovat vallankäytön muotoja, jotka ylläpitävät kurinalaisten yksilöiden epävarmuutta. Hallinta toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla, kun työntekijät saadaan vapaaehtoisesti arvioimaan itse itseään ja vertailemaan arvioitaan johdon asettamiin normeihin. Ammattilaisuus korvataan näin tilivelvollisuudella, kollegiallisuus yksilöiden välisten suoritusten vertailulla ja kilpailulla. Samalla tullaan luoneeksi uudenlainen moraalinen ympäristö, jota hallitsee oman edun tavoittelu.

Valtanäkökulmasta voimme perustellusti kysyä kenen etuja tällainen meno yliopistoissa palvelee?

Opiskelijoiden?

Työntekijöiden?

Johtajien?

Tutkimuksen?

Uuden tiedon tuottamisen?

Asiantuntijuuden rakentumisen?

Suomalaisen yhteiskunnan?

Globaalin talouden?

Demokratian?